Vepsäläiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vepsäläiset
Vepsäläisten lippu on ollut yhdistysten käytössä vuodesta 1992.
Vepsäläisten lippu on ollut yhdistysten käytössä vuodesta 1992.
Merkittävät asuinalueet
Venäjän lippu Venäjä 5 936 [1]
Ukrainan lippu Ukraina 281 [2]
Viron lippu Viro 43 [3]
Valko-Venäjän lippu Valko-Venäjä 12 [4]
Kielet venäjä, vepsä
Uskonnot Ortodoksisuus
Sukulaiskansat Itämerensuomalaiset kansat

Vepsäläiset (vepsäksi vepsläižed) ovat itämerensuomalainen kansa, joka asuu Venäjällä. Vepsäläisiä asuu pääasiassa Äänisen ja Laatokan läheisyydessä Karjalan tasavallassa sekä Leningradin ja Vologdan alueilla. Vepsäläiset ovat jakaantuneet kolmeen ryhmään, jotka ovat äänisvepsäläiset, ojatti- eli keskivepsäläiset ja etelävepsäläiset. Murre-eroista huolimatta nämä ryhmät kykenevät vaikeuksitta viestimään keskenään vepsän kielellä. Kielellisesti vepsäläisten lähimpiä sukulaiskansoja itämerensuomalaisten joukossa ovat lyydiläiset ja aunuksenkarjalaiset. Nykyisin kaikki vepsäläiset osaavat venäjää, ja he ovat suurelta osin siirtyneet venäjän käyttöön puhekielenä.

Siirtolaisuuden myötä vepsäläisiä asuu nykyisin myös perinteisen asuma-alueensa ulkopuolella, muun muassa Ukrainassa, jossa heitä oli vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 281.[5]

Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vepsäläiset olivat tieteeltä unohduksissa pitkään, kunnes suomalainen Anders Johan Sjögren "löysi" heidät 1800-luvun alussa. Tämän jälkeen Elias Lönnrot teki ensimmäisen kansatieteellisen tutkimusmatkan vepsäläisten alueelle. Lönnrot totesi kuitenkin matkansa jälkeen, ettei vepsäläisiä enää ole, ja kansanperinteen kerääjien innostus vepsäläisiä kohtaan laantui. Vepsäläisiä kansanrunoja keräsivät kuitenkin myöhemmin kielitieteilijät. Armas Otto Väisänen oli ensimmäinen vepsäläistä kansanperinnettä kerännyt, mutta järjestelmällinen keruu alkoi vasta toisen maailmansodan aikana, jolloin Suomi miehitti Äänisen rannan vepsäläisalueet.[6]

Sodan jälkeen suomalaiset tutkijat eivät enää päässeet vepsäläisten alueelle, mutta tutkimuksia tehtiin aiemmin kerätyn aineiston pohjalta. Virolaiset tutkijat pääsivät sen sijaan helpommin tutkimaan vepsäläisiä ja muitakin Neuvostoliiton alueen suomensukuisia kansoja. Tarton yliopisto teki ensimmäiset kenttätyömatkat vepsäläisten alueelle. Ensin kerättiin lähinnä kielitieteellistä aineistoa, mutta 1970-luvulla alettiin kerätä myös kansatieteellistä aineistoa. Neuvostoliiton loppuvuosina myös suomalaiset pääsivät alueelle entistä vapaammin. Neuvostoliiton aikana vepsäläisiä tutkivat myös karjalaiset, inkeriläiset ja vepsäläisetkin tutkijat. Venäläisiä tutkimuksia tehtiin lähinnä 1800-luvun lopulla, mutta esimerkiksi tekstejä ja satuja ei pystytty monesti tallentamaan kielimuurin takia. Nykyisin vepsäläisten kieltä ja kulttuuria tutkitaan lähinnä Suomessa, Virossa ja Venäjällä. Kulttuurin tutkimus on keskittynyt Petroskoihin.[7]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevi Wiikin mukaan noin vuosina 500 eaa.–199 jaa. alkoi muodostua itäisen itämerensuomen kieli, josta vepsän kieli on kehittynyt. Wiikin mukaan Äänisen itäpuolen varhainen Kargopolin kulttuuri olisi edustanut esivepsäläisiä. Ensimmäisen vuosituhannen puolivälin jälkeen Kargopolin kulttuurin alue levisi Äänisen länsipuolelle. Nämä niin sanotut esivepsäläiset elivät erätaloudessa, mutta olivat siirtymässä vähitellen karjanhoitoon. Itäslaavien vaikutuksesta he omaksuivat myös kaski- ja peltoviljelyn.[8] Goottilainen historioitsija Jordanes mainitsi 500-luvulla jaa. vasina broncas -nimisen kansan, jonka on arveltu voineen tarkoittaa vepsäläisiä[9]. Viikinkiajalla eli noin 800 - 1050 Vienanmeren rannikolla sijaitsi skandinaavien Bjarmalandina tuntema alue, jonka asukkaat, bjarmit, esimerkiksi Martti Haavio yhdisti vepsäläisiin.[10] Vepsäläisten sydänalueelle Valkeajärvelle tuotiin Volgan Bulgariasta kauppatavaraa, jota vietiin sieltä eteenpäin vesireittejä pitkin Vienanlahden kauppapaikoille.[11]

Arkeologisten tutkimusten ja paikannimistön perusteella on päätelty, että viikinkiajalla "muinaisvepsäläisillä" oli kolme pääasiallista asutusaluetta: Šeksnajoen laakso Valkeajärvestä etelään, Sudajoen laakso Valkeajärvestä lounaaseen sekä Laatokkaan kaakosta laskevien jokien laaksot (Ojatti, Säsjoki ja Paksujoki). Muinaisvepsäläisiin on yhdistetty myös Aunuksen Karjalan ja Äänisjärven pohjoisrannikon rautakautiset asutukset. Yksi viikinkien idäntien reiteistä kulki muinaisvepsäläisen alueen halki. Muinaisvepsäläisten kumpukalmistojen arkeologisen tutkimuksen aloitti suomalainen D. E. D. Europaeus 1870-luvulla. Hautalöydöissä kuvastuvat yhteydet Staraja Ladogan viikinkisiirtokuntaan, läntiselle itämerensuomalaiselle alueelle, merjalaisten ja muiden volgalais-suomalaisten kansojen alueelle sekä myöhemmässä vaiheessa Novgorodiin ja Ylä-Volgan muinaisvenäläisiin ruhtinaskuntiin. Staraja Ladoga oli ilmeisesti ensimmäinen seudun tukikohdista, joiden tarkoituksena oli valvoa ja verottaa kauppaliikennettä Itämeren ja Mustanmeren alueiden välillä. Kauppakeskus syntyi 750-luvulla, mahdollisesti vuonna 753. Sen väestö koostui sekä slaaveista että itämerensuomalaisista. Nestorin kronikan mukaan sloveenit, tšuudit, krivitšit ja vepsäläiset (ves) kutsuivat kolme viikinkiveljestä hallitsemaan itseään vuoden 860 tienoilla. Todennäköisempää tosin on, että kyseessä oli skandinaavien valloitusretki kuin heidän vapaaehtoinen kutsumisensa alueelle. Joka tapauksessa skandinaavivaikutus oli voimakasta Laatokan eteläpuolella ja se jatkui aina 1100-luvulle saakka.

Slaavit alkoivat lopulta levittäytyä vepsäläisten vanhoille asuinseuduille. 900-luvulla syntyi Novgorod.

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Staraja Ladoga joutui Novgorodin hallintaan vuonna 1125, jolloin ryhdyttiin myös kristillistämään paikallisia asukkaita.[12] Slaavilainen väestö levittäytyi vähitellen vepsäläisten alueelle, mutta asukkaat pitivät silti pitkään kiinni kulttuurillisesta perimästään.[13] Vielä vuonna 1238 Valkeajärven alue mainitaan lähteissä itsenäisenä ruhtinaskuntana, mutta alueen erikoisasema Novgorodin valtapiirin sisällä päättyi viimeistään vuonna 1484, jolloin Moskovan suuriruhtinaskunta liitti Novgorodin itseensä.[14]

Vepsäläiset "löydetään"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläinen historioitsija Nikolai Karamzin kirjoitti teoksessaan Istorija gossudarstva Rossiiskogo vuonna 1816, että muinaisvenäläisten kronikoiden tuntema ves-kansa sekä merjalaiset ja muromalaiset ovat kääntyneet venäläisiksi. Tämä käsitys eli pitkään venäläisessä tutkimuskirjallisuudessa. Anders Sjögren tapasi retkellään Aunukseen vuonna 1824 kansanryhmän, jonka kielen hän kuvaili muistuttavan eteläsuomalaista päämurretta. Vuonna 1826 hän tapasi Valkeajärvellä vepsäläisiä, joiden hän päätteli olevan "Nestorin vesien" jälkeläisiä. Vuonna 1832 hän löysi vepsäläisiä Aunuksen ja Novgorodin kuvermenteista ja laski heitä olevan 21 000.[15] Soutjärven seurakunnan kronikassa vuodelta 1876 kerrotaan Äänisenrannan vepsäläisten käyvän töissä Pietarissa, Krondstatissa ja Ruotsin saarilla. Vuonna 1855 kielentutkija August Ahlqvist totesi Äänisen vepsäläisten tulevan toimeen kuin joidenkin alueiden suomalaiset. Koulutus ylsi ensimmäisenä juuri Äänisen Soutjärven vepsäläiskyliin. Soutjärveen tuli ensimmäinen seurakuntakoulu jo vuonna 1805, kun taas Vinnitsaan vepsäläiskylään Ojattivarressa ensimmäinen koulu tuli vasta 1800-luvun lopulla.[16] Ennen Venäjän vallankumousta monet tutkijat ennustivat vepsäläisten häviävän pian venäläisten massaan.[17] Vepsäläinen kansallisuusaate alkoi levitä Venäjän vallankumouksen aikana. P. Uspenski teki vuonna 1908 venäjä-tšuudi sanakirjan ja vepsäläinen G. Jelkin kirjoitti vepsäläisen näytelmän Tukkijoella, jota esitettiin muutaman kerran ennen kuin se kiellettiin poliittisista syistä. Vuoden 1926 väestönlaskennassa vepsäläisiä laskettiin 32 773. Tulokset kumosivat aiemmin vallalla olleen käsityksen vepsäläisistä katoavana kansana.[18]

Neuvostovallan alkuvuosikymmenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1923 aloitettiin niin sanottu juurruttamispolitiikka. Tämä hyödytti etenkin kansoja, joilla oli jonkin asteinen alueellinen autonomia. Vepsäläiset eivät tästä merkittävästi hyötyneet. Vuonna 1927 Karjalan autonomisessa tasavallassa aloitettiin alemman tason kansallinen aluejako, jonka perusteella Soutjärven rannikkoalueesta muodostettiin kansallinen vepsäläisalue. Leningradin alueella oli mahdollista muodostaa kansallisalueita ja kansallisia kyläneuvostoja, mikäli kaksi kolmasosaa väestöstä oli taustaltaan jotain muuta kuin venäläisiä. Vuonna 1931 perustettiinkin Leniningradin alueelle Vinnitsan kansallinen vepsäläisalue, jossa asukkaita oli noin 14 000 ja heistä vepsäläisiä oli 9 000.[19] Vuonna 1930 alettiin kirjakieltä vaille oleville suomalais-ugrilaisille kansoille kehittää kirjakieltä. Kirjakieltä vaille olevien kansojen joukossa olivat vepsäläiset. Vepsälle julkaistiinkin vuoden 1930 lopussa latinalaisiin aakkosiin perustuneet vepsäläiset aakkoset, aapinen ja lukukirja. Saman vuoden aikana perustettiin myös 12 vepsäläistä kolhoosia ja 1936 niitä oli jo 137. Vuosina 1931–32 koulutettiin lisäksi monia vepsäläisiä työntekijöitä.[20] Lupaava kehitys päättyi vuoteen 1938 kun "keinotekoisesti muodostettujen" kansallisten alueiden purkaminen alkoi.[21]

Lähimenneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1939–1959 vepsäläisten määrä väheni lähes neljänneksellä. Vielä vuonna 1939 heitä oli 9 338, kun vuonna 1959 heitä oli enää 7 179. Monet vepsäläiset muuttivat sodan aikana Suomeen. Soutjärveltä lähti Suomeen 328 henkilöä, joista 314 oli vepsäläisiä.[22] Soutjärven hallinnollinen alue lakkautettiin vuonna 1956. Kielellinen sulautuminen venäläisiin kiihtyi 1950-luvulla ja vepsää äidinkielenään puhuvien määrä puolittui.[23] Vepsäläisten määrän lasku jatkui 1960- ja 1970-luvuilla lähinnä maaltamuuton takia. Vepsäläisten määrä kasvoi ensimmäisen kerran sotavuosien jälkeen 1980-luvulla. Myös maaltamuuton tahti hidastui. Vuonna 1989 vepsäläisten keski-ikä oli karjalassa 45,9 vuotta muun väestön keski-iän ollessa 33,3.[24] Vuonna 1994 Šokšun, Kalajoen ja Soutjärven kyläneuvostoalueet yhdistettiin Vepsän kansalliseksi volostiksi. Vuosien 1989–2002 välillä vepsäläisten määrä väheni entisestään. Huomattavimmin määrä on vähentynyt Leniningradin ja Voligdan oblasteissa.[25]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksikielinen tienviitta Karjalan tasavallassa. Ylhäällä paikannimi venäjäksi ja alhaalla vepsäksi.

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vepsäläiset ovat perinteisesti eläneet maataloudesta. Tärkeimpiä viljakasveja olivat ohra, ruis, kaura, peruna, nauris, kaali ja pellava. Kaskeamista harjoitettiin vielä 1900-luvun loppupuolellakin. Äänisvepsäläiset viljelivät kaskeamalla lähinnä pellavaa ja naurista, etelävepsäläiset myös viljaa. Risukarhi oli pitkään käytössä vepsäläisten keskuudessa. Erään venäläisen tutkijan mukaan vepsäläisillä ei vielä vuonna 1926 ollut käytössään lainkaan metallisia auroja tai äkeitä. Kotieläiminä pidettiin hevosia. lehmiä, lampaita ja kanoja. Sikoja alettiin pitää vasta ennen toista maailmansotaa. Metsästyksellä ei ollut juurikaan merkitystä vepsäläisille, mutta kalastusta harjoitettiin suuremmassa mittakaavassa.[26]

Erityisesti vepsäläismiehillä on ollut tapana hankkia lisäansioita käymällä kausiluontoisissa ansiotöissä. Yleensä töihin lähdettiin keväällä ja palattiin syksyllä. Maanviljelystä huolehtivat tällöin naiset ja lapset. Vepsäläisiä toimi lasinpanijoina, kivenhakkaajina ja kadunkiveäjinä. Tärkeimpiä työpaikkoja olivat Pietari, Kronstadt, Helsinki ja monet muut kohteet Venäjällä.[26]

Asuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänisvepsäläiset asuivat karjalaisten tapaan suurissa kaksikerroksisissa taloissa, kun taas köyhemmät etelävepsäläiset asuivat useimmiten savupirteissä. Asuinpirtissä oli useimmiten suuri uuni, jota pidettiin lämpimänä koko päivän. Etelävepsäläiset käyttivät suurikokoisia pirttiuuneja myös kylpemistarkoitukseen, sillä tavallinen sauna oli heidän keskuudessaan harvinainen. Uunissa saunoja ryömi uunin sisälle, veti kannen kiinni ja roiski veteen kastetulla vihdalla löylyä uunin seinämistä. Vepsäläiskylissä oli usein kyläkirkot ja kyläkalmistot.[26]

Vaatetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vepsäläiset omaksuivat jo varhain venäläisen pukeutumismallin. Naisilla yleisin vaate oli sarjaani eli olkihame, jollaisia käyttivät myös venäläiset. Tavallisin päähine oli tehdastekoinen huivi. Lämpimillä keleillä kenkinä käytettiin virsuja ja kylmillä keleillä huovikkaita eli jalkaniekkoja. Miesten tavallinen vaate oli sarkatakki, sarkahousut ja liivit. Paitaa pidettiin yleensä housujen päällä. Tavallisin päähine oli kapealierinen huopahattu.[26]

Museo Soutjärvellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainoa vepsäläiselle kulttuurille omistettu museo on Soutjärven vepsäläinen etnografinen Rjurik Lonin -museo (ven. Шeлтозерский вепсский этнографический музей имени Р. Лонина, Šoltozerskiĭ vepsskiĭ ètnografičeskiĭ muzeĭ imeni R. Lonina; vepsäksi Šoutar’ven vepslahnje etnografine Rjurik Lonin –muzei), joka sijaitsee Soutjärvellä Karjalan tasavallassa Äänisenrannan piirissä. Se on vuodesta 2010 kantanut perustajansa Rjurik Loninin nimeä.

Kodima[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kodima on Petroskoissa ilmestyvä vepsän- ja venäjänkielinen sanomalehti.

Vepsäläiset fyysisen antropologian näkökulmasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antropologisesti vepsäläiset kuuluvat itäkarjalaisten, lyydiläisten ja livviköiden kanssa jo varhaismetallikaudella muodostuneeseen Fennoskandian kaakkoisosien kantaväestöön.

Vepsäläiset kyläyhteisöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänisvepsäläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänis- eli pohjoisvepsäläiset asuvat Äänisen rannalla Syvärin pohjoispuolella Karjalan tasavallan Vepsän kansallisessa volostissa ja Leningradin alueella. Vepsän kansallisessa volostissa asuu noin 2000 henkeä, ja Petroskoissa asuu vepsäläisiä 4000 henkeä.

Vepsän kansallisen volostin kyliä (Karjalan tasavalta)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koskenalan piirin kyliä, Leningradin alue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Himjoki (vepsäksi Himd’eg)
  • Kallio (vepsäksi Kal’l’o)
  • Kallionalainen (vepsäksi Kallalain’e (ei yhtään taloa jäljellä)
  • Kukoinakja (vepsäksi Kukagd’, ven. Volodarskago)
  • Pervakoi eli Pervakka (Urickoje) (ei ole enää yhtään taloa)

Keskivepsäläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskivepsäläiset eli Ojatin vepsäläiset jakautuvat useiksi eri kyläyhteisöiksi. Keskivepsäläiset voidaan jakaa länsi- ja itävepsäläisiin kyläyhteisöihin. Itäiset keskivepsäläiset asuvat Vologdan alueella Babajevon ja Vytegran piireissä. Heitä yhteensä oli 1989 väestölaskennan mukaan 700 henkeä. Ojatin vepsäläiset asuvat Leningradin alueen Koskenalan, Tihvinän ja Lotinapellon piirissä. Etelävepsäläiset asuvat Boksitogorskin piirissä. Yhteensä vepsäläisiä asuu Leningradin alueella n. 6000 henkeä.[27]

Ojatin vepsäläiskylät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tšikla (Tšikoil)
  • Karhila (Karginitsi)
    • Kekjärvi (Kekozero)
    • Nirkala (Nirkinitsi)
  • Vidla (Vinnitsa)
  • Niemiskylä (Nemža)
  • Järvienkylä (Järved)
  • Vilhala (Jarislavitsi)
  • Koskenpää (Koskenpä)
  • Enojärvi (Enarv)
  • Petsoila
  • Humaljärvi (Hmelezero)
  • Latva
  • Kurba
  • Mäkijärvi (Mägärv)
  • Korpala (Korobinitsi)
  • Rebagja (Rebov Konets)
  • Noitala
  • Tšidoila (Cidoil)
  • Korvoila (Korvala)
  • Šigoila
  • Bor (Krasnyi Bor)

Itäiset keskivepsäläiset (Vologdan alue)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oštan ja Vytegran asutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oštan ja Vytegran seudun asutuksiin ja kyliin muutti huomattava määrä keskivepsäläisiä 1950-luvulla, kun vepsäläiskyliä lakkautettiin. Lakkautettuihin kyliin kuului mm. Šimjärven kyläryhmä, jossa eli noin 5000 asukasta 1950-luvulla.

Etelävepsäläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Šidjärvi (Prokuševo)
  • Tšasla (Ivanovo)
  • Požarista
  • Tutuka (Staškovo)
  • Kortlahti (Kortala)
  • Sodjärvi (Sidorovo)
  • Maijärvi (Bobozero)
  • Valkeajärvi (Beloje)
  • Arskaht (Arškaht, Radogoštša)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lassi Saressalo: Vepsä - Maa, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2005. ISBN 951-746-674-9.
  • Toivo Vuorela: Suomensukuiset kansat. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1960.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Национальный состав населения Российской Федерации Venäjän vuoden 2010 väestönlaskenta. Viitattu 27.11.2012. (venäjäksi)
  2. Ukrainan vuoden 2001 väestönlaskenta Viitattu 21.6.2010. (englanniksi)
  3. Viron vuoden 2000 väestönlaskenta Viitattu 21.6.2010. (englanniksi)
  4. Valko-Venäjän vuoden 1999 väestönlaskenta Viitattu 21.6.2010. (valkovenäjäksi)
  5. All-Ukrainian population census 2001 (The distribution of the population by nationality and mother tongue) 2003–2004. State Statistics Committee of Ukraine. Viitattu 16.10.2007. (englanniksi)
  6. Saressalo 2005, s. 86
  7. Saressalo 2005, s. 87.
  8. Saressalo 2005, s. 11.
  9. Vuorela 1960, s. 103.
  10. Saressalo 2005, s. 13.
  11. Saressalo 2005, s. 14.
  12. Saressalo 2005, s. 15
  13. Saressalo 2005, s. 33.
  14. Vuorela 1960, s. 104.
  15. Saressalo 2005, s. 212
  16. Saressalo 2005, s. 212
  17. Saressalo 2005, s. 215.
  18. Saressalo 2005, s. 217.
  19. Saressalo 2005, s. 219
  20. Saressalo 2005, s. 220
  21. Saressalo 2005, s. 223
  22. Saressalo 2005, s. 225
  23. Saressalo 2005, s. 226
  24. Saressalo 2005, s. 227
  25. Saressalo 2005, s. 235
  26. a b c d Toivo Vuorela: Suomensukuiset kansat. Turku: Turun Sanomalehti ja Kirjapaino Osakeyhtiö, 1960.
  27. Vepsä, Maa Kansa ja Kulttuuri

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikkinen, Kaija & Mullonen, Irma (toim.): Vepsäläiset tutuiksi: Kirjoituksia vepsäläisten kulttuurista. Joensuu: Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos, 1994. ISBN 951-708-239-8.
  • Saressalo, Lassi (toim.): Vepsä: Maa, kansa, kulttuuri. Tampere: Helsinki: Tampereen museot: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2005. ISBN 951-746-674-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]