Inkerikot

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Inkerikot
Inkerikkojen lippu
Inkerikkojen lippu
Merkittävät asuinalueet
Venäjän lippu Venäjä 266 [1]
Ukrainan lippu Ukraina 812 [2]
Viron lippu Viro 358 [3]
Valko-Venäjän lippu Valko-Venäjä 8 [4]
Kielet inkeroinen, venäjä
Uskonnot Ortodoksisuus
Sukulaiskansat itämerensuomalaiset kansat

Inkerikot tai inkeroiset (inkeroiseksi inkeroine, ižora tai ižoralaine) ovat Inkerin alkuperäistä itämerensuomalaista väestöä. Inkerikkojen historiallinen uskonto on ortodoksisuus (kun taas Suomesta aikanaan siirtyneiden inkeriläisten uskonto on luterilaisuus). Inkeroisen kielen puhujien lukumäärä lasketaan nykyisin vain sadoissa. Määrä on vähentynyt ratkaisevasti viimeisen vuosisadan aikana.

Puhtaimpia inkeroisalueita olivat Inkerissä Laukaansuu, Kaprio, Soikkola ja Hevaa Suomenlahden rannalla ja Lempaala Pohjois-Inkerissä sekä muutamat kylät entisellä Suomen puoleisella Karjalankannaksella Raudussa ja Metsäpirtissä. Etelä-Inkerissä sijaitsi vielä ns. Ylä-Laukaan inkeroisalue Ortesjoen varrella.

Inkerikkoja ei pidä sekoittaa inkeriläisiin eli inkerinsuomalaisiin, jotka ovat alueelle Ruotsin vallan aikaan siirrettyjen ja muuttaneiden savolaisten ja länsikarjalaisten kuten jääskeläisten, lappeelaisten ja äyräpääläisten jälkeläisiä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laiba, inkerikkojen venetyyppi Suomenlahdella.

Inkeroisten varhaisimmasta historiasta arvellaan, että varhaiskarjalaiset jakaantuivat 800-900-lukujen tietämillä nyky-karjalaisiksi ja inkerikoiksi. Ensimmäinen historiallinen maininta inkerikoista (venäjäksi ižory) on vuodelta 1228. 1000-luvulla inkerikot taistelivat useissa sodissa Novgorodin ruhtinaskunnan puolella. Ruotsin ja Novgorodin solmima Pähkinäsaaren rauha erotti inkerikot suurimmasta osasta muista karjalaisista. Lisäksi epävakaus rajalla johti monien muuttoon muualle. Moskovan ruhtinaskunnan otettua alueen haltuunsa vuonna 1478 alueelle alkoi muuttaa venäläisiä uudisasukkaita. 1500-luvulle mennessä inkerikot alkoivat käyttää venäläisiä nimiä, mutta kansallinen identiteetti säilyi yhä. Kun Ruotsi otti Inkerin haltuunsa vuonna 1617 suuri osa ortodoksisesta väestöstä muutti pois ruotsalaisten luterilaistamispolitiikan johdosta. Ruotsin vallan aikana alueelle tuli suomalaisia siirtolaisia etenkin Savosta ja Karjalasta. Inkerikot eivät juurikaan sulautuneet suomalaiseen väestöön sillä naimisiin meno ortodoksien ja luterilaisten välillä oli harvinaista. Venäjä otti alueen takaisin haltuunsa Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1703 ja alkoi rakentaa Pietarin kaupunkia inkeroisalueelle. Kaupungin kasvaessa kasvoi myös venäläisväestö sen ympärillä. 1732 inkerikkoja laskettiin Inkerinmaalla 14 500 henkilöä.[5]

Venäjän kommunistivallankumouksen jälkeen inkeroisten asema koheni hetkellisesti ja muutamissa inkeroiskylissä alettiin käyttää inkeroista opetuskielenä. Kielelle julkaistiin myös kirjoja ja sille kehitettiin kirjakieli. Vuonna 1926 Venäjän väestönlaskennassa inkerikoiksi ilmoittautui 26 100 henkilöä ja Virossa noin 1000 henkilöä[6]. Kulttuurillinen kehitys pysähtyi nopeasti ja vuonna 1937 inkerikkolainen opetus lopetettiin. Toisen maailmansodan aikana inkeroisia evakuoitiin yhdessä vatjalaisten ja inkeriläisten kanssa Suomeen, mutta sodan jälkeen Neuvostoliitto vaati evakkojen luovuttamista takaisin ja inkerikot sijoitettiin Novgorodin, Kalininin ja Jaroslavlin alueille. Toisen maailmansodan jälkeen inkerikkoja oli enää 1062.[5]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeroisryhmistä erityisesti Soikkolan asukkaat ovat tiettävästi aina pitäneet itseään karjalaisina. Inkerikkojen perinteisiä elinkeinoja olivat kalastus ja käsityöläisyys. Kuten muutkin itämeren suomalaiset kansat, inkerikot harjoittivat runonlaulantaa, monet runoista kertoivat samoista aiheista kuin karjalaiset ja suomalaiset runot jotka päätyivät Kalevalaan. Ehkä tunnetuin inkerikkorunoilija on Larin Paraske.

Inkerikot ovat perinteisesti saaneet toimeentulonsa maanviljelystä ja kalastuksesta. Myöhemmin tärkeiksi aloiksi on muodostunut myös erilainen käsityöläisyys. Läntiset inkerikot olivat tunnettuja erityisesti raudantyöstötaidoistaan ja itäiset inkerikot kudonnastaan. Inkerikko kylät olivat jo 1800-luvulla lähes täysin identtisiä venäläisten kylien kanssa.[5]

Suuri uhka inkerikkojen ja samalla alueella vielä elävien vatjalaisten kulttuurille on heidän asuinalueelleen suunnitteilla oleva Ust-Lugan teollisuuskeskus ja satama jonka johdosta ihmisiä joudutaan siirtämään alueelta pois, todennäköisimmin Pietariin jossa sulautumisriski kasvaa merkittävästi. Kaupungista tulee suunnitelmien mukaan 35 000 asukkaan kokoinen.[7]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1534 Novgorodin arkkipiispa kertoi inkerikkojen palvelevan metsiä, kiviä, jokia, järviä, soita, lähteitä, vuoria, kukkuloita, aurinkoa, kuuta ja tähtiä, auringon nousua kohti oli tapana kumartaa. Inkerikot antoivat jumaluuksilleen myös uhreja kuten kotieläimiä. Lapset nimesi shamaani eli arbui. Vieläkin perinteisiin kuuluu "kalmoille" eli kuolleille vietävä ruoka. Nykyisin inkerikot ovat ortodokseja.[8]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jokipii, Mauno (toim.): Itämerensuomalaiset: Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Jyväskylä: Atena, 1995. ISBN 951-9362-80-0.
  • Kuronen, Aira: Inkerikot: Historia, uskonto ja perinne. Onkamo: Kannaksentie, 2008. ISBN 978-952-92-4372-3.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]