Suomenruotsalaiset

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomenruotsalaiset
Merkittävät asuinalueet
 Suomi287 871 (31.12.2020)
Kielet suomenruotsi

Suomenruotsalaiset (ruots. finlandssvenskar) ovat ruotsia äidinkielenään puhuvia syntyperäisiä Suomen asukkaita. Suomen väestöstä oli vuoden 2020 lopussa ilmoitettu ruotsinkielisiksi 287 871 henkeä, mikä vastaa 5,2 % Suomen asukkaista.[1] Ahvenanmaalla vastaava lukema oli 86,2 % väestöstä.[2] Manner-Suomessa ruotsinkielisiä oli vuoden 2017 lopussa 263 349 henkeä; 4,78 % asukkaista. Ruotsinkielisiä asuu enimmäkseen neljällä toisistaan erillisellä alueella, jotka ovat Uusimaa, Pohjanmaan rannikko sekä Ahvenanmaa ja Turun saaristo.[3]

Suomenruotsalaiset kutsuvat kaikkia suomalaisia sanalla finländare, kun taas suomenkielisistä he käyttävät sanaa finne.[4]

Suomenruotsi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomenruotsi

Suomenruotsin murteet ovat yleisruotsalaisessa luokittelussa perinteisesti laskettu kuuluviksi itäruotsalaisiin murteisiin (ruots. östsvenska mål) yhdessä vironruotsin kanssa, joka on nykyisin käytännössä kuollut, koska toisen maailmansodan jälkeen lähes kaikki sen puhujat, vironruotsalaiset, siirtyivät Ruotsiin. Suomenruotsalaisten murteiden historiallinen ”kantakoti” näyttää olevan keskiruotsalainen, Mälarenjärveä ympäröivä alue.[5]

Suomenruotsalaisten alkuperä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ruotsalaisten tulo Suomeen

Kristittyjä ruotsalaisia siirtyi Ahvenanmaalle, Turunmaan saaristoon ja Länsi-Uudellemaalle mahdollisesti 1100-luvun lopulla. Kolonisaatio jatkui ja voimistui 1200-ja 1300-luvuilla, jolloin se suuntautui myös Itä-Uudellemaalle sekä Pohjanmaan rannikolle. Ruotsalaisten kolonisaatio tapahtui ristiretkien yhteydessä ja se liittyi katolisen kirkon pyrkimykseen levittää kristinuskoa itämeren piirissä. Tulokkaat olivat kristittyjä ja he saapuivat vielä suurelta osin pakanallisen maahan. Kolonisaatio oli ristiretkien ohella keino käännyttää suomalaisia kristinuskoon, ja sitä tuki katolisen kirkon ohella myös vielä kehittymässä ollut Ruotsin kuningaskunta.[6] Ruotsin kieli tuli Suomeen näiden maahanmuuttajien mukana, koska näiden alueiden ruotsinkielisen paikannimistön seasta ei ole löydetty varhaisempia nimikerrostumia.[7]

Historiallisissa lähteissä ruotsalaisesta maahanmuutosta mainitsee Eerikinkronikka, jonka mukaan ”maa miehitettiin kristityillä” niin kutsutun toisen ristiretken jälkeen. Ruotsalaisten maahanmuutosta tuli 1300-luvulla yhä järjestäytyneempää ja vuosisadan loppuun mennessä maahanmuuton kohteena olleet alueet olivat jo lähes täysin ruotsalaisten tulokkaiden asuttamia.[8] Alun perin muuttajien oletettiin olleen kotoisin Hälsinglannista, mutta nykyisen käsityksen mukaan valtaosa sadoista, mahdollisesti jopa tuhansista Suomeen tulleista ruotsalaisista, oli lähtöisin Keski-Ruotsista[9].

Ruotsin kielen leviäminen jatkui vielä Venäjän vallan ajan alkuvaiheessa 1800-luvun alkupuolella. Yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä ruotsin kielen omaksuminen menetti tarpeellisuuttaan 1800-luvun jälkipuolelta lähtien, kun Suomeen alkoivat muodostua suomenkielinen sivistyneistö ja liikemieskunta. 1800-luvun lopulla suomesta tuli virallinen ja hallinnon ensisijainen kieli. Fennomanian ja 1900-luvun alkupuolen suomenkielisyysliikkeen eli aitosuomalaisuuden myötä useat ruotsalaistaustaiset tai ruotsinkielistyneet perheet siirtyivät suomen kieleen.[10]

Ruotsinkielisen väestön genetiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2008 julkaistiin ensimmäinen genomin seulontaan perustuva suomalais-ruotsalainen vertailututkimus. Suomenruotsalaisten eri ryhmistä tutkimuksessa oli edustettuna Pohjanmaan ruotsinkielinen väestö. Tutkimuksen mukaan Pohjanmaan ruotsinkieliset muodostavat geeniklusterin ruotsalaisten kanssa.[11] Vuonna 2008 julkaistun tutkimuksen mukaan Pohjanmaan ruotsinkieliset erosivat muusta tutkitusta länsisuomalaisesta väestöstä vain, kun Ruotsi otettiin tutkimuksen vertailuryhmään mukaan.[12]

Käsitys suomenruotsalaisuudesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenruotsalaiset alkoivat varsinaisesti korostaa omaa, suomenkielisistä eroavaa identiteettiään 1800-luvun jälkipuolella. kenen mukaan? lähde? Tämä oli reaktiota sille, että suomalaista kansallisuustunnetta oli alettu rakentaa suomen kielen varaan (fennomania). Lisäksi Venäjän keisari halusi edistääkseen Suomen lopullista eroa Ruotsista suomen virallisiksi kieliksi venäjän ja suomen, ei ruotsia. Vastapainona tällaiselle syntyi svekomania, ruotsinmielisyys. Svekomaanit korostivat, että Suomen ruotsinkieliset muodostavat oman ruotsalaisen kansallisuuden Suomessa.[13] Usein käytettiin termiä östsvenskar, itäruotsalaiset. 1900-luvun kuluessa suomenruotsalaisuus alettiin mieltää riikinruotsalaisuudesta eroavaksi ilmiöksi. Nimitystä suomenruotsalaiset (finlandssvenskar) Suomen ruotsinkieliset alkoivat käyttää itsestään vuonna 1912.[14]

Suomenruotsalainen identiteetti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenruotsalaiset on usein määritelty nimenomaan kielivähemmistöksi[15]. Osalla suomenruotsalaisista on tätä näkemystä vastaava identiteetti.[16]

Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.
Tarkennus: Tästä eteenpäin mallineet, linkkien toimivuuden tarkistus, viittauspäivämäärät kunnostettava.

Näin on varsinkin Uudellamaalla, missä suomenruotsalaiset ovat kiinteä osa Suomen kansaa.

Toisaalta monilla rannikon suomenruotsalaisilla varsinkin Pohjanmaalla on voimakas tunne siitä, etteivät Pohjanlahden valtiorajat erota suomenruotsalaisia ruotsalaisista.[17] Itämeren ruotsinkieliset rannikkoasutukset niin Suomen, Viron kuin Ruotsin puolella ovat olleet vuosisatojen ajan tiiviisti yhteydessä toisiinsa.[18] Näistä syistä myös ”itäruotsalaisuutta” korostavia näkökulmia suomenruotsalaisuuteen on yhä olemassa. Suomenruotsalainen kielitieteilijä Leif Höckerstedt katsoo, että suomenruotsalaisuutta on mahdotonta tarkastella Ruotsista irrallaan olevana ilmiönä. Hänen mukaansa Suomen suomenkieliset ja ruotsinkieliset ovat sitoutuneet yhteisiin poliittisiin tavoitteisiin, mutta eivät jaa samaa etnistä identiteettiä. Höckerstedtin mukaan suomenruotsalaisesta etnisyydestä ei kuitenkaan haluta keskustella julkisesti.[19] Tutkija Charlotta Hedberg esittää, että suomenruotsalaisten yliedustus Suomen ja Ruotsin välisessä maahanmuutossa heijastelee yhteisön vähemmistöasemaa ja etnistä sidettä Ruotsiin.[20] Kansainvälisessä vähemmistöoikeuksia sivuavassa keskustelussa on myös esitetty, että suomenruotsalaisia voidaan tarkastella sekä etnisenä vähemmistönä että kansallisuutena. [21] Ahvenanmaalaiset katsotaan tavallisesti sekä suomenruotsalaisista että suomalaisista erilliseksi ryhmäksi.

Suomenruotsalaisten väestönkehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsinkielisten määrä Suomessa 1880-2009 vanhan läänijaon mukaan
Ruotsinkielisten osuus Suomen väestöstä [22][23]
Vuosi Osuus
1610 17,5 %
1749 16,3 %
1815 14,6 %
1880 13,6 %
1890 14,3 %
1900 12,89 %
1910 11,6 %
1920 11,0 %
1930 10,1 %
1940 9,5 %
1950 8,64 %
1960 7,4 %
1970 6,6 %
1980 6,27 %
1990 5,94 %
2000 5,63 %
2010 5,42 %
2011 5,39 %
2012 5,36 %
2013 5,34 %
Ruotsia äidinkielenään puhuvien osuus väestöstä kunnittain Suomessa vuonna 2020.[24]


Ruotsinkielisten osuus Manner-Suomessa (ilman Ahvenanmaata)

[23]

Vuosi Osuus
2010 4,97 %
2011 4,95 %
2012 4,92 %
2013 4,90 %


Ruotsinkielisten osuus Ahvenanmaalla

[23]

Vuosi Osuus
2010 89,87 %
2011 89,44 %
2012 89,10 %
2013 88,69 %

Ruotsinkielisten suhteellinen osuus Suomen väkiluvusta on entisaikoina ollut huomattavasti nykyistä suurempi. On arvioitu, että vuonna 1610 ruotsinkielisiä oli Suomessa noin 70 000, mikä oli peräti noin 17–18 % koko maan väestöstä. Tämä on varhaisin ajankohta, jonka suhteen ruotsinkielisten määrästä on esitetty arvio. Vuonna 1880 osuus oli noin 14,3 %. 1970-luvun alkupuolella ruotsinkielisiä oli 302 000 henkeä, joka oli silloin noin 6,5 % väestöstä. Osassa Suomen sisämaakaupungeistakin oli aikaisemmin kaupungin kokoon nähden suuri ruotsinkielinen vähemmistö, mm. Mikkelin asukkaista oli 1800-luvulla ruotsinkielisiä peräti 27 %.[25] Suomenruotsalaisten suhteellinen osuus Suomen väestöstä on ollut ainakin 1880-luvulta lähtien laskussa, vaikkakin absoluuttinen määrä nousi vuoteen 1940 asti. 1950- ja 1960-luvuilla maastamuutto vähensi huomattavasti ruotsinkielisten osuutta.[26] 1970-luvulta lähtien suomenruotsalaisten absoluuttinen määrä ja suhteellinen osuus Suomen väestöstä ovat laskeneet hitaasti (302 000–289 596).[27][28]

Suomenruotsalaisten maantieteellinen sijoittuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Suomen ruotsin- ja kaksikielisistä kunnista

Suomenruotsalaiset eivät asu pelkästään rannikolla, vaan ruotsinkielisiä on myös sisämaan suurissa kaupungeissa. Vuoden 2013 lopun väestötietojen mukaan sisämaan yksikielisistä suomenkielisistä kunnista suhteellisesti ja määrällisesti eniten ruotsinkielisiä on Kaarinassa, 1 314 eli 4,13 %, suhteellinen osuus on suurempi kuin kaksikielisissä Lohjalla ja Vantaalla. Määrällisesti toiseksi eniten ruotsinkielisiä on Tampereella, 1 276 eli 0,53 %. Lukuun sisältyvät myös ruotsinkieliset maahanmuuttajat.

Vertailuja suomenkielisiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimusten mukaan suomenruotsalaisten ja muiden suomalaisten elinkeinorakenteessa ei keskimäärin ole suuria eroja. Toisaalta kuitenkin paikallisesti erot ovat huomattavia. Suomenruotsalaisista suurempi osuus saa toimeentulonsa maataloudesta ja (meri)liikenteestä; teollisuustyöntekijöitä on vähemmän. Tilastollisesti kaikkein ruotsinkielisin ammatti on kalastaja.[29][26]

Lakimiehinä, lääkäreinä ja yritysjohtajina suomenruotsalaisia on väestösuhdetta (5,46 %) suurempi osuus. Kauppalehden julkaisemien tietojen mukaan suomenruotsalaiset omistavat keskimäärin 3,3 kertaa niin paljon yritysosakkeita kuin suomenkieliset. Suomessa asuvilla ruotsinkielisillä on keskimäärin enemmän varallisuutta kuin suomenkielisillä. Varallisuus korreloi Jan Saarelan tutkimuksen mukaan voimakkaasti sen kanssa, oliko henkilö syntynyt sillä alueella, jossa asui, mikä oli yleisempää ruotsinkielisten kuin suomenkielisten parissa.[30]

Joillakin alueilla, kuten pääkaupunkiseudulla, ruotsinkieliset miehet ansaitsevat jopa 17 % enemmän kuin suomenkieliset miehet, mutta ero kieliryhmien naisten välillä on pienempi. Miesten tuloeroista kaksi kolmasosaa voidaan selittää taustamuuttujilla, etenkin ikä- ja koulutusrakenteella.[31] Työttömyys on ruotsinkielisten keskuudessa ollut huomattavasti alhaisempaa. Toisaalta Pohjanmaalla suomenkielisillä on keskimäärin korkeammat tulot kuin ruotsinkielisillä[32].

Suomenruotsalaiset elävät 2–3 vuotta suomenkielisiä pidempään. Lisäksi he elävät keskimäärin terveempinä eivätkä sairastu tauteihin yhtä paljon kuin suomenkieliset. Eroa selittää suomenruotsalaisen kulttuurin sisältämä sosiaalinen pääoma, mikä näkyy luottamuksena ja osallistumisena harrastuksiin.[33] Toisaalta rokotevastaisuus ruotsinkielisellä Pohjanmaalla on johtanut tuhkarokkotapauksien esiintymisiin[34].

Suomenruotsalaiset koululaiset pärjäsivät kansainvälisessä PISA-tutkimuksessa suomenkielisiä suomalaisia hieman huonommin. Syyksi on epäilty Suomen ruotsinkielisten koulukirjojen kustannussyistä heikompaa tasoa.[35]

Suomenruotsalaiset osana Suomen yhteiskuntaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenruotsalaiset Suomen sodissa ja puolustusvoimissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen tasavallan joukkojen (valkoiset) yleisesikunta ja koko päämaja vuonna 1918 koostui yksinomaan ruotsinkielisistä

Suomenruotsalaisilla on ollut merkittävä rooli Suomen sodissa ja puolustusvoimissa.[36]

Jääkäriliike, jonka tavoitteena oli vapauttaa Suomi Venäjän keisarikunnasta, koostui suurimmaksi osaksi suomenruotsalaisista. Ruotsinkielisillä oli matalampi kynnys matkustaa Saksaan koulutettaviksi.[37][38]

Sisällissotaan vuonna 1918 suomenruotsalaiset osallistuivat pääasiassa valkoisten puolella, ja pienemmässä määrin punaisten puolella. Valkoisia johti Gustaf Mannerheim, josta tuli myöhemmin Suomen marsalkka. Sisällissodan kynnyksellä perustetun valkoisten suojeluskunnan ruotsinkieliset osastot olivat Uusimaa, Raasepori ja Vaasa, ja kaksikieliset olivat Helsinki ja Turunmaa. Suomenruotsalaisia punaisten puolella olivat muun muassa Eyolf Mattsson ja Edvard Gylling, jotka nousivat myöhemmin merkittäviin asemiin Neuvostoliitossa. Sodan aikana kuoli (ainakin) 1 116 ruotsinkielistä punaisten puolella ja 683 valkoisten puolella.[39]

Talvisodassa (1939–1940) ja jatkosodassa (1941–44) sekä Lapin sodassa (1944–1945) suomenruotsalaiset palvelivat niin upseereina kuin miehistössäkin. Merkittäviä johtajia Mannerheimin lisäksi olivat Erik Heinrichs (jalkaväen kenraali, Mannerheimin neuvonantaja), Lennart Oesch (Karjalankannaksen komentaja kesällä 1944), Harald Öhquist (Karjalankannaksen komentaja talvisodassa) ja Hugo Österman (Karjalankannaksen ylipäällikkö talvisodassa).[40][41][42][43]

Osa jalkaväkirykmenteistä oli ruotsinkielisiä:

Talvisodan jälkeen JR 9:ää ja JR 10:tä kielipoliittisista syistä syytettiin vihollisen läpimurrosta Mannerheim-linjan Summa–Lähde-osuudella helmikuussa 1940 (ks. Summan taistelu). Nykyajan tutkimus on kuitenkin selvästi osoittanut, että puna-armeijan joukot, jotka keskittyivät suurissa määrissä juuri tähän kohtaan rintamaa, olisivat rikkoneet puolustuslinjat puolustajien kielestä riippumatta.[46]

Talvisodan lopussa 13. maaliskuuta 1940 Hanko ja sen lähialueet vuokrattiin Neuvostoliitolle 30 vuodeksi, jolloin yli 8 000 asukasta (pääasiassa ruotsinkielisiä) jäi kodittomaksi ja pakkosiirrettiin.[47][48]

Tienhaaran taistelussa Viipurin länsipuolella vuonna 1944 ruotsinkielinen JR 61 vaikutti keskeisesti jatkosodan lopputulokseen. Rykmentti torjui puna-armeijan hyökkäystä ja onnistui sodan ensimmäisessä niin sanotussa torjuntavoitossa.[49]

Jatkosodan lopputulos vaikutti suomenruotsalaisiin useilla alueilla. Karjalan menetetyillä alueilla oli pieni suomenruotsalainen vähemmistö: vuonna 1939 Viipurin läänin 74 495 suomalaisesta 4 541 oli ruotsinkielisiä.[50] Vuonna 1944 tehdyn aseleposopimuksen mukaan Porkkalan alue vuokrattiin Neuvostoliitolle, minkä seurauksena väestö ruotsinkielisine enemmistöineen pakkosiirrettiin. Alue vuokrattiin 50 vuodeksi, mutta se palautettiin jo tammikuussa 1956 huomattavasti huonommassa kunnossa.[51]

Vuosina 1941–1945 nimitettiin Mannerheimin-ristin ritareiksi 191 henkilöä, joista 25 oli ruotsinkielisiä. Suhteellinen osuus oli hieman suurempi (13 %) kuin ruotsinkielisten osuus koko väestöstä (10 %).[52]

Nyky-Suomessa suurin osa suomenruotsalaisista suorittaa asepalveluksensa Uudenmaan prikaatissa, joka on Suomen ainoa yksikkö, jonka koulutuskieli on ruotsi.[53] Gustav Hägglund toimi Suomen puolustusvoimain komentajana vuosina 1994–2001.[54][55]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Väestö 3.11.2021 (päivitetty). Tilastokeskus. Viitattu 27.11.2021.
  2. ↑ Befolkningen 2020 29.10.2021. Ålands statistik- och utredningsbyrå. Viitattu 27.11.2021. (ruotsiksi)
  3. ↑ Hakusana suomenruotsalaiset teoksessa Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8
  4. ↑ Reuter, Mikael: Är jag svensk eller finne? – Finländare och finne 7.3.2008. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 15.7.2008. (ruotsiksi)
  5. ↑ Lindström, Jan: Syntaksia suomenruotsalaisittain. Virittäjä, 4/2003. ”Suomenruotsin murteet on yleisruotsalaisessa luokittelussa perinteisesti laskettu kuuluviksi itäruotsalaisiin murteisiin (östsvenska mål) yhdessä sittemmin toisen maailmansodan mullistusten yhteydessä kadonneen vironruotsin kanssa. Suomenruotsalaisten murteiden historiallinen ”kantakoti” näyttää olevan keskiruotsalainen, Mälarenjärveä ympäröivä alue”.
  6. ↑ Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 104-109. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
  7. ↑ Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 340. Gaudeamus, 2015.
  8. ↑ Tarkiainen, Kari: Sveriges Österland: Från forntiden till Gustav Vasa. (Finlands svenska historia 1. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 702:1) Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland; Stockholm: Atlantis, 2008. ISBN 978-951-583-155-2 (ruotsiksi) ”en svenska kolonisationen hade en uppenbar masskaraktär och var styrd uppifrån, främst av kronan, vilket framgår av att hemmanen var kronohemman. Folk kom inte längre i allmogefarkoster utan skeppades över på större fraktfartyg, och tydligen från alla håll inom Sveariket - Åtminstone från Uppland, Småland, Gästrikland och Hälsingland.” – – ”Efter kolonisationen fick kusten nästan helsvensk bosättning”
  9. ↑ Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen, Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 421. Gaudeamus, 2015.
  10. ↑ Swedish in Finland – La Finlande suédophone (pdf) Folktinget. Arkistoitu 27.3.2009. Viitattu 15.7.2008. (englanniksi) (ranskaksi) ”Under Swedish rule, many ethnic Finns changed their language and started speaking Swedish, but most of them reverted to Finnish in the late 1800s”.
  11. ↑ Hannelius, Ulf: ”2.4.3 Joint analysis of Sweden and Finland”, Population Genetic, Association and Zygosity Testing on Preamplified DNA, s. 42. Stockholm: Karolinska Institutet, 2008. ISBN 978-91-7409-062-8 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 15.7.200). (englanniksi)
  12. ↑ Salmela, Elina ym.: Genome-wide analysis of single nucleotide polymorphisms uncovers population structure in Northern Europe. PLoS One, 2008, nro 3. Public Library of Science. (englanniksi) ”In the MDS plots the Finnish-Swedes stood out from the rest of Western Finland only when Sweden was included in the analysis, which highlights the importance of relevant reference populations also when detecting patterns of variation within a country.”
  13. ↑ Puntila, L. A.: Ruotsalaisuus Suomessa: Aatesuunnan synty. Helsingissä: Otava, 1944.
  14. ↑ Meinander, Henrik: Ruotsalaisuus läpäisee koko yhteiskuntamme. Helsingin Sanomat, 10.7.2010, s. A2.
  15. ↑ Kansalliskielten historiallinen, kulttuurinen ja sosiologinen tausta. Nationalspråkens historiska, kulturella och sociologiska bakgrund (pdf) (Den finlandssvenska kulturen) 2000. Kielilakikomitea. Arkistoitu 27.9.2011. Viitattu 18.4.2005. (ruotsiksi) ”Den finlandssvenska kulturens djupa integration i det finländska samhället återspeglas också av det faktum att finlandssvenskarna som folkgrupp i hög grad identifierar sig som en språklig minoritet och inte som en folkgrupp med särskilda karakteristika, som till exempel samer och romer.”
  16. ↑ Engman, Max: Teoksessa Branch, Michael (toim.): National history and identity: Approaches to the writing of national history in the North-East Baltic region nineteenth and twentieth centuries. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-717-937-5 (englanniksi)
  17. ↑ Höckerstedt, Leif: Fuskfinnar eller östsvenskar? – en debattbok om finlandssvenskhet. Helsinki: Söderström, 2000. ISBN 951-52-1825-X (ruotsiksi) ”Idén att svenskarna inte delas av statsgränsen var vanligt förr och det är fortfarande i svenskbygden med nära kontakt till Sverige.”
  18. ↑ Eklund, Håkan: På tal om den finlandssvenska identitetsdebatten Åbo Akademi. (ruotsiksi)
  19. ↑ Fuskfinnar eller östsvenskar? ”Det är naturligt att betona Sverige-kontakten då man gör en analys av finlandssvenskarnas språk, kommunikation och historia. Ideologiskt kommer det att närma sig Axel Olof Freudenthals bygdessvenskhet och Sverige närheten kring sekelskiftet. Finlandssvenskarna är ju helt enkelt svenskar, närmare bestämt östsvenskar.” ... ”Med finnarna har finlandssvenskarna åter en viktigt politisk gemenskap, men detta innebär inte en etnisk gemensam grupptillhörighet.” ... ”Idén att svenskarna inte delas av statsgränsen var vanligt förr och det är fortfarande i svenskbygden med nära kontakt till Sverige.”
  20. ↑ Hedberg, C. 2004. The Finland-Swedish wheel of migration. Identity, networks and integration 1976–2000. Geographiska regionstudier 61.87pp. Uppsala. ISBN 91-506-1788-5. ”It is concluded that Finland-Swedes are over-represented in the total migrationprocess from Finland to Sweden. As such, the process is culturally embedded in the group´s ethnic identity, which causes migration both through the pratical minority situation in Finland and through ethnic affinity with Sweden”.
  21. ↑ "It is not correct to call a nationality a linguistic group or minority, if it has developed culture of its own. If there is not only a community of language, but also of other characteristics such as folklore, poetry and literature, folk music, theater, behavior.etc". "In Finland this question (Swedish nationality) has been subjected to much discussion. The Finnish majority tries to deny the existence of a Swedish nationality. An example of this is the fact that the statutes always use the concept "Swedish-speaking" instead of Swedish", "The wording of the Finnish Constitution (Art. 14.1): "Finnish and Swedish shall be the national languages of the republic" has been interpreted by linguist and constitution-writing politician E. N. Setälä and others as meaning that these languages are the State languages of Finland in stead of the languages of the both nationalities of Finland". Tore Modeen, The cultural rights of the Swedish ethnic group in Finland, (Europa Ethnica, 3-4 1999,jg.56)
  22. ↑ Jungner, Anna: Swedish in Finland Virtual Finland. 10.6.2004. Suomen ulkoministeriö. Arkistoitu 21.8.2004. Viitattu 26.8.2008. (englanti)
  23. ↑ a b c Väestö Tilastokeskus.
  24. ↑ https://pxdata.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__vrm__vaerak/statfin_vaerak_pxt_11ra.px/
  25. ↑ Päiviö Tommila: Jyväskylän kaupungin historia, otsikon virkakielikysymys alla
  26. ↑ a b Finnäs, Fjalar: Finlandssvenskarna 2002, En statistisk rapport. Folktinget, 2004. ISBN 952-9700-42-3 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 15.7.2008). (ruotsiksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  27. ↑ Kieli iän ja sukupuolen mukaan maakunnittain 1990–2017 Tilastokeskus. Arkistoitu 22.12.2017. Viitattu 19.3.2019.
  28. ↑ Finnäs, Fjalar: Finlandssvenskarna 2005, En statistisk rapport. Folktinget, 2007. ISBN 978-952-9700-47-9 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 2.9.2008). (ruotsiksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  29. ↑ Finnäs, Fjalar: ”The Swedish-Speaking Population on the Finnish Labor Market”, Yearbook of Population Research in Finland, s. 94–97. Väestoliitto, 2003. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 17.11.2008). (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  30. ↑ ,Saarela, Jan: ,Wealth in Two Ethnic Groups: The Role of Internal Migration Background Yearbook of Population Research in Finland. 2006.
  31. ↑ Saarela, Jan & Finnäs, Fjalar (2004). Interethnic Wage Variation in the Helsinki Area. Finnish Economic Papers, 17(1), 35–48.
  32. ↑ Åbo Akademi Jan Saarela: De förmögna finlandssvenskarna? pdf-tiedosto (ruotsiksi)
  33. ↑ Suomenruotsalaiset elävät suomenkielisiä pidempään – Tässä syy Studio55.fi. Viitattu 20.11.2016.
  34. ↑ Luotolainen kansanedustaja kunnan tuhkarokkokriisistä: Kaikki alkoi bloggaajan kirjoituksista www.iltalehti.fi. 30.11.2018. Iltalehti. Viitattu 11.1.2022.
  35. ↑ Kyllönen, Teija: Suomen kielikoulutuspoliittinen tilanne suomenruotsalaisten näkökulmasta keväällä 2006 (pdf) Jyväskylän yliopisto. Viitattu 15.7.2008.
  36. ↑ Lars Stenström: Krigsvägar - Finlandssvenska fältförband 1939-44, s. 5. Södersström & C:O Förlags AB, 1995. ISBN 951-52-2430-6 (ruotsiksi)
  37. ↑ Henrik Meinander: Kalejdoskopet, Studier i Finlands historia. Schildts & Söderström, 2020. ISBN 978-951-525-029-2 (ruotsiksi)
  38. ↑ Henrik Meinander: Nationalstaten, Finlands svenskhet 1922-2015. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2016. ISBN 978-951-583-355-6 (ruotsiksi)
  39. ↑ Sotaoloissa vuosina 1914–22 surmansa saaneet. Tilastoraportti julkaisut.valtioneuvosto.fi. 15.3.2004. Viitattu 8.6.2021.[vanhentunut linkki]
  40. ↑ Erik Heinrichs Uppslagsverket Finland. Viitattu 8.6.2021. (ruotsiksi)
  41. ↑ Lennart Oesch Uppslagsverket Finland. Viitattu 8.6.2021. (ruotsiksi)
  42. ↑ Harald Öhquist Uppslagsverket Finland. Viitattu 8.6.2021. (ruotsiksi)
  43. ↑ Hugo Österman Uppslagsverket Finland. Viitattu 8.6.2021. (ruotsiksi)
  44. ↑ a b Lars Stenström: Krigsvägar, finlandssvenska fältförband 1939-1944, s. 28, 124, 128, 136, 146, 219. Söderström & C:o Förlags AB, 1995.
  45. ↑ a b Antti Juutilainen: Rinta rinnan, Suomenruotsalaisten joukkojen sotatiet, s. 46, 47, 71, 148, 175. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21913-4
  46. ↑ Antero Uitto, Carl-Fredrik Geust: Mannerheim-linja, Talvisodan legenda, s. 87-90. Gummerus, 2016. ISBN 978-951-240-160-4
  47. ↑ Hangö arrendeområde Uppslagsverket Finland. Viitattu 8.6.2021. (ruotsiksi)
  48. ↑ Hanko 1940-41 ja Porkkala 1944-56 histdoc.net. Viitattu 8.6.2021.
  49. ↑ Leskinen, Jari; Juutilainen, Antti: Jatkosodan pikkujättiläinen, s. 946–948. WSOY, 2006. ISBN 978-951-028-690-6
  50. ↑ Statisk årsbok för Finland 1939, s. 44. Helsingfors: Statsrådets tryckeri, 1940. Teoksen verkkoversio. (ruotsiksi)
  51. ↑ Porkala Uppslagsverket Finland. Viitattu 8.6.2021. (ruotsiksi)
  52. ↑ Meinander, Henrik: Nationalstaten, Finlands svenskhet 1922-2015, s. 114. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2016. ISBN 978-951-583-355-6 (ruotsiksi)
  53. ↑ Uudenmaan prikaati – Puolustusvoimien ainoa ruotsinkielinen joukko-osasto - Merivoimat Merivoimat merivoimat.fi. Viitattu 8.6.2021.
  54. ↑ Itse asiassa kuultuna: Kenraali Gustav Hägglund yle.fi. Viitattu 8.6.2021.
  55. ↑ 80 vuotta täyttävä Gustav Hägglund sanoo kirjoittaneensa viimeisen kirjansa – suomii lihavia upseereita Ilta-Sanomat. 5.9.2018. Viitattu 8.6.2021.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomenruotsalaiset&oldid=22709096”