Leningradin piiritys
Sivulta puuttuu | Leningradin piiritys | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa toista maailmansotaa | |||||||||
 |
|||||||||
|
|||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
|||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
725 000 |
930 000 |
||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
|
siviilit: |
||||||||
|
|||||||||
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
Leningradin piiritys (ven. блокада Ленинграда, blokada Leningrada) toisessa maailmansodassa kesti syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944, lähes 900 päivää. Leningradia Neuvostoliitossa, nykyistä Pietarin kaupunkia Venäjällä piiritti natsi-Saksan armeija eli Wehrmacht sekä Suomen puolustusvoimat.[1]
Piirityksen aikana kaupungissa kuoli ainakin 641 000 ihmistä, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 800 000. Noin puoli miljoonaa piirityksen uhria on haudattu Leningradin liepeillä olevalle Piskarjovin hautausmaalle. Hengissä säilyneistä piiritetyistä on käytetty nimitystä blokadnik (блокадник).[2] Leningrad oli 1945 ensimmäinen kaupunki, jolle myönnettiin Neuvostoliiton sankarikaupungin arvonimi.[3]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Saksan eteneminen 1941
 Saksalaisten eteneminen kohti |
Saksalaiset etenivät kesäkuussa 1941 alkaneessa Operaatio Barbarossassa ripeästi halki Neuvostoliiton puna-armeijan miehittämän Baltian ja läntisen Venäjän aina Leningradin edustalle asti.
Saksan pohjoinen armeijaryhmä ylitti heinäkuussa 1941 Velikajajoen noin 230 kilometriä Leningradin eteläpuolella. Joki kuului Pihkovan linnoitusalueeseen, joka oli osa Neuvostoliiton puolustusasemaa eli Stalin-linjaa. Saksan armeija ja Ase-SS valtasivat Lyyssinän Nevajoen niskassa Leningradin itäpuolella 8. syyskuuta 1941. Tämä katkaisi kaupungin ja sen lähiympäristön maayhteyden muuhun puna-armeijan hallitsemaan alueeseen.
[muokkaa] Suomen eteneminen 1941
Jatkosodan alussa Suomen armeija hyökkäsi Neuvostoliittoon heinäkuussa 1941. Suomi miehitti talvisodassa menettämänsä alueet Karjalankannaksella, mutta ylitti myös talvisotaa edeltäneen rajan suoristaessaan rintaman Laatokan ja Suomenlahden välillä, miehittäen Kirjasalon ja Valkeasaaren pullistumat, pysähtyen vasta Stalin-linjalle Leningradin pohjoiselle puolustusvyöhykkeelle, Karjalan linnoitusalueelle syyskuun alussa taistelujen laantuessa enimmäkseen asemasodaksi.[1] Neuvostoliiton siirrettyä vahvistuksia Suomen lohkolta saksalaisia vastaan myös Saksan pohjoisen armeijaryhmän eteneminen käytännössä pysähtyi.
Laatokan pohjoispuolella suomalaiset miehittivät suurimman osan Neuvostoliiton Itä-Karjalaa, ja ottivat haltuunsa Syvärijoen eteläpuolelta noin 10 km syvän sillanpääaseman Syvärin voimalaitoksen itäpuolelta. Saksalaiset eivät yrityksistään huolimatta päässeet sinne etelästä. Tämä jätti noin 100 km Laatokan itärantaa puna-armeijan haltuun, millä oli suuri merkitys Leningradille saksalaisten päättäessä luopua kaupungin valtausyrityksestä ja ryhtyessä piiritykseen. Marraskuun alussa Leningrad oli lähes kokonaan saarrettu ja rautatie- ja muut huoltolinjat kaupunkiin oli katkaistu Laatokalla kulkenutta Elämäntietä lukuun ottamatta. Koko Leningradin väestö organisoitiin linnoittamaan kaupunkia ja tukemaan sitä puolustanutta 200 000 sotilasta.
[muokkaa] Hyökkäyksen pysähtyminen piiritykseksi
Marras-joulukuussa 1941 Saksan sodankäynnin painopisteeksi otettiin Moskovan valtaaminen, koska luonnollisesti pääkaupungilla oli vahva vaikutus Neuvostoliiton politiikkaan ja asenteisiin. Tämän muutoksen myötä saksalaiset luopuivat talvella 1941 yrityksestä valloittaa Leningrad. Moskovaa ei kuitenkaan onnistuttu valtaamaan puna-armeijan saatua siperialaisia divisioonia vahvistukseksi. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun varmistui Japanin hyökkäämättömyys Venäjän kaukoitään. Saksan yleiset sodanpäämäärät vuonna 1942 määrittyivät kevään kuluessa Moskovan valtaamisesta etelään, Kaukasukselle etenemiseksi pitkittyneen sodan talouden, raaka-aineiden ja öljyn vuoksi. Kuitenkin epätäydellinenkin saarto aiheutti Leningradille suuria vaikeuksia ja humanitaarisen katastrofin.
[muokkaa] Piirityksen vaikutukset
Saksan natsihallinnolla ei ollut aikomusta huolehtia Leningradin asukkaiden elinolosuhteista, mikäli se olisi onnistunut valloittamaan kaupungin. Suunnitteilla oli myös Leningradin kaupungin ja ympäröivän alueen teollisuuden täydellinen tuhoaminen.
Leningradissa oli jo ennen piirityksen alkamista elintarvikkeita hyvin vähän. Syyskuun alussa 1941 elintarvikkeita oli seuraavasti:[4]
- jauhoja 14 päiväksi
- viljaa 23 päiväksi
- lihaa 19 päiväksi
- rasvaa ja sokeria 21 päiväksi
Piirityksen aikana ruoka ja polttoaine olivat säännösteltyjä. Talvella 1941-1942 kaupungissa ei ollut juoksevaa vettä, lämmitystä eikä julkista liikennettä ja sähköä sai vain ajoittain. Pienimmillään henkilöä kohti määrätty annos oli vain 125 grammaa leipää päivässä. Satoja tuhansia ihmisiä evakuoitiin kaupungista Elämäntietä pitkin. Kesäisin ihmisiä kuljetettiin lautoilla ja talvisin kuorma-autot kulkivat aurattua jäätietä pitkin jatkuvan vihollistulituksen alla.[3]
Kaupungin tehtaat ja voimalaitokset pidettiin käynnissä. Kaupungin kaksi miljoonaa asukasta pysyi hädin tuskin hengissä ensimmäisen saarrostustalven yli. Elintarviketilannetta helpotti seuraavana vuonna kaupungissa viljelty ruoka.
[muokkaa] Neuvostoliiton vastahyökkäykset
Hyökkäykset keväällä 1942 helpottivat painetta. Hyökkäys päättyi kuitenkin tappioon ja koko toinen iskuarmeija, komentajanaan Andrei Vlasov, menetettiin huhtikuussa. Kesällä Hitler määräsi marsalkka Erich von Mansteinin, joka oli juuri vallannut Sevastopolin, valtaamaan kaupungin. Elokuun lopulla, vain paria viikkoa ennen saksalaisten hyökkäystä, aloitti Olhavan rintama uuden yrityksen piirityksen murtamiseksi. Tämäkin yritys epäonnistui, ja toinen iskuarmeija tuhottiin jo toisen kerran runsaan puolen vuoden sisällä, mutta hyökkäyksen torjuminen kulutti saksalaisia joukkoja, ja kun tilanne Stalingradin suunnalla alkoi heikentyä, OKH päätti keskeyttää hyökkäyksen. Tähän mennessä kaupungista oli jo evakuoitu kaikki ylimääräiset siviilit.
Tammikuussa 1943 Leningradin rintama lännessä ja Olhavan rintama idässä aloittivat massiivisen hyökkäyksen kaupungin vapauttamiseksi. Operaatio Kipinässä Leningradin ja Olhavan rintaman joukot kävivät saksalaisten kimppuun kenraali Georgi Žukovin koordinoidessa rintamia. Noin viikossa 10 kilometrin kaistale Laatokan rannalla vallattiin. Leningradin ja Olhavan rintamat kohtasivat 18. tammikuuta 1943 avaten maayhteyden piiritettyyn kaupunkiin ja piiritys periaatteessa päättyi. Hyökkäykset eivät kuitenkaan saavuttaneet lisätavoitteita. Huhtikuun jälkeen rintama pysyi paikoillaan vuoden loppuun. Vasta Puna-armeijan tammikuun puolivälissä 1944 aloittama talvioffensiivi karkotti saksalaiset linnoittamaltaan Leningradin ja Moskovan väliseltä valtatieltä lopettaen 872 päivää kestäneen piirityksen käytännössä 27. tammikuuta.
[muokkaa] Suomen osuus Leningradin piiritykseen
Perinteisesti on katsottu sekä suomalaisessa että ulkomaisessa historiankirjoituksessa, että Suomi ei osallistunut aktiivisesti Leningradin piiritykseen, vaikka suomalaisjoukot ottivat haltuunsa piiritysalueen pohjoisosan Laatokan ja Suomenlahden välillä.[5] Tosin venäläinen historioitsija Nikolai Baryšnikov edustaa vastakkaista näkökulmaa, sillä myös talvisotaa hän on käsitellyt Neuvostoliiton puolustussotana ehkäisemässä Suomen hyökkäystä.[5]
Perustelut sille, että piiritys on nähty puhtaasti saksalaisena operaationa, on esitetty seuraavasti:
- suomalaisjoukot pysähtyivät Leningradin puolustusvyöhykkeelle huolimatta saksalaisten toistuvista pyynnöistä ja vaatimuksista, todennäköisesti ainakin siksi, että tappioista sitkeän vastarinnan takia olisi tullut sietämättömiä
- suomalaiset lentokoneet eivät pommittaneet kaupunkia
- saksalaisten ei sallittu tuoda omia maajoukkojaan Suomen Leningradin vastaiselle rintamalle, joten puna-armeija saattoi keskittää kaikki merkittävimmät joukkonsa kaupungin eteläpuolelle saksalaisia vastaan.
Toisaalta Suomi ylitti vanhan, ennen talvisotaa olleen rajan myös Karjalankannaksella[1], oikaisten Kirjasalon ja Mainilan mutkat. Syksyllä 1942 suomalais-saksalais-italialainen Laivasto-osasto K yritti saada Operaatio Brasilialla haltuun Suhosaaren Laatokan eteläosassa yrittäen katkaista Elämäntien. Laivasto-osasto K myös miinoitti kahdesti Leningradin saattuereittiä sekä upotti toimintansa aikana sota-aluksia ja yhden huoltoproomun.[6]
[muokkaa] Lähteet
- ↑ a b c На северных подступах к Ленинграду. © Владимир Савельев
- ↑ Adamovits, Ales & Granin, Daniel: Leningradin piiritys: kohtaloita saarretussa kaupungissa, s. 7. Helsinki, Jyväskylä: Minerva kustannus, 2008. ISBN 978-952-492-173-2.
- ↑ a b The 900-day Siege of Leningrad Saint Petersburg.com, 1944: Leningrad siege ends after 900 days BBC
- ↑ Magnusson, Rosenfeldt, Weibull: Toinen maailmansota. Otava, 1986. ISBN 951-1-13623-2.
- ↑ a b Finland and Siege of Leningrad 1941–1944, Nikolai Baryšnikov
- ↑ Ekman, P.-O.: Tysk-italiensk gästspel på Ladoga 1942. Tidskrift i Sjöväsendet, 1973.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Adamovits, Ales & Granin, Daniel: Leningradin piiritys: kohtaloita saarretussa kaupungissa. Helsinki, Jyväskylä: Minerva kustannus, 2008. ISBN 978-952-492-173-2.
- Glantz,David M.: 900 kauhun päivää – Leningradin piiritys 1941–1944 (The Siege of Leningrad). Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7052-7.
- Rintala, Paavo: Leningradin kohtalonsinfonia : saksalaisten ja suomalaisten vuosina 1941–1943 piirittämän kaupungin ja sen asukkaitten tarina. Helsinki: Otava, 1968.
- Seppälä, Helge: Leningradin saarto – murhenäytelmän sävyttämä voitto. Pietari: Johan Beckman Institute, 2003.
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
