Kannaksen suurhyökkäys 1944

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kannaksen suurhyökkäys
Osa jatkosotaa
Tuhottu Iosif Stalin Neuvostopanssarivaunu Karjalassa
Tuhottu Iosif Stalin Neuvostopanssarivaunu Karjalassa
Päivämäärä:

9. kesäkuuta – 15. heinäkuuta 1944

Paikka:

Karjalan kannas

Lopputulos:

Neuvostoliitto valtasi takaisin menettämänsä alueet. Suomalaiset torjuivat hyökkäyksen vasta Tali-Ihantalassa, Vuosalmella ja Viipurinlahdella.

Aluemuutokset:

Suomalaisjoukot vetäytyivät Etelä-Kannakselta ja Viipurista.

Vaikutukset:

Suomi ja Neuvostoliitto solmivat aselevon pian Itä-Karjalan ja Kannaksen sotatoimien päätyttyä.

Osapuolet

Suomen lippu Suomi
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Natsi-Saksa

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Suomen lippu C.G.E. Mannerheim
Suomen lippu Karl Lennart Oesch

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Leonid Govorov
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Kirill Meretskov

Vahvuudet

75 000–100 000 miestä
1 900 tykkiä
110 panssariajoneuvoa
248 lentokonetta

450 000 miestä
10 500 tykkiä
800 panssariajoneuvoa
1 600 lentokonetta

Tappiot

ainakin 18 000
45 000 haavoittunutta

40 000
130 000 haavoittunutta

Jatkosodan taistelut
Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941)
Operaatio Hopeakettu - Pohjois-Suomi - Itä-Karjala - Karjalankannas - Laatokka - merisotatoimet - ilmasotatoimet
Asemasotavaihe (1941–1944)
Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942
Sodan loppuvaihe (1944)
Kannaksen suurhyökkäys - Tali-IhantalaSuurhyökkäys SyväriltäSuurhyökkäys MaaselästäMoskovan välirauha

Kannaksen suurhyökkäys (tunnetaan myös nimillä Karjalan offensiivilähde? ja Viipuri-Petroskoi offensiivilähde?) oli Neuvostoliiton puna-armeijan kesällä 1944 Kannaksella suorittama massiivinen sotatoimi. Tällä Suomen oloissa ennennäkemättömän voimakkaalla hyökkäyksellä Neuvostoliitto pyrki nopeaan ratkaisuun Suomen osalta.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liittoutuneet olivat suorittaneet 6. kesäkuuta 1944 maihinnousun Normandian rannikolle Ranskassa. Josif Stalin oli luvannut Teheranin konferenssissa vuonna 1943 liittoutuneille, että maihinnousua tukisi puna-armeijan samanaikainen hyökkäys idästä. Suomessa yleisesti uskottiin Neuvostoliiton pyrkivän ”kilpajuoksussa Berliiniin” mahdollisimman pitkälle ennen länsiliittoutuneita, joten hyökkäystä ei odotettu Suomen rintamalle lähiaikoina. Suomen tiedustelu oli pitkin kevättä havainnut merkkejä, jotka viittasivat kasvaneeseen aktiivisuuteen Leningradin alueella, mutta näitä tietoja ei osattu ottaa huomioon tai ei eri syistä haluttu tulkita oikein. Marsalkka Mannerheim toimi ja teki ratkaisunsa sen käsityksen mukaan, että välitöntä hyökkäysuhkaa ei ollut odotettavissa. Myöhemmän ajan historiantutkijoiden mukaan Itä-Karjala tulevien rauhanneuvotteluiden panttina oli muodostunut päähänpinttymäksi Mannerheimille. Kuuluisassa päiväkäskyssään kesällä 1941 hän oli korostanut Itä-Karjalan merkitystä sodan tavoitteita linjatessaan ja tämän tekijän psykologista vaikutusta ei voi olla ottamatta huomioon.[1] Itä-Karjalan valtausta oli myös perusteltu sen mahdollistamien lyhyempien puolustuslinjojen tuomalla edulla, joten niistä luopuminen taisteluitta koettiin raskaaksi. Joukkojen siirto Kannakselle sen puolustuksen vahvistamiseksi olisi käytännössä merkinnyt vetäytymistä Itä-Karjalasta ja sen vapaaehtoista luovuttamista neuvostoliittolaisille.

Joukkojen keskitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sotavoimien pääosat oli sijoitettu kauas Itä-Karjalaan Aunukseen. Kannakselle sijoitettujen joukkojen määrä oli noin 75 000 miestä. Vertailun vuoksi talvisodassa Kannakselle sijoitettujen suomalaisjoukkojen määrä oli 200 000 miestä. Linnoitustöissä asemasotavaiheen aikana oli panostettu Aunuksessa Pisi–Saarimäki–Sammatus-linjaan ja Maaselän kannaksella Karhumäki–Liistepohja-linjaan. Sen sijaan työt Kannakselle suunnitelluilla linjoilla olivat vasta alussa. Taistelujen alkaessa suomalaisilla oli asemissa Kannaksella Laatokalta lukien 19. prikaati, 15. divisioona, 2. divisioona ja 10. divisioona. Reservinä olivat 3. divisioona ja 18. divisioona sekä Ratsuväkiprikaati Vammelsuu-Taipale -asemassa ja Panssaridivisioona lähellä Viipuria.

Stalin kuitenkin yllätti länsiliittoutuneet ja etenkin Suomen ratkaisullaan. Suurhyökkäystä oli valmisteltu pitkään ja huolellisesti. Tarkoitusta varten Neuvostoliiton ylijohto (Stavka) oli osoittanut Leningradin rintaman käyttöön 450 000 miestä, 10 000 tykkiä ja kranaatinheitintä ja 800 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Joukkoja oli runsaasti ja niitä oli harjoitettu tulevan taistelumaaston kaltaisilla alueilla etukäteen. Neuvostoliitolle oli Leningradin vapauttamisella suuri psykologinen merkitys. Murskaamalla Suomen armeijan venäläiset saisivat yhteyden pohjoiseen, Suomenlahden laivastonsa käyttöön ja selustansa Itä-Karjalassa turvattua.

Päämajalle hyökkäys tuli yllätyksenä, sillä se oli 3. kesäkuuta kotiuttanut eräitä ikäluokkia ja antanut lomien jatkua. Tykistön vetotraktoreita ja hevosia oli sijoitettu taemmas linnoitus- ja maataloustöihin hyökkäyksen alkaessa. Sen alettua vetäytyviltä joukoilta jäi viholliselle muun muassa 50 uutta panssarintorjuntatykkiä.

Hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nopeasti murtuneiden pää- ja VT-linjojen sekä VKT-linjan sijainti kartalla. Luoteessa olevaa Salpa-linjaa ei koskaan käytetty.

Pääaseman murtuminen 10. kesäkuuta 1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valkeasaaren läpimurto

Puna-armeijan hyökkäyksen painopistesuunnan (Valkeasaari) 6,7 kilometrin pituiselle lohkolle oli varattu kolmedivisioonainen Neuvostoliiton valiojoukkoihin luettu kaartinarmeijakunta, jolla oli tukenaan muun muassa kolme rykmenttiä panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä. Lisäksi alueelle oli keskitetty divisioonien orgaanisen tykistön lisäksi kuusi tykistörykmenttiä sekä kranaatinheitin- ja raketinheitinrykmentti. Murtolohkon taistelua oli valmistautunut tukemaan 1208 yli 75 mm:n tykkiä tai kranaatinheitintä. Rintamakilometriä kohden tämä teki siis yli 200 tykkikaliiperista asetta.

Valkeasaaren lohkoa puolusti suomalaisten kolmepataljoonainen Jalkaväkirykmentti 1 (JR 1). Valkeasaaren lohkolla oli siten puna-armeijalla 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa suomalaisten kolmea pataljoonaa vastaan. Tykistön osalta puna-armeijan joukot olivat myös täysin ylivertaisia.

Venäläiset aloittivat 9. kesäkuuta 1944 tykistöllä ja ilmavoimilla suomalaisten asemien tuhoamisen, mikä tuli alueelle sijoitetulle suomalaiselle 10. divisioonalle järkytyksenä ja se joutui sitomaan reservinsäkin heti taisteluun. Päämaja ei edelleenkään olettanut suurhyökkäyksen alkaneen. Seuraavana päivänä, eli 10. kesäkuuta alkoi kello 5 aamulla 135 minuuttia kestänyt tulivalmistelu johon otti osaa 3 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Suomalaisten asemat jauhautuivat miltei olemattomiin. Sota-arkiston kaatuneiden tietokannan mukaan Valkeasaaressa kaatui 9.–14. kesäkuuta välisenä aikana 163 suomalaista sotilasta.[2]

Muistomerkki Valkeasaaressa

VT-linjan murtuminen 14. kesäkuuta 1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kuuterselän taistelu

Pian Päämajalle kävi selväksi että kyseessä on suurhyökkäys. Menetettyjen asemien takaisin saamisesta ei ollut toivoakaan. Suomalaisilla joukoilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä Vammelsuu–Taipale-linjalle. Suomalaisten pääjoukot olivat Kivennavan suunnalla joten vihollinen suuntasi hyökkäyksen toisaalle, heikommin miehitettyyn Kuuterselkään. Siellä Suomella oli ainoastaan käytettävissään 3. divisioona 30 kilometriä leveällä alueella.

VT-linja murtui jo ensiyrittämällä 14. kesäkuuta Kuuterselässä. Tykistövalmistelu oli samaa luokkaa kuin viisi päivää aiemmin pääasemaa murrettaessa[3]. Suomalaisten 14. kesäkuuta iltayöllä Jääkäriprikaatin voimin tehty vastahyökkäys menestyi aluksi hyvin, mutta lopulta se tyrehtyi voimien puutteessa ja venäläisten murtautuessa VT-linjan läpi Kuuterselästä länteen Sahakylän-Mustanmäen alueelle ja Vammeljärvelle.

Neuvostoliitto tiesi Siiranmäen olevan Kuuterselän ohella suomalaisten linjan heikko kohta. Puna-armeija tekikin kolmella divisioonalla läpimurtoyrityksiä Siiranmäessä neljän päivän ajan. Everstiluutnantti Ehrnroothin JR 7 painoi ne vastahyökkäyksillään takaisin kerta toisensa jälkeen.[3]

Muistomerkki Siiranmäellä

VKT -linjalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim määräsi kenraaliluutnantti Lennart Oeschin 15. kesäkuuta Kannaksen puolustuksen johtoon ja samalla määräsi joukot viivyttäen vetäytymään Viipuri–Kuparsaari–Taipale-linjalle. Pääosa joukoista onnistuttiinkin vetämään tälle linjalle ja venäläisten aikeet tuhota kokonaan suomalaisten joukot Kannaksella ei onnistunut alkumenestyksestä huolimatta.

Vetäytymällä VKT-linjalle suomalaiset voittivat aikaa apuvoimien saamiseksi. Mannerheim määräsi neljä divisioonaa ja yhden prikaatin siirrettäväksi Itä-Karjalasta Kannakselle. Samalla tämä merkitsi luopumista taisteluitta Itä-Karjalasta. Aunuksessa olleet suomalaisjoukot saivat käskyn vetäytyä 16. kesäkuuta kun venäläiset aloittivat sillä suunnalla hyökkäyksensä. Lähestyttäessä VKT-linjaa venäläisten hyökkäys alkoi hidastua, maasto ei mahdollistanut panssarivaunujen yhtä tehokasta käyttöä kuin hyökkäyksen alussa. Vaikka joukot oli saatu ryhmitettyä 20. kesäkuuta mennessä VKT-linjalle alku ei ollut lupaava. Viipurin taistelussa kaupunki menetettiin heti venäläisten ensimmäisellä yrityksellä kun Viipuria puolustaneen prikaatin miesten hermot pettivät ja pakokauhu otti joukoista vallan. Sotilaallisesti Viipuri ei ollut merkittävä mutta symbolisesti sen menettäminen oli raskas isku, toisaalta venäläisille se oli merkittävä voitto, tämän johdosta Moskovassa ammuttiin kunnialaukauksia.

Torjuntavoitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panssaritorjunnassa käytettyjä panssarinyrkkejä tuliasemassa.

Puna-armeija sai 21. kesäkuuta käskyn ylijohdolta hyökkäyksen jatkamisesta, tavoitteena LappeenrannanImatran tasa. Tämän jälkeen olisi saavutettava KotkanKouvolan tasa. Hyökkäys alkoi 22. päivä neljän armeijakunnan voimin Viipurin itäpuolelta. Täällä käytiin Talin–Ihantalan taistelut jotka kääntyivät suomalaisten torjuntavoitoksi, josta puhutaan Ihantalan ihmeenä. Venäläiset rintamakomentajat pyysivät tässä vaiheessa vahvistuksia mutta ylijohto katsoi joukkojen riittävän viitaten alkuvaiheen menestykseen. Samaan aikaan virtasi suomalaisille vahvistuksia Itä-Karjalasta. Kolmen päivän taisteluissa suomalaiset saivat asemansa pidettyä 11:n suomalaisen ja yhden saksalaisen divisioonan, neljän prikaatin ja rynnäkkötykkiprikaatin voimin. Käytössä oli myös yhteensä 57:n patteriston tulivoima, mikä on oloissamme ennenkokematonta. Tykistön käyttö olikin suurta, Ihantalan alueella suomalainen tykistö ampui viikon aikana yhteensä 56 000 laukausta, toisaalta venäläiset käyttivät arviolta 87 000 laukausta. Venäläisten läpimurtoyritys ei onnistunut.

Venäläisten hyökkäyksen päätavoitteen jäätyä suomalaisten joukkojen kovan vastuksen vuoksi saavuttamatta sen toiminta muuttui haparoivaksi. Hyökkäyksen jatkamiseen olisi tarvittu runsaasti lisävoimia ja aikaa. Tähän ei venäläisillä enää ollut mahdollisuuksia sillä se oli aloittanut suurhyökkäyksen 22. kesäkuuta Valko-Venäjällä. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan on myös selvinnyt, että jo ennen Talin–Ihantalan taistelun alkamista oli puna-armeijan Kannaksen yksiköt menettäneet hyökkäysvoimastaan jo noin puolet.lähde?.

Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä Viron rintamalla 24. heinäkuuta. Heinäkuussa 1944 venäläiset alkoivat siirtää joukkojaan itärintamalle ja hyökkäys Kannaksella keskeytettiin. Toisaalta esimerkiksi kaartin valiojoukkojen osalta ei enää juuri ollut mitä siirtää. Nämä valio-osastot olivat käytännössä menettäneet taisteluvoimansa heinäkuun toiseen viikkoon mennessä. Tapio Tiihosen tutkimusten mukaan peräti kahdeksan neuvostodivisioonan vahvuudet olivat laskeneet alle 2 000 miehen (neuvostodivisioonien määrävahvuudet vaihtelivat 5 500 ja 10 000 miehen välillä). Näissä divisioonissa jalkaväkipataljoonat olivat sulaneet käytännössä olemattomiksi.

Ilmatorjuntajoukkojen osallistuminen torjuntataisteluihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalankannakselle oli suurhyökkäyksen alkaessa keskitetty vähäisempi määrä ilmatorjuntajoukkoja kuin Itä-Karjalaan. Varsinaiselle taistelualueelle oli hyökkäyksen alkaessa keskitettynä 17 kevyttä ilmatorjuntapatteria. Lisäksi Viipurin ja Vuoksenlaakson suojana oli kesäkuun alussa 1944 kolme raskasta it-patteria, yhdeksän kevyttä it-patteria ja kymmenen kevyttä it-jaosta. Kesäkuun lopulla taisteluiden polttopisteeseen keskitettiin Itä-Karjalasta saapuneet seitsemän kevyttä ilmatorjuntapatteria lisää.

Suurhyökkäyksen alkuvaiheessa ilmatorjunnan suurimpina ongelmina oli ampumatarvikkeiden toistuva loppuminen ja jalkaväen lähes paniikinomainen pakeneminen. Jälkimmäisestä syystä neljä ja puoli jaosta menetti kalustonsa suurhyökkäyksen alkuvaiheessa.

Johtosuhteissa tapahtuvien jatkuvien muutosten ja maavoimien jatkuvan vetäytymisen aiheuttamista hankaluuksista huolimatta ilmatorjuntajoukot kykenivät kesäkuun 1944 aikana pudottamaan ainakin 150 viholliskonetta ja toiminnallaan mitä ilmeisimmin muuttamaan puna-armeijan ilmavoimien taktiikaa siten, että muun muassa maataistelukoneet hyökkäsivät huomattavasti aiempaa suuremmista lentokorkeuksista, joka vähensi suomalaisten maavoimien tappioita.lähde?

Kesäkuun alun ja aselevon solmimisen välisenä aikana ilmatorjuntajoukot kykenivät tuhoamaan ainakin 198 vastustajan lentokonetta ja sen lisäksi vaurioittamaan 256:tta konetta, joista ainakin osa tuhoutui ennen paluutaan tukikohtaansa. Ilmatorjunnan pudottamien lentokoneiden lukumäärän laskeminen kesäkuusta 1944 aselevon solmimiseen asti kertoo ilmatorjunnan tuloksellisuudesta hyökkäyksen alkuvaiheessa ja sen aiheuttamasta vastustajan taktiikan muuttamisesta.

Suomalainen ilmatorjunta ampui alas oman ilmoituksensa mukaan vuonna 1944 kaikkiaan 598 vihollislentokonetta. Näistä noin 80 prosenttia pudotettiin kesän torjuntataisteluissa.

Äyräpää-Vuosalmi heinäkuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalankannaksella käytiin toinenkin suurtaistelu kesällä 1944. Taistelut käytiin Äyräpään-Vuosalmen alueella 4.–18. heinäkuuta 1944, jossa puna-armeijan hyökkäys torjuttiin 2.D:n, Ps.D:n sekä erilaisten alueelle saapuneiden vahvistusten käymissä taisteluissa.

Karkuruuskysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etenkin ”Kannaksen läpijuoksun” alkuvaiheessa nousi olennaiseksi kysymys taistelumoraalin kestämisestä, sillä sen murtuminen saattoi johtaa rintamakarkuruuteen. Puhuttiin myös metsäkaartilaisista. Kesäkuussa 1944 arveltiin noin 30 000 sotilaan olevan erossa joukostaan, osa eksyneenä mutta osa tietoisesti karanneena.[4]

Kun Ihantalan taistelu oli kiivaimmillaan 4. heinäkuuta, eduskunta sääti asevoimien toivomuksesta lain sotaväen kovennetusta rikoslaista. Pikavauhtia luotu laki mahdollisti kuolemantuomion ”pelkuruudesta taistelussa”, jos sotilas karkasi yksin tai sopimalla tästä toisten kanssa. Ensikertalaista ei voinut asettaa syytteeseen. Tuhansille karkureille esitettiinkin kesällä 1944 kysymys: kenttäoikeuteen vai rintamalle? Suurin osa valitsi rintaman. Oikeustieteen tohtori Jukka Linstedtin mukaan kesän 1944 aikana teloitettiin 46 karkuria ja 3 kieltäytyjää. 14 sotilasta ammuttiin esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla.[4]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päämajan toimia suurhyökkäyksen päivinä on kuvattu Matti Kassilan elokuvassa Päämaja vuodelta 1970. Se perustuu Ilmari Turjan näytelmään Päämajassa vuodelta 1966. Kyseessä ei ole täysin historian mukainen dokumentti, mutta Kassila itse luonnehti sitä elokuvaksi joka pyrki kuvaamaan Päämajassa silloin vallinnutta henkeä.

Vuonna 2007 ensi-iltansa saanut Åke Lindmanin ohjaama elokuva Tali-Ihantala 1944 käsittelee Kannaksen torjuntataisteluita, osin myös saman ohjaajan Etulinjan edessä.

Vuonna 2009 valmistunut televisioelokuva Levoton rauha (käsikirjoitus Mikko Viljanen, ohjaus Juha Rosma) sivuaa tarinaltaan sodan loppuvaiheessa tapahtuneita, karkuruudesta syytettyjen sotilaiden teloituksia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Huttunen, Veikko: ”Täysi-ikäinen kansakunta”, Kansakunnan historia 3, s. 316. Porvoo: WSOY, 1985. ISBN 951-0-12235-1.
  2. http://tietokannat.mil.fi/menehtyneet/index.php3
  3. a b Pasi Jaakkonen: Katkera Kuuterselkä. Ilta-Sanomat, 2009, nro 26.6., s. 24.
  4. a b Pasi Jaakkonen: Rintamakarkureiden vyöry. Ilta-Sanomat, 2009, nro 27.7., s. 20.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]