Elias Lönnrot

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Lönnrot” ohjaa tänne. Muista samannimisistä katso Lönnroth.
Elias Lönnrot
Elias Lönnrot
Elias Lönnrot
Syntynyt 9. huhtikuuta 1802
Sammatti, Suomi
Kuollut 19. maaliskuuta 1884 (81 vuotta)
Sammatti, Suomi
Asuinpaikka Suomi
Kansallisuus suomalainen
Tutkimusala kielitiede, lääketiede, kasvitiede
Instituutti Helsingin yliopisto
Tutkinnot Turun Akatemia, Helsingin yliopisto
Tunnetuimmat työt Kalevala, Kanteletar
Mehiläinen, Flora Fennica
Tunnustukset Suomen Tiedeseuran jäsen (1839)

Elias Lönnrot (joskus muodossa Lönnroth,[1] 9. huhtikuuta 1802 Sammatti19. maaliskuuta 1884 Sammatti) oli Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan, ja Kantelettaren kokoaja, kielentutkija, lääkäri ja suomalaisen kasvitieteen uranuurtaja. Lönnrot oli suomen kielen uudistaja, useiden sanakirjojen toimittaja ja ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden kustantaja sekä toimittaja. Hän julkaisi useita kansaa valistavia terveys- ja tiedejulkaisuja.

Lönnrotin suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lönnrotin suku tunnetaan melko heikosti, vaikkakin yhtä isänpuoleista sukuhaaraa voidaan edetä aina yhdeksänteen polveen asti. Sukuhaara johtaa Tolpo-sukuun, jonka jäsenet olivat 1600-luvun Turussa porvareita ja joka oli Niska-suvun kanssa ainoita sukuja, jotka säilyttivät sukunimen suomenkielisenä. Eräs toinen sukuhaara, myös isänpuoleinen, johtaa Sammatin Lohilammen ratsutilan omistajiin.[2]

Yleisesti Lönnrotin esi-isiä voidaan pitää pieneläjinä. Heistä on jäänyt tietoja hyvin vähän. Hänen isoisänsä isä oli Erik Losten, joka oli Lohjantaipaleella vuonna 1717 syntynyt Prunkan ratsutilan ruotusotilas Uudenmaan jalkaväkirykmentin Kaartin komppaniassa. Erik Losten oli osallisena muun muassa Viaporin linnoituksen rakennustöissä sekä Pommerin sodassa vuonna 1758. Losten-sukunimi saatetaan joissakin yhteyksissä kirjoittaa myös kahdella o-kirjaimella ja joskus myös kahdella e-kirjaimella. Losten meni naimisiin Lohilammen ratsutilan isännän tyttären Marketan kanssa vuonna 1736. Avioliittoon syntyi yksi poika, Matti. Mustapää-Matti,[2] joksi häntä kutsuttiin tumman ihon ja hiusten takia, vietti nuoruutensa Lohilammen Prunkalla, jossa hän oppi räätälin ammatin. Noin vuonna 1770 Matti Losten muutti sukunimensä muotoon Lönnrot. Sukunimi ei ollut aivan uusi 1700-luvulla, joskin melko harvinainen.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus ja opintovuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elias Lönnrotin syntymäkoti Paikkarin torppa Sammatissa

Lönnrot syntyi Sammatissa, Paikkarin torpassa vuonna 1802 räätälin Fredrik Johan Lönnrotin ja hänen vaimonsa Ulrika Wahlbergin neljänneksi lapseksi. Suomessa 1800-luvulla oli hankala saada koulusivistystä, mutta hänen vanhin veljensä, Henrik Johan Lönnrot, huomasi veljensä kiinnostuksen kirjallisuutta kohtaan ja päätti lähettää hänet Tammisaaren pedagogioon lokakuun lopussa vuonna 1814. Lönnrot kävi Turun katedraalikoulua vuodet 1816–1818, missä hän oppi muun muassa ruotsia, jota hän vielä kolme lukuvuotta koulussa oltuaankin puhui kankeasti ja virheellisesti, sekä latinaa.[3][4]

Talous oli nuorella opiskelijalla tiukoilla. Hän hankki rahansa ompelemalla vaatteita ja kiertelemällä ympäriinsä laulavana teininä. Ilmeisesti Lönnrot myös menestyi opinnoissaan, mikä tulee ilmi merkinnöistä koulun papereissa ja hänen koulutoverinsa Israel Weurlanderin muisteluksista. Tästä huolimatta rahat eivät riittäneet ja hänen oli pakko lopettaa koulunkäynti, vaikkakin on myös mahdollista että lähtö johtui uskosta parempiin menestysmahdollisuuksiin toisaalla.[5] Sammatin kappalaisadjunkti (eli kappalaisen apulainen) Johan Lönnqvist auttoi vuonna 1820 Lönnrotia opiskelemaan Porvoon lyseoon. Epävarman rahatilanteen takia Lönnrot päätti pian muuttaa Hämeenlinnaan, jossa apteekkari Lorenz Johan Bjugg palkkasi latinaa osaavan apteekkarioppilaan. Pian kuitenkin piirilääkäri Johan Erik Sabelli ja Hämeenlinnan triviaalikoulun rehtori Henrik Långström järjestivät Lönnrotin opiskelemaan rehtorin johdolla itsenäisesti ja työsopimus apteekissa lopetettiin.

Elias Lönnrotin vaikutus suomalaiseen lääketieteeseen on ollut suuri

Långström kirjoitti Lönnrotille vuonna 1822 päästötodistuksen, joka antoi nuorelle opiskelijalle mahdollisuuden jatkaa opintojaan Turun Akatemiassa. Samoihin aikoihin samaan oppilaitokseen kirjautuivat opiskelemaan myös Johan Ludvig Runeberg ja J. V. Snellman. Lönnrot hankki tuloja kotiopettajana, ensin nimismies T. M. Höckertin luona Eurajoella ja sitten turkulaisen professorin Johan Agapetus Törngrenin luona. Törngren oli kirurgian ja synnytysopin professori ja hän asui kesäisin Laukon tilallaan, joka sijaitsee Tampereen eteläpuolella Vesilahdella. Lönnrotille ja Törngrenin perheen välille syntyi tiivis suhde. Törngrenin vaimo ja Lönnrot pitivät yllä kirjeenvaihtoa kunnes rouva Törngren kuoli. Juuri Törngrenien luona Lönnrotin kiinnostus runoja ja suomen kieltä kohtaan heräsi. Vuonna 1827 Lönnrot väitteli Väinämöisestä filosofian kandidaatin tutkintoa varten. Kandidaatin tutkinto oli suoritettava ennen kuin pääsi lukemaan lääketiedettä.

Filosofian kandidaatin tutkinnon jälkeen Lönnrot aloitti lääketieteen opinnot. Opinnot jatkuivat Turun palon jälkeen vuonna 1828 Helsingissä. Odotellessaan opetuksen aloittamista Helsingissä, Lönnrot päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen tehdäkseen ensimmäisen runonkeruumatkansa. Matka alkoi huhtikuussa ja suuntautui Hämeeseen ja Savoon. Matkareitti ulottui kuitenkin Pohjois-Karjalaan ja Valamoon saakka. Matkan kohokohdaksi osoittautui Juhana Kainulaisen kohtaaminen Kesälahdella. Lönnrot kirjoitti muistiin Kainulaisen lauluja ja loitsuja kolmen päivän ajan.[6] Retkeltä Lönnrot kirjoitti matkapäiväkirjan nimeltä Vaeltaja (ruots. Vandraren), jossa hän kuvaa suomalaisten elintapoja. Lönnrot päätti matkansa syyskuussa Laukoon mukanaan yhteensä 6 000 säettä. Syksyn hän vietti Laukossa järjestellen keruutuloksiaan painokuntoon. Täällä hän kuuli myös vienankarjalaisen laukkukauppiaan laulavan hänelle eeppisiä runoja. Näin hän sai uuden todisteen siitä, mistä runolaulua parhaiten voisi tavoittaa.[6] Lönnrot kokosi ja julkaisi keruumatkansa tuotoksista neljä Kantele-vihkoa. Tuotokset julkaistiin omakustanteina vuosina 1829–1831. Tarkoitus oli julkaista vielä viides teos, mutta se jäi julkaisematta.

Keski-ikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pilakuva Lönnrotista hänen ollessaan keruumatkoillaan. Lönnrot oli noussut alemmasta säädystä ylempään säätyyn. Tämän takia oli huvittavaa, että hän kulkee paljain jaloin. Kuvan tekstissä lukee Unus homo nobis currendo restituit rem (Yksi ainoa mies meille juoksemalla korjasi kaiken).

Lönnrot jatkoi matkansa jälkeen lääketieteen opintoja Helsingissä, mutta hänen rakkain harrastuksensa oli edelleen työ kansanrunojen parissa. Hänen tavoitteenaan oli tallentaa vanhoja suomalaisia kansanrunoja sekä edistää suomen kielen käyttöä. Tätä asiaa varten perustettiin alkuvuonna 1831 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Lönnrot oli mukana perustamassa seuraa. Seura tuki Lönnrotin kansanrunouden keruu- ja julkaisutoimintaa. Lönnrot aloitti toisen runonkeruumatkansa toukokuussa vuonna 1831. Matka kuitenkin keskeytyi koleraepidemian takia ja viranomaiset kutsuivat Lönnrotin takaisin Helsinkiin. Lönnrot työskenteli kolerapotilaiden parissa Hietalahden lasaretissa.

Lönnrotista tuli vuonna 1830 lääketieteen kandidaatti ja vuoden 1832 toukokuussa lääketieteen lisensiaatti. Runsas kuukausi myöhemmin hän väitteli itsensä tohtoriksi. Väitöskirja, Om Finnarnes magiska medicin, oli ainoastaan 16-sivuinen. Lönnrot teki väitöskirjansa suurella kiireellä koska halusi välttämättä olla mukana yliopiston promootiotilaisuudessa. Promootio oli erityisen juhlallinen, sillä samaan aikaan yliopiston päärakennus vihittiin käyttöön. Väitöskirjansa esipuheessa Lönnrot huomauttaa, että kirjoitus on osa laajempaa tutkimusta, jonka hän aikoo julkaista myöhemmin. Täydellinen tutkielma ilmestyi vuonna 1842 sarjassa Finska Läkaresällskapets Handlingar, vasta aloitetun sarjan ensimmäisenä artikkelina. Lönnrotin tutkielma ja E. A. Willebrandin kuvaus Ahvenanmaan verenvuototaudista ovat sarjan lainatuimpia artikkeleita.

Lönnrot haki vuonna 1832 vakituista työpaikkaa. Suomi oli jaettu 25 lääkäripiiriin, joiden virat olivat useimmiten täyttämättä. Lönnrot toivoi saavansa sellaisen paikan, josta hän pystyisi tekemään myös runonkeruumatkoja. Tammikuussa 1833 hän haki piirilääkärin sekä linnanlääkärin virkoja Kajaanista. Tätä aiemmin hän oli toiminut lääkärinä Oulussa, jossa hän kohtasi vaikeuksia kokemattomuuden takia. Oulussa raivosi nälänhädän lisäksi lavantauti. Lönnrotin esimies, Herman Carger, kuoli myös lavantautiin. Alueella oli myös iso- ja tulirokkoa. Samoja kulkutauteja oli myös Kajaanissa, jossa oli tuolloin alle 400 asukasta. Kajaanissa ei ollut edes sairaalaa, jossa potilaita olisi voinut hoitaa. Lönnrot sairastui itsekin lavantautiin, jonka johdosta hän makasi kuusi viikkoa. Helsingissä hänen luultiin jo kuolleen.[7] Lönnrotilla oli hoidettavana tuhansia potilaita. Työtä hankaloitti se, että potilaat olivat levittäytyneet hyvin laajalle alueelle. Lönnrot halusikin koota potilaat sairaalaan, jota ei Kajaanissa ollut. Toistuvista anomuksista huolimatta Lönnrot ei saanut tahtoaan läpi ja sairaalaa ei perustettu.

Lönnrotin mielialoja voidaan tutkia tehokkaasti hänen laajan kirjeenvaihtonsa ansiosta. Lääkäri ei päässyt irtautumaan työstään muutoin kuin virkavapaiden aikaan. Kajaanissa olon aikana hän ehti tehdä neljä keruumatkaa: Karjalaan, Pohjoisen napapiirin alueelle, Kuolan niemimaalle ja Baltiaan. Merkittävimpiä Kalevalan runojen lähteitä ovat Lönnrotin Vuonnisen kylässä tapaamat Ontrei Malinen ja Vaassila Kieleväinen sekä latvajärveläinen Arhippa Perttunen.

Tautien ennalta ehkäiseminen oli Lönnrotin mukaan halvempaa ja yksikertaisempaa kuin tautien hoitaminen. Lönnrotin mielestä homeopatia oli täyttä hölynpölyä. Hän kirjoitti myös vuonna 1839 julkaistun Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri-kirjan. Kirjassa Lönnrot korostaa raittiuden, hygienian ja rokotusten merkitystä. Lönnrot myös ymmärsi, että oli tärkeää, ettei asuttu liian ahtaasti ja että imeväisille annettiin rintamaitoa. Kirjassa Lönnrot myös tuomitsee taikauskon ja kertoo, että sairauksilla on luonnolliset syyt.

Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista ilmestyi kahdessa osassa 1835–1836. Lönnrot jatkoi edelleen keräysmatkojaan ja Kanteletar ilmestyi kolmena kirjana 1840. Kalevalan toinen, täydennetty painos, ilmestyi vuonna 1849. Kouluopetuksessa ja käännöksissä käytetään tätä jälkimmäistä versiota.

Lönnrot ja hänen perheensä 1860-luvulla

Lönnrot meni naimisiin vuonna 1849, 47-vuotiaana, Maria Piponiuksen kanssa. Piponius oli oululaisen värjärimestarin Elias Piponiuksen tytär. Lönnrot ja Piponius saivat yhteensä viisi lasta, joista vain Ida-tytär saavutti aikuisiän. Muut lapset kuolivat tartuntoihin.

Myöhemmät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1854–62 hän toimi Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (Helsingin yliopiston) järjestyksessään toisena suomen kielen professorina (edeltäjä Matthias Alexander Castrén, seuraaja August Ahlqvist). Kun Lönnrot oli saanut suomen kielen professuurin, hän oli silti valmis jatkamaan lääkärinä. Lönnrot otti vastaan potilaita kotiseudullaan Sammatissa, jonne hän oli muuttanut. Lönnrot antoi potilaille jopa ilmaisia lääkkeitä, jotka hän oli itse valmistanut kasveista.

Lönnrotin vaimo kuoli tuberkuloosiin vuonna 1868, ja nyt Lönnrotin piti hoitaa pientä perhettä yksin. Lönnrot itse kuoli synnyinpaikkakunnallaan vuonna 1884.

Monipuolinen tiedeura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran satavuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1931 julkaistu postimerkki, joka esittää Lönnrotia.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylivoimaisesti parhaiten Lönnrot tunnetaan Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan, kokoamisesta. Vanha Kalevala on runokokoelma, jossa on yhteensä 32 runokoostetta ja 12 078 säettä.[8] Uudessa Kalevalassa eli toisessa painoksessa on 22 795 säettä, jotka on jaettu 50 runoon. Kalevalan sisarteoksena pidetään Kanteletarta, joka ilmestyi yhdeksän vuotta aikaisemmin Kalevalaa eli vuonna 1840. Ennen Kalevalaa hän julkaisi useita ns. esiteoksia (Kts. Kalevalan runojen kerääminen ja julkaiseminen).

Lönnrot oli ajatellut tehdä useita yhtenäisiä pienoiseepoksia. Suunnitelma kuitenkin muuttui runonkeruumatkoilla saatujen tietojen mukaan. Lönnrotin pyrkiessä saamaan selville kansanrunojen aikajärjestystä ja luontevan jäsentelyn hän noudatti myös taiteellista näkemystään yhdistellen eri runonlaulajien antamia aineksia sekä sepittämällä itse säkeistöjä. Kansanrunojen katkelmien väliin hän rakensi kokonaan uusia runoja eri aineksista, vaihtoi henkilöihin ja tapahtumiin liittyviä piirteitä. Lönnrot uskoi kansanrunojen tapahtumien olleen todellisia historiallisia tapahtumia ja että niiden sisältö on ajan mukaan säilynyt samana, vaikka muoto on muuttunut erilaiseksi. Vanha Kalevala, Kalevalan ensimmäinen painos, rakentuu kahden kansan, Kalevalan ja Pohjolan, vastakkainasetteluun. Kalevalan julkaisun jälkeen syntyi kansallinen innostus. Varsinainen Suomen kansalliseepos on Kalevalan toinen painos eli uusi Kalevala.

Lönnrot tunnetaan runoilijana myös yksittäisten runojen käännösten tekijänä. Hän teki runoja myös virsien pohjalta. Lönnrotin runoja ovat muun muassa Neijon laulu eli Kultani kukkuu, kaukana kukkuu. Hän myös käänsi ruotsiksi kansanrunoutta ja suomensi taiderunoutta, niin Homerosta kuin Johan Ludvig Runebergiäkin.

Lönnrot liittyi virsikirjakomitean jäseneksi vuonna 1863. Hän ryhtyi uudistamaan suomalaista virsirunoutta. Lönnrot julkaisi omia virsikokeilujansa joka 1864–1880. Uusi virsikirjalaitos ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Vuoden 1886 virsikirjan virsistä 17 oli Lönnrotin omia virsiä, 64 oli hänen suomentamiaan ja 25 virressä oli Lönnrotin kirjoittamia säkeistöjä. Hänen nimiinsä on kirjattu yhteensä 206 virttä. Sata vuotta nuoremmassa virsikirjassa, vuodelta 1986, Lönnrotin itse kirjoittamia virsiä oli jäljellä yhdeksän sekä näiden lisäksi kuutisenkymmentä virttä, joita Lönnrot oli mukana tekemässä. Lönnrot oli itse varsin etevä muusikko. Hän kehitti suomalaista musiikkisanastoa ja kanteleenrakentajana Heikki Laitisen mukaan mullistavan keksinnön, kromaattisen kanteleen. Lönnrot kehitti myös yksinkertaisen nuottijärjestelmän.

Filologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kirjakieli oli ennen Lönnrotia lähes samalla tasolla kuin Mikael Agricolan luotua sen lähes 300 vuotta aiemmin. Agricolan uskotaan käyttäneen noin 6 000–8 000 sanaa. Lönnrot julkaisi eläkepäivillään vuonna 1880 Suomalais-Ruotsalainen Sanakirjan, joka käsitti yli 200 000 sanaa.[8] Teos oli hyvin merkittävä tuon ajan suomen kielelle sillä nykypäivän suomenkielinen sanakirja (vuodelta 1960) sisältää noin 10 000 sanaa enemmän kuin Lönnrotin kirjoittama.

Lönnrot loi vahvan pohjasanaston eri tieteenaloille sekä yleiskieleen. Tieteenaloille kuten esimerkiksi lääketieteeseen, oikeustieteeseen ja kasvitieteeseen Lönnrot kehitti sanastoa. Lönnrotin keksimiä sanoja ovat muun muassa kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, pöytäkirja, esitys, itsenäinen, kieltolaki, mietelmä, monikko, yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto ja äänioikeus.[8]

Journalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lönnrot kirjoitti lehtiin noin 60 vuoden ajan. Lisäksi hän avusti useita lehtiä. Lisäksi hän oli Mehiläisen, Litteraturbladin, Oulun Wiikko-Sanomien vastaava päätoimittaja.[8] sekä toimi lehtimiehenä yli 40 vuoden ajan.

Lönnrot oli ensimmäisiä, jotka kykenivät kirjoittamaan ja puhumaan sujuvasti sekä suomeksi että ruotsiksi. Hän tuotti valistavia suomenkielistä kirjoituksia suomalaisille talonpojille, mutta samalla ruotsinkielisiä tieteellisiä julkaisuja ruotsinkieliselle sivistyneistölle.

Mehiläinen oli ensimmäinen suomenkielinen aikakauslehti sekä viides suomeksi ilmestynyt sanomalehti.[8] Yleistajuisia kirjoituksia hän julkaisi Oulun Wiikko-Sanomissa sekä J. V. Snellmanin toimittamassa Maamiehen Ystävässä.

Lääketiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lönnrot oli ammatiltaan lääkäri ja valmistui lääkäriksi Helsingin yliopistosta. Opinnot hän oli aloittanut Turun Akatemiassa, mutta Turun palon jälkeen oppilaitos siirrettiin Helsinkiin. Ennen valmistumistaan hänet määrättiin koleraepidemian aikaan kesken runonkeruumatkansa Helsinkiin hoitamaan potilaita Hietalahden lasarettiin. Sairaalassa oli 40 vuodepaikkaa, jotka olivat kaikki täynnä. Myös Lönnrot sairastui epidemian aikana, mutta parani. Hän myös huomasi, että herrasväestä hyvin harva sairastui koleraan. Ansioidensa vuoksi Lönnrot sai Venäjän keisarilta kunnianosoituksen, briljanttisormuksen.

Lönnrotin elinaikana lääketiede kehittyi varsin huomattavasti. Akateemista opetusta ja tutkimusta olivat siihen asti hallinneet spekulatiiviset opit. Opit saattoivat aiheuttaa toimenpiteitä, jotka nykytietämyksen mukaan olivat joko merkityksettömiä tai vahingollisempia kuin itse hoidettava tauti. Vielä 1800-luvulla oli käytössä antiikista peräisin oleva hoitokeino, suoneniskentä. Suoneniskennän ja kuppauksen tarkoituksina olivat poistaa likaiseksi luultu veri. Ruumiita puhdistettiin myös oksennusaineilla. Hypnotisoinnilla, homeopatialla ja luonnonfilosofialla oli vielä ajoittain vahva asema, mutta Lönnrotin aikana menetelmiin suhtauduttiin kriittisemmin.[9]

Lönnrot vältti opiskeluaikoinaan pahimman indoktrinaation, mutta vielä tuolloinkaan ei osattu hoitaa tai määritellä tauteja. Lääketieteen tärkeimmät läpimurrot, kuten vastustuskyvyn ja bakteerien keksiminen, tapahtuivat vasta Lönnrotin jälkeen.[9]

Lönnrotin aikoihin harrastettiin hyvin paljon taikuuteen pohjautuvaa taudin hoitoa. Lönnrot sai vaikutteita luonnonfilosofiasta, mutta moderniutensa hän osoittaa suhtautumalla suoneniskentään kielteisesti, vaikkei koululääketiede menetelmää ollut hylännyt. Lönnrotin mukaan psyykellä oli suuri merkitys somaattisissa sairauksissa, ja voimakkaat psyykkiset kokemukset saattoivat parantaa potilaan taudista. Nykyään tiedetään, että aineet tai menetelmät, joilla ei ole objektiivisesti katsoen merkitystä tautiin, voivat vaikuttaa myönteisessä mielessä tautiin tai jopa parantaa sen (kts. lumelääke). Lönnrotin sanotaan pitäneen eniten kirurgisista töistä, joissa hänen sanotaan myös olleen varsin hyvä. Hänen kerrotaan poistaneen mulkosilmän, jossa oli kasvain.[9]

Lönnrot oli saanut hyvin vähän opetusta kliinisestä lääketieteestä. Varsinaisesta lääketieteestä hän ei tiennyt juuri mitään. Vaikka Lönnrot oli synnynnäinen tiedemies, hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta kokeellisesta tieteestä.[9]

Raittius oli Lönnrotin mukaan terveellistä ja viinan sijasta olisi hyvä juoda kaivovettä. Hän perusti myös Pohjolan ensimmäisen raittiusyhdistyksen, jonka ensimmäinen sääntöluonnos perustui täysraittiuteen.[9]

Homeopatia oli Lönnrotin mukaan täyttä hölynpölyä.[9] Hän toimi aktiivisesti terveydellisen ja hygieenisen kansanvalistuksen puolesta. Hänen mukaansa sairauksien ennaltaehkäisy on yksinkertaisempaa ja halvempaa kuin niiden parantaminen. Erityisesti ennaltaehkäisyn hyvät puolet tulisivat esiin pienissä ja köyhissä maissa kuten Suomessa. Lönnrot puhui rokotuksen puolesta. Hänen mukaansa oli tärkeämpää, että ihmiset noudattivat epidemian aikaan säädöksiä kuin se, että heille jaettaisiin lääkkeitä.

Kasvitiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lönnrot muistetaan myös ensimmäisen suomenkielisen kasvion, Flora Fennica (suom. Suomen kasvisto), kokoamisesta. Flora Fennica ilmestyi vuonna 1860. Teos herätti myös ulkomaalaisen tiedeyhteisön kiinnostuksen. Se oli ensimmäisen suomenkielisen kasvion lisäksi ensimmäinen suomenkielinen luonnontieteellinen teos.[10] Teos on 1 240 sivua pitkä ja käsittää noin 900 näytettä, 650 kuvaa, 450 näköispainossivua sekä täydellisen hakemiston. Herbaarion kasvit kattavat hyvin laajan otannan kasvistosta; harvinaisuuksista aina peltojen rikkaruohoihin. Kasvistossa on myös kasveja, jotka ovat hävinneet kokonaan tai selvästi harvinaistuneet Suomen luonnossa. Lönnrot uudisti teoksensa helmikuussa 1866. Uuden painoksen hän oli tehnyt Thiodolf Saelanin kanssa ja siinä oli viisi uutta kasvisukua ja 52 uutta lajia. Toisen painoksen nimeksi tuli juurikin Suomen kasvisto, jota hän oli jo ajatellut ensimmäiselle painokselle.

Flora Fennica perustuu ruotsalaisen Carl Hartmanin kaksi vuotta aiemmin julkaisemaan kasvioon, Handbok i Skandinaviens Flora. Lönnrot käänsi kasvion suomenkieliseksi ja sovelsi sen Suomen kasvillisuutta vastaavaksi. Työssä häntä auttoi William Nylanderin ja Thiodolf Saelanin vuotta aiemmin julkaisema Herbarium Musei Fennici -luettelo. Lönnrot noudatti luettelon mukaista kasvimaantieteellistä jakoa ilmoittaessaan kasvien esiintymispaikkoja. Lönnrot dokumentoi samalla kasvioonsa joukon harvinaisia kasvilajeja Venäjänselvennä ja Äänisen alueilta. Suomenkielistä kasvitieteellistä kirjallisuutta oli hyvin vähän, joten Lönnrotin piti aloittaa kasvien nimeäminen "tyhjän päältä". Flora Fennica on Lönnrotin kasvitieteellisten julkaisujen pääteos. Hän kuitenkin julkaisi vuonna 1858 luettelon, jonka nimi oli Kasvikon oppisanoja. Tähän hän kokosi itse luomaansa kasvitieteellistä sanastoa.

Vaikka Lönnrotilla ei ollut minkäänlaista koulutusta kasvitieteeseen, hän oli parempi kuin moni aikansa ammattilainen.[10] Perusteellinen perehtyminen tärkeimpiin kasvisystematiikan julkaisuihin oli Lönnrotin hyvän kielitaidon ansiota. Lönnrotin omassa kirjastossa oli kolmisenkymmentä kasvitieteellistä teosta. Lisäksi hän lainasi muuta kirjallisuutta yliopiston kirjastosta.

Lönnrot sarjakuvissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Toimittanut Per Schybergson: Totuuden nimessä: Kaksitoista merkittävää Suomen Tiedeseuran jäsentä. Suomen Tiedeseura, 1998. ISSN 0783-5892.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. "Elias Lönnroth nimitetty suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi Helsingin akatemiassa" - Sanomia Turusta no 46, 15.11.1853
  2. a b c Elias Lönnrotin suku 9.8.2006. Museovirasto. Viitattu 10. heinäkuuta 2007.
  3. Totuuden nimessä: Kaksitoista merkittävää Suomen tiedeseuran jäsentä, s. 19
  4. Aarne Anttila: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta Osa I 1931, s.48
  5. Aarne Anttila: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta Osa I 1931, s.50
  6. a b Kalevala –Runonkeruumatkat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 9. heinäkuuta 2007.
  7. Totuuden nimessä: Kaksitoista merkittävää Suomen Tiedeseuran jäsentä, s. 29
  8. a b c d e Raija Majamaa: Elias Lönnrot Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 9. heinäkuuta 2007.
  9. a b c d e f Totuuden nimessä: Kaksitoista merkittävää Suomen Tiedeseuran jäsentä, s. 29
  10. a b Kai Linnilä, Sari Savikko ja Terttu Lempiäinen: Elias Lönnrotin Flora Fennica Amanita Ltd. Viitattu 9. heinäkuuta 2007.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lönnrot, Elias: Väinämöinen, muinaissuomalaisten jumala. (De Väinämöine, priscorum Fennorum numine, 1827.) Latinankielisestä väitöskirjasta suomentanut ja johdannon kirjoittanut Iiro Kajanto. Suomi 131. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1985. ISBN 951-717-421-7.
  • Lönnrot, Elias: Matkat 1828–1844. Ilmestynyt aiemmin 1902 nimellä Elias Lönnrotin matkat 1–2. Ruotsinkieliset tekstit, enin osa teokseen valikoiduista kirjoituksista, suomentanut Jalmari Hahl. Toimittanut Väinö Kaukonen. Uusi laitos. Espoo: Weilin + Göös, 1980. ISBN 951-35-2243-1.
  • Lönnrot, Elias: Elias Lönnrotin matkat Kainuussa. Elias Lönnrotin teksteistä toimittanut Markku Nieminen. Oulu: Pohjoinen, 1999. ISBN 951-749-337-1.
  • Raija Majamaa, Väinö Kuukka, Hannu Vepsä: Elias Lönnrot – Taitaja, tarkkailija, tiedemies. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-274-3.
  • Raija Majamaa (toim.): Valitut teokset 1–5. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990–93.
  • Väinö Kaukonen: Lönnrot ja Kanteletar. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1989. ISBN 951-717-572-8.
  • Pertti Anttonen & Matti Kuusi: Kalevala-Lipas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-045-7.
  • Aarne Anttila: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1985. ISBN 951-717-397-0. (Ilmestyi alun perin kaksiosaisena, 1. osa 1931 ja 2. osa 1935)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elias Lönnrot.
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Elias Lönnrot -sitaatteja.