Inkerikot
Wikipedia
| Inkerikot | |
|---|---|
 |
|
| Kokonaismäärä | 327 (2002) |
| Pääasiallinen asuinalue | Venäjä (Inkeri) |
| Kieli (kielet) | Inkeroinen |
| Uskonto (uskonnot) | Ortodoksisuus |
Inkerikot tai inkeroiset (inkeroiseksi inkeroine, ižora tai ižoralaine) ovat Inkerin alkuperäistä itämerensuomalaista väestöä. Inkerikkojen historiallinen uskonto on ortodoksisuus (kun taas Suomesta aikanaan siirtyneiden inkeriläisten uskonto on luterilaisuus). Inkeroisen kielen puhujien lukumäärä lasketaan nykyisin vain sadoissa. Määrä on vähentynyt ratkaisevasti viimeisen vuosisadan aikana. Vuonna 1926 Venäjän väestönlaskennassa inkerikoiksi ilmottautui 26 100 henkilöä ja Virossa noin 1000 henkilöä[1], mutta toisen maailmansodan jälkeen inkerikkoja oli enää 1062.
Puhtaimpia inkeroisalueita olivat Inkerissä Laukaansuu, Kaprio, Soikkola ja Hevaa Suomenlahden rannalla ja Lempaala Pohjois-Inkerissä sekä muutamat kylät entisellä Suomen puoleisella Karjalankannaksella Raudussa ja Metsäpirtissä. Etelä-Inkerissä sijaitsi vielä ns. Ylä-Laukaan inkeroisalue Ortesjoen varrella.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Inkeroisten varhaisimmasta historiasta arvellaan, että varhaisaiskarjalaiset jakaantuivat 800-900-lukujen tietämillä nyky-karjalaisiksi ja inkerikoiksi. Ensimmäinen historiallinen maininta inkerikoista (venäjäksi ižory) on vuodelta 1228. 1000-luvulla inkerikot taistelivat useissa sodissa Novgorodin ruhtinaskunnan puolella. 1732 heitä laskettiin Inkerinmaalla 14 500 henkilöä.
Toisen maailmansodan aikana inkeroisia evakoitiin yhdessä vatjalaisten ja inkeriläisten kanssa Suomeen, mutta sodan jälkeen Neuvostoliitto vaati evakkojen luovuttamista takaisin ja inkerikot sijoitettiin Novgorodin, Kalininin ja Jaroslavlin alueille.
[muokkaa] Kulttuuri
Inkeroisryhmistä erityisesti Soikkolan asukkaat ovat tiettävästi aina pitäneet itseään karjalaisina. Inkerikkojen perinteisiä elinkeinoja olivat kalastus ja käsityöläisyys. Kuten muutkin itämeren suomalaiset kansat inkerikot harjoittivat runonlaulantaa, monet runoista kertoivat samoista aiheista kuin karjalaiset ja suomalaiset runot jotka päätyivät Kalevalaan. Ehkä tunnetuin inkerikko-runoilia on Larin Paraske.
Inkerikkoja ei pidä sekoittaa inkeriläisiin eli inkerinsuomalaisiin, jotka ovat alueelle Ruotsin vallan aikaan siirrettyjen ja muuttaneiden savolaisten ja länsikarjalaisten kuten jääskeläisten, lappeelaisten ja äyräpääläisten jälkeläisiä.
Suuri uhka inkerikkojen ja samalla alueella vielä elävien vatjalaisten kulttuurille on heidän asuinalueelleen rakennettava Ust-Lugan teollisuuskeskus ja satama jonka johdosta ihmisiä joudutaan siirtämään alueelta pois, todennäköisimmin Pietariin jossa sulautumisriski kasvaa merkittävästi.
[muokkaa] Uskonto
1534 Novgorodin arkkipiispa kertoi inkerikkojen palvelevan metsiä, kiviä, jokia, järviä, soita, lähteitä, vuoria, kukkuloita, aurinkoa, kuuta ja tähtiä, auringon nousua kohti oli tapana kumartaa. Inkerikot antoivat jumaluuksilleen myös uhreja kuten kotieläimiä. Lapset nimesi shamaani eli arbui. Vieläkin perinteisiin kuuluu "kalmoille" eli kuolleille vietävä ruoka. Nykyisin inkerikot ovat ortodokseja.[2]
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Jokipii, Mauno (toim.): Itämerensuomalaiset: Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Jyväskylä: Atena, 1995. ISBN 951-9362-80-0.
- Sihvo, Jouko: Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-31-1872-X.
