Ruotsin vallan aika Suomessa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ruotsin vallan aika on Suomen historian ajanjakso, jonka alku on perinteisesti sijoitettu noin vuoteen 1150, jolloin Pyhän Eerikin legendan mukaan kuningas Eerik Pyhä ja piispa Henrik saapuivat Suomeen. Ruotsin vallan alkamisen ajankohtaan liittyy kuitenkin runsaasti epäselvyyttä ja kiistanalaisuutta. Selkeitä historiallisia todisteita Ruotsin vallan vakiintumisesta Suomessa on vasta vuodesta 1249 alkaen, jolloin suoritettiin todenperäisenä pidetty toinen ristiretki Suomeen. Ruotsin valta Suomessa päättyi vuosien 1808–1809 Suomen sotaan.

Ruotsin valtakunnasta on tänä ajanjaksona käytetty historiassa myös nimitystä Ruotsi-Suomi. Termi on kehitetty jälkikäteen kuvaamaan sitä valtakuntaa, johon kuuluivat pääosat nykyisestä Ruotsista ja Suomesta. Historioitsija Peter Englund on todennut, ettei Suomi Ruotsin vallan aikana ollut valtioliiton osa tai provinssi vaan "...sen valtakunnan itäinen puolikas, joka käytännössä tuhoutui vuonna 1809, minkä jälkeen molemmat osat lähtivät omille teilleen." Englund pitää erityisesti Ruotsin suurvalta-aikaa nykyisten Ruotsin ja Suomen yhteisenä "omaisuutena", koska nousu suurvallaksi olisi rutiköyhälle valtiolle ollut mahdotonta ilman valtakunnan itäisen osan resursseja. [1]

Ruotsin vallan aikana Suomi liitettiin osaksi läntistä kristikuntaa sekä läntisen Euroopan kulttuurista, yhteiskunnallista ja taloudellista järjestystä, jonka pohjalta syntyivät muun muassa markkinatalous, perustuslailliset valtiomuodot ja legalistisiin laillisuusperiaatteisiin sidottu hallinto. Suomi oli valtakunnan rajamaa, mikä toi alueelle lukuisia sotia ja ryöstöretkiä. Esihistorialliselta ajalta periytyvät suomen kieli sekä eräät kansanuskon ja -kulttuurin piirteet säilyivät Ruotsin vallan aikana, vaikka muuttuivatkin uusiin olosuhteisiin mukautuessaan.[2]

Keskiaika (n. 1150–1523)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen keskiaika

Osaksi Ruotsin valtakuntaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinusko saapuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piispa Henrik ja Lalli
Perinteinen tulkinta Pähkinäsaaren rauhan säätämästä rajasta.

Historiallinen aika alkaa Suomen osalta 1100-luvulla, sillä kyseiseltä ajanjaksolta ovat säilyneet ensimmäiset Suomen aluetta koskevat asiakirjalähteet. Aina 1300-luvulle saakka tietomme ovat kuitenkin hyvin aukollisia ja usein epäluotettavia. 1100-luvun jälkipuolta ja 1200-lukua kutsutaan toisinaan Suomen varhaishistoriaksi, koska ne jäävät puhtaan esihistorian ja laajojen kirjallisten lähdeaineistojen väliin.

Ruotsin kuningas Eerik Pyhä aloitti myöhemmin laaditun Pyhän Eerikin legendan mukaan Suomen valloituksen tekemällä ensimmäisen ristiretken Lounais-Suomeen 1150-luvulla. Kronikan ja muiden tarunomaisten lähteiden mukaan piispa Henrik käännytti tässä yhteydessä väestöä Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella. Näiden tietojen todenperäisyydestä on kiistelty.

Kirkollisen organisaation vakiinnuttaminen lienee aiheuttanut suomalaisissa vastareaktioita, kuten Lalli-taru kertoo. On kuitenkin todennäköistä, että läntisen tai itäisen kristinuskon vaikutus oli levinnyt Suomeen jo aiemmin esihistoriallisella ajalla. Tästä on saatu viitteitä esimerkiksi arkeologisissa kaivauksissa tehdyistä hautalöydöistä. Vanhentunut kansallisromanttinen käsitys Suomen nopeasta valloittamisesta ja pakkokäännyttämisestä onkin harhaanjohtava. Ruotsin kuningaskunta oli 1100-luvulla vasta muodostumassa. Nykyisen Suomen alueen siirtyminen tai muodostuminen osaksi Ruotsin valtakuntaa tapahtui asteittain 1100- tai 1200-luvulta alkaen. Alueella puhuttiin lähinnä suomalaisia ja saamelaisia murteita. Suomalaisia murteita puhuvilla väestöillä ei todennäköisesti ollut yhteistä identiteettiä.[3]

Ruotsin valta vakiintuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1200-luvulla Ruotsi teki sotaretket Länsi-Suomeen tai Hämeeseen (toinen ristiretki Suomeen) ja Karjalaan (kolmas ristiretki Suomeen). Ilmeisesti näiden seurauksena Ruotsin valta lopullisesti vakiintui. Noin vuoteen 1300 mennessä nykyisen Länsi- ja Etelä-Suomen alueesta oli Karjalankannasta myöten tullut Ruotsin valtakunnan ja Uppsalan arkkihiippakunnan osa, jota hallittiin linnoista käsin. Käkisalmen alue ja Laatokan Karjala puolestaan säilyttivät siteensä ortodoksiseen Luoteis-Venäjään ja Novgorodiin. Katolisen ja ortodoksisen kulttuuripiirin yhteentörmäys tapahtui siis Suomen tuntumassa. Vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen rauhansopimus. Siinä määriteltiin myös Ruotsin valtakunnan ja Suomen itäraja ainakin Karjalan osalta. Pohjois-Suomen omistus jäi epämääräiseksi. Ruotsi kuitenkin liitti 1300-luvun kuluessa valtaansa Pohjois-Pohjanmaan rannikolle syntyneen suomalaisasutuksen.

Suomesta ei vielä tässä vaiheessa voi puhua yhtenäisenä hallintokokonaisuutena. Ruotsin valtakunnan itäistä osaa ei vielä 1300-luvulla kutsuttu yleisesti nimellä Suomi tai Finland, vaan tämä nimi tarkoitti nykyistä Varsinais-Suomen maakuntaa. Laajemmasta Etelä-Suomen alueesta käytettiin alkuvaiheessa nimitystä Österland eli Itämaa.

Suomi Ruotsin kuningaskunnan osana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maunu Eerikinpoika valtaistuimellaan
Turun linnan vanhempi osa satamasta katsottuna.

Kuninkaan vallan vakiinnuttamiseksi alettiin 1200-luvun lopulla rakentaa Turun linnaa Varsinais-Suomeen, Hämeen linnaa Hämeeseen ja Viipurin linnaa Karjalaan. Valtakunnanlinnat olivat keskiajalla tärkeitä Suomen puolustukselle ja lisäksi ne toimivat kruunun hallinnon keskuksina Suomessa. Linnaa ympäröinyttä hallintoyksikköä nimitettiin linnalääniksi. Ruotsi oli keskiajalla vaalikuningaskunta ja kuninkaanvaali suoritettiin Moran kivillä. Myös suomalaiset saivat oikeuden lähettää edustajansa kuninkaanvaaliin 1362, mikä heijastaa Suomen vakiintunutta asemaa Ruotsin valtakunnan osana. Hallinnon ja oikeusjärjestyksen kehittymiselle oli kuningas Maunu Eerikinpojan hallituskaudella 1319–1364 säädetyllä maanlailla suuri merkitys.

Keskiajalla Suomen historiallisista maakunnista Varsinais-Suomi ja Satakunta kuuluivat Ruotsin valtakunnan keskusalueeseen ja ne säilyttivät jo esihistoriallisella ajalla syntyneet yhteytensä Skandinaviaan. Lounais-Suomessa, Hämeessä, Karjalankannaksella ja Etelä-Savossa oli pysyvää maanviljelyyn perustunutta asutusta, joka vähitellen tihentyi ja levittäytyi laajemmalle alueelle. Uudisasutuksen leviäminen ja vakiintuminen Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla oli keskiajan Suomen merkittävimpiä asutushistoriallisia ilmiöitä. Ahvenanmaalla, Turunmaan saaristossa ja Pohjanmaan sekä Uudenmaan rannikkoseuduilla oli lisäksi ruotsinkielistä asutusta. Keskiajalla maaseudun talonpojat olivat Suomen ylivoimaisesti suurin väestöryhmä. Suuri osa nykyisen Suomen pinta-alasta oli vielä keskiajalla erämaata, jossa satakuntalaiset, hämäläiset ja karjalaiset erämiehet retkeilivät, ja jossa asui lappalaisiksi kutsuttua, ainakin osaksi saamenkielistä väestöä. Erämaat eivät kuuluneet minkään valtakunnan alueisiin kuin enintään teoriassa.

Ruotsin vallan alkuvaiheessa hallinnolliset asiakirjat kirjoitettiin usein latinaksi, mikä korosti papiston asemaa myös maallisessa hallinnossa. Ruotsin käyttö lisääntyi kirjallisena hallintokielenä 1300-luvun kuluessa. Kaupunkien paikallishallinnossa, varsinkin kansainvälisten suhteiden osalta, myös saksa oli laajalti käytössä. Keskiajan kaupunkien väestön kielisuhteista on kuitenkin mahdotonta esittää täsmällisiä arvioita.

Maaseutu ja kaupungit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erona Keski-Eurooppaan talonpojat olivat vapaita eikä Ruotsin valtakuntaan kehittynyt keskieurooppalaisen kaltaista feodalismia. Paikallishallinto perustui maaseudulla pitäjiin ja seurakuntiin.

Keskiajalla Suomeen syntyi myös kaupunkilaitos. Kaupungeissa asuneen porvariston eli kauppiaiden ja käsityöläisten osuus väestöstä oli kuitenkin pieni. Suomen tärkeimmät keskiaikaiset kaupungit olivat Turku ja Viipuri. Muita kaupunkeja olivat Naantali, Rauma, Ulvila ja Porvoo. Pohjoismaiden ja Suomen kaukokauppa oli keskiajalla pitkälti saksalaisten hansakauppiaiden hallussa ja tämän vuoksi myös merkittävä osa erityisesti Turun ja Viipurin porvaristosta oli saksalaista. Kaupungeissa paikallishallinnosta vastasi pormestarin johtama raati.

Rälssisääty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Maunu Birgerinpojan hallituskaudella annetulla Alsnön säännöllä 1280 Ruotsiin ja Suomeen syntyi määrällisesti pieni veroista vapautettu maallinen rälssi eli aateli. Hengellisellä rälssillä puolestaan tarkoitettiin maalliselle vallalla maksettavista veroista vapautettua hengellistä säätyä (esim. pappeja, nunnia ja kerjäläisveljiä).

Katolisen kirkon piirissä Suomen alueella toimineet seurakunnat kuuluivat Turun hiippakuntaan. Hiippakunnan johdossa toimineella Turun piispalla oli kirkollisen vallan ohella myös runsaasti maallista valtaa ja hän oli esimerkiksi kuninkaan valtaneuvoston jäsen. Yksi huomattavimmista keskiaikaisista Turun piispoista oli vuosina 1412–1450 virassa toiminut Maunu Tavast. Hengellinen rälssi muodosti keskiajan Suomessa luku- ja kirjoitustaitoisen sivistyneistön. Sen jäsenet olivat usein käyneet Turun katedraalikoulua ja osa oli opiskellut myös ulkomaisissa yliopistoissa.

Kalmarin unionin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi Kalmarin unionin osana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Margareeta I

Pohjoismainen Kalmarin unioni perustettiin Tanskan kuningatar Margareetan johdolla vuonna 1397. Käytännössä unionissa esiintyi ristiriitoja, sillä ruotsalaisylimystö oli ekspansiopolitiikassaan kiinnostunut idästä, Venäjän suunnasta, kun taas tanskalaisten intressit suuntautuivat enemmän etelää - saksalaisalueita kohden. Myöskään eri maiden sisällä ylimystö ei ollut yksimielistä keskenään. Kamppailu vallasta ei suinkaan johtunut yksinomaan modernein käsittein "ulkopoliittisista" erimielisyyksistä.

Unionikaudellakaan Suomi ei muodostanut yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta vaan alue jakaantui kahteen erilaiseen hallinnolliseen piiriin. Viipuri toimi merkittävänä, ajoittain lähes itsenäisenä keskuksena Turun kuuluessa lähemmin keskusvallan hallintoalueeseen. Kauko Pirisen sanoin "desentralisoituneessa unionivaltiossa Suomikin oli siis desentralisoitunut. Se ei ollut käytännössä yhtenäinen poliittinen kokonaisuus."lähde?

Tämä Viipurin itsenäinen asema näkyy muun muassa siinä, että vaikka Suomi jaettiin 1435 kahteen laamannikuntaan Etelä- ja Pohja-Suomeen, Viipuriin syntyi kuitenkin jo 1440-luvulla itsenäinen Karjalan laamannikunta, jonka laamannin todennäköisesti asetti Viipurin linnanpäällikkö. Tosin Karjalan laamannilla ei ollut tuomiovaltaa Turun maanoikeudessa.[4]

Unionikauden alussa maan asema osana valtakuntaa kuitenkin muuttui. Neljän vuosikymmenen aikana hallitsijan ote Suomesta oli kiinteämpi kuin aikaisemmin. Kuningas Eerik XIII Pommerilainen vieraili Suomessa kaksi kertaa, vuosina 1403 ja 1407. Unionin myötä myös maan johtavat hallintomiehet vaihtuivat, sillä kuningas asetti omia luottomiehiään linnojen johtoon. Abraham Broderinpoika nousi Turun linnapäälliköksi ja laamanniksi nimitettiin niin ikään tanskalainen Klaus Fleming. Myöhemmin merkittäviin asemiin nousivat Klaus Lydekenpoika Djäkn ja Krister Nilsson Vaasa. Piispa Maunu Tavast oli unioninvallan kannattaja.

Unioniajan yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rälssimiehistö ja papisto muodostivat unionikaudella poliittisesti johtavan ryhmän. Suomen omat rälssimiehet hallitsivat vain harvoin suurimpia linnaläänejä, joiden johdossa oli yleensä ruotsalaisia tai tanskalaisia, joskus saksalaissyntyisiäkin miehiä, jotka tosin usein olivat asuneet maassa vuosikymmeniä. Kotimainen rälssi vastasi yleensä alemmasta hallinnosta, sotilastehtävistä ja varsinkin tuomioistuimista. Kirkon merkittävimmät virat päätyivät myös unionikaudella kotimaisten rälssisukujen pojille. Toisaalta myös talonpoikaisto saattoi osallistua erilaisten lautakuntien ja käräjäkokousten toimintaan sekä vaikuttaa poliittisiin ratkaisuihin, kuten kuninkaan vaaliin.

Turkua ja Viipuria lukuun ottamatta kaupungit olivat unionikaudella pieniä, ja niitä oli hyvin vähän. Siksi myös ulkomaankauppa oli vaatimatonta. Viipurikaan ei kyennyt kilpailemaan Tallinnan kanssa Venäjän-kaupan keskuksena. Kotimaankauppa oli taloudellisesti varmasti ulkomaankauppaa merkittävämpää.

Unionikaudella maan hallintoa organisoitiin uudella tavalla taloudellisen tilan parantamiseksi. Vuonna 1405 peruutettiin ilmeisesti satojen maatilojen verovapautukset. Tuolloin luotiin pohja järjestelmälliselle maaverotukselle. Kruunu pyrki lisäämään verotuloja myös uudisasutustoiminnalla: peltoviljelys tuotti verotuloja toisin kuin erätalous. Jakamalla erämaita pysyvän asutuksen käyttöön verotulot saatiin nousemaan. Vuonna 1409 alettiin Turussa myös lyödä omaa rahaa, joka erosi arvoltaan Ruotsissa käytetystä rahasta. Ne olivat hopeisia äyrityisiä ja kuuden pennin kolikoita. Vuonna 1407 Suomeen saatiin oma ylin tuomioistuin, Turun maaoikeus, ja sille annettiin myös hallinnollista valtaa. Suomen johtomiehet pystyivät nyt päättämään maan asioista omissa kokouksissaan.

Unioni alkaa rakoilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkoisesti unionin alkuaika oli Suomelle rauhan aikaa. Ulkopoliittisesti aktiivinen kuningas Eerik Pommerilainen ajautui kuitenkin konfliktiin hansaliiton kanssa, jolloin kaupankäynti vaikeutui. 1430-luvulla Ruotsin puolella nousseet ylimystön ja talonpoikien kapinaliikkeet eivät juuri vaikuttaneet Suomessa. Vaatimattomien Suomessa syntyneiden kapinaliikkeiden ylimysvastaisuuden voi selittää kruunun ja rälssin omistusten laajentuminen [5]. Tunnetuin näistä kapinaliikkeistä oli ns. Davidin kapina Hämeessä vuonna 1439. Se kohdistui Viikin kartanoon [6][7].

Suomesta ei osallistuttu 1435 Arbogassa järjestettyyn kokoukseen. Saman vuoden syksyllä piispa Maunu Tavast ja Krister Nilsson saapuivat Ruotsiin, jossa järjestetyissä neuvotteluissa he vaikuttivat Engelbrekt Engelbrektinpojan kapinana tunnetun liikkeen johtajien syrjäyttämiseen ja kompromissin aikaansaamisen. Drotsiksi tuli Krister Nilsson ja marskiksi nousi Kaarle Knuutinpoika Bonde. Ensiksi mainitun palattua saman vuoden syksyllä Suomeen alkoi kapinaliikehdintä Ruotsissa jälleen.

Kapinahankkeiden torjumiseksi suomalaisille talonpojille luvattiin veronalennus kesäkuun 24. päivänä 1436 päivätyssä kirjeessä, jonka allekirjoittajina olivat valtaneuvoston nimissä arkkipiispa, drotsi ja marski. Syyksi esitettiin se, että suomalaiset olivat osoittautuneet uskollisiksi valtakunnalle ja vannoneet, etteivät ottaisi itselleen omaa päämiestä eli lupasivat olla nousematta kapinaan,ja hyväksyisivät valtaneuvoston asettaman päämiehen. Seppo Suvanto on tulkinnut tämän niin, että Ruotsissa pelättiin suomalaisten eli Suomen hallintomiesten irtautumista valtaneuvostosta ja Suomessa valittaisiin oma päämies.[8]

Suomi ja Ruotsin valtataistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristian Oldenburgilaisesta
Kuvitelma Kaarle Knuutinpojasta

Lopulta kuningas erotettiin vuonna 1439, minkä jälkeen Ruotsia hallitsi aristokraattien valtaneuvosto. Se koostui piispoista ja johtavista ylimyksistä. Tästä joukosta mahtavimmaksi nousi Kaarle Knuutinpoika, joka valittiin 1438 valtionhoitajaksi. Hänen pahin kilpailijansa, drotsi Krister vetäytyi tämän jälkeen Viipuriin. Yksinvaltaisen hallintojärjestelmän kaatumisen jälkeen Suomen yhteydet Tanskaan katkesivat. Kuitenkaan yhteydet Ruotsiin eivät juuri lujittuneet vaan paikallisten linnaläänien haltijat pitkälti hallitsivat maata.

1440 tanskalaiset kutsuivat Kristoffer Baijerilaisen maahan ja hänet julistettiin kuninkaaksi. Ruotsissa käytiin neuvotteluja tunnustamisen ehdoista. Kaarle Knuutinpoika siirtyikin samana vuonna Suomeen ja otti haltuunsa Turun ja Kastelholman linnat luvaten luopua valtionhoitajan asemasta, mikäli saisi koko Suomen läänikseen. Ahvenanmaata lukuun ottamatta tämä toive toteutui. Tilanne muuttui kuitenkin pian, ja pian Kaarle joutui tyytymään pelkästään Viipurin linnalääniin. Turku palasi kuninkaan alaisen voudin valtaan. Kuninkaan tarkoitus oli ehkäistä yhtenäisen Suomen syntyminen.

Kristofferin kuoltua 1448 Kaarle Knuutinpoika purjehti Viipurista 800 asemiehen kanssa Tukholmaan, jossa hänet valittiin kuninkaaksi (14481457), ilmeisesti hänen aseellisen ylivoimansa takia. Hallituskautta leimasi sota Kristian Oldenburgilaista vastaan, mikä lisäsi verorasitusta myös Suomessa. Tänä ajanjaksona Suomi oli kuninkaan merkittävin tukialue. Vuonna 1457 Ruotsin suurylimystö nousi kapinaan kuningasta vastaan, ja tämä pakeni Danzigiin. Kristian Oldenburgilainen valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Hän hallitsi vuosina 14571464. Uuden kuninkaan kannatus ei kuitenkaan ollut kaikkien jakamaa - varsinkaan Viipurissa.

Kiistaa itärajasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavaa ajanjaksoa leimaavat ongelmat valtakunnan itäosissa. Asutuksen levitessä erämaille, alkoivat rajakiistat ja kahakat Novgorodin ja karjalaisten kanssa. Samalla kun savolainen asutus eteni, myös Pohjois-Karjalaa asutettiin. 1478 Novgorod liitettiin Moskovaan, ja itärajan taakse nousi uusi voimatekijä. Rajaa varmistamaan alettiin rakentaa Olavinlinnaa uudisasutuksen turvaksi. Venäläisestä näkökulmasta käsin kyse oli rajasopimuksen rikkomuksesta ja avoin sotatila vallitsi useiden vuosien ajan aina vuonna 1482 solmittuun välirauhaan. Rajan kulusta ei päästy kuitenkaan yksimielisyyteen.

Akselinpojista Sten Sturen kauteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sten Sture vanhempi tuntemattoman taiteilijan maalauksessa

Taistelussa Ruotsin kuninkaan kruunusta tultiin Suomenkin linnoja valtaamaan ja taivuttamaan unionikuninkaan taakse. Tanskalainen ritari Eerik Akselinpoika Tott tuli veljiensä kanssa valtaamaan linnoja 1480-luvulla, ja lopulta kaikki linnat olivat Akselinpoikien hallussa. Eerikin kuoltua hän jätti Viipurin, Hämeenlinnan ja Savonlinnan läänit veljilleen Ivarille ja Laurille, joka jo entuudestaan hallitsi Raaseporia. Yhtenäisen valtapiirin syntyminen ei kuitenkaan sopinut valtionhoitaja Sten Sturen suunnitelmiin. 1481 Sten Sture saapui Suomeen, aina Viipuriin saakka. Sopua valtionhoitajan ja paikallisten mahtimiesten välille ei saatu syntymään: valtionhoitaja lupasi väestölle verohelpotuksia; läänitysten haltijat eivät taas hyväksyneet näitä.

Unionikauden loppuvaiheessa ei Pohjoismaihin enää noussut yhteisesti hyväksyttyä hallitsijaa. Tanskan kuningas Hannu (1481–1513) ei saavuttanut hyväksyntää unionimaissa, vaan valtaneuvostot ottivat johdon käsiinsä. 1483 Sten Sture sai haltuunsa kolme lääniä Suomesta: Viipurin, Savonlinnan ja Hämeenlinnan. Aikaisemmasta Akselinpoikien valta-alueesta tuli valtionhoitajan tukialue ja Suomesta tuli entistä kiinteämmin keskusvallan alainen; varsinkin kun Raaseporikin tuli Sten Sturen kannattajan, Knut Possen haltuun. Sture ei jakanut linnoja läänityksiksi ylimystölle, vaan hallitsi niitä itsestään riippuvaisten voutien välityksellä keräten merkittävästi verotuloja itselleen.

Keskiajan lopun rauhattomuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1400-luvun lopulla aikaisemmat kahakat Moskovan kanssa tiivistyivät sodaksi. Vuonna 1495 Viipurin linnaa alettiin piirittää. Myös Länsi-Suomesta kerättiin tuolloin nostoväkeä sotatoimiin. Uhanalaisilla seuduilla kaikki 15 vuotta täyttäneet otettiin aseisiin, minkä lisäksi maahan saapui myös saksalaisia palkkasotureita ja väkeä Ruotsin puolelta. Venäläisten hyökkäykset ulottuivat Karjalan ohella myös Pohjanmaalle, Savoon ja Hämeeseen. Rauha solmittiin vuonna 1497.

Samana vuonna valtaneuvosto erotti Sten Sturen valtionhoitajan tehtävästä. Suomen linnaläänit jäivät kuitenkin hänen haltuunsa. Seurasi sisällissota, jossa kuningas Hannu kukisti valtionhoitajan joukot nousten myös Ruotsin kuninkaaksi (14971501). Vuonna 1499 Sturen oli luovuttava alueistaan Suomessa. Vuonna 1503 valtionhoitajaksi valittiin Svante Niilonpoika Sture (15041512), jolle myös Suomen johtavat miehet antoivat uskollisuudenvakuutuksensa. Turussa pidetyssä kokouksessa hänen valintaansa asetuttiin tukemaan. Yksimielisyys oli kuitenkin näennäistä, sillä osa Suomen herroista ajoi Sten Sturen omaisten kanssa omaa poliittista linjaansa. Päämäärät ovat jossain määrin jääneet epäselväksi. Kansallinen historiankirjoitus on kuitenkin korostanut idänpolitiikan keskeisyyttä erimielisyyksissä.

Vaasa-aika (1523–1617)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa Vaasan hallituskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unionin lopputaistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa Vaasa
Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta. Ainuttakaan aikalaiskuvaa Agricolasta ei ole säilynyt.

Unionin loppuaikana oli Suomessa rauhatonta muuallakin kuin Viipurissa, 1500-luvun alussa tanskalaiset kävivät ryöstöretkillä Suomen rannikoilla, ja kaapparikapteeni Otto Rudi ryösti Turun sekä sen tuomiokirkon aarteet. Tanskalaisen unionikuninkaan Kristian II:n noustessa valtaan, hän kruunajaisissaan mestautti kymmenittäin ruotsalaisia ylimyksiä. Sitä kutsutaan Tukholman verilöylyksi. Ruotsalainen ylimys Kustaa Vaasa nousi vastustamaan unionikuningasta ja sai talonpojat puolelleen. Myös saksalaiset hansakauppiaat tukivat Kustaa Vaasaa ja toimittivat hänelle aseita ja rahaa. Suomalaissyntyiset Flemingin veljekset Eerik ja Iivar valloittivat Suomen linnat Kustaa Vaasalle ja ajoivat tanskalaiset pois Suomesta vuonna 1523. Pohjolan unioniaika päättyi, ja Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin ja Suomen kuningas.

Varhaismoderni valtio syntyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa Vaasan kaudella alkaa yhtenäinen Ruotsin valtakunta muodostua. Hänen onnistui kukistaa omaa politiikkaansa ajaneet maakuntayhteisöt. Reformaatio puolestaan nujersi kirkon. Verilöylyn jo heikentämä ylhäisaateli kiinnitettiin nyt tukemaan kuninkaallista politiikkaa. Hallituksen hoito jatkoi kuitenkin keskiaikaista perinnettä: kuninkaalla oli apunaan lukuisia aatelisia sekä kirjureita, jotka eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti virkamiehiä. Myöskään hallinnossa ei vielä ollut selkeää työnjakoa vaan toimitehtävät kuninkaan palveluksessa vaihtelivat tilanteen mukaisesti. 1530-luvulla Kustaa Vaasa alkoi tuottaa maahan saksalaista hallintohenkilöstöä, joiden mukana Ruotsiin saapuivat myös uudet näkemykset hallitsijanvallasta. 1544 Västeråsin valtiopäivillä kuninkuus muutettiin perinnölliseksi ja Kustaa Vaasan vanhin poika Eerik nimettiin kruununperijäksi.lähde?

Kruunun paikallishallinto keskittyi läänitysten peruuttamisen jälkeen voutien käsiin. Näiden tehtävät olivat moninaisia, mutta verojen kerääminen oli niistä tärkeimpiä. Kustaa Vaasan aikana tässä siirryttiin myös kirjalliseen hallintoon; ensimmäisenä aletaan laatia verotuksen avuksi systemaattisia maakirjoja (maaomistuksesta), pian seuraavat muunlaiset luettelot ja kirjalliset tilitykset. Voudit vastasivat myös autioksi jääneiden talojen asuttamisesta uudelleen, kyyditysjärjestelmästä ja tiestöstä. Voudin piti myös estää maaseudulla laittomasti harjoitettu kaupankäynti sekä käsityö. Myös yleisen järjestyksen ylläpito ja käräjistä huolehtiminen kuuluivat voudin tehtäviin - näin varmistettiin kruunun osuus verotuloista ja sakkomaksuista. Hallinnon tehostaminen nostikin kruunun verotuloja kymmenillä prosenteilla.

Sota Venäjää vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kannalta ulkopoliittisesti merkittäviä olivat edelleen jatkuvat konfliktit Venäjän kanssa; Kustaa Vaasan kauden alkuvaiheessa pyrittiin jälleen saamaan selvyyttä rajalinjan kulkuun neuvotteluin. Ruotsalaiset pyrkivät lykkäämään rajan tarkistamista mahdollisimman pitkälle, ja väliaikaisista sopimuksista huolimatta kahakat ja molemminpuoliset ryöstöretket jatkuivat. 1555 Viipurissa pidetyssä aateliskokouksessa suositeltiin kuninkaalle sotaan ryhtymistä. Hyökkäys sai aikaan Iivana Julman vastaiskun Viipurin ja Savon suunnilla. 15561557 käydyt neuvottelut päättyivät 40 vuoden mittaisen välirauhan solmimiseen. Tarkoitus oli järjestää 1559 uudet neuvottelut rajan kulusta, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Aatelin väärinkäytökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sota-aikana kuningas oli oleskellut pitkään Suomessa. Tuolloin hän määräsi myös toimitettavaksi laajan tutkimuksen aateliston tekemistä väärinkäytöksistä. Tämän tutkinnan tuloksena syntynyt ns. Jaakko Teitin valitusluettelo, joka on merkittävä 1500-luvun yhteiskuntahistorian lähde. Kesällä 1556 kuningas muodosti vielä Suomesta oman herttuakunnan, jonka johtoon nimettiin kuninkaan poika Juhana. Kustaa Vaasa kuoli syyskuussa 1560. Valtaistuimelle häntä seurasi Eerik XIV.

Valtaistuinriidoista suurvaltapolitiikan alkuun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eerik XIV:n valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eerik XIV

Eerik XIV kruunattiin kuninkaaksi 1561. Hän pyrki entisestään voimistamaan kuninkaanvaltaa suhteessa ylimystöön ja siten myös veljiinsä. Näiden asemaa heikentääkseen Eerik perusti uusia kreivi- ja vapaaherrakuntia jakamaan herttuain valtaa. Suomessa kuninkaan politiikka näkyi myös uusien laamannien nimittämisessä maahan. 1561 kuningas hyväksytti valtiopäivillä ns. Arbogan artikkelit, joiden avulla herttuat alistettiin kuninkaan valvontaan ja näiltä vietiin itsenäisen ulkopolitiikan mahdollisuus.

Keskeistä kuninkaalle oli nimenomaan Suomen herttuan Juhanan aseman murentaminen. Juhanan herttuakuntana Suomesta muodostui valtakunnalle alistettu "feodaalinen pienoisvaltio" (Keränen), jolla oma kanslia, vero- ja laskukamari sekä neuvoskunta, joka vastasi valtaneuvostoa. Juhanan edut Liivinmaalla olivat myös ristiriidassa kuninkaan kanssa: Katariina Jagellonican kanssa suunnitteilla olleen avioliiton myötä Juhana saisi haltuunsa Liivinmaalla useita panttilinnoja. Samanaikaisesti Eerik XIV oli ajautumassa sotaan Puolan kanssa Liivinmaalle suuntautuvan ekspansiopolitiikan vuoksi. 1561 Tallinnan raati oli jo luovuttanut kaupungin kuninkaan suojelukseen, saman kevään aikana myös Viru- ja Harjumaan aateli erkaantui Saksalaisesta ritarikunnasta.

Valtataistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konfliktin tiivistyttyä kuningas kutsui 1563 koolle valtiopäivät, joilla Juhana tuomittiin kuolemaan. Kehitys johti Turun linnan piiritykseen kesällä 1563. Kahakoiden ja pommitusten jälkeen linna antautui elokuun 12. 1563, minkä jälkeen linnan loisto tuhottiin, herttuapari vangittiin ja vietiin Ruotsiin vankeuteen. 1560-luvulla Ruotsin ulkopolitiikkaa leimasi sodankäynti Baltiassa Puolaa vastaan. Lisäksi Eerik XIV ajautui sotaan Tanska-Norjaa ja Lyypekkiä vastaan. Tämä edellytti hyviä idänsuhteita: sotavoimien keskittäminen muualle edellytti hyviä suhteita Moskovan suuntaan. Eerik XIV:n kausi päättyi 1568 aateliston noustua kuningasta vastaan. Tällä kertaa myös Suomen ylimystö oli kapinallisten puolella, yhtä lailla vanhat Juhanan kannattajat kuin Eerikin luottomiehetkin. Turun linna tuli kapinallisten haltuun. Eerik vietti seuraavat vuodet vankeudessa, kunnes hänet tuomittiin kuolemaan ja myrkytettiin 1577.

Pitkä viha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juhana III. Johan Baptista van Utherin maalaus vuodelta 1582. Kuningas on pukeutunut viimeisimmän espanjalaisen hovimuodin mukaisesti.

Juhana III:n kuningaskaudella rajakahakat Käkisalmen läänin rajalla johtivat jälleen uuteen sotaan (1570–1595), joka tunnetaan "25-vuotisen sodan" ja rappasodan nimillä. Pääosin kyse oli raa'asta, molemminpuolisesta sissisodasta. Alkuvaiheissa sodankäynti oli kuitenkin organisoitua ja 15731577 Suomen rintamalla elettiin aselevon aikaa. Vuosikymmenen puolessa välissä alkoivat kuitenkin talonpoikaiset kahinoinnit: karjalaiset hyökkäsivät Oulujärven ja Iijoen suunalle, Etelä-Suomesta lähdettiin Suomenlahden tuolle puolen. Vuosikymmenen taitteessa organisoitunut sodankäynti käynnistyi jälleen hyökkäyksellä Narvaan (1579) ja Käkisalmen valloituksella 1580. Narva vallattiin seuraavana vuonna, minkä jälkeiset neuvottelut johtivat vuoteen 1590 kestäneeseen välirauhaan. Välirauhasta huolimatta sissisota jatkui itärajan molemmin puolin, mikä johti Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan laajamittaiseen autioitumiseen 1580-luvulla. Pekka Vesaisen johdolla pohjalaiset tekivät kostoretkiä Vienan Karjalaan. Sota päättyi 1595 Täyssinän rauhansopimukseen.

Uusi valtaistuinriita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juhana III:n kuoltua 1592 jäi valtaistuin vaille haltijaa. Seuraajaehdokkaita oli kaksi: Sigismund ja herttua Kaarle. Kuninkuuskysymys kietoutui yhteen myös kirkkopolitiikan kanssa: vastauskonpuhdistuksen ajan Euroopassa Sigismund oli katolinen, mikä teki hänen asemastaan entistä ongelmallisemman luterilaisessa Ruotsissa. 1593 Sigismund saapui maahan kruunattavaksi. Hallitsijan vakuutuksensa hän antoi seuraavan vuoden syksyllä. Tällöin hän myös hyväksyi Upsalan sääty- ja kirkolliskokouksen (1593) luterilaisen linjan. Sigismundin kruunauksen myötä Ruotsin ja Puolan välille syntyi muutamia vuosia kestänyt personaaliunioni; Puolan kuninkaana Sigismund oli aina 1632 saakka.

Kuninkaan palattua Puolaan, nousi aateliston kesken erimielisyyksiä Kaarle-herttuan asemasta valtionhoitajana. Tässä kiistassa Suomen käskynhaltija Klaus Fleming asettui kuninkaan puolelle. Arbogan valtiopäivillä 1597 Kaarle kuitenkin nimettiin valtionhoitajaksi. Tällöin hän myös julisti vastustajansa, ennen kaikkea Klaus Flemingin kapinallisiksi.

Ankaroituva oikeudenkäyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisesti Euroopassa Uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvuilla maallisissa oikeuksissa alettiin käyttää niin sanottua "Mooseksen lakia" eli eräitä kohtia Raamatusta. Mooseksen lain mukaan noituus ja taikuus oli kielletty ja muun muassa jumalanpilkasta, kiroilusta, vanhempiaan vastaan rikkomisesta, väärästä valasta, taposta, koron kiskonnasta, väärästä todistuksesta ja useista seksuaalirikoksista voitiin tuomita kuolemaan. Mooseksen laki tuli yleiseksi oikeusohjeeksi Ruotsin valtakunnassa vuonna 1608 ja se säilyi voimassa aina vuoden 1734 uuteen valtakunnan lakiin asti. Lakia ei yleensä kuitenkaan sovellettu koko ankaruudessaan ja kuolemantuomioita lievennettiin noin puolessa tapauksista. [9][10]

1500-luvun talonpoikaislevottomuudet ja nuijasota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talonpoikaislevottomuudet lisääntyivät Kustaa Vaasan hallintokaudella muun muassa lisääntyneen verorasituksen ja toisaalta hänen poikiensa valtakamppailun myötä. Talonpoikaislevottomuuksien huipentuma oli nuijasota vuosina 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa nuijin, keihäin ja jousin aseistetut pohjalaiset ja savolaiset talonpojat. Kapina suuntautui Suomessa valtaa käyttänyttä aatelia ja erityisesti Klaus Flemingiä vastaan. Kapinoitsijat hakivat apua Ruotsin kruunua tavoitelleelta Kaarle-herttualta. Kapinan syinä nykytutkimus pitää rappasodan sotarasitusta, taloudellista taantumaa ja linnaleirijärjestelmän aiheuttamia kärsimyksiä. Tutkijat ovat olleet erimielisiä siitä, miten suuri vaikutus Kaarle-herttuan harjoittamalla Klaus Flemingin vastaisella yllytyksellä oli nuijasodan syntyyn.[11][12].

Suurvalta-aika (1617–1721)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurvalta-ajan Ruotsin kehittyminen

Stolbovan rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1604–1611 Södermanlannin herttua Kaarle oli Ruotsin kuningas Kaarle IX. Hänen hallituskaudellaan valtakunta kävi miltei jatkuvasti sotaa Venäjää ja Puolaa vastaan erityisesti Baltian maakuntien Viron ja Liivinmaan omistuksesta. Lisäksi vuosina 1611–1613 käytiin tappiollinen sota Tanskaa vastaan. Kaarle IX:n kuoltua valtaistuimelle nousi hänen poikansa Kustaa II Aadolf. Valtakunnan tila oli huono ja Ruotsin oli solmittava vuonna 1613 rauha Tanskan kanssa. Venäjän kanssa solmittiin Stolbovan rauha 1617, minkä seurauksena Käkisalmen lääni, Pähkinälinna ja osa Inkeriä liitettiin Ruotsiin.

Modernisointia ja uudistuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuninkaan ja valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan johdolla Ruotsissa ja Suomessa alettiin ulkopoliittisen tilanteen rauhoituttua toteuttaa huomattavia uudistuksia. Armeija ja sotalaitos järjestettiin uudelleen erityisesti alankomaalaisen Mortis Oranialaisen antaman esikuvan mukaisesti. Myös laivastoa ja kruunun hallintoa uudistettiin. Maassa saatettiin voimaan uusi hallitusmuoto ja valtakunta jaettiin lääneihin. Suomeen nimitettiin 1600-luvulla lisäksi ajoittain kenraalikuvernööri kehittämään maan oloja. Suomen kenraalikuvernöörin virassa olivat Niels Bielke ja kreivi Pietari Brahe, joiden virka-asuntona toimi Turun linna. Suurvaltakaudella Suomeen perustettiin myös uusia kaupunkeja ja Turun kuninkaallinen hovioikeus sekä 1640 Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia.

Kolmikymmenvuotinen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baltiassa Ruotsi kävi edelleen sotaa Puolaa vastaan ja 1629 solmittiin väliaikainen Altmarkin rauha. Saksassa syttyneeseen katolisen keisarin ja protestanttisten ruhtinaiden väliseen 30-vuotiseen sotaan Kustaa II Aadolf liittyi 1630 noustuaan maihin Pohjois-Saksassa. Ruotsin tavoitteena sodassa oli tukea Saksan protestantteja ja vahvistaa omaa asemaansa. Kustaa II Aadolf kuitenkin kuoli Lützenin taistelussa 1632 ja hänen tyttärensä Kristiina nousi alaikäisenä valtaistuimelle. Käytännössä valtakuntaa hallitsi tässä vaiheessa Axel Oxenstiernan johtama holhoojahallitus. 30-vuotisen sodan päättäneessä Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi vakiinnutti asemansa suurvaltana. 30-vuotinen sota ja muut suurvalta-ajan konfliktit kuitenkin kuluttivat pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Huomattava osa talonpojista joutui palvelemaan armeijassa ja laivastossa, joissa kuolleisuus oli suurta.

Sodista rauhankauteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningatar Kristiinan hallituskaudella 1632–1654 Ruotsissa ja Suomessa annettiin laajoja alueita läänityksiksi aatelistolle. Aatelistolla oli veronkanto-oikeus läänityksillään, mikä vaikeutti kruunun taloudellista asemaa. Kristiinan luovuttua kruunusta nousi valtaan Kaarle X Kustaa, joka hallitsi Ruotsin valtakuntaa 1654–1660. Hänen hallituskaudellaan Ruotsi kävi sotia sekä Puolaa, Venäjää, että Tanskaa vastaan. Kaarle X kuoli 1660 ja hänen seuraajakseen valtaistuimelle nousi Kaarle XI, jonka hallituskaudella 1660–1697 Ruotsissa ja Suomessa toteutettiin suuri reduktio eli läänitysten laajamittainen peruuttaminen kruunulle. Kaarle XI vähensi aatelin valtaa ja hallitsi valtakuntaa itsevaltaisesti. Suomelle Kaarle XI:n hallituskausi merkitsi pitkällistä rauhaa. Protestanttinen papisto vastasi lukutaidon opettamisesta kansalle ja kirkollista elämää hallitsi puhdasoppisuus. 1695–1697 Suomea koettelivat tuhoisat katovuodet, joiden seurauksena huomattava osa väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin.

Suuri Pohjan sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pultavan taistelu. Denis Martens nuoremman maalaus vuodelta 1726

Kaarle XI:n seuraajan kuningas Kaarle XII:n aikana, vuonna 1700 syttyi suuri Pohjan sota, jonka seurauksena Ruotsi menetti suurvalta-asemansa. Sodan syynä oli Ruotsin vihollisten Tanskan, Venäjän, Puolan ja Saksin solmima Ruotsin vastainen liitto. Venäjä oli 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa menettänyt yhteytensä Itämerelle. Uudistusmielinen tsaari Pietari I pyrki avaamaan Venäjälle jälleen yhteyden Itämerelle, jotta sen yhteydet ja kaupankäynti Länsi-Eurooppaan helpottuisivat.

Vaikka Kaarle XII onnistuikin yksi kerrallaan kukistamaan Tanskan, Venäjän hyökkäysarmeijan (Narvan taistelussa) ja Puolan, kärsivät ruotsalaiset lopulta ratkaisevan tappion venäläisille Pultavan taistelussa vuonna 1709. Kuningas pakeni tämän jälkeen Turkkiin ja valtakunta oli avoinna vihollisen hyökkäykselle. Viipuri vallattiin 1710 ja venäläiset miehittivät lopun Suomesta Pälkäneellä käydyn Kostianvirran taistelun, Pohjanmaalla käydyn Napuen taistelun ja Hangon edustalla käydyn Riilahden taistelun jälkeen vuoteen 1714 mennessä. Venäjän miehitysajasta 1714–1721 käytetään nimitystä isoviha. Miehitysaika oli tuhoisa Suomelle. Tuhansia ihmisiä tapettiin ja vielä useampia vietiin Venäjälle, lisäksi suuri osa maan virkamiehistä ja papistosta pakeni Ruotsiin. Suuri Pohjan sota ja samalla isoviha päättyi Ruotsin ja Venäjän väliseen Uudenkaupungin rauhaan 1721. Rauhansopimuksessa Venäjään liitettiin Inkerinmaa, Viro, Liivinmaa ja Käkisalmen lääni sekä Viipuri. Venäjään liitetystä Karjalasta käytetään usein nimitystä Vanha Suomi.

Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi (Sveanmaa, Götanmaa, Norlanti ja Suomi) Turun rauhan jälkeen, kartta vuodelta 1747
Ruotsin kuningas Kustaa III

Valta pois kuninkaalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin valtakunnassa Kaarle XII:n jälkeen säädyt ottivat vallan kuninkaalta vuosien 1719 ja 1720 hallitusmuodoissa ja itsevaltiuden aika muuttui säätyvallan ajaksi ("vapauden ajaksi"). Talous ja tiede kehittyivät tänä aikana, mutta toisaalta puolueiden valtapolitiikka aiheutti ongelmia. Ranska ja Venäjä saivat vaikutusvaltaa Ruotsissa rahoittamalla kilpailevia puolueita, joita kutsuttiin myssyiksi ja hatuiksi. [13]

Hattujen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hattujen valtaannousu vuosien 1738–1739 valtiopäivillä johti Suomelle epäedulliseen venäläisvastaiseen ulkopolitiikkaan. Venäjän vastainen hyökkäyssota, hattujen sota, syttyi vuonna 1741. Ruotsi kärsi tappion Lappeenrannan taistelussa samana vuonna, eivätkä sodan myöhemmätkään vaiheet sujuneet sen kannalta hyvin. Vuonna 1742 Ruotsin armeija perääntyi venäläisten hyökkäyksen edessä ja antautui. Venäjä miehitti Suomen uudelleen vuosina 1742–1743. Tätä miehityskautta kutsutaan pikkuvihaksi. Venäjän keisarinna Elisabet levitti vuonna 1742 manifestia, jossa suomalaisia kehotettiin luopumaan Ruotsista ja muodostamaan itsenäinen, Venäjän suojeluksessa oleva valtio. Suomen miehityksen jälkeen puhe itsenäisyydestä kuitenkin lakkasi.[14]. Miehitys päättyi Turun rauhaan. Pikkuvihan miehitys ei aiheuttanut yhtä suurta tuhoa kuin pidempään kestänyt ja väkivaltaisempi isoviha parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Uuden aikakauden ajatuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen kaupan merkantilistiset periaatteet johtivat siihen, että tervasta ja laivanrakennuksesta saatu taloudellinen hyöty jäi Tukholmaan. 1760-luvulla Kokkolan kirkkoherra Anders Chydeniuksen ryhtyi vaatimaan elinkeino- ja sananvapautta.[13] 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Turun akatemiassa heräsi erityisesti Henrik Gabriel Porthanin, "Suomen historian isän", vaikutuksesta mielenkiinto Suomen historiaa ja suomalaista kansanrunoutta kohtaan. [15] Tutkijoista Eino Jutikkala sanoo "Suomen eri maakuntien asukkaiden ja eri säätyjen jäsenten käsittäneen 1700-luvun jälkipuoliskolla itsensä entistä tietoisemmin suomalaisiksi vastakohtana meren takana asuville ruotsalaisille[16]

Kustaa III:n levoton valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1772 Kustaa III:n vallankaappauksen jälkeen säädettiin uusi hallitusmuoto, jolla valta palautui takaisin kuninkaalle. Aikakaudella pyrittiin eroon merkantilismista. Sanan- ja uskonnonvapaus laajeni. Suomalaisten upseerien luottamus kuninkaaseen heikkeni, koska aatelisto menetti arvovaltaansa kuninkaalle, joka oli kansan tukema. Jotkut korkea-arvoiset sotilaat siirtyivät Venäjän palvelukseen. [13]

Vuosina 17881790 Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin Kustaa III:n aloittama niin kutsuttu Kustaa III:n sota. Ruotsi sai vastaansa myös Tanskan. Sotaa vastustivat muun muassa Anjalan liiton muodostaneet upseerit. Ruotsinsalmen merivoitostaan huolimatta Ruotsi ei saanut Värälän rauhassa lisäalueita. Vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja lisäsi kuninkaan valtaa entisestään. Sodan myötä aateliston katkeruus kuningasta kohtaan lisääntyi, ja tämä johti lopulta kuninkaan murhaan vuonna 1792.[13]

Ruotsi menettää Suomen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sota käytiin 18081809 Venäjän ja Ruotsin välillä. Sodan taustalla oli Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Siinä Ranska ja Venäjä liittoutuivat ja Venäjä lupasi painostaa, tarvittaessa asevoimin, muun muassa Ruotsin liittymään Britannian vastaiseen mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska olisi vahvistanut asemaansa merivalta Britanniaa vastaan.

Viimeinen Suomen suuriruhtinas Ruotsin vallan aikana oli 1802–1805 lapsena kuollut Kustaa IV Adolfin toinen poika Kaarle Kustaa.[17] Suomen sodan seurauksena Suomi siirtyi Venäjän valtaan ja hallinto järjestettiin autonomian pohjalle. Venäjän keisarista tuli Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan suuriruhtinas.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Peter Englund, Suuren sodan vuodet, suomenkielisen painoksen esipuhe. Katso myös: finnica.fi "Suomi ei ollut Ruotsiin kuuluessaan alistettu voittomaa vaan olennainen osa valtakuntaa. Sen vuoksi vanha suomalainen maan nimitys Ruotsi-Suomi on puolustettavissa, mutta toisaalta se voi antaa sen väärän kuvan, että olisi ollut kyse valtioliitosta kahden maan kesken. Jos nimitämme silloista maata Ruotsiksi, emme tarkoita nykyisin tuntemaamme Ruotsin valtiota vaan Ruotsi-Suomea."
  2. finnica.fi - SUOMI OSANA RUOTSIN VALTAKUNTAA "Suomi oli seitsemänsadan vuoden ajan osa Ruotsin kuningaskuntaa. Tänä aikana Suomeen juurtui se yhteiskuntajärjestys, jota nyt pidämme itsestään selvänä: monet oikeusperiaatteet, tasa-arvokäsitys ja yksilönvapaus. Toisaalta idän ja lännen rajamaaksi joutuminen toi tänne sotia ja rosvoretkiä ja niiden mukana kurjuutta...Vanha kalevalaishenkinen kansankulttuuri mukautui uuteen länsimais-kristilliseen ympäristöön ja säilytti elinvoimansa."
  3. Korpela, Jukka: Häme Bysantin ja Rooman välissä ennen Pähkinäsaaren rauhaa. Teoksessa Linder, M.-L. et al. (toim.): Ristin ja Olavin kansaa. Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa. Tampereen museoiden julkaisuja 55. Tampere 2001.
  4. Veli Holappa, Verot ja oikeuslaitos 1500-1600 luvulla: Keskiaikainen oikeudenkäyttö
  5. Kimmo Katajala: Suomalainen kapina. s. 136.
  6. Heikki Ylikangas: Nuijasota s. 174.
  7. Kimmo Katajala s. 124-137.
  8. Tapio Salminen, Suomen linnojen ja voutikuntien hallinto 1412-1448, s. 37, 38 Pro gradu, Tampereen yliopisto 1993
  9. FINNISH WITCH TRIALS IN SYNOPSIS (1500-1750) © Marko Nenonen and Timo Kervinen
  10. JUMALAN LAKI ASTUU VOIMAAN
  11. Kimmo Katajala: Miksi nuijasota syttyi Pohjanmaalla?
  12. Heikki Ylikangas: Nuijasota, s. 358-359. , 1997. ISBN 951-1-14253-4.
  13. a b c d fennica.fi Suomi- Vapauden ja hyödyn aika
  14. Pieni tietosanakirja: Suomi, s. 478-490.
  15. Porthan-Seura
  16. Jutikkala-Pirinen: Kivikaudesta Koivistoon, 1989. s. 194, 196, ja 205, sama 2002 painoksessa.
  17. vrt. Juva emt. passim ja erityisesti s. 114. Ks. myös A. R. Cederberg, Suomen historia vapauden ajalla, I-II, 1942 ja 1947, passim

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsingissä: Otava, 2003 (4. painos 2005). ISBN 951-1-17397-9.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  • Suomen historian käsikirja. Edellinen osa, toim. Arvi Korhonen. WSOY 1949, Porvoo - Helsinki.
  • Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta: Ruotsi ja Suomi 1521–1809. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23739-6.
  • Helge Pohjolan-Pirhonen, Suomen historia 1523–1617. WSOY 1960, Porvoo - Helsinki.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]