Jatkosota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jatkosota
Osa toista maailmansotaa
Suomalaissotilaat ohittavat kaatuneita neuvostoliittolaisia Sommeen motissa.
Suomalaissotilaat ohittavat kaatuneita neuvostoliittolaisia Sommeen motissa.
Päivämäärä:

25. kesäkuuta 1941
19. syyskuuta 1944

Paikka:

Neuvostoliitto:
Itä-Karjala
Leningradin alue
Murmanskin alue
Vologdan alue

Suomi:
Lappi (Petsamo)
Pohjois-Karjala (Ilomantsi)
Uusimaa (Hanko)
Varsinais-Suomi (Dragsfjärd)

Lopputulos:

Moskovan välirauha (1944)

Vaikutukset:

Suomi epäonnistui talvisodassa menetettyjen alueiden sekä Itä-Karjalan valtaamisessa, mutta säilytti itsenäisyytensä. Liittoutuneilta poistui yksi rintama. Saksalaisjoukot oli häädettävä maasta Lapin sodassa. Rauhanteossa Suomi menetti Petsamon ja vuokrasi Porkkalan Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi ja maksoi mittavat sotakorvaukset. Suomessa kommunistien toiminta laillistettiin. Suomi joutui myöhemmässä ulkopolitiikassaan ottamaan tarkkaan huomioon Neuvostoliiton edut ja maiden välille solmittiin YYA-sopimus.

Osapuolet

Suomen lippu Suomi
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Natsi-Saksa

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Suomen lippu Risto Ryti
Suomen lippu Gustaf Mannerheim
Suomen lippu Lennart Oesch
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Eduard Dietl
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Lothar Rendulic

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Kirill Meretskov
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Leonid Govorov


Vahvuudet

530 000 suomalaista
220 000 saksalaista
7 000 ulkomaista vapaaehtoista

Noin 1 500 000 sotilasta
4 900 panssarivaunua
5 000 lentokonetta

Tappiot

Suomi:
63 204 kaatunutta tai kadonnutta,
158 000 haavoittunutta
2 377–3 500 vangittua
1 129 kuollutta siviiliä
Saksa:
14 000 kaatunutta tai kadonnutta,
37 000 haavoittunutta

265 000 kaatunutta tai kadonnutta,
385 000 haavoittunutta
64 000 vangittua
4 000–7 000 kuollutta siviiliä

Jatkosodan taistelut
Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941)
Operaatio Hopeakettu - Pohjois-Suomi - Itä-Karjala - Karjalankannas - Laatokka - merisotatoimet - ilmasotatoimet
Asemasotavaihe (1941–1944)
Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942
Sodan loppuvaihe (1944)
Kannaksen suurhyökkäys - Tali-IhantalaSuurhyökkäys SyväriltäSuurhyökkäys MaaselästäMoskovan välirauha

Jatkosota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 194119. syyskuuta 1944. Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan kun Saksa toteutti operaatio Barbarossan nimellä tunnettua laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta ja saksalaiset Lapin rintamasta. Suomen ja Saksan välillä oli voimassa Antikomintern-sopimus 25. marraskuuta 1941 alkaen.

Aluksi suomalaiset ja saksalaiset joukot menestyivät ja etenivät pitkälle Neuvostoliiton alueelle. Vähitellen maailmansota kuitenkin söi Saksan voimia ja Neuvostoliitto alkoi edetä kaikilla rintamilla, myös Suomessa. 1944 mennessä sota oli muuttunut suomalaisten osalta katkeriksi puolustustaisteluiksi. Sota päättyi 1944. Vaikka aselevon oli sovittu astuvan voimaan 4. syyskuuta kello 07.00, lopetti Neuvostoliitto sotatoimet vasta vuorokautta myöhemmin 5. syyskuuta.[1] Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944 ja se vahvistettiin Pariisin rauhassa 1947. Jatkosodan rauhanehtoihin kuului saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan.

Sotaa edeltäneet tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välirauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Välirauha

Talvisodan maaliskuussa 1940 päättänyt Moskovan rauha, ns. välirauha ei ollut rauha sanan varsinaisessa merkityksessä. Eurooppa oli sodassa ja Suomikin pysyi poikkeustilassa. Rauhan aikana sotilaskouluttamatta jääneet 100 000 nostoväkeen kuuluvaa määrättiin astumaan palvelukseen ja heidän sotilaskoulutuksensa talvisodan loppuvaiheessa vähäiseksi havaitun reservin lisäämiseksi aloitettiin. Kanta-aliupseereiksi koulutustehtävää varten pyydettiin jäämään talvisodassa kunnostautuneita ryhmänjohtajia. Suomi tähtäsi kansainvälisesti todettuun mahdolliseen enimmäismäärään väestöstä, mikä voitaisiin irrottaa muista tehtävistä armeijan palvelukseen eli 16 %:iin.lähde?

Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan huhtikuussa 1940 ja valtasi maat nopeasti. Toukokuussa Saksa hyökkäsi Ranskaan. Maan pohjoisosan miehitti Saksa suoraan ja eteläosaan muodostettiin Saksalle ulkopoliittisesti ystävällinen Vichyn hallitus, joka ei voinut jatkaa taistelua Britannian rinnalla.

Näin Euroopan länsivallat eivät olleet enää ulkopoliittinen vaihtoehto puolueettomuuden ylläpitämiseksilähde?, kun Britannia valmistautui suuriin ilmataisteluihin estääkseen Britteinsaarien valtaamiseen tähtäävät Saksan sitä vastaan suorittamat laajat strategisiksi tarkoitetut pommitukset. Itämeri oli suljettu Neuvostoliiton ja Saksan toimesta; ulkomaankaupalle ainoa vapaa väylä valtamerille oli hankala ja pitkä Liinahamarin reitti Petsamoon. Kun Saksa oli miehittänyt myös pohjoisen Norjan kesäkuun puoliväliin mennessä, Suomen fyysinen eristäminen oli lähes täydellinen: Saksa olisi pystynyt halutessaan nopeasti katkaisemaan Suomen viimeisen avoimen ulkomaankaupan reitin länteen[2][3] ja sama olisi ollut mahdollista Neuvostoliitolle Kalastaja- ja Keskisaarennolta käsin.

Kesäkuussa 1940 Saksan vallattua Tanskan, Norjan sekä lopulta Ranskan Neuvostoliitto aloitti Suomen painostamisen. Ensimmäinen vaatimus oli saada takaisin kaikki Karjalankannakselta ja Hangon vuokra-alueelta pois viedyt laitteet. Lisäksi vaadittiin osuutta Petsamon nikkelikaivoksiin. Heinäkuussa Neuvostoliitto esitti vaatimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista, ja oikeutta junakuljetuksiin Suomen alueen poikki Hankoon.[3] Neuvostoliitto vähensi painostustaan Suomea kohtaan vasta kevättalvella seuraavana vuonna.[4]

Välirauhan aikainen poliittinen ilmapiiri oli painostava; esimerkiksi Neuvostoliitosta johdettujen kommunistien ohjaaman Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuran mellakat ja suorasanaiset uhkailut sekä Aeron matkustajakone Kalevan alasampuminen Suomenlahdella kesäkuussa 1940 samaan aikaan kun Neuvostoliitto miehitti Baltian maat, koettiin hyvin vahvasti Suomessa. Suomi oli saarrettu ja koki olevansa yksinlähde?, kun Norja ja Baltia oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto olivat diplomaattisessa rauhantilassa keskenään ja Ruotsi pysyi puolueettomana.

Neuvostoliiton puna-armeijan esikunta oli antanut Leningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle 18. syyskuuta 1940lähde?. Käskyä tarkennettiin 25. marraskuuta vaatimuksella laatia hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin vihollinenlähde?. Itämeren laivasto laati Ahvenanmaan valtaussuunnitelman ja Hangon tukikohdan joukot siirrettiin Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen ja sen puolustussuunta käännettiin 12. marraskuuta 1940 mantereen suuntaiseksilähde?.

Neuvostoliitossa Suomen asioiden hoito siirrettiin sisäasiain kansankomissariaatin (ministeriön) alaiselle valtioturvallisuuden päähallinnolle (GUGB) ja lisäksi hyökkäysjoukkoja alettiin siirtää ryhmitysalueilleenlähde?. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov kävi marraskuussa Berliinissä pyytämässä Saksan johtajalta Adolf Hitleriltä suostumusta Suomen miehitykseen.[5] Hitler kuitenkin varoitti Neuvostoliittoa pysymään poissa Suomesta, koska aksalaiset olivat jo sisällyttäneet Suomen mukaan hyökkäyssuunnitelmiinsa.

Suomen ja Saksan lähentyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustusvoimien ylipäällikkö sotamarsalkka Gustaf Mannerheim sai elokuussa 1940 Saksalta tiedustelun kauttakulun sallimisesta Pohjanlahden satamista Kirkkoniemeen. Samalla ilmoitettiin, että Suomen oli mahdollista ostaa sotakalustoa Saksasta. Kauttakulkusopimus allekirjoitettiin syyskuussa 1940; tässä vaiheessa aseostot Saksasta oli jo aloitettu ja ensimmäiset saksalaisjoukot maassa. Saksan ohjeiden mukaan pitkitetyt neuvottelut Petsamon kaivosten nikkelituotannosta kariutuivat tammikuussa 1941 ja vastalauseeksi Neuvostoliitto lopetti vientinsä Suomeen.[6] Pian 90 % ulkomaankaupasta hoidettiin Saksan kautta.lähde?

Suomen ja Saksan koordinoidut toimet jatkosotaa varten alkoivat maiden korkeimman sotilasjohdon välisillä neuvotteluilla talvella 1940–1941. Yleisesikuntien päälliköt neuvottelivat tammikuussa Berliinissä. Saksalaiset tiedustelivat muun muassa kauanko Suomella vei aikaa saada armeijansa Neuvostoliiton vastaiselle rajalle, ja sai myös vastauksen. Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Suomeen alkoi saapua saksalaisia joukkoja, joiden määrä oli lopulta jatkosodan syttyessä runsaat 40 000. Helmi–maaliskuun aikana saksalaiset harjoittivat Pohjois-Suomessa järjestelmällistä tiedustelua.

Huhtikuussa 1941 alettiin insinööritoimisto Rataksessa värvätä vapaaehtoisia Waffen-SS:n Wiking-divisioonan suomalaispataljoonaan. Värväystä jatkui kesäkuulle 1941. Ensimmäiset värvätyt lähtivät Saksaan koulutukseen toukokuussa 1941.[7]

Toukokuussa Suomen hallitus teki päätöksen hyökkäyksestä Neuvostoliittoon siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto ensin hyökkäisi Suomea vastaan.[8] Muussa tapauksessa Suomi oli päättänyt pysyä puolueettomana.[9] Neuvostoliitto lopulta pakotti Suomen ottamaan ensimmäisen askeleen pois puolueettomuudestaan, vaatiessaan kauttakulkulupaa Hankoon.[9]lähde tarkemmin? Sellainen lupa olisi ollut suureksi vaaraksi Suomelle, koska tämä olisi luonut yllätysmahdollisuuden Neuvostoliitolle Suomen miehittämiseksi, sillä Helsinki oli matkan varrella Hankoon.

Suomi ajautui täten lähentymään Saksaan. Saksalaisille joukoille myönnettiin kauttakulkulupa pohjoisen Suomen läpi. Hyökkäyssuunnitelma sisälsi Suomen alueen käytön. Erityisesti Suomen Lappi tuli tärkeään rooliin Murmanskin haltuun ottamiseksi, saksalaisten tavoitteena ollessa Arkangelin tasa. Etelässä saksalaisten huomio kiinnittyi Suomenlahteen ja Karjalankannakseen, jotta Leningradin valtaaminen ja sen täydellinen tuhoaminen olisi tullut mahdolliseksi.

Toukokuussa Suomen korkein johto päätti ottaa osaa Saksan suunnittelemaan sotaretkeen Neuvostoliittoa vastaan. Kesäkuun alussa Saksalle ilmoitettiin osallistumisen ehdot: Suomen olisi säilyttävä vastaisuudessakin itsenäisenä, Saksan oli hyökättävä ensin, ja vasta Neuvostoliiton aloitettua sotatoimet liittyisi Suomi rintamaan.[10]

Saksalaiset aloittivat hyökkäysjoukkojen ryhmittämisen Pohjois-Suomeen kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Suomalaiset suojajoukot aloittivat siirtymisen asemiinsa 10. kesäkuuta 1941, 17. kesäkuuta Suomessa julistettiin yleinen liikekannallepano. 21. kesäkuuta hallitus määräsi 45 000 Neuvostoliiton rajoilla asunutta evakuoitavaksi.

Operaatio Barbarossa ja Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio Barbarossan päähyökkäyssuunnat. Leningradin vastaisessa pihtiliikkeessä Suomen rintamalla oli suuri merkitys.
Pääartikkeli: Operaatio Barbarossa

Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan ja osallistumaan Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen. Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja.[11]

3. kesäkuuta 1941 Helsingissä käydyissä neuvotteluissa Saksan kanssa sovittiin, että Suomen joutuessa sotaan Neuvostoliiton kanssa Saksa tulisi Suomen avuksi. Samaan aikaan Kielissä käydyissä neuvotteluissa sovittiin yhteisistä sotatoimista, muun muassa Suomenlahden etelärannikon miinoittamisesta, sodan syttyessä. Malmin ja Utin lentokentät annettiin Saksan ilmavoimien käytettäväksi jo ennen sotaa. 7. kesäkuuta 1941 alkaen Suomen satamiin alkoi saapua hyökkäykseen tarkoitettuja saksalaisjoukkoja. 15. kesäkuuta 1941 Mannerheim alisti kenraali Siilasvuon armeijakunnan Pohjois-Suomessa Saksan alaisuuteen. 18. kesäkuuta 1941 Suomen ilmavoimien lentokoneisiin maalattiin Saksan itärintaman tunnukset. 22. kesäkuuta 1941 Saksa aloitti hyökkäyksen ja käytti aiemmin sovitun mukaisesti Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä Neuvostoliiton pommittamiseen.[12]

Saksalaisjoukkojen siirrot Pohjois-Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistelut saksalaisjoukkojen saapumiselle aloitettiin heti. Järjestelyt hoidettiin kauttakulun organisoinnin varjolla, eikä saksalaisjoukoilla ollut lupa siirtyä Jäämerentien itäpuolelle ennen kuin 18. kesäkuuta, jolloin arveltiin hyökkäysvalmistelujen itään jo muutenkin paljastuneen. Kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja, Stettinistä 20 000 ja Oslosta 10 600 miestä, laivattiin Ouluun ja siirrettiin junakuljetuksina Rovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta. SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin Norjasta Jäämerentietä pitkin Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000-9 000 miehen vahvuisen divisioonan ajoneuvokolonnan ohimarssi kesti 10 tuntia. Divisioona oli Rovaniemellä 10. kesäkuuta. Yhteensä 40 600 miehen vahvuiset joukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, mistä ne aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa.[13]

Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle 15. kesäkuuta, armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst saapui viikkoa myöhemmin. Kaksi päivää esikunnan jälkeen Rovaniemelle laskeutuivat Luftwaffen lentokoneet. Joukoista kaksi vuoristodivisioonaa (2. ja 3.) siirtyi Norjasta Petsamoon vasta 22. kesäkuuta,[14][15] valmisteluja varten maahan oli päästetty saksalaispioneereja siviiliasussa jo päivää aikaisemmin. Petsamon saksalaisdivisioonat aloittivat hyökkäyksen kohti Murmanskia 29. kesäkuuta.

Tapahtumat juuri ennen sodan alkua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ilmavoimien esikunnan määräyksestä Yleisradion Lahden radioaseman sekä Turun ja Oulun radiomastoihin asennettiin 21. kesäkuuta automaattiset morsetuslaitteet saksalaisten pommikoneiden radiosuunnistusta varten.[16] Ilmailuhistoriaa tutkineen tohtori Hannu Valtosen mukaan saksalaisia pommikoneita lensi yöllä 21.–22. kesäkuuta Itä-Preussista Etelä-Suomen ilmatilan kautta Laatokan pohjoispuolelle ja sieltä etelään Leningradin seudulle, missä Saksa ja Neuvostoliitto kävivät operaation ensimmäiset ilmataistelut noin kello kolmen jälkeen aamuyöllä. Tämän jälkeen saksalaiset pommittajat lensivät Suomeen Uttiin, missä ne tankattiin ja mistä ne jatkoivat kotikentilleen Itä-Preussiin.[17]

21–22. päivän välisenä yönä saksalaiset yhteistyössä Suomen Valtiollisen poliisin kanssa valtasivat Neuvostoliiton Petsamon konsulaatin ja suomalaiset pidättivät konsulaatin koko henkilökunnan perheineen. Saksan Gestapo takavarikoi konsulaatin arkistot tutkittavakseen ja toimitti ne myöhemmin Valpolle.[18]

Saksan merivoimat käyttivät hyväkseen Suomen aluetta, ne olivat tukeutuneet Suomen rannikkoon ja satamiin jo kesäkuun puolivälistä alkaen.[17] Suomen sodanjohto oli määrännyt jo 17. kesäkuuta sukellusvenelaivueen osallistumaan Viron rannikon miinoittamiseen ja illalla 21. kesäkuuta sukellusvenelaivue sai toteuttamiskäskyn tehtävälleen. Suomalaiset sukellusveneet sekä suomalaiset ja saksalaiset laivat aloittivat 22. päivänä Suomenlahden miinoittamisen, jotta Neuvostoliiton Itämeren laivaston vapaa kulku estettäisiin. Pyrkimyksenä oli varmistaa ettei neuvostolaivasto pystyisi häiritsemään Suomenlahdelta saksalaisten Baltiaan avattavaksi suunnitellun maarintaman sivustaa, ja estää hyökkäys Ahvenanmaalle, jonka hallinta oli Suomen kannalta elintärkeää. Miinoitus ulotettiin 22. päivänä Neuvostoliiton miehittämän Viron (muun muassa Tallinnan) edustalle. Suomalaiset sukellusveneet laskivat miinoja Viron rannikolle 22. kesäkuuta 1941 kello 07.28–09.06 välisenä aikana.[19][20] Elokuun lopussa, Tallinnan evakuoinnin yhteydessä nämä miinoitteet johtivat 16 000 ihmisen hukkumiseen kun Neuvostoliitto oli evakuoimassa omia sotajoukkojaan pois Virosta.lähde?

Kun Suomeen saapui tieto Saksan hyökkäyksen alkamisesta aloittivat Suomen merivoimat välittömästi operaatio Kilpapurjehduksen, eli joukkojen siirrot demilitarisoidulle Ahvenanmaalle. Neuvostoliiton lentokoneet tekivät sodan ensimmäisen ilmahyökkäyksen suomalaisia vastaan hyökättyään tähän operaatioon osallistuneita sota-aluksia sekä rannikkolinnakkeita vastaan 22. kesäkuuta klo 6.05. Lisäksi Hangosta tulitettiin tykistöllä suomalaiskohteita.lähde?

22. kesäkuuta Adolf Hitler julisti klo 6.00 radiossa Suomen taistelevan liitossa (saks. im Bunde) Saksan kanssa, mikä oli puolueettomuutta ylläpitävälle Suomen ulkopoliittiselle johdolle kiusallista, koska se viestitti maailmalle, että Suomi olisi ollut liittoutunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan aloitetussa sodassa.[21]

Nämä toimet saivat osaltaan Neuvostoliiton aloittamaan sotatoimet myös Suomea vastaan, koska se katsoi Suomen sallivan alueensa käytön hyökkäykseen itseään vastaan.lähde? Saksan kanssa aloitetuista koordinoiduista merisotatoimista ja Saksan Nurmeksen tasolta Petsamoon asti sijoittamasta armeijasta huolimatta Suomi ilmoitti pysyvänsä ulkopoliittisesti puolueettomana.[21]

Sodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan ryhmitysalueet heinäkuun alussa 1941: saksalaiset hyökkäsivät Petsamon suunnalla 29. kesäkuuta ja suomalaiset hyökkäsivät Suomussalmen ja Kuusamon suunnalta 1. heinäkuuta

Sota alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

22. kesäkuuta 1941 Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon ja käytti aiemmin sovitun mukaisesti Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä Neuvostoliiton pommittamiseen. Samaan aikaan Suomen laivasto osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen Saksan kanssa. Neuvostoliitto vastasi pommittamalla sotilaskohteita Suomessa lentokoneilla ja tykeillä. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vältyttiinkin merkittäviltä sotatoimilta muutaman päivän ajan. 24. kesäkuuta 1941 Neuvostoliitto evakuoi lähetystönsä Helsingissä.[12]

Kun puna-armeijan ilmavoimat pommitti 25. kesäkuuta Helsinkiä, Turkua ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta, pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.

Sota julistettiin 26. kesäkuuta. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella Korpiselän suuntaan 10. heinäkuuta ja sen painopiste oli vasemmalla siivellä. Hyökkäyksen kärkenä eteni eversti Ruben Laguksen komentama 1. jääkäriprikaati, joka saavutti Laatokan rannat muutamassa päivässä.[22] Elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat.

Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen.[21]

Neuvostoliitto vaati useaan otteeseen Britanniaa julistamaan sodan Suomelle. Britannian pääministeri Winston Churchill lähetti marsalkka Mannerheimille henkilökohtaisen, yksityisen ja salaisen kirjeen, jossa hän pahoitteli, että Britannia joutuu piakkoin julistamaan Suomelle sodan. Churchill myös kehotti Suomea olemaan ylittämättä vanhaa rajaa. Kirjettä säilytetään Britannian Imperial War Museumissa.[23] Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 1941 Britannia julisti Suomelle sodan. Varsinaiset sotatoimet maiden välillä rajoittuivat kuitenkin jo 30. kesäkuuta tapahtuneeseen Suomen Liinahamarin pommitukseen. Myös Australia, Kanada ja Uusi-Seelanti toimittivat Suomelle sodanjulistuksen.

Suur-Suomea rakentamassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suur-Suomi-aate
Suomen puolustusvoimat hyökkäsi itse paitsi Itä-Karjalaan, myös Leningradin ja Vologdan alueille aina Syvärin eteläpuolelle saakka 1941; suomalaismiehitys jatkui aina vuoteen 1944 asti
Suomalaiset tykkimiehet lähettävät vanhalle rajalle päästyään "terveiset" talvisodan alusta tuttuun Mainilaan
Suomalaisjoukot ylittämässä Tarton rauhan (1920) rajaa
Suomalaisjoukot ylittämässä Muurmannin rataa lähellä Käppäselkää

Jo sisällissodan aikana vuonna 1918 Mannerheim oli Antreassa Karjalankannaksella antanut julistuksen, jossa toteaa ettei tulisi panemaan miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan ns. miekantuppipäiväkäskynsä, jossa hän viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös ”suuresta Suomesta”, mikä jo tuolloin aiheutti kielteistäkin huomiota poliittisissa piireissä.

Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuin oikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus. Toisaalta oli taloudellisia motiiveja Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntämisen muodossa. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasi Itä-Karjalaan asetettu sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden liittämiseksi Suomeen.

Valloitetulle alueelle perustettiin internointileirejä, joita omana aikanaan nimitettiin aluksi ”keskitysleireiksi” ja myöhemmin ”siirtoleireiksi”.[24] Niihin suljettiin:[25]

a) ”epäkansallista väestöä niiltä alueilta, joilla heidän oleskeluaan sotatoimia silmälläpitäen ei voitu sallia”;
b) ”poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen kansalliseen ja epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä”;
c) ”poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetty suotavana”.

Kansalliseksi väestöksi määrittelyssä miellettiin syntyperältään suomensukuinen väestö.[26][27]

Äänisniemen, Syvärinlaakson ja Maanselänkannaksen väestöä, joka perinteisesti sattuu puhumaan venäjää, siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli tätä paitsi pakkautunut ei-suomensukuista syntyperää olevia pakolaisia eri puolilta Karjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa; odottaessaan turhaan kuljetusta Äänisjärven ylitse he jäivät Suomen puolustusvoimien käsiin. Tutkimuskirjallisuuden perusteella voi arvioida, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23 984 henkeä, 1. huhtikuuta 1942.[28]

Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan ”keskitysleireillä” oli jopa 37,5  ‰, huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (26 ‰), saatikka Suomessa (13,1 ‰). Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttää olleen heikko ravitsemustilanne ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20–30 -vuotiaiden naisten sekä alaikäisten lasten suuri suhteellinen osuus (lähes 50 %).[29]

Jatkosodan aikana Suomeen siirtyi saksalaisten miehittämältä Inkerin alueelta noin 62 000 inkerinsuomalaista.

Asemasota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rintamatilanne joulukuussa 1941

Joulukuussa 1941 suomalaisten eteneminen pysähtyi Mannerheimin käskystä ja alkoi asemasotavaihe, jota kesti kaksi ja puoli vuotta. 6. joulukuuta 1941 eduskunta liitti talvisodassa menetetyt alueet takaisin Suomeen palauttaen Tarton rauhan rajat.

Suhteet ulkomaihin huononivat Suomen joukkojen edetessä. Britannian laivaston lentotukialuksilta nousseet Kuninkaallisten ilmavoimien koneet pommittivat 30. heinäkuuta 1941 Liinahamarin satamaa Suomen Petsamossa. Yhdistynyt kuningaskunta katkaisi diplomaattisuhteet 1. elokuuta ja uhkasi sodalla 22. syyskuuta, jollei etenemistä katkaistaisi. Suomen liityttyä antikomintern-sopimukseen 25. marraskuuta Britannia jätti ultimaatumin, jossa se vaati vihollisuuksien lopettamista 5. joulukuuta mennessä. Jäätyään ilman tyydyttävää vastausta Lontoo ilmoitti 6. joulukuuta sodanjulistuksesta Suomelle, mutta varsinaisia taisteluja ei sen jälkeen maiden välillä käyty (muita vähäisiksi katsottavia toimenpiteitä kylläkin: esimerkiksi suomalaiset Englannissa, tai englantilaisissa kauppalaivoissa olleet merimiehet internoitiin sodanjulistuksen jälkeen). Myös Australia, Kanada, Etelä-Afrikka ja Uusi-Seelanti toimittivat sodanjulistuksen Suomelle.[30]

Hyökkäys pysäytettiin Leningradiin tunkeutumatta ja Karjalassa ennen kuin saksalaiset olivat kokeneet ensimmäisen vastoinkäymisensä Moskovan taistelussa syksyllä 1941. Eteneminen tuli kalliiksi. Vuonna 1941 kaatui sotilaita enemmän kuin koko talvisodassa ja enemmän kuin vuoden 1944 suurhyökkäyksessä.

Mannerheim ja Ryti suhtautuivat kielteisesti Leningradin valloitukseen ja sen suoraan tukemiseen, samoin kuin Muurmannin radan katkaisemiseen, jotta argumentti erillissodasta pitäisi ja jotta Suomella säilyisivät paremmat rauhanneuvottelumahdollisuudet Saksan mahdollisen häviönkin yhteydessä[31] Suomalaiset eivät päästäneet saksalaisia Kannakselle johtamaan tykistönsä tulta Leningradiin ja Kronstadtiin. Kesällä 1942 muodostettu Laivasto-osasto K, joka oli operatiivisesti alistettu suomalaisten komentoon, hyökkäsi useita kertoja Leningradin huoltoyhteyksiä vastaan Etelä-Laatokalla. Lisäksi jo pelkkä hyökkäyksen uhka Suomen suunnalta vaikeutti Leningradin puolustusta.[32]

Jatkosodan aikana tuotanto ja ulkomaankauppa vähenivät, mikä aiheutti ongelmia maan elintarvikehuollolle. Vaikein ruokatilanne oli vuosien 1942–1943 välisenä talvena. Tällöin esimerkiksi rintamamiehillä ilmeni puutostauteja, ja erityisesti osalla nuoremmista miehistä ruoanpuutteesta johtuvaa yleistä heikkoutta. Tilanteen pelasti ruokatarvikkeiden tuonti lähinnä Saksasta ja sen vaikutuspiirissä olevista maista. Lisäksi rintamamiesten tilannetta helpottivat Pohjois-Suomessa olevat saksalaisjoukot, jotka muonittivat 50 000 vastuualueellaan olevaa suomalaissotilasta. Huolimatta pitkien kuljetusmatkojen mukanaan tuomista käytännön ongelmista, yksitoikkoisesta ruuasta ja rajoitetuista annoksista rintamamiesten muonitus onnistui tyydyttävästi. Rintamamiesten keskuudessa esiintyi jatkosodan aikana kaikkiaan 300 sairaalahoitoa vaatinutta puutostautitapausta, mitä voidaan pitää varsin pienenä määränä.[33]

1942[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan operatiiviset hyökkäykset asemasotavaiheessa 1942; hyökkäykset torjuttiin tammikuussa Maaselän kannaksella ja huhtikuussa kolmelta suunnalta: Petsamossa, Kiestingissä ja Syvärillä
Propagandaa levitettiin Suomeen muun muassa tiputtamalla lentokoneista tällaisia pieniä lehdyköitä

Vuonna 1942 taistelut jatkuivat hajanaisesti Syvärillä ja Kiestingissä. Suomalaisten ainoaksi hyökkäyssotatoimeksi koko asemasodan aikana jäi Suursaaren valtaus maaliskuussa.[34]

4. kesäkuuta Mannerheim täytti 75 vuotta, ja hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi. Päivä määrättiin puolustusvoimain lippujuhlapäiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen. Adolf Hitler vieraili yllättäen Mannerheimin syntymäpäivillä Immolassa ja valitteli, ettei ollut voinut Romanian öljyn varmistamiseksi Saksalle tehdä mitään Suomen hyväksi talvisotaa ennen tai sen aikana. Suomalaisten nauhoittamasta Hitlerin ”yksinpuhelusta” selkeni Suomen sodanjohdolle myös Neuvostoliiton asevarustelun taso, joka oli yllättänyt Hitlerin. Vastavierailullaan Saksaan Mannerheim oli saanut ilmeisesti lisää informaatiota Saksan ”idänretkestä”, koska paluunsa jälkeen arvioi puolustusministeri Waldenille Saksan ”idänretken” päätyvän katastrofiin.

Neuvostoliittolaiset lähettivät sotilasosaston suomalaisten rintamalinjan taakse Rukajärven tienoille. Suomalaiset kuitenkin kukistivat yrityksen lyhyellä takaa-ajolla.

1943[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan kärsittyä tappion Stalingradissa alettiin Suomessa pyrkiä ottamaan etäisyyttä Saksaan. Eduskunta alkoi osoittaa tyytymättömyyttä Rytiä kohtaan, mikä ilmeni ulkoministeri R.J. Wittingin arvostelusta Rytin allekirjoitettua antikomintern-sopimuksen. Eduskunta kieltäytyi jatkamasta Rytille myönnettyä valtalakia. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen uudelleenvalintaansa kahden vuoden lisäkaudeksi helmikuussa 1943. Pääministeri Rangellin hallitus kuitenkin vaihdettiin vähemmän saksalaismieliseen Edwin Linkomiehen johtamaan hallitukseen. Hallitus pysyi koossa pääasiassa sosiaalidemokraattien valtiovarainministerin Väinö Tannerin ansiosta.

Tutkimatta on, miten Mannerheimin ”terveysmatka” huhti-toukokuussa 1943 Sveitsiin liittyy Suomen rauhanponnisteluihin. Oliko Mannerheimin tapaamien ystävien joukossa mahdollisesti Winston Churchillin henkilökohtainen edustaja. Joka tapauksessa paras ajankohta irrottautua sodasta ja liittyä liittoutuneiden rintamaan oli jo ohitettu, koska taistelu Stalingradista oli päättynyt Saksan katastrofiin.

Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden, mutta sopimukseen ei päästy. Neuvostoliitto ilmoitti jo 8. helmikuuta olevansa halukas rauhaan. Yhdysvallat vaati Suomen itsenäisyyden säilyttämistä, ja Neuvostoliiton suurlähettiläs Washingtonissa, A. Litvinov, ilmoittikin ettei Neuvostoliitto aikonut kokonaisuudessaan miehittää Suomea. Suomalaiset saivat saman vakuutuksen Tukholmasta Aleksandra Kollontailta. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan mutta Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita.

Rauhanehdot lyötiin lukkoon liittoutuneiden kesken Teheranin konferenssissa joulukuussa. Josif Stalinin ehtoihin kuuluivat vuoden 1940 rauhan rajat, Hanko tai Petsamo pysyvästi Neuvostoliitolle ja puolien sotavahinkojen korvaaminen, saksalaisten karkottaminen maasta ja demobilisaatio. Kun Suomen uusi hallitus tiedusteli keväällä 1944 rauhanehtoja, se ei voinut niitä edelleenkään hyväksyä.

1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot huhtikuussa 1944. Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaan Helsingin suurpommituksilla (”rauhanpommitukset”) helmikuun aikana. Neuvostoliitto halusi nopean ratkaisun sodalle jotta se pystyisi keskittämään joukkonsa Berliinin valtaukseen.

Mannerheim ja Ryti tarkastavat joukkoja Ensossa 4. kesäkuuta 1944
Virolaisia vapaaehtoisia Suomessa jatkosodan aikana
Kesäkuussa 1944 tuhottu Josif Stalin 2 -panssarivaunu

Puna-armeija lopetti asemasodan suurhyökkäyksellä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin Maaselän suunnalla. 10. kesäkuuta, neljä päivää Normandian maihinnousun jälkeen, Yhdysvallat julisti Suomen ja sen johtajien olevan saksanmielisiä ja pyysi lähettiläs Procopétä poistumaan maasta.

Suurhyökkäyksen alettua Neuvostoliitto vastasi Suomen rauhantiedusteluihin vaatien ehdotonta antautumista.[35] Neuvostoliiton tykistökeskitykset ja ylivoima mursivat suomalaisen puolustuksen[35] (Valkeasaaressa 10. kesäkuuta 1944). VT-linja (Vammelsuu–Taipale) murtui Kuuterselässä 14. kesäkuuta ja Viipuri vallattiin suomalaisilta lähes taisteluitta 20. kesäkuuta. Samana päivänä tehtiin Elisenvaaran asemalle sodan tuhoisin lentopommitus, jossa kuoli yli sata, ja loukkaantui yli 300 henkeä.

Moskovassa oli jo ennen hyökkäystä valmistauduttu siihen, että Suomi miehitettäisiin.lähde? Suomen hallitus ilmoitti 22. kesäkuuta, rintaman ollessa luhistumaisillaan, Moskovaan olevansa halukas luopumaan sodasta ja katkaisemaan suhteensa Saksaan. Neuvostoliitto vaati vastauksessaan ehdotonta antautumista. Samana päivänä Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop saapui maahan ja ilmoitti, että Saksa jatkaisi tuen antamistaan vain jos Suomi solmisi liiton Saksan kanssa ja jatkaisi sotimista.

Saksalaiset vaativat Suomelta sitoutumista sotaan, koska Narvan rintama oli heille tärkeä. Presidentti Risto Ryti teki saksalaisten kanssa 26. kesäkuuta ns. Ryti–Ribbentrop-sopimuksen, joka velvoitti Suomea olemaan neuvottelematta erillisrauhaa ja lisäsi saksalaisten materiaalitoimituksia. Sopimuksen merkitystä on kuitenkin 2000-luvun alussa kyseenalaistettu. Rytin allekirjoittaessa kirjeensä Adolf Hitlerille pääosa saksalaisista panssarintorjunta-aseista, syöksypommittajista, rynnäkkötykeistä ja jalkaväkidivisioonista oli jo Suomessa tai matkalla. Ryti-Ribbentrop-sopimus ei ollut sitova valtiosopimus vaan ainoastaan Rytin henkilökohtainen vakuutus siitä, ettei hän tasavallan presidenttinä toimiessaan tee erillisrauhaa. Erillisrauha tehtiin sen jälkeen kun Ryti oli eronnut tehtävästään ja eduskunta oli poikkeuslailla valinnut marsalkka Mannerheimin presidentiksi.

Neuvostoarmeija valloitti Petroskoin 28. kesäkuuta 1944. Ennen vetäytymistään suomalaiset jakoivat kahden viikon ruoan asukkaille. Syväriltä suomalaiset onnistuivat vetäytymään järjestyneesti, kun taas Kannaksella joukot olivat monin paikoin hajaantuneet. Rintamaorganisaatio kesti kuitenkin etulinjan suuriakin menetyksiä, jos tykistön tulenjohto, panssarintorjunta ja konetuliaseitten verkko vain säilyivät. Etulinjasta luvatta jopa yksiköittäin irtautuvat joukot olivat kuitenkin suomalaisille ongelma, joka vaikutti suuresti taistelun lopputulokseen.[35]

Valkeasaaresta on Viipuriin noin sadan kilometrin matka, jonka taittamiseen puna-armeija käytti kymmenen päivää. Vaikka suomalaisten vetäytymisvauhti oli siten keskimäärin noin kymmenen kilometriä päivässä, mitä voidaan pitää sotilaallisesti onnistuneena suorituksena, manööveri aiheutti suomalaisille suuria ongelmia. Ongelmat ilmenivät muun muassa Viipurin nopeana menetyksenä ja karkuruutena.[35] Neuvostoarmeijan viivyttäminen mahdollisti toisaalta lisäjoukkojen hallitun siirron Kannaksen rintamalle.

Puolustustaistelussa suomalaisten tukena oli myös saksalaisia joukkoja. Erityistä merkitystä Kannaksen torjuntataisteluille on sanottu olleen Saksan jo aikaisemmin toimittamalla panssarintorjunta-aseistuksella, koska suomalaisten käytössä ollut pst-tykistö ei ollut tehokas neuvostojoukkojen uusimpia Klim Vorošilov ja Josif Stalin -panssareita vastaan. Kannaksen puolustustaistelun taistelulennoista suoritti lyhyen aikaa hyvin merkittävän osan saksalainen Lento-osasto Kuhlmey, erityisesti maataistelukoneita, huoltoyhteyksiä ja huoltoa vastaan suunnatuin iskuin, mutta materiaalinen ilmaherruus oli venäläisten. Yleisimmän arvion mukaan kenttätykistön taitava keskittäminen ja hyvä yhteistoiminta sitkeästi taistelleen jalkaväen kanssa auttoivat suomalaisia ainoina toisessa maailmansodassa pysäyttämään Neuvostoliiton strategisen suurhyökkäyksen Talin–Ihantalan taistelussa 25. kesäkuuta – 9. heinäkuuta 1944, Äyräpäässä–Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Joidenkin historioitsijoiden mielestä Saksan tuki oli torjuntataistelun onnistumiselle ratkaisevan tärkeää.

Rintamalinjan kulku 4. syyskuuta 1944, Moskovan välirauha solmittiin 19. syyskuuta

Heinäkuun puolenvälin jälkeen tilanne Kannaksella vakiintui ja madame Kollontai ilmoitti 12. heinäkuuta ruotsalaisten välityksellä, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen ”väärinkäsityksestään”.

Syväriltä puna-armeijan eteneminen jatkui niin sanottuna Itä-Karjalan suurhyökkäyksenä, mutta se pysäytettiin kiivaissa taisteluissa U-asemassa Impilahden–Jänisjärven tasalla. Myös pohjoisessa suomalaiset vetäytyivät. Vanhan rajan Ilomantsissa ylittäneet yli kahden divisioonan vahvuiset joukot torjuttiin ja tuhottiin 9. elokuuta päättyneessä Ilomantsin taistelussa.

Neuvostoliitto luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ja Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että Neuvostoliitto oli valmis aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen jäsen. 1. elokuuta Ryti erosi ja Mannerheim nimitettiin hänen seuraajakseen. Mannerheim nimitti uuden hallituksen 7. elokuuta.

Suomella oli kesän 1944 torjuntataisteluissa käytössä 14 jalkaväkidivisioonaa, seitsemän prikaatia ja panssaridivisioona. Puna-armeija käytti Suomen rintamalla yhteensä 54 divisioonaa, 11 jalkaväkiprikaatia ja seitsemän linnoitusalueen joukkoja eli yhteensä 68 yhtymän verran joukkoja, yhteismäärältään noin 605 000 miestä, joiden taisteluvälineistö oli ylivoimainen. Suomalaisten kokonaistappiot olivat Kannaksella noin 44 500 ja Itä-Karjalassa noin 19 500 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, Puna-armeijan tappiot olivat vähintään 96 400 miestä.

Professori Heikki Ylikangas (2009, 40 – 61)[36] tulkitsee eri lähteitä siten, että Neuvostoliitto vähensi Suomen rintaman sotatoimien merkitystä kesän 1944 kuluessa. Ylikankaan mukaan muun muassa Mannerheim piti Suomen tilannetta toivottomana vielä esimerkiksi 16. ja 18. kesäkuuta 1944, mutta Ylikankaan mukaan päämajassa tapahtui selkeä suunnanmuutos 19. kesäkuuta 1944. Hänen mukaansa Mannerheim sai tällöin eversti Aladár Paasoselta sellaista tiedusteluaineistoa, joista ei voitu tehdä muuta johtopäätöstä kuin se, että Neuvostoliitto ei tähdännyt Suomen miehittämiseen vaan rauhaan. Ylikangas tulkitsee edelleen Neuvostoliiton sotatoimien pääpainopisteen olleen eteläisemmässä Euroopassa siten, että Saksan hyökkäyksen torjuminen oli tärkeintä.

Ylikangas tuo esille edellä kuvatun tulkinnan kirjoittaessaan jatkosodan teloituksista ja siitä, minkä vuoksi päämaja lievensi kesällä 1944 niitä ohjeistuksia, jotka koskivat suomalaisten rintamakarkurien rangaistuksia. Ylikankaan mukaan päämajan suhtautuminen karkureihin muuttui armollisemmaksi, kun oltiin selvillä, että Neuvostoliitto vähentää sotilaallisia pyrkimyksiään Suomen rintamalla.

Rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitolle luovutetut alueet vuonna 1944.

Rytin erottua tehtävistään ja 4. elokuuta virkaan astunut uudeksi presidentiksi valittu Mannerheim katsoi elokuun puolivälissä Rytin tekemän Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisena kirjeenä lähetetyn vakuutuksen olevan pätemätön sitomaan Suomea Saksaan. Rauhanehdot saatiin elokuun lopussa. Neuvostoliiton ehtona aselevolle oli suhteiden katkaiseminen Saksaan. Eduskunta äänesti 2. syyskuuta suhteiden katkaisemisen puolesta äänin 113–43 ja Neuvostoliitto oli valmis aloittamaan aselevon 4. syyskuuta 1944 kello 8.00 sillä edellytyksellä, että Suomi tiedottaa suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Suomalaiset lopettivat sotatoimet tuona ajankohtana, mutta neuvostoliittolaiset jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden, mikä ilmeisesti johtui tiedotteen julkaisun viivästymisestä.[37]

Rauhanehtoina oli Saksasta irtautuminen ja saksalaisjoukkojen karkottaminen maasta huolimatta siitä että samaan aikaan armeija tuli saattaa rauhanaikaiselle kannalle eli joukot kotiuttaa. Suomen ja Saksan välille puhkesi Lapin sota. Neuvostoliitto painosti Suomea taisteluihin, mutta vetäytyminen toteutettiin aluksi saksalaisten kanssa salaisesti sovitun yhteisen aikataulun mukaan. Merkittävämmät sotatoimet alkoivat suomalaisten 1. lokakuuta tekemällä Tornion maihinnousulla ja kiivailla taisteluilla Tornionlaaksossa. Saksalaisarmeija vetäytyi hyvässä järjestyksessä pohjoista kohti, motorisoitujen jälkijoukkojen taistellessa perässä tulevien suomalaisjoukkojen kanssa. Saksalaisjoukot vetäytyivät Norjaan ja valmiiksilinnoitettuun puolustuslinjaan Käsivarren Lapissa. Koska Suomen armeijan pääjoukot tuli kotiuttaa joulukuun alussa 1944, tuli sodan loppuvaiheesta ”lasten ristiretki”, jossa armeijan kantahenkilökunta johti vain nuorimpia ikäluokkia.

Neuvostoliitto ei suostunut solmimaan heti lopullista rauhaa, ja Moskovassa allekirjoitettiin 19. syyskuuta välirauha:

  • Suomi luovutti Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjen alueiden lisäksi Petsamon ja joutui vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi ja takaamaan sinne Neuvostoliiton sotilaille vapaan pääsyn Suomen alueiden kautta.
  • Saksan joukot oli karkotettava maasta ja saksalaisten omaisuus luovutettava liittoutuneille.
  • Suomen oli supistettava armeijansa vahvuus 42 000 mieheen.
  • Sotakorvauksia tuli maksaa 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kuudessa vuodessa, ja korvata kaikki luovutetulta alueelta viety ja hävitetty omaisuus.
  • Neuvostoliiton vastaiset ja ”fasistiset” järjestöt (muun muassa Lotta Svärd) piti lakkauttaa pysyvästi.
  • Sotarikolliset piti tuomita.

Jatkosodan loppu käytännössä sammutti myös Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni.

Jatkosodan aikana Suomeen siirretyt inkerinsuomalaiset piti välirauhanehtojen mukaan palauttaa takaisin Neuvostoliittoon. Heitä kohtasi Neuvostoliitossa karkottaminen Siperiaan.lähde?

Neuvostoliitto määritteli Suomen rauhanehdot ja aluemenetykset länsi-liittolaisilleen jo etukäteen sodan alkuvaiheessa. Kun Britannian ulkonimisteri Anthony Eden matkusti joulukuussa 1941 Moskovaan tiivistämään sotilaallista yhteistyötä, Neuvostoliitto otti ensimmäisenä ehtona esiin 22. kesäkuuta 1941 vallinneen tilanteen, jonka mukaan Britannian olisi tunnustettava Baltian maiden, Kaakkois-Suomen, Itä-Puolan, Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan kuuluminen Neuvostoliittoon. Näiden lisäksi NL vaati osia Itä-Preussista, Petsamoa ja lisäksi tukikohtia Romaniasta ja Suomesta. Neuvostoliitto halusi kirjata kaikki luetellut ehdot salaisella lisäpöytäkirjalla. Brittien informoitua ehdoista amerikkalaisia nämä torjuivat ehdottomasti ehdotuksen salaisen lisäpöytäkirjan laatimisesta. Stalinin ehdotuksen katsottiin olleen Atlantinjulistuksen periaatteiden vastainen. Brittihallitus ei periaatteessa katsonut vastustavansa Stalinin ehdotusta, mutta asiasta ei vain voitu päättää juuri sillä hetkellä.[38]

Suomen ja Saksan suhde jatkosodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisjoukkoja Rovaniemellä varuskunta-alueensa edessä vuonna 1942.
Saksalaisjoukkoja Rovaniemellä vuonna 1942.

Keskustelu jatkosodan alusta, suurhyökkäyksen yllätyksestä, torjuntavoitosta ja saksalaisten osuudesta jatkuu edelleen sekä muistelmakirjallisuudessa että tutkimuksissa. Sodan lopusta 1980-luvun loppuun asti käytiin keskustelua sodan alkamisesta, jossa nk. ajopuuteorian katsottiin selittävän Suomen tien sotaan. Suurhyökkäys-aiheessa perinteisen käsityksen mukaan Stalin tarvitsi voimat ensisijaisesti Saksaa vastaan. Hyökkäyksen jatkaminen käsketylle Kymijoen linjalle olisi edellyttänyt uusia suunnitelmia ja lisäjoukkojen keskityksiä, ja sitä taas yleistilanne ja vuodenajan vaihtuminen eivät olisi sallineet. Siksi Neuvostoliitto suostui neuvoteltuun erillisrauhaan, vaikka liittoutuneet olivat sopineet vaativansa Saksalta ja sen liittolaisilta antautumista. Suomalaiset katsoivat olevansa Saksan ”kanssasotijoita” omine päämäärineen eivätkä liittolaisia.

Keskustelu siitä, oliko Suomi liittoutunut Saksan kanssa vai sotiko se omaa erillistä sotaansa, erillissotateesi, on jatkunut Suomessa 2000-luvulle asti. Virallisen poliittisen näkemyksen mukaan Suomi ja Saksa eivät olleet liitossa (muun muassa presidentti Tarja Halosen lausunnot 60. voitonpäivän edellä[39]). Ulkomaisessa historiantutkimuksessa on pitkään ollut vallitsevana käsitys, että Suomi oli Saksan liittolainen.[40] Myös huomattava osa suomalaisia tutkijoita on sitä mieltä, että Suomi oli de facto Saksan liittolainen. Jatkosotatutkimuksen perusteoksen, Markku Jokisipilän väitöskirjan ”Aseveljiä vai liittolaisia?” mukaan erillissodasta alettiin Suomessa puhua vasta silloin, kun sotaonni alkoi kääntyä ja Saksan häviö näyttää yhä selvemmältä. Vuonna 2008 myös historian professori Henrik Meinander otti kantaa erillissodan käsityksestä luopumisen puolesta[41] Lokakuussa 2008 Helsingin Sanomat teki kyselyn suomalaisten historian professoreiden keskuudessa. Vastanneista 28 professorista 16 (57 %) mukaan Suomi ei käynyt jatkosodassa erillissotaa vaan oli natsi-Saksan liittolainen. Kuusi (21 %) professoreista oli erillissodan kannalla, ja kuusi ei antanut suoraa vastausta.[42]

Liittonäkemyksen kannattajat kiinnittävät huomiota esimerkiksi siihen, että joukko korkea-arvoisia suomalaisupseereita sai etukäteen tietoja operaatio Barbarossasta siten, että jatkosota oli olennaisesti sidoksissa tähän operaatioon. Näin ollen Suomen jatkosotaa sellaisena kuin se käytiin ei olisi sodittu ilman Saksan merkittävää materiaalista ja strategista tukea. Suomi ei ollut de jure Saksan liittolainen, sillä Suomen ja Saksan välille ei ollut solmittu liittosopimusta, mutta de facto Suomi oli Saksan liittolainen, sillä se kävi sotaa Saksan resursseilla ja aseilla, antaen Pohjois-Suomen saksalaisten käyttöön ja alistaen joukkojaan Saksan armeijan komennukseen. Varsinkin jatkosodan alkuvaiheessa Suomen operaatiot olivat täysin sidoksissa Saksan omiin operaatioihin ja niistä riippuvaisia. Samoin maiden turvallisuuspoliiseilla oli kiinteät suhteet.[41]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alftan, Robert (toim.): Aseveljet: Saksalais-suomalainen aseveljeys 1942–1944. Johdanto ja alaviitteet: Markku Jokisipilä. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30421-2.
  • Glantz, David: The Siege of Leningrad 1941–44, MBI Publishing Company 2001
  • Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo; Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2006. WSOY.
  • Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2009. 5. uudistettu painos. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-31572-9.
  • Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
  • Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä: Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941–1944. Väitöskirja: Oulun yliopisto. Bibliotheca historica 61. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-216-6.
  • Jokipii, Mauno: Jatkosodan synty: Tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 848. Helsingissä: OtavaS, 1987. ISBN 951-1-08799-1.
  • Järventaus, Jorma jne.: Suomi sodassa. Helsinki: Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
  • Kijanen, Kalervo: Sukellushälytys
  • Krosby, Hans Peter: Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940–1941, s. 240–243. Helsinki: Kirjayhtymä, 1966.
  • Kulomaa, Jukka: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–1944, s. 67–75. Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1989.
  • Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot: Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944. Väitöskirja, Joensuun yliopisto. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06946-2.
  • Mannerheim, G.: Muistelmat II. Helsinki: Otava 1952.
  • Paasilinna, Erno: Maailman kourissa. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07631-0.
  • Pranttila, Anneli: ”tiivistelmä”, Rintamamiesten muonitus Suomessa sotavuosina 1939–1945. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, Soveltavan kemian ja mikrobiologian laitos, 2006. ISBN 952-92-0683-6.
  • Raunio, Ari ja Kilin, Juri: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942–44. Karttakeskus, 2008. ISBN 978-951-593-070-5.
  • Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet: Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21501-1.
  • Skyttä, Kyösti: Ei muuta kunniaa. Risto Rytin kujanjuoksu 1939–1945. Jyväskylä: Gummerus, Kirjayhtymä, 1989. ISBN 951-26-3318-3.
  • Sotatieteen laitos: Jatkosodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1988. ISBN 951-0-15326-5.
  • Vahtola, Jouko: Suomen historia – Jääkaudesta Euroopan unioniin. Keuruu: Otava, 2003. ISBN 978-951-1-17397-7.
  • Ylikangas, Heikki: Yhden miehen jatkosota. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-24054-9.
  • Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939–1945. Porvoo: WSOY, 1963.

Lehdet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jokisipilä, Markku: Jatkosodan synty suomalaisen menneisyyden kipupisteenä. Turun Sanomat, 21.6.2001, s. aliokirjoitus. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 14.11.2008.
  • Mäkinen, Esa: Historian professorit hautaavat pitkät kiistat. Helsingin Sanomat, 19.10.2008, s. C 1. Helsinki: Sanoma Osakeyhtiö. ISSN 0355-2047. www-arkisto (maksullinen) Viitattu 19.10.2008.
  • Nikkilä-Kilpula, Eeva & STT: Saksa käytti hyväkseen Suomen Yleisradiota. (lehden lähteenä Vihonen, Lasse: Radio sodissamma 1939-1945, SKS 2010) Kaleva, 15.10.2010, s. 7. Oulu: Kaleva Oy. ISSN 0356-1356.

Verkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b "Suomi sodassa" s.425
  2. Silvennoinen 2008, s. 151
  3. a b Ziemke 1963, s. 161–162
  4. Ziemke 1963, s. 169
  5. Ziemke 1963, s. 166
  6. Ziemke 1963, s. 168
  7. Saarelainen, Antti: Suomalaiset pääkallojoukoissa (DOC) (s. 16, luku 3.3: Suomalaisten värväys käytännössä) Helsinki: Helsingin yliopisto. Viitattu 7.9.2009.
  8. Hentilä, Jussila ja Nevakivi
  9. a b , C. G. E. Mannerheim, 1952
  10. Hentilä et al. s. 181
  11. Krosby 1966, s. 240–243
  12. a b YLE: Suomen tie jatkosotaan, TV-ohjelma, lähetetty 13.7.2010 klo 22.05.
  13. Ziemke 1963, s. 194
  14. Junila2000, s. 48–49
  15. Paasilinna 1983, s.338
  16. Nikkilä-Kilpula & STT 15.10.2010
  17. a b Jokipii, Jatkosodan synty s. 457–465
  18. Alftan & Jokisipilä 2005, s. 277–278
  19. Kijanen, Sukellushälytys
  20. Jokipii, Jatkosodan synty
  21. a b c Vahtola 2003, s. 370-372
  22. Mannerheim II 1952: 327.
  23. Juhani Putkinen: Englannin ja Suomen välinen sota 15.4.2010. Viitattu 19.3.2012.
  24. Laine 1982, s. 116, 122, 346–348, kuvaliite
  25. Laine 1982, s. 122
  26. Laine 1982 s. 106
  27. Kulomaa 1989, s. 67–75
  28. Laine 1982, s. 115, 117–118, 130–131, 485–488
  29. Laine 1982, s. 116, 227–248, 487
  30. Liira, Markku: 1. joulukuuta 1941 – 7. joulukuuta 1941 Hutikuti.net. Viitattu 9. tammikuuta 2010.
  31. Skyttä 1989
  32. Glantz 2001, s. 33–34
  33. Pranttila 2006
  34. Raunio, Kilin 2008: 14–15.
  35. a b c d Vahe/Agricola 2007
  36. Ylikangas 2009, s. 40 - 61
  37. Jussila, Hentilä, Nevakivi 2006, s. 208–209
  38. Tuomo Polvinen: ”Itä ja länsi yhdessä”, Venäjän historia, s. 434. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-15799-X.
  39. This is what the President said, Helsingin Sanomat 12.06.2007
  40. Jokisipilä /TS 2001
  41. a b Meinander 2008
  42. Mäkinen/HS 19.10.2008

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Drabkin, Artem & Irincheev, Bair (toim.): Jatkosota puna-armeijan silmin. Suomeksi toimittaneet Heikki Tiilikainen ja Jukka-Pekka Laine. Jyväskylä: Atena, 2007. ISBN 978-951-796-491-3.
  • Kankare, Vilho: Mennään kun käsketään! Nuorten miesten jatkosota. Helsingissä: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24588-9.
  • Kuusela, Kari: Wehrmachtin panssarit Suomessa: saksalaiset panssariyksiköt Suomessa 1941-1944. Helsinki: Wiking-divisioona Oy, 2000. ISBN 951-97506-3-0. (suomeksi)
  • Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
  • Moisala, U. E. & Alanen, Pertti (toim.): Kun hyökkääjän tie suljettiin – Neuvostoliiton suurhyökkäys kesällä 1944 Karjalan kannaksella veteraanitutkimuksen ja neuvostolähteiden valossa. Sotatieteen laitoksen julkaisuja XXVI, 1988. ISBN 951-99941-0-6.
  • Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota: Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga, 2008. ISBN 978-951-0-32917-7.
  • Rantanen, Paavo: Vaikea tie rauhaan: Suomi Saksan, Ruotsin ja Neuvostoliiton puristuksessa. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 978-951-796-666-5.
  • Raunio, Ari (toim.): Suomi 85: Itsenäisyyden puolustajat -sarja. Weilin+Göös, 2002–2003.
  • Raunio, Ari & Kilin, Juri: Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941. Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-069-9.
  • Raunio, Ari & Kilin, Juri: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942–44. Karttakeskus, 2008. ISBN 978-951-593-070-5.
  • Siilasvuo, Ensio ym. (toim.): Jatkosota: Kronikka. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1991 (2. painos 1997). ISBN 951-20-3661-4.
  • Sotatieteen laitos: Jatkosodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1988. ISBN 951-0-15326-5.

Elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jatkosota.