Suomalaiset

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo kansasta. Suomalainen on myös sukunimi ja sanomalehti.
Suomalaiset
Kokonaismäärä Yli 6,5 miljoonaa
Pääasiallinen asuinalue Suomi Suomi (4,9 miljoonaa)[1][2]
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat (623 559)[3]
Ruotsi Ruotsi (469 000)[4]
Kanada Kanada (114 690)[5]


Venäjä Venäjä (34 050)[6]
Yhdistynyt kuningaskunta Yhdistynyt kuningaskunta (11 000)[7]
Australia Australia (18 106)[8]
SaksaSaksa (13 000)lähde?
Viro Viro (11 837)[9]
Espanja Espanja (9 846)lähde?
Norja Norja (6 000)[10]
Latinalainen Amerikka (5 000)[11]
Portugali Portugali (800)[12]
Ukraina Ukraina (768)[13]
Muualla arviolta 30 000lähde?
Kieli (kielet) Suomen väestöllä suomi (91,64 %) ja ruotsi (5,5 %)[14]
Uskonto (uskonnot) Suomen kansalaisilla luterilaisuus (80,6 %), ortodoksisuus (1,1 %)lähde?

Suomalaiset ovat itämerensuomalainen kansa, jonka pääasiallinen asuma-alue sijaitsee nykyisen Suomen valtion alueella ja sen lähialueilla. Suomen lähialueitten historiallisia suomalaisia tai suomalaisperäisiä ryhmiä ovat Pohjois-Norjan kveenit, Venäjän federaatiossa asuvat inkerinsuomalaiset ja Karjalan tasavallan suomalaiset sekä Ruotsin länsipohjalaiset eli meänmaalaiset.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Suomalaiset kansallisena ryhmänä

Question book-4.svg
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Kansallinen suomalaisuus voidaan määritellä suomen kieleen ja Suomen kansallisvaltioon kohdistuvaan samaistumiseen perustuvaksi kansallisuudeksi. Suomalaiset katsovat, että he muodostavat kansan. Suomen sisällä suurella osalla ihmisistä on myös erityinen pääasiassa asuinpaikan, murteen ja syntyperän mukaan määräytyvä paikallis- tai kotiseutuidentiteetti sen sijaan, että he kokisivat itsensä vain yleisesti suomalaisiksi. Näistä alueellisista ryhmistä ja murreryhmistä on 1800-luvulta lähtien monesti käytetty nimitystä ”heimo”.

Suomalaisiksi kutsuttuja tai sellaisiksi itseään kutsuvia ihmisiä asuu myös Suomen ulkopuolella. Heitä kutsutaan ulkosuomalaisiksi. Merkittäviä ulkosuomalaisryhmiä asuu muun muassa:

Kaikki tällaisiin ryhmiin kuuluvat eivät välttämättä pidä itseään suomalaisina.

Ulkosuomalaiset mukaan lukien suomalaisia sanotaan olevan noin kuusi miljoonaa. Valtaosa näistä puhuu äidinkielenään suomea. Lisäksi Suomessa elää noin 290 000 ruotsia äidinkielenään puhuvaa suomenruotsalaista. Suuri osa ulkosuomalaisista on kuitenkin omaksunut jonkin muun kielen (esimerkiksi ruotsin, englannin tai venäjän).

Suomalaisten lähimpiä sukulaiskansoja ovat itämerensuomalaisen kielisukulaisuuden perusteella itäkarjalaiset, inkerikot, liiviläiset, vatjalaiset, vepsäläiset ja virolaiset.

Antropologisten mittausten mukaan itämerensuomalaiset ovat kallonmuodoiltaan nykyisistä eurooppalaisista kansallisuuksista kaikkein lähimpänä Cro-Magnonin ihmistä.[15] Professori Kyösti Julkun mukaan suomalaiset ja heidän lähisukulaisensa voidaan siten lukea niin sanottuihin vanhaeurooppalaisiin kantamuotoihin.[16]

Geneettisesti suomalaiset ovat läheisempää sukua maantieteellisesti lähellä asuville kansoille kuin etäisille uralilaisille kielisukulaisilleen, joita ovat esimerkiksi unkarilaiset, samojedit tai Pohjois- ja Itä-Venäjän suomensukuiset kansat. Suomalaisten perimässä on yhteyttä myös virolaisiin, balttilaisiin ja vähäisessä määrin saamelaisiinkin populaatioihin. Eräiden tutkimusten mukaan suomalaisten keskuudessa vaaleahiuksisten osuus väestöstä on korkein kaikista maailman maista. [17].

[muokkaa] Suomalainen kansallistunne

Akseli Gallen-Kallela, Aino-taru, 1891.

1800-luvulla merkittävä poliittinen aate oli kansallisuusaate. Suomessa poliittisen kansallismielisyyden johtohahmo oli J. V. Snellman.[18] Kansallisuusaate edellytti kielellisesti, kulttuurisesti ja kansallisesti yhtenäistä ryhmää, joka synnyttää yhtenäisen kansakunnan. Synnytettyyn suomalaiseen identiteettiin yhdistyi usein ajatus suomalaisten erityisestä ja omalaatuisesta mielenlaadusta, kulttuurista ja niihin perustuvasta yhteenkuuluvuudesta. Kalevala-eepoksen julkaiseminen vuonna 1835 oli 1800-luvun merkittävin kansallistunteen nostattaja. Kalevala vahvisti käsitystä suomalaisten kyvystä luoda kulttuuria synnyttäen samalla sankarillisia ja samaistumiskohteita tarjoavia mielikuvia Suomen menneisyydestä. Kalevala innoitti taiteilijoita erityisesti niin sanotun kultakauden aikana.

Toiseen maailmansotaan (1939–1945) yhdistetyt sankarilliset ja traagiset muistot vaikuttavat yhä melko voimakkaasti suomalaisten kansallistunteeseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyvä yhteisen muistamisen kulttuuri on kiinnittänyt erittäin suuren huomion sota-aikaan.

Varsinkin 1900-luvun alun menestys urheilukilpailuissa oli merkityksellistä suomalaisen kansallistunnon kannalta.[19] Myös luterilaisella uskolla on ollut suuri merkitys varsinkin länsisuomalaiselle identiteetille, joskin se lienee jossain määrin hiipunut. Kansallisromanttisessa ajattelussa suomalaisuuteen on yhdistetty mielikuvia jonkinlaiseksi sankariajaksi mielletystä kalevalaisesta muinaisuudesta, josta joidenkin suomalaisen mentaliteetin ja elämäntavan peruspiirteiden on ajateltu juontuvan.

Suomalaista kansallisylpeyttä vahvistaa nykyisin käsitys Suomesta kehittyneenä korkean teknologian, hyvän koulutuksen ja vauraan elintason yhteiskuntana.

[muokkaa] Suomalaisten historia

[muokkaa] Suomalaisten esihistorialliset juuret

Katso myös: Suomalaisten alkuperä, Suomen esihistoria, Eurooppalaisten alkuperä

Suomen asutus ja pääryhmien alueet noin vuonna 1150.

Suomen kielen ja suomalaisten geneettisten esivanhempien alkuperästä ei ole päästy yksimielisyyteen ja ”alkuperä” onkin tässä suhteessa pitkälti määritelmäkysymys. 1980-luvulta lähtien on arveltu, että suomen kielen esimuotoja puhuttiin Suomessa ja sen lähialueilla jo kivikaudella. Usein esitetyn teorian mukaan näin olisi ollut viimeistään kampakeramiikan aikana, jolloin suomalais-ugrilaisia kieliä olisi puhuttu hyvin laajalla alueella Veikseliltä Uralille.[20]. 1990-luvulla esitettiin myös, että ensimmäiset suomalais-ugrilaisten kielten esimuodon puhujat olisivat tulleet Suomen alueelle jo ensimmäisten asukkaiden joukossa 10 900 vuotta sitten Baltian alueelta Kundan kulttuurin piiristä.[21] Viime aikoina kielitieteen keskuudessa on kuitenkin noussut esiin näkemys, jonka mukaan suomalais-ugrilaisten kielten esimuoto, uralilainen kantakieli, olisi alkanut levitä alkukodistaan Kama-joen varsilta vasta pronssikauden alussa.[22][23]

Esihistoriallisten ihmisten etnisestä identiteetistä on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta yleensä ei oleteta, että he olisivat tunteneet mitään nykyaikaisen kansallistunteen kaltaista. Suomen kieli nykyisessä merkityksessään ei ollut vielä eriytynyt laajasta itämerensuomalaisesta murrejatkumosta.

Ensimmäiset maininnat, joiden uskotaan tarkoittavan itämerensuomalaisten tai saamelaisten kielten varhaisten muotojen puhujia, löytyvät antiikin kirjallisuudesta. Noin vuonna 97 jaa. Tacitus kertoo Germania-teoksessaan pohjoisesta ja alkeellisesta fennit-heimosta: nimi tarkoittaa ilmeisesti pohjoisen Fennoskandian metsästyksen ja kalastuksen varassa elävää väestöä.lähde?

Rautakauden loppuvaiheessa Suomen alueen asukkaat jaetaan karkeasti kolmeen pääryhmään. ”Varsinaiset” suomalaiset asuivat Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, hämäläiset Hämeessä sekä karjalaiset Laatokan Karjalassa ja Karjalankannaksella. Väliin jäi Etelä-Savon asutusalue sekä erämaa-alueita, joiden väestö on perinteisesti ja ehkä liiankin kaavamaisesti yhdistetty saamelaisiin. Heitä kutsuttiin perinteisesti lappalaisiksi.

On mahdollista, että asutusalueiden maantieteellinen ero, joka ristiretkiajalla yhdistyy myös tiettyihin esinekulttuurin eroihin, oli yhteydessä jonkinlaisten ”heimoidentiteettien” muodostumiseen. Tästä on kuitenkin vaikea saada varmuutta. Suomalaisten jako (varsinais)suomalaiseen, hämäläiseen ja karjalaiseen kantaheimoon on viime kädessä historiantutkijoiden ja kielitieteilijöiden tekemä luokitus, jonka suhde luokiteltujen ihmisten omiin identiteetteihin on ollut mutkikas. Alun perin sukulaisia tarkoittanut sana ”heimo” on saanut nykyisen merkityksensä vasta 1800-luvulla saksan kielen Stamm-sanan käännöksenä.

[muokkaa] Suomalaiset Ruotsin vallan ajalla

Katso myös Ruotsin vallan aika Suomessa

Suomi- ja suomalaisuuskäsitteiden kehitystä voidaan seurata historiallisissa lähteissä keskiajalta lähtien. Suomi-nimen varhaisin tunnettu merkitys oli suunnilleen nykyistä Varsinais-Suomea vastaava alue. Nimi laajeni vähitellen tarkoittamaan maantieteellistä ja kirkkohallinnollista kokonaisuutta, joka vastasi karkeasti nykyisen Suomen aluetta. Suomen kielen puhuminen määritti puhujansa yhteiskunnallisen aseman, mutta kieleen ei suhtauduttu aatteellisesti tai tunteikkaasti kuten myöhemmässä kansallisuusaatteessa. Karjalassa luterilaiset suomalaiset ja ortodoksiset itäkarjalaiset talonpojat nimittivät toisiaan ”ruotseiksi” ja ”ryssiksi” kielisukulaisuudesta huolimatta.

1600-luvulla valtio ja puhdasoppinen kirkko saattoivat väestön entistä tiukempaan hallintaan yrittäen karsia kansankulttuurista ja -uskonnosta pois kaikki epäkristillisinä pidetyt perinteet. Kirkon harjoittamaan uskonnolliseen kasvatukseen kuitenkin liittyi suomenkielisen kirjallisuuden julkaiseminen, mikä lujitti suomen asemaa kirjakielenä. Nykyisen Pohjois-Karjalan alueelta siirtyi 1650-luvulla pois ortodoksista karjalaisväestöä, jonka tilalle tuli luterilaisia suomalaisia.

1700-luvun alussa turkulainen Daniel Juslenius kirjoitti suomalaisia ylistävän latinankielisen teoksen. Jusleniukselle suomalaisuus tarkoitti ennen kaikkea Suomessa kasvamista. Suomenkielisyydelle tai sukujuurille hän ei antanut samanlaista merkitystä, toisin kuin myöhemmät nationalistit. Jusleniuksesta alkunsa saanutta 1700-luvun oppineiston Suomi-rakkautta on kutsuttu fennofiliaksi.

1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Turun akatemiassa heräsi erityisesti Henrik Gabriel Porthanin, ”Suomen historian isän”, vaikutuksesta entistä vakavampi mielenkiinto Suomen historiaa ja suomalaista kansanrunoutta kohtaan. Historioitsija Juha Mannisen mukaan Porthan toimi myöhemmin 1800-luvulla J.V. Snellmanin ajaman ”kansallisen heräämisen” innoittajana.[24]

[muokkaa] Suomalainen kansallistunne muodostuu

Vaikka 1700-luvun puolessavälissä oli syntynyt käsite suomalaisista omana kieli- ja kulttuuriryhmänä, varsinainen suomalainen identiteetti syntyi suomalaiskansallisen liikkeen myötä 1800-luvulla, jolloin syntyi myös suomalainen kansallisuusaate.[25]. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja lopulta jopa suomalaisten oman kansallisvaltion perustamisesta. 1800-luvun keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla syntyivät suomenkielinen sanomalehdistö ja kirjallisuus sekä Suomen menneisyyttä ja suomalaista kulttuuria tutkivat tieteet. Suomalaisille luotiin kansallismielinen historia, jonka mukaan he olivat lähteneet Volgan mutkasta ja muistutettiin miten talonpoika Lalli tappoi suomalaisia käännyttämään tulleen englantilaisen piispa Henrikin ja miten talonpojat olivat ryhtyneet nuijasotaan 1500-luvulla.[26] Suomalaisen kansallisuusaatteen myötä syntyi myös suomalainen kansalliskiihko, joka alkoi 1800-luvulla ja ilmeni myöhemmin itsenäistyneessä Suomessa lähinnä kielitaisteluna yliopistossa. Kielitaistelu politisoitui myös siksi, koska äärioikeisto suhtautui aitosuomalaisuuteen myönteisesti.[25]

Suomen valtakulttuuri luotiin länsisuomalaisuuden ja hämäläisyyden pohjalta ja suomen yleiskieli kehitettiin pääasiassa läntisistä murteista. Itäsuomalaisuus saattoi tällöin jäädä jopa syrjittyyn asemaan, vaikka Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi olikin tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä.[27] 1900-luvun alun kansallisromanttista ja karelianistista taidesuuntausta edustivat muun muassa säveltäjä Jean Sibelius sekä kuvataiteilijat Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfelt.

Pyrkimykset suomen kielen aseman ja suomenkielisten kielellisten oikeuksien parantamiseksi yhteiskunnassa johtivat 1840-luvulla fennomania-aatteen syntyyn, jonka vaikutuksesta perustettiin Suomalainen puolue ja alettiin julkaista maan ensimmäistä varsinaista suomenkielistä sanomalehteä Suometarta. Tämän liikkeen esittämien vaatimusten vastapainoksi syntyi myös joitain radikaaleja piirteitä omannut svekomania, jota edusti Ruotsalainen puolue, myöhemmin Ruotsalainen kansanpuolue. [28] Fennomania ja svekomania pohjautuivat aikakautensa eurooppalaisiin kansallisuusaatteisiin.[29] Molemmille ryhmittymille keskeinen ajatus oli, että kieli määrittelee kansallisuuden. Tämä aiheutti samalla huomattavia kieliriitoja, jotka jatkuivat aina 1930-luvulle asti. Kieliriitojen aikana muun muassa monet käänsivät tai vaihtoivat ruotsinkielisiä sukunimiään suomalaisiksi.

Alkuvaiheessaan kansallisuusaate oli porvarillisen sivistyneistön aatetta, mutta 1900-luvun alkuun tultaessa kansallistunne oli saanut huomattavaa merkitystä myös muiden yhteiskuntaryhmien keskuudessa.

[muokkaa] Suomalaisten heimot

Ennen yhtenäisen suomalaisen kansakunnan syntyä suomenkielinen väestö oli jakautunut kielellisesti eri murteiden puhujiin. 1800-luvulla näitä murreryhmiä alettiin ulkomaisten esikuvien perusteella kutsua romantisoivasti ”heimoiksi”, mikä johti erityisten heimoidentiteettien syntyyn. Nykyaikana heimorajat ovat kaventuneet ja heimoidentiteetin merkitys vähentynyt suuresti, joidenkin kohdalla jopa täysin kadonnut. Myös heimojen tyypilliset murteet ovat katoamassa, joskin myös merkkejä murteiden uudesta arvostuksesta on ilmennyt varsinkin 1990-luvulta lähtien.

Ominaislaatuisia suomalaisryhmiä on kehittynyt myös maan rajojen ulkopuolelle Länsipohjaan, Ruijaan ja Inkerinmaalle.

Kesämökki on suosittu vapaa-ajanviettopaikka luonnonrauhaa rakastaville suomalaisille

Suomenruotsalaisuuden ja kansallisen suomalaisuuden suhdetta ei voi määritellä yksiselitteisesti. Osa suomenruotsalaisista kokee kuuluvansa suomalaiseen kansaan, osa taas korostaa omaa erillisidentiteettiään eikä mielellään nimitä itseään suomalaisiksi. Useimmissa yhteyksissä suomenruotsalaisten ja etnisten suomalaisten välille ei tehdä eroa, koska kielivähemmistö on vanha ja vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa eikä sen ja valtaväestön välillä ole kovin selkeitä kulttuurieroja.

Eräitä suomenkielisiä ryhmiä:

[muokkaa] Kirjallisuutta

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ CIA Factbook: Finland (Kansalaisten lkm. 5 238 460. Suomea ja ruotsia puhuvia 93,4 %+5,7 %=99,1 % eli n. 5 191 313) heinäkuu 2007. CIA Factbook. Viitattu 8. elokuuta 2007. (englanniksi)
  2. ↑ Väestörekisterikeskus: Tilastoja väestötietojärjestelmästä taskukoossa (Väestöluku suomessa 2006–2007 5 276 955. Ulkomaalaisia 121 739. Yhteensä suomalaisia 5 155 216) 5.7.2007. Väestörekisterikeskus. Viitattu 8. elokuuta 2007.
  3. ↑ http://www.census.gov/prod/2004pubs/c2kbr-35.pdf
  4. ↑ http://www.riksdagen.se/Webbnav/index.aspx?nid=410&doktyp=mot&rm=2005/06&bet=K12&dok_id=GT02K12
  5. ↑ Kanadan vuoden 2001 väestönlaskenta
  6. ↑ http://www.perepis2002.ru/ct/html/TOM_04_01.htm
  7. ↑ Approximately 30 000 Finns live in the UK – most of them in London.
  8. ↑ [1]
  9. ↑ POPULATION BY ETHNIC NATIONALITY, MOTHER TONGUE AND CITIZENSHIP 20.09.2002. Statistics Estonia. Viitattu 25.4.2007. (englanniksi)
  10. ↑ http://virtual.finland.fi/netcomm/news/showarticle.asp?intNWSAID=33022
  11. ↑ Siirtolaisuusinstituutti: Ulkosuomalaiset ((1. polvi)) 1997. Siirtolaisuusinstituutti. Viitattu 9.8.2007.
  12. ↑ Perustietoa Portugalista (Väestö ja kieli) 20.11.2006. Suomen suurlähetystö, Lissabon. Viitattu 8.8.2007.
  13. ↑ Ukrainan vuoden 2001 väestönlaskenta
  14. ↑ http://virtual.finland.fi/netcomm/news/showarticle.asp?intNWSAID=24856
  15. ↑ Niskanen, Markku (PDF). The Origin of the Baltic-Finns from the Physical Anthropological Point of View.
  16. ↑ Kyösti Julku: Suomalaisten kaukaiset juuret. Kaltio 3/02
  17. ↑ [2]
  18. ↑ Topelius, Lönnrot, J.V. Snellman, "Kirjoittivat ruotsiksi ja suomeksi, silti ei voida kiistää, että he kaikki vahvistivat nimenomaan suomalaista identiteettiä, Kielilakikomitea 2000
  19. ↑ Kokkonen, Jouko: Kansakunta kilpasilla: Urheilu nationalismin kanavana ja lähteenä Suomessa 1900–1952. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. Bibliotheca historica 119. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-036-3.
  20. ↑ http://www.nba.fi/fi/skm_opetus_esihist_kivik5
  21. ↑ Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin, s. 10. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9.
  22. ↑ Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 1/2006. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf
  23. ↑ Häkkinen , Jaakko: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirja, 2009, nro 92, s. 11-56. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 14.9.2009.
  24. ↑ Miten kaukaa suomalaista nationalismia onkaan haettava? Klaus Lindgren, tutkija, Helsingin yliopisto, poliittinen historia: Juha Mannisen teoksen Valistus ja kansallinen identiteetti arvostelu
  25. ↑ 25,0 25,1 Toivo Nygård: Suomalaisuuden historian kiinnekohtia
  26. ↑ SKS: Fennomania
  27. ↑ Runeberg, Topelius, Lönnrot, J.V. Snellman, "Kirjoittivat ruotsiksi ja suomeksi, silti ei voida kiistää, että he kaikki vahvistivat nimenomaan suomalaista identiteettiä, Kielilakikomitea 2000
  28. ↑ KANSALLISKIELTEN KEHITYS HISTORIAN VALOSSA
  29. ↑ http://www.avoin.helsinki.fi/asp/datastore/download.asp?ds_id=6847&3Johdatus_arkeologiaan_TutkimushistoriaSuomenHki2005.rtf (Alkuperäinen internet-lähde ei enää saatavissa)
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomalaiset
Henkilökohtaiset työkalut