Eino Luukkanen

Eino Luukkanen

Eino Antero Luukkanen (4. kesäkuuta 1909, Jaakkima – 9. huhtikuuta 1964, Jyväskylä) oli suomalainen Mannerheim-ristin ritari ja hävittäjä-ässä toisessa maailmansodassa.

Sotilaslentäjäksi 1930-luvun alussa

16. toukokuuta 1933 hän valmistui Munkkiniemessä sijainneesta Kadettikoulusta vänrikiksi. Hän aloitti uransa Ensimmäisessä Erillisessä Merilentolaivueessa Viipurissa. Vesikoneet toimivat Tervaniemen eli Neitsytniemen lentoasemalta ja Suur-Merijoessa sijaitsevalta Lentoasema 5:ltä. Nuorten lentoupseerien koulutuksen painotus oli tähystämisessä. Vuonna 1935 hän sai luutnanttina siirron Uttiin, joka oli maakoneiden ja hävittäjälentokoneiden keskus. Lentokoneena oli tuolloin moderni Bristol Bulldog -hävittäjä.

Talvisota

Vuonna 1939 Luukkanen oli yksi suhteellisen harvoista hävittäjälentäjistä, jotka harjoittelivat tulevaa sotaa varten konekiväärikameralla varustetuila Fokker -hävittäjillä. Harjoitteella löydettiin oikea tekniikka venäläisten pommikoneiden alasampumiseen.

7. lokakuuta YH alkoi myös Lentolaivue 24:ssä, jota komensi E. Magnusson. Luukkanen oli 3. lentueen päällikkö. Hänen käytössään ja vastuullaan oli kahdeksan Fokker D.XXI -hävittäjää. 11. lokakuuta 1939 laivue siirtyi Immolaan.

Luukkanen toimi myös Ruokolahdella Ukonsalmen jäätukikohdan päällikkönä Värtsilästä siirtyneen hävittäjälaivueensa kanssa. Hänen laivueensa täydentyi siten, että siihen kuului 10 Fokker hävittäjää ja 11 Gladiator hävittäjää. Tukikohdan joukkoja alettiin kutsua Osasto Luukkaseksi.

Luukkanen sai ensimmäisen ilmavoiton sodan toisena päivänä. Hän sai vihollisen pommikoneeseen 187 osumaa ammuttuaan kaikki Fokkerin panokset. Vain siipi oli huonosti panssaroitu ja sytytti polttoaintankit – tämä tieto levitettiin kaikille. FR-104 tuhoutui oman it:n tulessa 18. joulukuuta. Sodan loputtua Luukkanen haki huhtikuun alussa Trollhättanista Brewster-hävittäjiä.

Jatkosota

Sota alkoi 25. kesäkuuta 1941 klo 6:15 Neuvostoliiton pommikoneiden hyökkäyksellä. Tätä ennen Saksa oli pommittanut Neuvostoliiton tukikohtaa Hangossa Saksasta tai Puolasta lähteneillä pommikoneilla.

Luukkanen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi numero 127 18. kesäkuuta 1944. Tuohon aikaan hänet äkillisesti siirrettiin tiedustelulaivueen komentajaksi, jossa tehtävässä hän lensi Polikarpov I-153 Tsaikka -koneilla. Kun hävittäjälentolaivue 34:n komentaja majuri Erkki Olavi Ehrnrooth kuoli lento-onnettomuudessa, Luukkanen nimitettiin Messerschmitt Bf 109 -koneilla lentävän laivueen komentajaksi. Hänet ammuttiin alas tähystyspallon pudotuskeikalla 19. kesäkuuta 1944 ja hän teki onnekkaan pakkolaskun suurella nopeudella umpimetsään.

Luukkanen lensi sodassa eniten taistelulentoja, yhteensä 441. Hän ampui myös jatkosodan viimeisen viholliskoneen alas. Kaikkiaan hän saavutti 56 ilmavoittoa. Toisin kuin muut lentäjät, jotka maalasivat koneisiinsa viivoja tai tähtiä ilmavoittojen merkeiksi, Luukkanen merkitsi jokaisen ilmavoittonsa koneensa peräsimeen kiinnittämällään pilsneripullon etiketillä. Joppe Karhusen kirjassa Magnussonin laivue - suurten ilmavoittojen salaisuus on kuva, jossa Luukkanen seisoo lentäjänpuvussaan näin koristellun nimikko-Brewsterinsä pyrstön vieressä saatuaan komennuksen toisiin tehtäviin ja siis hyvästelee nimikkonsa.

Sotien jälkeen

Luukkanen toimi Lentorykmentti 2:n komentajana vuosina 1948–1951. 7. joulukuuta 1950 Luukkanen sai Risto-poikansa velipuoleksi käräjätuomari Markku Antero Aunalan pitkäaikaisesta suhteestaan liikkeenharjoittaja Aino Aunalaan. Käräjätuomari Markku Aunala vihittiin avioliittoon 12. syyskuuta 1974 Marjo Uusitalon kanssa.

Luukkanen oli kantamassa 28. tammikuuta 1951 kuolleen Suomen marsalkka, vapaaherra ja Suomen 6. presidentin Carl Gustaf Emil Mannerheimin arkkua tämän viimeiseen lepoon.

Luukkanen joutui jättämään ilmavoimat, kun hän jäi kiinni vakoilusta Ruotsin hyväksi eli tietojen (ilmakuvien) luovuttamisesta Ruotsin tiedustelulle osana ns. Jyväskylän vakoilujuttua. Luukkanen kävi Ruotsissa tässä tarkoituksessa ainakin kahdesti vuonna 1948. Helsingin hovioikeus tuomitsi Luukkasen, joka kiisti osittain syytökset, 14. helmikuuta 1954 (KKO 90 KA) kahden vuoden kuritushuonerangaistukseen. Hänet tuomittiin myös menettämään sotilasarvonsa. Varsinaisesta tuomiosta ei ole julkisen sanan suhtautumisesta asiakirjoja, mutta ilmeisesti tuomion julkistamislinjaukseen on päädytty kolmesta syystä. Ensinnäkin lehdistö oli jo perillä asian pääkohdista, toiseksi suojelupoliisi itse tarvitsi julkisuutta oman yhteiskunnallisen asemansa vahvistamiseksi ja kolmas ehkä myös tärkein syy oli se, että juttua ei voitu pitää salassa, sillä siitä oli vuotanut jo tietoja Ruotsiin, missä paikallinen lehdistö uutisoi tapahtuman näyttävästi. Rikostoimittajat seurasivat oikeudenkäyntiä näyttävästi. Helmikuussa 1954 se oli etusivun juttu. Ruotsin rooli jäi taustalle, vaikka Luukkanen oli mainitun tuomion mukaan väitetyin tavoin toimittanut vakoiluaineistoa Ruotsiin. Ruotsalaisten toimiin tietenkään voitu puuttua.

Luukkanen erosi palveluksesta 8. marraskuuta 1951 ja kuoli 9. huhtikuuta 1964. Suomessa ja maailmalla Luukkasen maine elää edelleen. Hänen vuonna 1956 ilmestyneestä muistelmakirjastaan otetaan edelleen uusia painoksia Yhdysvalloissa.

Lähteet

• Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka (toimittaneet): Suomen puolesta – Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945 (4. painos). Gummerus Kustannus Oy, 2004. ISBN 951-20-6224-0.
• Luukkanen, Eino: Hävittäjälentäjänä kahdessa sodassa. WSOY, 1956.
• Isänmaan Hylkäämä - Eino Luukkanen
• Juha Pohjonen: Maanpetturin tie; Maanpetokset Suomessa vuonna 1945 - 1972 ss. 217 - 234

Aiheesta muualla

• "Eikka" Luukkanen - The Youngest Squadron Leader (englanniksi)
• YLEn Elävä arkisto: Hävittäjä-ässät haastattelussa