Antti Vorho
Antti Vorho, myöhemmin Vallebro (19. lokakuuta 1912 Valkeasaari – 3. maaliskuuta 1991 Lycksele, Ruotsi), oli Inkerin suomalainen[1] Mannerheim-ristin ritari numero 99. Mannerheim-ristin ritarin arvon hän sai 6. marraskuuta 1942. Sotilasarvoltaan hän oli vääpeli.[2] Ristin saadessaan hän oli vielä Neuvostoliiton kansalainen, mutta oli loikannut Suomeen jo 1930-luvulla.[3]
Sotien aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvisodassa Vorho oli mukana 19 partioretkellä, joissa tehtävinä olivat vihollisen etulinjan tiedustelu ja iskut Neuvostoliiton joukkoja vastaan.[3]
Välirauha ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Välirauhan ajaksi Antti Vorho komennettiin Kuhmoon, Kuusijärven vartioon, jonka päällikkönä oli kapteeni Jussi Kekkonen, presidentti Urho Kekkosen veli. Vorhon joukkueenjohtaja oli vänrikki Eino Penttilä. Kesällä 1940 Vorho oli mukana kolmella partioretkellä itärajan taakse. Yhteensä hän oli Neuvostoliiton puolen rajaa 27 vuorokautta.[3]
Jatkosodan syttyessä Vorho oli Osasto Marttinassa ja rajan takana seuraamassa Uhtuan tien liikennettä 17 vuorokautta kestäneellä retkellä.[3]
Kesällä 1942 Antti Vorho komennettiin Osasto Hartikaiseen, ja hän johti partiota, jonka retki kesti pitempään kuin minkään muun suomalaisen kaukopartion retki vihollisen selustaan. Vorho oli partioineen matkalla peräti 56 vuorokautta ja lähes kuukauden ilman mitään täydennystä. Retki suuntautui Stalinin kanavan itäpuolelle Vienanmeren rannalle saakka. Kun partio palasi suomalaisten puolelle, Vorholle esitettiin Mannerheim-ristiä.[3]
»Ylipäällikkö on pvm:llä 6.11.42 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi ylikersantti Antti Vorhon. Ylikersantti Vorho on lähi- ja kaukopartiomiehenä sekä kaukopartion johtajana osoittanut harvinaista rohkeutta, harkintakykyä ja kestävyyttä. Syvälle vihollisen selustaan ulottuneilta retkiltään hän on tuonut sodan johdolle erittäin arvokkaita tietoja sekä aiheuttanut häikäilemättömällä toiminnallaan vihollisen huoltoreiteillä suurta hämminkiä. Vuodesta 1939 lähtien on ylikersantti Vorho osallistunut kaikkiaan 31 vihollisen selustaan suunnattuun partioretkeen, jotka ovat yhteensä kestäneet yli 6 kuukautta. Tarkempia yksityiskohtia hänen seikkailuistaan ja toiminnastaan ei sodan tässä vaiheessa luonnollisestikaan voida selostaa. Mainittakoon kuitenkin, että elo–syyskuun aikana hän partioineen rohkeasti toimi tiedustelutehtävissä annetussa kohteessa, joutuen tällöin olemaan 25 vuorokautta ilman muonatäydennystä. Kolme kertaa tulitaistelussa ollen johti ylikersantti Vorho kuitenkin partionsa takaisin omalle puolelle. Tämä retki vaati kaikilta partiomiehiltä tavatonta sitkeyttä, mielenmalttia ja hermojensa hillintää, mutta kaikkein suurimman rasituksen ja vastuun joutui luonnollisestikin kantamaan partion johtaja, ylikersantti Vorho, jolle niin muodoin myös suurin kunnia kuuluu.»
(Ote ylipäällikkö Mannerheimin virallisista nimitysperusteluista 6. marraskuuta 1942.[3])
Sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sotien jälkeen Vorho pakeni Ruotsiin ja muutti nimensä Vallebroksi.[3] Hän toimi Lyckselessä puuseppänä.[3] Sodan jälkeen Punainen Valpo vainosi Inkerin suomalaisia, jotka olivat taistelleet Suomen armeijassa.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Esa Lilja, Kaikkien aikojen kaukopartio. Helsingin Sanomat 9.10.2016 s. C 21 (Artikkelin verkkoversio)
- ↑ toim. Ilmari Hurmerinta ja Jukka Viitanen: Suomen puolesta: Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945, s. 424. Jyväskylä: Ajatus kirjat, 2004. ISBN 951-20-6224-0. (4. laajennettu painos)
- ↑ a b c d e f g h Tuuri, Antti: Mannerheim-ristin ritarit, s. 207–208. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna, 2013.
- ↑ Heimosotureiden luovutukset inkerikeskus.fi. Viitattu 2.12.2020.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Patrik Berghäll: Kuoleman porteilla. Ilmavoimien kaukopartio-osasto Hartikainen 1942, Atena 2016 ISBN 978-952-300-227-2. Tositapahtumiin ja arkistolähteisiin perustuva romaani Vorhon johtaman ryhmän tekemästä kaukopartiomatkasta.
|
