Talvisota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta. Sanan muista merkityksistä katso Talvisota (täsmennyssivu).
Talvisota
Osa toista maailmansotaa
Suomalainen konekivääriryhmä Lemetin tienhaaran motin lähellä.
Suomalainen konekivääriryhmä Lemetin tienhaaran motin lähellä.
Päivämäärä:

30. marraskuuta 1939
13. maaliskuuta 1940

Paikka:

Suomi
Etelä-Karjala (Karjalankannas, Viipurinlahden länsiranta)
Laatokan Karjala
Pohjois-Karjala
Kainuu
Lappi

Lopputulos:

Moskovan rauha (1940)

Aluemuutokset:

Suomi luovutti Viipurin läänistä osan ja muita alueita Neuvostoliitolle.

Vaikutukset:

Suomen kansan yhtenäisyys lisääntyi. Maan armeijaa ryhdyttiin voimakkaasti kehittämään. Suomi alkoi etsiä tukea ensin Ruotsista, Britanniasta ja lopulta Saksasta. Neuvostoliitto menetti sotilaspoliittista arvovaltaansa. Talvisodan kokemukset vaikuttivat puna-armeijan kehittämiseen. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet pysyivät erittäin huonoina.

Osapuolet

Suomen lippu Suomi

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Suomen lippu Gustaf Mannerheim
Suomen lippu Hjalmar Siilasvuo
Suomen lippu Harald Öhquist



Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Kliment Vorošilov
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Kirill Meretskov (myöhemmin)
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Semjon Timošenko

Vahvuudet

337 000–346 500 suomalaista sotilasta[1][2][3]
noin 12 000 ulkomaalaista vapaaehtoista
32 panssarivaunua[2][4]
114 lentokonetta[5][6]

1 000 000 sotilasta
3 000 panssarivaunua
3 800 lentokonetta[7][8]

Tappiot

25 904 kaatunutta tai kadonnutta[9]
43 557 haavoittunutta[10]
1 000 vangittua[11]
957 siviiliä[9]

126 875[12] kaatunutta tai kadonnutta
188 671[12] haavoittunutta
5 000 vangittua[13]

Talvisodan taistelut
Tolvajärvi–ÄgläjärviKeljaKarjalankannasSuomussalmiTaipaleSummaRaatteen tieLaatokan Karjalan mottitaistelutKollaaViipurinlahti
Pohjoinen Eurooppa marraskuussa 1939.
  Puolueettomat maat
  Saksa ja sen miehittämät maat
  Neuvostoliitto ja sen miehittämät maat
  Neuvostoliiton sotilastukikohtia

Talvisota oli 30. marraskuuta 193913. maaliskuuta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Neuvostoliitto aloitti talvisodan hyökkäämällä ilman sodanjulistusta, ja sota päättyi 105 päivää myöhemmin Moskovan rauhansopimukseen. Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja erotti Neuvostoliiton 14. joulukuuta 1939.

Toinen maailmansota oli alkanut kolme kuukautta aikaisemmin Saksan ja Neuvostoliiton miehitettyä Puolan. Koska länsirintamalla oli käynnissä vähätapahtumainen valesota, länsimaiden lehdistö seurasi talvisotaa tarkasti. Termeistä sisu ja Molotovin cocktail tuli kansainvälisesti tunnettuja.

Sota on tunnettu erityisen vaikeista talviolosuhteista (talvi 1939–1940 oli vuosisadan kylmimpiä), puna-armeijan valtavista miestappioista, suomalaisten mottitaktiikasta sekä ”talvisodan hengestä”. Sodan seurauksena Suomi menetti Neuvostoliitolle 11 prosenttia maa-alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin. Talvisodan synnyttämä revanssihenki oli osaltaan viemässä Suomea jatkosotaan.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Talvisodan tausta

Suurvallat Saksa ja Neuvostoliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen maailmansota merkitsi Saksalle ja Neuvosto-Venäjälle suurvalta-aseman menetystä. Molemmat maat toipuivat 1930-luvulla tultaessa diktatuureina takaisin suurvaltojen joukkoon, ja alkoivat tavoitella menettämiään alueita takaisin. Euroopan demokraattiset suurvallat Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta olivat poliittisesti heikkoja.[14]

Suomen ja Viron itsenäistyttyä Venäjä oli menettänyt Kronstadtia lukuun ottamatta kaikki Suomenlahden rannikkolinnoitukset, mikä heikensi Leningradin puolustuksellista asemaa. Samaten Suomen ja Neuvostoliiton välinen valtakunnanraja kulki Rajajoella kaupungista vain noin 32 kilometrin etäisyydellä. Suomen valtaaminen tarjoaisi Neuvostoliitolle useita etuja: se voisi uhata Saksalle elintärkeän rautamalmin tuontia Pohjois-Ruotsista, hallita Itämerta, sekä saada Suomesta teollisuutta ja malmivarantoja.[15]

Suomen ja Neuvostoliiton suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuosina 1809–1917. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaa Venäjän väliset suhteet olivat olleet vakaat ja rauhalliset aina venäläistämis- eli sortokausiin ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Suursota hajotti Venäjän keisarikunnan vuonna 1917, ja mullistuksen yhteydessä Suomi itsenäistyi, mutta sitä seurasi sisällissota, jossa neuvosto-Venäjä tuki punakaartia ja Saksa osasto Brandensteinin ja Saksan Itämeren divisioonan voimin valkoisia. Sisällissodan jälkeen suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja tunkeutui Venäjän alueelle ns. heimosotien yhteydessä.

Sodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita leimasivat epäluulo ja kaunaisuus, joita Suomessa 1920–1930-luvuilla esiintynyt oikeistoradikalismi ja venäläisten sekaantuminen Suomen sisäisiin asioihin kommunistien toimintaa tukemalla pahensivat. Neuvostoliiton vahvistuessa se alkoi kiinnostua entisten reuna-alueidensa palauttamisesta. Muodollisesti maiden väliset suhteet paranivat muun muassa vuonna 1932 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen myötä, mutta käytännössä välit olivat toista maailmansotaa ennen varsin viileät.[16] Vuoden 1939 syyskuun tilanteessa suomalaiset pyrkivät lähinnä tukeutumaan kansainväliseen yhteisöön, Kansainliittoon ja Pohjoismaiseen yhteistyöhön.[17]

Suomen ja Saksan suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa oli Ruotsin ohella tärkein vaikutteiden lähde Suomessa 1930-luvulla. Kansallissosialistien kannatus oli Suomessa kuitenkin marginaalista.[18] Saksan propaganda suhtautui nuivasti Suomen apuun länsivalloilta, oli jopa sitä vastaan. Asiaan on mitä ilmeisimmin vaikuttanut hyökkäämättömyyssopimuksen salainen lisäpöytäkirja.

Pohjoismainen suuntaus ja Ahvenanmaan linnoitussuunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1921 Suomi solmi Varsovassa sopimuksen, joka liitti Suomen Puolan johtamaan itäeurooppalaiseen valtioryhmään. Tämä valtioryhmä muodosti puskurivyöhykkeen Ranskan ja Neuvostoliiton välille. Suomi ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, jonka se koki sisältävän vaaroja turvallisuuden sijasta, ja 1930-luvulle tultaessa tämä niin sanottu balttilainen suuntaus hiipui Suomessa.

Pohjoismaisen yhteistyön pohjaksi ei sen sijaan tarvittu muodollisia sopimuksia. Suomi liittyi vuonna 1933 ns. Oslo-valtioihin, joihin kuului Pohjoismaiden lisäksi Benelux-maat. Seuraavana vuonna Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi ns. pohjoismaiseksi suuntaukseksi, joka korosti puolueettomuutta. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi.[19] Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheuttivat erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsin kielen asema. Varsinkin Cajanderin hallituksen aikana (1937–1939) näitä epäilyksiä onnistuttiin hälventämään ja yhteistyö Pohjoismaiden kanssa syveni.[20]

Pohjoismaiden yhteistyön kehittyminen näkyi esimerkiksi ulkoministerien tapaamisten lisääntymisenä, kaupallisen yhteistoiminnan esteiden poistamisena, yhteisellä suunnitelmalla kriisiaikojen huollon turvaamiseksi, yhdenmukaistetulla esiintymisellä Kansainliitossa ja yhteisenä suhtautumisena esimerkiksi Espanjan sisällissotaan. Vuonna 1938 hyväksyttiin yhteiset puolueettomuussäännöt, joiden kautta maailman toivottiin tunnustavan Pohjoismaat ”rauhoitetuksi alueeksi, jossa ei kannattaisi metsästää”.[21] Pohjoismainen yhteistyö ei johtanut kuitenkaan puolustusliittoon, koska sille ei ollut poliittisia edellytyksiä. Suomi pelkäsi Neuvostoliittoa, Ruotsi Neuvostoliittoa ja Saksaa, Tanska Saksaa, ja Norja kuvitteli, ettei sen sijaintinsa puolesta tarvinnut pelätä ketään.[22] Norja kuitenkin Saksan mielestä liittyi Pohjanmeren hallintaan oleellisella tavalla ja Tanskan salmiin, joten se ei hyväksynyt Norjan Englantia ymmärtävää puolueettomuuspolitiikkaa. Saksan varustautumiselle oleellista olivat yhteydet Ruotsiin ja rautamalmin hankinta sieltä.

Vaikka puolustusliittoa ei syntynytkään yhteisen vihollisen puuttuessa, Pohjoismaita yhdisti pyrkimys välttää sotaan joutuminen. Siksi vuonna 1938 alettiin puhua ”sotilaallisiin toimenpiteisiin asti ulotetusta puolustusvalmiudesta”.[23] Lopulta pohjoismaisesta puolustusliitosta jäi jäljelle vain Ruotsin ja Suomen pyrkimys sotilaalliseen yhteistyöhön Ahvenanmaan saaristossa.[24]

Jartsev-neuvottelut Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvos Paasikivi lähdössä Helsingin rautatieasemalla Moskovan neuvotteluihin lokakuussa 1939. Saattajina vasemmalla silloinen pääministeri A. K. Cajander, eduskunnan puhemies Väinö Hakkila ja oikealla puoliso Alli Paasikivi.

Suomessa 14. huhtikuuta 1938 saapui Neuvostoliiton Helsingin lähetystön toinen sihteeri Boris Jartsev tapaamaan ulkoministeri Rudolf Holstia.[25] Jartsevin mukaan neuvostohallitus oli varma, että Saksa suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon ja että suunnitelmiin kuului sivustaisku Suomen kautta. Siten Suomen suhtautuminen saksalaisten maihinnousuun oli tärkeää Neuvostoliitolle. Puna-armeija ei jäisi odottamaan Rajajoelle, mikäli Suomi sallisi maihinnousun. Toisaalta mikäli Suomi vastustaisi saksalaisten maihinnousua, Neuvostoliitto antaisi sotilaallista ja taloudellista apua, sillä Suomen kykyyn torjua saksalaisten maihinnousu omin voimin ei luotettu.[26]

Seuraavien viiden kuukauden aikana Jartsev keskusteli useita kertoja muun muassa pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa. Suomen vakuutus siitä ettei Suomi sallisi, että sen koskemattomuutta loukataan tai sen kautta hyökättäisiin Neuvostoliittoon, ei ollut riittävä Neuvostoliitolle.[27] Neuvostoliitto vaati salaista sopimusta, joka mahdollistaisi sen osallistumisen Suomen - ja ennen kaikkea sen merirajojen puolustamiseen Saksan hyökätessä sekä Ahvenanmaan linnoittamiseen ja lisäksi se olisi halunnut myös saada linnoitetun ilma- ja meripuolustustukikohdan Suursaareen. Suomi torjui Jartsevin ehdotuksen elokuun lopulla 1938.

Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto ilmoitti, että haluaa vuokrata 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Myöhemmin saarten vastineeksi tarjottiin maa-aluetta Itä-Karjalasta.[28] Mannerheim oli valmis luovuttamaan saaret, joita tosiasiassa ei olisi pystytty puolustamaan, sekä rajantarkistuksiin Kannaksella.[29] Näiden neuvottelujen katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovan neuvotteluihin syksyllä 1939.

Moskovan neuvottelut Suomen alueesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1939 Suomi ja Neuvostoliitto kävivät neuvotteluita Karjalankannaksen rajasta. Neuvostoliitto esitti uutta rajaa vedettäväksi lähelle Viipuria. Suomalaiset olivat valmiita tarjoamaan lähinnä rajan oikaisuja.

23. elokuuta allekirjoitetun Molotovin–Ribbentropin-sopimuksen jälkeen Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, 12.–14. lokakuuta, 3.–4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Suomen neuvottelijoina ensimmäisellä kerralla olivat lähettiläs, valtioneuvos J. K. Paasikivi, Suomen Moskovan lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen, ulkoministeriön jaostopäällikkö Johan Nykopp ja eversti Aladár Paasonen. Toisella ja kolmannella matkalla suomalaisvaltuuskunnassa oli toisena pääneuvottelijana Paasikiven rinnalla valtiovarainministeri Väinö Tanner. Kolmannella matkalla oli mukana vielä valtioneuvos Rafael Hakkarainen.[30] Neuvostoliitto esitti, että Suomi luovuttaisi Neuvostoliitolle osia Karjalankannakselta, Suomenlahden ulkosaaret, Hangon ja Lappohjan sataman. Vastaavasti Neuvostoliitto tarjosi aluevaihtoa, jossa Suomi olisi saanut laajempia alueita Itä-Karjalan Repolasta ja Porajärveltä. Repola ja Porajärvi olivat alueita, jotka olivat pyrkineet itsenäistymään 19181920 Venäjästä, mutta jotka Tarton rauhansopimuksessa jäivät neuvosto-Venäjälle. Suomen valtioneuvosto ei suostunut vaihtokauppaan esitetyssä laajuudessa, koska sekä yleinen mielipide että eduskunta vastustivat sitä, vaan tarjosivat Neuvostoliitolle vain Leningradia lähinnä olevia alueita, Kuokkalan mutkaa ja Terijokea. Neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta.[31]

Neuvostoliitto oli esittänyt aikaisemmin vastaavat vaatimukset Baltian maille, jotka suostuivat luovuttamaan puna-armeijalle tukikohtia alueillaan. Suomalaiset valitsivat toisin: Suomi kutsui reservinsä sotilaat 10. lokakuuta 1939 alkaen ylimääräiseen kertausharjoitukseen, joka merkitsi käytännössä liikekannallepanoa.[32] Neuvottelut päättyivät tuloksettomina marraskuussa. Lopulta Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta 1939 Mainilan laukaukset, joilla Neuvostoliitto perusteli sotaa puolustuksellisena toimenpiteenä.[33] 28. marraskuuta Neuvostoliitto sanoutui irti hyökkäämättömyyssopimuksesta ja katkaisi diplomaattisuhteet maiden väliltä 29. marraskuuta.

Sotilaallinen ja poliittinen hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten suojajoukkoja perääntymässä Suvilahdessa Laatokan Karjalassa.

Puna-armeijan hyökkäys Suomeen alkoi 30. marraskuuta 1939. Punatykistö avasi tulen Karjalankannaksella kello 6.50.[34] Jäämeren rannalla ja Sallassa hyökkäyksen voidaan kuitenkin katsoa alkaneen jo muutamia päiviä aiemmin.[35] Kello 9 Viipurissa annettiin ensimmäinen ilmahälytys. Ensimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Suomessa 16 paikkakuntaa, muun muassa Helsinkiä kahdesti. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti myöhään illalla radiopuheen ja kertoi, että neuvostohallitus oli käskenyt puna-armeijaa varmistamaan Neuvostovaltion ulkoisen turvallisuuden. Suomessa presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta radiossa kello 13.30. Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja erotti Neuvostoliiton järjestöstä[36] 14. joulukuuta 1939.

Neuvostojohto muodosti 1. joulukuuta Otto Wille Kuusisen johtaman Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan Terijoen hallituksen vuoden 1918 sisällissodan jälkeen neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Neuvostoliitto ilmoitti tunnustavansa Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan hallituksen Suomen ainoaksi viralliseksi hallitukseksi, käyvänsä sotaa valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan ja kieltäytyi neuvottelemasta Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman uuden hallituksen kanssa.[37] Terijoen hallituksen asettaminen paljasti, että Neuvostoliiton tavoitteena oli vallata koko Suomi. Terijoen hallituksen piti toimia myös poliittisena hyökkäyskiilana, joka avaisi puna-armeijalle tien Helsinkiin. Kävikin toisin ja ulkopuolinen uhka yhdisti suomalaiset luokkarajoista riippumatta puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan.[38]

Suomen suurlähetystön henkilökunta sai 7. joulukuuta 1939 luvan, talvisodan jo riehuessa, matkata Moskovasta junalla Latvian kautta Saksaan. Siellä Suomen suurlähetystön henkilökuntaa kuuluvat sotilasasiamiehet kuulivat hälyttäviä uutisia. Sotilasasiamiesten kanssa illasti majuri Kaarlo Somerron saksalaistuttava, Saksan yleisesikunnan ulkomaanosastossa työskentelevä everstiluutnantti. Hän kertoi että yleisesikunnan kokouksessa Adolf Hitler olisi halunnut julistaa Neuvostoliiton rinnalla sodan Suomelle. Sodanjulistus kariutui kuitenkin marsalkka Herman Göringin ehdottoman kielteiseen vastustukseen. Suomalaiset arvelivat kyseessä olevan Saksan ajatuksen miehittää demilitarisoitu Ahvenanmaa ja siten turvata malmikuljetukset Pohjois-Ruotsista.[39]

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan hyökkäykset ja etenemiset 30. marraskuu – 22. joulukuuta 1939.
Neuvostojoukot ylittävät Rajajoen.

Suomen armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan aikana muodostettiin vielä I armeijakunta, joka kuului kannaksen armeijaan.

Puna-armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen rintamalle lähetettiin sodan aikana vielä 13. armeija ja 15. armeija.

Kaksi vaihetta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisota voidaan jakaa kahteen eri vaiheeseen:

  • puna-armeijan hyökkäysten epäonnistuminen ja Suomen puolustusvoimien menestyksellinen torjuntataistelu joulukuussa 1939 kaikilla rintamaosuuksilla.
  • neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen paineen aiheuttama suomalaispuolustuksen asteittainen murtuminen Karjalankannaksen länsiosassa ja Viipurinlahdella helmi–maaliskuussa 1940.

Rajallisten miehistö- ja materiaalisten resurssien vuoksi Suomen puolustusvoimien taistelukyky oli korkeimmillaan joulukuun lopussa ja, riittävien täydennysten puuttuessa, se aleni sodan loppua kohden. Puna-armeijan tilanne oli päinvastainen; sodan alussa havaittu vihollisen taistelukyvyn vakava aliarviointi ja omien kykyjen yliarviointi voitiin korjata merkittävillä resurssien lisäyksillä tammi–helmikuussa 1940.lähde?

Tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi oli keskittänyt ensivaiheen puolustuksen suojajoukot itärajalle jo Moskovan-neuvottelujen aikana ja YH:n varjolla merkittävä osa kenttäarmeijasta oli sodan alkaessa puolustusasemissa. Neuvostoliiton strategiana oli hyökätä Suomeen kuudesta itärajan kohdasta: Karjalankannas, Laatokan Karjala, Kuhmo (ja Lieksa), Suomussalmi, Salla ja Petsamo.

Päätavoite oli Karjalankannaksella, josta tuli edetä Viipuriin ja edelleen Helsinkiin. Toinen tärkeä suunta oli Laatokan Karjala, josta voitiin uhata Karjalankannasta ja Etelä-Suomea. Kolmas keskeinen tavoite oli katkaista Suomen ”vyötärö” sen kapeimmasta kohdasta ja edetä Ouluun. Lapissa tavoitteena oli vallata Sallan kautta Rovaniemi ja saavuttaa Ruotsin raja. Petsamoa tavoiteltiin lähinnä alueen malmivarojen ja sataman takia.

Puna-armeija kykeni käyttämään vahvempia joukko-osastoja kuin Suomen sodanjohto oli odottanut: kokonaisia, osin moottoroituja divisioonia, Laatokan pohjoispuolen ja Petsamon välisellä alueella. Suomen armeijan taistelukyvyn suhteen ensimmäistä sotaviikkoa leimasi tottumattomuus sotaan sekä muun muassa tankkikauhut eli vihollisen panssarivoimien aiheuttamat paniikkitilanteet, jotka johtivat suunniteltua nopeampaan vetäytymiseen valtakunnan rajalta.

Suomalaisten hyvä improvisointikyky (motti- ja joukko-osastojen paloittelutaktiikka) ja torjuntavälineistön nopea kehittäminen (muun muassa polttopullot)[40] sekä puna-armeijan joukkojen sotaliikkeiden lähes täydellinen sitoutuminen tiestöön muuttivat tilanteen suomalaisille edullisemmaksi ja kohotti Suomen sotilaiden itseluottamusta. Sodan paine aiheutti myös henkilövaihdoksia puna-armeijassa.

Suomen torjuntavoitot joulu- ja tammikuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalankannas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeija saavutti pääaseman, kuuluisammalta nimeltään Mannerheimin-linjan, Karjalankannaksella 7. joulukuussa 1939.
  Mannerheim-linja
  Suomalainen divisioona (XX) tai armeijakunta (XXX)
  Neuvostoliittolainen divisioona (XX), armeijakunta (XXX) tai armeija (XXXX)
-XX- Suomalaisten divisioonien rajat
-XXX- Suomalaisten armeijakuntien raja

Karjalankannaksella puna-armeijan hyökkäys pysähtyi suojajoukkotaisteluiden päätyttyä 5. joulukuuta Mannerheim-linjalle, jossa Suomen tykistön pitkälle kehitetty taktiikka ja sen yhteistoiminta jalkaväen kanssa pääsi esille – niin kauan kuin tykistön ammuksia oli riittävästi. Karjalankannasta puolusti Kannaksen armeija jaettuna II armeijakuntaan länsikannaksella ja III armeijakuntaan itäkannaksella. Ensin mainittuun kuuluivat 4., 5., ja 11. divisioonat ja jälkimmäiseen 8. ja 10. divisioona. Kannaksen armeijan ja Päämajan reservinä olivat 1. ja 6. divisioonat. Neuvostoliiton 7. armeijan yhtymät aloittivat ensimmäisen läpimurtoyrityksen Itä-Kannaksella Taipaleenjoella 6. joulukuuta, mutta hyökkäys päättyi epäonnistumiseen 8. joulukuuta 1939. 7. armeijaan kuului yhdeksän jalkaväkidivisioonaa, panssariarmeijakunta ja kolme panssariprikaatia.

Uusi yritys tehtiin 15.–17. joulukuuta päättyen suomalaisten torjuntavoittoon. Taistelut puna-armeijan painopistesuunnassa Summan kylässä länsikannaksella alkoivat 17. joulukuuta ja ne kestivät 22. joulukuuta asti. Kamppailu päättyi puna-armeijan raskaisiin tappioihin. Taisteluissa oli tyypillistä, että neuvostopanssarit tunkeutuivat helposti tykistökeskityksen suojassa suomalaisten asemiin, mutta suomalaiset kykenivät tykistötulella ja tehokkaalla jalkaväkitulella pitämään puna-armeijan jalkaväen ja panssarivoimat erillään toisistaan. Kun jalkaväki oli tuhottu piikkilankaesteille, panssarintorjujat tuhosivat tankit polttopulloilla ja kasapanoksilla.[41]

Kun puna-armeijan hyökkäys oli pysäytetty Karjalankannaksella joulukuussa, marsalkka Mannerheim antoi luvan käynnistää vastahyökkäyksen venäläisasemia kohti. Kannaksen armeijan II armeijakunta vahvistettuna kahdella reservidivisioonalla suoritti vastahyökkäyksen 23. joulukuuta 1939. Se kuitenkin epäonnistui ja II armeijakunta kärsi raskaita tappioita. Tapahtuma nimettiin ”hölmön tölväykseksi”.[42]

Laatokan Karjala[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laatokan Karjalan taistelut joulukuussa 1939. Puna-armeijan 8. Armeijan hyökkäys idästä ja tilanne hyökkäyksen pysähtyessä.

Laatokan Karjalassa Suomea kohti hyökkäsi 8. armeija, kuuden divisioonan ja yhden panssariprikaatin voimin. Ne etenivät Laatokan pohjoisrantaa myöten ja hieman pohjoisempaa reittiä, Suojärven strategisesti tärkeän alueen kautta Sortavalaa kohti. Suomalaiset vastustivat hyökkäystä IV armeijakunnan 12. ja 13. divisioonalla.lähde?

Suojärvi vallattiin nopeasti, ja epäonnistuneiden vastahyökkäysten jälkeen suomalaispuolustus vakaantui Kollaanjoelle 7. joulukuuta alkaen. Laatokan rantamilla Suomen armeija vetäytyi aluksi Salmin–Pitkärannan kautta, mutta puna-armeija pysäytettiin Kitilän–Koirinojan alueelle 11.–15. joulukuuta. Joulukuussa suomalaiset aloittivat vastahyökkäykset, jotka johtivat lopulta Kitilän–Koirinojan–Lemetin mottien syntyyn tammikuun 1940 alussa. Niissä taistelut jatkuivat talvisodan loppuun saakka.[43]

Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan torjuntavoittojen lisäksi ensimmäisen hyökkäyksellisen ja strategisesti merkittävän voiton Suomen armeija saavutti 12.–22. joulukuuta Tolvajärvellä Raja-Karjalassa. Taisteluissa Ryhmä Talvela, eversti Paavo Talvelan johtamana, rintamakomentajanaan everstiluutnantti Aaro Pajari, löi puna-armeijan 139. jalkaväkidivisioonan, mikä esti puna-armeijan isku Laatokan Karjalassa taistelleiden suomalaisjoukkojen selustaan.lähde?

Pohjois-Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaatuneita neuvostosotilaita ja tuhottua kalustoa Raatteen tiellä.

Suurimmat hyökkäyssotaan perustuneet ja merkittävää kansainvälistä huomiotakin herättäneet voitot suomalaiset saivat Suomussalmen taistelussa 27.–29. joulukuuta 1939 ja sitä seuranneessa Raatteentien taistelussa 1.–7. tammikuuta 1940. Taistelutoimista vastasi suomalaisten puolella 9. divisioona eversti Hjalmar Siilasvuon johdolla. Kamppailussa tuhottiin suhteellisen vähäisin suomalaisjoukoin Neuvostoliiton 163. ja 44. jalkaväkidivisioona sekä saatiin huomattava sotasaalis. Laatokan Karjalan ja Suomussalmen välisen alueen taistelut ovat hyviä esimerkkejä tehokkaasta maaston ja olosuhteiden hyväksikäytöstä sodassa ja mottitaktiikasta. Raskaiden tappioiden seurauksena Neuvostoliitto luopui tavoitteestaan katkaista Suomi Oulun tasalta.[44]

Kuhmon–Lieksan alueella suomalaisprikaati Vuokko esti puna-armeijan 54. jalkaväkidivisioonan tunkeutumisen Kajaanin ja Pielisjärven suuntiin 8.–28. joulukuuta 1939 käydyissä korpitaisteluissa. Suomussalmen taisteluiden jälkeen 9. divisioona siirrettiin tammikuussa 1940 KuhmonLieksan alueelle, jossa se koetti tuhota edellä mainitun neuvostodivisioonan. Yritys kuitenkin epäonnistui, joten alueella päädyttiin sodan loppuun asti jatkuneeseen mottisotaan.[45]

Joulukuun 1939 aikana Osastot Roininen ja Suoranta pysäyttivät Sallassa Neuvostoliiton 122. (ja 88.) jalkaväkidivisioonan hyökkäykset Kemijärven alueelle. Samoin Petsamossa suomalaisosasto Pennanen pysäytti venäläisten 52. jalkaväkidivisioonan ja 104. vuoristodivisioonan etenemisen Nautsin-Höyhenjärven alueelle.[46]

Puna-armeijan suurhyökkäys helmikuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan loppupuolella 12. divisioonan esikunnan suojana kevyt ilmatorjuntatykki Vanhassa Loimolassa.

Puna-armeijan epäonnistuminen Suomen valtausoperaatiossa joulukuussa 1939 johti tilanteen perinpohjaiseen uudelleen arviointiin vuodenvaihteessa 1939–1940. Taistelutoiminta laantui huomattavasti lähes kuukaudeksi ja Suomea vastaan alettiin koota Neuvostoliitonkin resursseihin nähden merkittävää voimaryhmää.lähde?

Puna-armeijan ylijohto Stavka perusti 7. tammikuuta 1940 Luoteisrintaman Esikunnan johtamaan sotaa suomalaisia vastaan ja sen johtoon nimitettiin 1. luokan armeijankomentaja Semjon Timošenko. Karjalankannaksen rintama jaettiin kahteen osaan ja 7. Armeijalle määrättiin rintamavastuu alueen länsiosasta, jonne sijoitettiin suurhyökkäyksen painopiste, ja itäosaan tuotiin uusi 13. Armeija. Neuvostodivisioonien kokonaismäärä Karjalankannaksella kasvoi kymmenestä 21–26:een ja lisäksi Timošenko sai käyttöönsä viisi uutta panssariprikaatia ja 11 tykistörykmenttiä sekä lisää ilmavoimien tukea. Puna-armeijalla oli Karjalankannaksella käytettävissään 4 000 tykkiä ja 1 000–1 200 panssarivaunua.lähde?

Leningradin alueelle muodostettiin vielä ylimääräinen ylijohdon reservi 28. Armeijakunnasta. Summan alueelle luotiin 6 kilometriä leveä painopiste, jossa hyökkäsi 50. Armeijakunta, kolme divisioonaa tukenaan 500–1 000 tykkiä ja 200 panssarivaunua, sivustoilla hyökkäsivät 10. ja 19. Armeijakunta. Tykistön tiheys oli suurimmillaan noin 50–100 tykkiä rintamakilometrillä. Suomen puolella päähyökkäyksen otti vastaan yksi, Satakunnassa ja Hämeessä muodostettu 3. divisioona, sivustoillaan 4. ja 2. divisioona (tammikuun alussa 1940 joidenkin suomalaisdivisioonien numerointia muutettiin: 6 D. → 3. D., 10 D. → 7 D., 11 D. → 2 D.).[47]

Suurhyökkäys murtaa Mannerheim-linjan kannaksella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalankannas talvisodan viimeisenä päivänä 13. maaliskuuta 1940.

Puna-armeija aloitti 1. helmikuuta 1940 offensiivia alustaneen voimakkaan ja jatkuvan tykistötoiminnan, erityisesti Summan lohkolla. Siihen liittyivät myös jalkaväen ja panssarivoimien ympärivuorokautiset hyökkäilyt. Lopputuloksena oli suomalaisten asemien vaurioituminen ja vähäisillä reserveillä varustettujen joukkojen väsyminen jo ennen päähyökkäyksen alkua. Jatkuvan taistelukosketuksen vuoksi joukkoja ei voitu vaihtaa.

Varsinainen yleishyökkäys alkoi 11. helmikuuta aamulla klo 08.40 tykistötulen kiihtyessä voimakkaaksi rumputuleksi. Iltapäivään mennessä neuvostoliittolaiset saivatkin aikaan ratkaisevaksi muodostuneen läpimurron Summassa Lähteen lohkolla. Puna-armeijassa tykistön, panssarivoimien ja jalkaväen yhteistyö oli parantunut merkittävästi, ja suomalaiset puolestaan kärsivät vakavasta tykistön ammusten ja panssarintorjuntatykkien puutteesta.

Polttopullot ja kasapanokset eivät enää riittäneet, koska neuvostojalkaväki suojasi tehokkaasti tulellaan panssarivaunuja. Suomalaisten vastahyökkäykset epäonnistuivat ja lopulta ylipäällikkö Mannerheim antoi 15. helmikuuta Kannaksen 2. Armeijakunnalle käskyn vetäytyä väliasemaan linjalle Samolanlahti–Näykkijärvi–Muolaanjärvi–Äyräpäänjärvi–Vuoksi. 3. Armeijakunta jäi paikoilleen Mannerheim-linjaan sodan loppuun asti.[48]

Puna-armeijan käyntiin saama tehokas vyörytys kuitenkin mursi väliaseman ja joukot määrättiin vetäytymään taka-asemaan linjalle Viipuri-Tali-Noskuanselkä-Kuparsaari-Vuoksi 27. helmikuuta 1940. Luoteisrintaman Esikunnan komentaja Timošenko antoi 26. helmikuuta joukoilleen käskyn Viipurin kaupungin valtaamisesta. Operaatio tuli suorittaa 7. Armeijan toimesta kaksipuolisena saarrostusliikkeenä ja suorana rintamahyökkäyksenä. 10. ja 28. Armeijakunnan tuli edetä Viipurin länsipuolelle jäätyneen Viipurinlahden yli ja 19. Armeijakunnan oli määrä edetä kaupungin itäpuolelle. 34. ja 50. Armeijakunta hyökkäsivät suoraan Viipuria kohti. Lisäksi 13. Armeijan tehtäväksi tuli ylittää Vuoksi Äyräpään-Vuosalmen kohdalta ja saartaa itäkannaksella Mannerheim-linjalla taistellut Suomen 3. Armeijakunta.[49]

Viipurin ja Viipurinlahden taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikakivääri asetettu suksien päälle Nisalahdessa Viipurinlahden länsirannalla.

Taka-aseman puolustuksen kannalta rintamalinjan laajeneminen länteen Viipurinlahdelle oli suomalaisten Kannaksen armeijalle vakava isku. Viipurin ympäristö oli maastollisesti edullisempi alue puolustajalle kuin Etelä- ja Keski-Kannas, mutta osa edusta menetettiin paksussa jäässä olleen Viipurinlahden takia. Suomen puolustusvoimain vakaasti huvenneet voimavarat sekä miehistön että materiaalin suhteen ja joukkojen fyysinen väsyminen vei suomalaisten taistelukyvyn äärirajoille talvisodan viimeiseksi kahdeksi viikoksi.

Viipurin alueelle oli saatu tueksi uusi 23. divisioona ja 21. divisioona itäkannakselle, mutta ne olivat taisteluarvoltaan muita divisioonia heikompia täydennysjoukkoja. Venäläisten onnistunut strateginen läpimurto Viipurinlahdella olisi uhannut koko Etelä-Suomen puolustusta suomalaisjoukkojen ollessa edelleen syvällä alueen itäpuolella.

Viipurinlahdella suomalaiset 4. divisioonan joukot eivät kyenneet estämään venäläisten maihinnousua lahden länsirannalle Häränpäänniemeen ja Vilaniemeen, jossa puna-armeija katkaisi Viipuri-Helsinki-valtatien 9. maaliskuuta. Suomalaispuolustajat kestivät ja estivät läpimurron laajenemisen. Rauhan tullessa 13. maaliskuuta tilanne oli kuitenkin kriittinen: 7. Armeija siirsi 3. Ratsuväkiarmeijakunnan 11. maaliskuuta jo Koivistolle, tavoitteena ratkaisevan ylivoiman luominen Viipurinlahden länsirannalle, mutta rauha keskeytti toiminnan.

Viipurissa 3. ja 5. divisioona menettivät esikaupunkialueet ja etulinja siirtyi Patterinmäelle 12. maaliskuuta. Saarrostusuhka kaupungin itäpuolella muodostui vakavaksi puna-armeijan tunkeuduttua Tammisuolle ja murrettua Talin kannaksen puolustuksen tukilinjaan 7.-9. maaliskuuta 1940, mutta hyökkäys onnistuttiin vielä pysäyttämään Portinhoikkaan. Talissa venäläistykistön ankara rumputuli ja panssarivoimat aiheuttivat ylirasittuneiden suomalaisten joukossa jo pakokauhuakin.[50]

Puna-armeijan 13. armeija hyökkäsi maaliskuun alusta lähtien vähintään kuuden divisioonan voimin Äyräpäässä-Vuosalmella, jota puolustivat vajaalukuiset 2. ja 21. divisioona. Äyräpäänharjun keskiosa ja kirkonmäki Vuoksen länsipuolella menetettiin 4. maaliskuuta ja Vuoksen Vasikkasaari 5. maaliskuuta. Venäläisjoukot onnistuivat lopulta ylittämään Vuoksen 8.-11. maaliskuuta ja luomaan noin 500 metriä syvän sillanpään joen itärannalle, mutta rauhantulo ratkaisi kriittisen tilanteen. Taipaleenjoella suomalaisten 7. divisioona kesti puna-armeijan rajut hyökkäykset 11.-20. helmikuuta ja pääosin säilytti alkuperäiset asemansa sodan loppuun asti.[50]

Moskovan rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitolle luovutetut alueet Moskovan rauhansopimuksessa 1940.

Tie rauhaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen armeijan sotilaiden joulukuun 1939 aikana aikaansaama odottamaton käänne sodassa, torjuntavoitto puna-armeijasta, toi konfliktiin osaratkaisun. Neuvostoliitto joutui arvioimaan uudelleen sodan tavoitteet ja suunniteltua pidemmäksi venyneen selkkauksen kokonaisvaikutukset.lähde?

Suomalaisten menestyksellisen taistelun aiheuttama positiivinen kansainvälinen huomio ei haitannut neuvostojohtoa. Sen sijaan alustavat tiedot Ison-Britannian ja Ranskan suunnitelmista tukea Suomea talvisodassa sekä sotajoukoin että materiaalisesti asetti NL:n aivan uuden tilanteen eteen. Läntisten suurvaltojen puuttuminen sotaan uhkasi laajentaa konfliktin Neuvostoliiton kannalta epäedulliseen suuntaan. Stalin oli laskenut, että maailmansota laajenisi vuoden 1940 aikana Saksan ja länsiliittoutuneiden väliseksi, mikä olisi tarjonnut Neuvostoliitolle uusia toimintamahdollisuuksia.[51]

Sotakirjallisuudessa on viime aikoina esitetty hypoteesi, että myös Saksalla olisi ollut merkittävä osuus neuvostojohdon mielenmuutokseen. Länsivaltojen armeijoiden tunkeutuminen Skandinaviaan olisi muodostanut vakavan uhan Saksan sodankäynnille keskeisen, Ruotsin tuottaman rautamalmin häiriöttömälle saannille.lähde?

Lopputuloksena oli, että neuvostojohto ilmoitti Ruotsin välityksellä Suomelle 29. tammikuuta 1940 Stalinin olevan valmis aseleponeuvotteluihin Risto Rytin hallituksen kanssa. Ilmoitusta edelsivät kirjailija Hella Wuolijoen ja Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Alexandra Kollontain väliset salaiset tunnustelut 10.-21. tammikuuta 1940.[52] Neuvostoliitto kuitenkin edellytti – koska "verta oli virrannut" – että Suomi on valmis suurempiin myönnytyksiin kuin mitä NL oli syksyllä 1939 vaatinut.[53]

Suomen hallitus vastasi Neuvostoliiton tarjoukseen 30. tammikuuta ja ilmoitti, että Suomi olisi periaatteessa halukas rauhaan, mutta vain joihinkin pieniin rajatarkistuksiin Karjalankannaksella ja mahdollisesti myös Suomenlahden demilitarisointiin. Hyvä tilanne rintamilla vähensi suomalaisten halua lisämyönnytyksiin.[54]

Suomen aseman heikkeneminen ja taipuminen rauhanehtoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasapanoksilla tuhottu T-26-hyökkäysvaunu Oinalan lohkolla.

Suomen asema muuttui, kun puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen tulivalmistelut 1. helmikuuta ja varsinaisen yleishyökkäyksen 11. helmikuuta 1940 ja suomalaisten puolustus alkoi horjua. Neuvostojohdon rauhantarjous ja suurhyökkäys olivat ilmeisesti osa kokonaissuunnitelmaa, jonka avulla toisaalta vielä yritettiin ainakin rajoitettua sotilaallista ratkaisua rintamilla, mutta toisaalta pyrittiin neuvotteluteitse estämään konfliktin laajeneminen. Helmikuun alussa 1940 suomalaiset päätyivät rauhaan asti jatkuneeseen tasapainotteluun, jossa harkittiin rauhanteon ja sodan jatkamisen välillä. Puna-armeijan hyökkäyksen aiheuttama paine sekä oman armeijan fyysinen väsyminen ja tappiot sekä reservien puute puolsivat rauhansopimusta. Toisaalta Britannian ja Ranskan avunantotarjous houkutteli jatkamaan sotaa. Ranskan virallisen ilmoituksen mukaan länsivallat olisivat olleet valmiit lähettämään 50 000 miestä, jotka olisivat saapuneet Suomeen maaliskuun lopussa.[55] Avun katsottiin olleen sotilaallisesti riittämättömän Neuvostoliiton torjumiseen.lähde? Lisäksi ongelmana oli, ettei voitu olla varmoja, sallisiko Ruotsi näiden sotilaiden läpikulun alueensa kautta.[56]

Puna-armeijan panssarivaunujen ja tykistön rumputulen vyöryttäessä suomalaisten puolustusasemia Karjalassa neuvostojohto antoi 23. helmikuuta Suomelle minimiehdot rauhanneuvottelujen aloittamiseksi. Niissä vaadittiin Suomea luovuttamaan Neuvostoliitolle ainakin Karjalankannas ja Viipuri sekä Laatokan koillispuoli Sortavala mukaan lukien. Rintamatilanteen jatkuvasti huonontuessa ja muun muassa Ruotsin yhä evätessä siihen kohdistuneet Suomen avunpyynnöt, maan hallitus päätti aloittaa neuvottelut rauhasta 29. helmikuuta[57] ja myöntyi Neuvostoliiton ehtoihin 5. maaliskuuta.[58]

Ruotsin motiiveina puolueettomuuteen lienee ollut maan säilyminen suursodan ulkopuolella, rautamalmin vienti ja Saksan suhteet, joita länsivaltojen interventio Skandinaviaan olisi uhannut. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska olivat päättäneet sotilaallisesta puuttumisesta talvisotaan 6. helmikuuta ja ne odottivat Suomen virallista avunpyyntöä 5. maaliskuuta 1940 mennessä. Suomen sotilasjohto kuitenkin arvioi, että lännen apu olisi ollut riittämätöntä eikä se olisi ehtinyt ajoissa. Pelättiin myös, että avun hyväksyminen olisi siirtänyt koko toisen maailmansodan painopisteen Pohjois-Eurooppaan, mikä olisi ollut erittäin raskasta siviileille (vrt. Puolan tilanne, jossa taisteltiin koko sodan ajan). [59]

Suomen hallituksen päätökseen rauhaan taipumisesta on joillakin tahoilla arvioitu vaikuttaneen myös marsalkka Hermann Göringin Suomen Saksan-lähettiläs T. M. Kivimäelle 22. helmikuuta mahdollisesti antama suullinen kehotus suostua rauhaan (ks. Hermann Göring: Talvisodan neuvot). Göring olisi luvannut suomalaisten saavan siitä kunnon korvauksen myöhemmin.

Saksalaisten päämotiivina tilanteen rauhoittamiseen lienee ollut länsiliittoutuneiden avustussuunnitelmat, jotka uhkasivat rautamalmin saantia Pohjois-Ruotsista. Hitlerin päätavoitteena oli bolševismin lyöminen ja elintilan hankkiminen idästä.[60] Siten talvisota ravisteli suursodankin asetelmia. Maaliskuun 1940 alkuun mennessä Suomen armeija oli kuitenkin tullut pisteeseen, jossa sen taistelukyky uhkasi romahtaa ja siksikin pääministeri Risto Rytin johtama valtuuskunta alistui Moskovassa sanelurauhaan 8.–10. maaliskuuta 1940.[61]

Rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen hallitus ja ulkoasiainvaliokunta hyväksyivät Neuvostoliiton laatiman rauhansopimuksen 11. maaliskuuta ja Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin illalla 12. maaliskuuta 1940. Taistelutoiminta rintamilla päättyi seuraavana päivänä asteittain klo 11 alkaen. Kello 10:45 neuvostojoukkojen tykistö ja kranaatinheittimistö avasivat yllättäen tulen suomalaisten asemiin. Keskityksillä ei ollut mitään suoraa sotilaallista päämäärää, ja ne olivatkin puhdas kostotoimi. Tulituksen johdosta satoja suomalaisia kuoli tai haavoittui.[62] Sallan rintamalla loppuhetken tykistökeskitys oli ankaraa ja vielä kello 12 neuvostolentokoneet pommittivat suomalaisten asemia. Rintamavastuussa olleesta ruotsalaisten vapaaehtoisten yksiköstä kaatui kymmenen ja haavoittui 30 miestä.[63]

Rauhansopimuksen mukaan Suomi luovutti Neuvostoliitolle osan Sallaa ja Kuusamoa, Kalastajasaarennon Petsamosta, Suomenlahden ulkosaaret ja suuren osan Karjalaa mukaan lukien Viipurin, maan toiseksi suurimman kaupungin, käytännössä vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan rajalinjaa seuraillen. Suomi joutui myös vuokraamaan Hangon Neuvostoliitolle tukikohdaksi 30 vuodeksi ja rakentamaan Kantalahden ja Sallan välille rautatien.[64] Lisäksi tilanne synnytti merkittävän väestöpoliittisen ongelman, kun kaikkiaan 430 000 suomalaista lähti evakkoon Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta.[54]

Osapuolten heikkoudet ja vahvuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen armeijan vahvuudet ja heikkoudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikaista puolustuskalustoa. Vasemmalta: kasapanos, munakäsikranaatti, varsikäsikranaatti ja polttopullo.

Suomen armeijalla oli puolellaan maaston tuntemus sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kovassa pakkasessa ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin tuhat kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli harvassa teitä ja vähän asutusta. Apuna toimivat sukset, ahkio, teltta, kamiina ja Suomi-konepistooli. Näitä varusteita ja niiden käyttöön liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-luvuilla.lähde?

Suomen armeijan kehitti saarrostukseen pohjautuvan strategian mm. ulkomaisten taistelujen pohjalta jo vuoteen 1932 mennessä, koska alivoimaisen armeijan ei uskottu kykenevän kukistamaan venäläisten suurta armeijaa suorilla rintamahyökkäyksillä[65]. Tämä aiheutti metsässä liikkuvan sodankäyntitavan kehittämisen[66] jo ennen sotaa. Suomalaiset pystyivätkin sodassa tekemään metsästä sissi-iskujen tyyppisiä yllätyshyökkäyksiä mm. nuotiolla lämmittelevien venäläisten kimppuun.

Taktiikkaan kuului polttaa viholliselle jätettävät kylät ja erilliset rakennukset, jottei vihollinen voisi majoittua niihin. Suomalainen sotilastaktiikka perustui tilanteen mukaan toimimiseen. Hyökättiin saarrostavasti missä voitiin, puolustauduttiin rintamassa kun oli pakko. Suomalaisten merkittävä vahvuus oli myös radiotiedustelu eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitussanomien avaaminen. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa motteja laukaistessaan keskittämään voiman ulosmurtokohtiin ja jättämään muut alueet motin ympärillä lähes ilman miehitystä.lähde?

Suomalaisten liikkuvuus aiheutti myös sen, että partiot joutuivat kulkemaan joskus pitkiä matkoja nälän partaalla. Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjuntavälineiden puute[67]. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut riittävästi jalkaväkimiinoja tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes suunnitellusta määrästä. Suunniteltu panssarintorjuntakiväärien hankinta ei toteutunut ennen sodan alkamista hankinnasta päättäneiden osapuolien riidellessä sen kaliiperivalinnasta. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet, kuten polttopullo, koivun halko ja kasapanos, eivät olleet aina käyttökelpoisia suojattomassa maastossa. Panssarintorjunnan heikkoudet saivat aikaan jalkaväen taistelutahdon alenemisen. Toisinaan esiintyi suoranaista pakokauhua.lähde?

Suomen armeija ei ollut tehokas suunniteltua, jättimäistä hyökkäystä vastaan Kannaksella talvisodan lopussa. Koska suomalaisilla oli vain vähän joukkoja, nekin kuluneita, murtui suomalaisten rintama venäläisten lisätessä painetta. Venäläiset olivat oppineet virheistään ja käyttivät panssarivaunuja ryhmissä murtamaan juoksuhaudat.lähde?

Kenttätykistön tuli oli tarkkaa, mutta ammuksia oli aivan liian vähän. Vertailun vuoksi voi mainita, että suomalaisen tykistön koko sodan ammuskulutus vastasi puna-armeijan kahden päivän kulutusta. Karjalankannaksella venäläisten tykistön tulivoima oli seitsemän kertaa suomalaisia vahvempi.[68] Yleisestikin Suomen huoltotilanne oli kriittinen. Vihollisuuksien alkuvaiheessa Suomen sotatarvikkeiden riittävyydeksi arvioitiin:[69]

Kiväärien ja kevyiden konetuliaseiden patruunoita 60 päiväksi
Kevyiden kenttätykkien ammuksia 21 päiväksi
120 mm haupitsien ammuksia 24 päiväksi
Raskaiden- ja rannikkotykkien ammuksia 19 päiväksi
Maajoukkojen ajoneuvojen polttoainetta 60 päiväksi
Lentokoneiden polttoainetta 30 päiväksi

Puna-armeijan vahvuudet ja heikkoudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijalla oli puolellaan musertava kalusto- ja miesylivoima. Varsinkin tykistö oli tehokas ase suomalaisia vastaan, lisänä olivat panssarivaunut ja lentokoneet. Toisaalta puna-armeijan taktiikka oli peräisin Neuvostoliiton keskialueilta eli aroilta, jossa se käytti avointa hyökkäystä vihollista vastaan. Niinpä mekanisoidun armeijan oli pakko tukeutua aukeille ja teihin. Venäläiset hyökkäsivät suurin joukoin aukeiden yli uraata huutaen suomalaisten tuleen. Tätä junnaavaa, kaavamaista ihmisaaltotaktiikkaa sovellettiin vielä sodan lopussakin, vaikka sitä oli korjailtu kokemuksien perusteella tehokkaammaksi. Metsäsodankäynnin erikoisoloista oli ylijohdolla käsitys, mutta joukkoja ei ehditty kouluttaa ennen sodan syttymistä. Upseerit olivat liian sidottuja ohjesääntöihin. Puna-armeijan mekanisoitu kalusto oli osin soveltumatonta metsäsodankäyntiin, toimi vain aukeilla ja teillä eikä useinkaan kestänyt kovia pakkasia.

Toisaalta jätettiin tekemättä ohjeiden mukaisia turvatoimia, esimerkiksi metsätiellä ei viitsitty raivata metsistä kaistoja puuttomiksi. Prikaatin komentokeskus saattoi jäädä vartioimatta. Luotettiin omaan voimaan, suomalaisten ei uskottu pystyvän merkittäviin vastatoimiin eikä osattu tiedustella, olla varovaisia ja valppaita. Myös eri yksiköiden ja komentajien välisessä yhteistyössä oli joskus kitkaa. Eri aselajien yhteistyö ei ollut saumatonta ja tehokasta. Alussa esimerkiksi panssariase ja jalkaväki eivät tukeneet toisiaan.lähde?

Puna-armeijan perusajatus oli hyökkäys, jonka uskottiin onnistuvan lyhyessä ajassa. Puna-armeijalla ei ollut Suomeen hyökätessään talvivarusteita, armeijan yksiköitä oli siirretty Puolan rintamalta. Huolto ei aina pelannut toivotulla tavalla. Suksia ei yleensä osattu käyttää, majoituskalustoa ei useinkaan ollut. Venäläisillä oli hyvin vähän maastouttavia lumipukuja. Miehet joutuivat hytisemään maakuopissa ja lämmittelemään avotaivaan alla nuotion ääressä. Suomalaistan nuotiopaikoille tekemillä sissi-iskujen tyyppisillä yllätyshyökkäyksillä oli monesti passivoiva vaikutus, koska venäläiset eivät useinkaan nähneet lumipukuisia pimeästä konepistoolilla tulittavia sotilaita.

Merkittävä talvisodan kulkuun vaikuttava tekijä oli Stalinin puhdistukset vuosina 19371938, joissa tapettiin tai vangittiin Neuvostoliiton uuteen mekanisoituun sodankäyntiin koulutettu upseerikunta lähes kokonaan. Puna-armeija oli salaisesti kehittänyt mekanisoitua sodankäyntiä yhdessä Saksan kanssa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Talvisodassa ei kuitenkaan käytetty uutta strategiaa. Talvisodassa samoin kuin ei jatkosodassakaan käytetty myöskään Neuvostoliitossa 1930-luvulla kehitettyjä maahanlaskuoperaatioita puolustajan linjojen taakse, vaikka Neuvostoliitto oli kehityksessä kansainvälinen edelläkävijä.lähde?

Mottitaistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset käyttivät omia taktiikoitaan ja vihollisen virheitä tehokkaasti hyödyksi. Hyökkääjän kolonnat motitettiin metsäteille. Raatteen tiellä tuhottiin kokonainen moottoroitu divisioona ja saatiin iso sotasaalis. Venäläisten motit puolustautuivat sitkeästi ja sitoivat suomalaisia, joita olisi tarvittu muualla. Katastrofista joutui vastuuseen puna-armeijan sotatoimiyhtymien korkein johto. Kenraaleita ja politrukkeja teloitettiin.[70]

Suomussalmen suunnalla taistelleen 163. divisioonan ylin komissaari Lev Mehlis menetti asemansa väliaikaisesti, mutta sai säilyttää henkensä. Hänet kutsuttiin vuonna 1941 Puna-armeijan ylimmäksi komissaariksi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen hän toimi muun muassa Neuvostoliiton valtion tarkastusviraston pääjohtajana. Hän kuoli vuonna 1953.

Talvisodan sotatalous Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen valmistautuminen sodanajan oloihin oli 1930-luvun lopussa vielä hyvin puutteellista tai keskeneräistä. Suurimmat puutteet olivat materiaalisessa valmistautumisessa. Joitakin lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä oli toki ehditty suorittamaan, mutta päätökset ja käytännön toimet olivat auttamattomasti myöhässä.[71] Suomalaisen yhteiskunnan valmius sotaan oli siis huono, josta vastuun kantoivat sekä poliitikot että sotilaat. Poliittiset ristiriidat valtion varojen käytöstä johtivat toisaalta puolustusmenojen laiminlyöntiin, mutta mitä ilmeisimmin johtivat samalla myös eri yhteiskuntaluokkien integroitumiseen suomalaiseen yhteiskuntaan, joka taas omalta osaltaan mahdollisti ns. talvisodan hengen muodostumiseen. Sotilaiden maanpuolustuksen kehittämistä haittaava osuus koostuu muun muassa keskinäisestä kiistelyistä ja salailunhalusta. Esimerkkinä vaikkapa kiistely pst-kiväärin kaliiperista, joka saatiin sovittua vasta keväällä 1939 ja talvisotaan mennessä vain aseen prototyyppi ehdittiin kehittää.[72]

Talvisodan aikana laadittiin ne suunnitelmat joiden perusteella suomalainen talouselämä ja teollisuus mobilisoitiin valtakunnan sodankäyntiä tukevaksi. Samalla havaittiin puolustuskyvyn kannalta merkittäviä laiminlyöntejä, joihin pyrittiin nopeasti puuttumaan. Tärkeiden raaka-aineiden varastot olivat lähes mitättömiä, kuljetusten suunnittelu ja toteutus vaati paljon enemmän resursseja kuin niihin oli varattu jne. jne. Suomalaisen yhteiskunnan sopeuttamiseksi sodan ajan olosuhteisiin ryhdyttiin laatimaan erilaisia suunnitelmia, joita ryhdyttiin käytännössä soveltamaan ns. välirauhan aikana.[73]

Osapuolten tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaatuneita neuvostoliittolaisia joulukuussa 1939.

Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat 26 662 sotatoimissa menehtynyttä ja noin tuhat siviiliä.[74] Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen 48 745 kaatunutta ja 158 863 haavoittunutta,[75] mutta nykyään tiedetään varmuudella näiden lukujen olevan aivan liian pieniä.

Everstiluutnantti Grigori Fedotovitš Krivošejevin 1990-luvulla johtama tutkimusryhmä tutki kaikki neuvostoarkistoissa olleet tiedot Neuvostoliiton sodissa kärsimistä tappioista (tutkimus on julkaistu englanniksi nimellä Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century). Ryhmä totesi, että tarkkoja tappioita ei voida varmuudella sanoa tietojen ristiriitaisuuksien takia, mutta antaa kuitenkin kaksi eri lukua kaatuneista:

  • Yksiköiden tappioilmoitukset sisältävät 95 348 kaatunutta, kadonnutta ja haavoihinsa kuollutta.
  • Vuosina 1949–1951 kerätty Puna-armeijan tappioluettelo sisältää 126 875 nimeä.lähde?

Ryhmän mukaan jälkimmäinen on todennäköisesti lähempänä oikeata. Haavoittuneiden punasotilaiden luvuksi ryhmä ilmoittaa 265 000 miestä. Venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa kirjallisuudessa on esitetty suurempiakin lukuja, kuten 200 000–300 000 kaatunutta, huippuna Nikita Hruštšovin mainitsemat miljoonan miehen tappiot. Nämä luvut eivät kuitenkaan perustu arkistolähteisiin. Mannerheim arvioi muistelmissaan muun muassa tuhottujen divisioonien perusteella kaatuneiden neuvostosotilaiden määräksi 200 000.[76]

Joidenkin suomalaispitäjien miehiä kaatui talvisodassa moninkertainen määrä toisiin verrattuna, mikä selittyy tuolloin puolustusvoimissa käytössä olleella aluejärjestelmällä. Jatkosodassa joukko-osastot muodostettiinkin jo toisin, osittain juuri talvisodan kokemusten perusteella.[77]

Talvisodan alussa Puna-armeijan nopean hyökkäyksen vuoksi kaikkia siviilejä ei ehditty evakuoida. Heidän kohtalonaan oli jäädä venäläisten valloittamalle alueelle. Heitä oli Petsamosta alkaen rajaa myöten Suojärvelle saakka. Sotavankeina rajan yli siirrettyjen määrä oli yhteensä noin 2 500. Heidät siirrettiin yleensä työleirille. Osa heistä sairastui ja kuoli vaikeissa olosuhteissa. Hengissä selvinneet palautettiin kesän alussa 1940 takaisin kotimaahansa. Hyvin pieni osa jäi Venäjälle, mutta useimmat heistäkin palasivat myöhemmin Suomeen.[78]

Alueluovutukset ja väestön uudelleensijoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan seurauksena Suomi menetti Sallan ja Kuusamon itäosat, suuren osan Karjalasta, Suomenlahden ulkosaaret ja Kalastajasaarennon länsiosan. Kaiken kaikkiaan luovutetut alueet olivat 12 % Suomen pinta-alasta. Suomi joutui myös vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon sotilastukikohdaksi. Kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista eli noin 12 % koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja.lähde?

Ulkomaiden roolit ja apu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjalaisia vapaaehtoisia Pohjois-Suomessa 1940.

Suomi sai paljon myötätuntoa ympäri maailman jo lokakuussa ennen talvisotaa, ja sodan alku synnytti suurta neuvostovastaisuutta. Erityisesti Etelä-Amerikan valtiot tuomitsivat Neuvostoliiton hyökkäyksen vihamielisin sanoin. Tärkeintä apua Suomi luultavasti sai kansainväliseltä lehdistöltä, joka seurasi sotaa tarkasti ja oli kommunistisia lehtiä lukuun ottamatta Suomen puolella. Kansainliitto kutsuttiin joulukuun alussa koolle Suomen ehdotuksesta käsittelemään Neuvostoliiton hyökkäystä. Suomi ei hyötynyt poliittisesti kokouksesta. Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta.[79]

Suomen jääpallomaajoukkue Tukholman olympiastadionilla 11.2.1940. Jääpallomaaottelu Ruotsi-Suomi oli osa myötätuntokampanjaa, joka Ruotsissa järjestettiin Suomen puolesta. Ottelusta saadut varat lahjoitettiin Suomen Punaiselle Ristille. Maaottelun alkuseremonioihin liittyi suomalaisen näyttelijän Ella Erosen suomeksi ja ruotsiksi lausuma Maamme-laulu.

Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta suunnittelivat retkikunnan lähettämistä Suomen avuksi. Englantilaisten suunnitelma oli nousta maihin Norjan rannikolla kahdessa osastossa. Näillä olisi kuitenkin ollut käskyt ensisijaisesti miehittää KiirunanJällivaaran malmikentät sekä Ruotsin ja Norjan satamia, koska maat pelkäsivät Neuvostoliiton etenevän Suomesta Pohjois-Skandinaviaan asti ja toisaalta uskoivat Pohjois-Ruotsista tuodun rautamalmin olevan elintärkeää Saksan sotataloudelle. Suomen puolustaminen olisi ollut sivutavoite ja vain pieni osa retkikunnasta olisi lähetetty Suomeen. Ranskalaiset suunnittelivat myös maihinnousua Petsamossa yhdistettynä Muurmanskin saartoon Pohjoiselta jäämereltä[80] sekä hyökkäystä Neuvostoliittoon lähtien samanaikaisesti Suomesta ja Syyriasta.[81] Suunnitelmaa hyökätä Lähi-idästä käytettiin myöhemmin hämäämään retkikunnan varsinainen operaatioalue.

Retkikunnan suunnittelu eteni viivytellen, sillä Ruotsin ja Norjan suhtautuminen oli kielteistä ja liittoutuneet pelkäsivät maiden tekevän vastarintaa maihinnousun jälkeen. Neuvottelut Suomen hallituksen kanssa alkoivat lopulta helmikuun lopulla, mutta Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta esittivät erillisiä tarjouksia ja antoivat avun määrästä ja ajankohdasta ristiriitaisia tietoja. Suomikaan ei ollut täysin halukas vastaanottamaan pientä retkikuntaa, koska sillä ei olisi ollut suurta vaikutusta operatiiviseen tilanteeseen ja se olisi saattanut provosoida Saksaa. Aikataulun mukaan retkikunta olisi noussut maihin Norjassa maaliskuun lopulla.lähde?

Ruotsin ilmavoimien yksikkö vastasi Lapin ilmatilan puolustuksesta talvisodan viimeisinä viikkoina kevättalvella 1940. Sen läsnäolo auttoi lopettamaan puna-armeijan pommitukset Rovaniemellä.[82]

Talvisodan ulkomaalaiset vapaaehtoiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan päättyessä Suomen armeijan palvelukseen oli ilmoittautunut (virallisen tilaston mukaan) noin 11 660 ulkomaalaista. Sotilaallista merkitystä ulkomaalaisista vapaaehtoisista oli käytännössä vain Ruotsista saapuneilla vapaaehtoisilla. Varsinaisiin taistelutoimiin osallistui heidän lisäkseen vain pieni joukko amerikansuomalaisia.[83] [84]

Talvisodan seurauksista ja merkityksestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisjoukot tuhosivat neuvostopanssareita kasapanosten ja polttopullojen, ns. Molotovin cocktail, avulla.

Talvisota oli sekä Suomen että Neuvostoliiton kansoille raskas koettelemus: henkilö- ja aineelliset tappiot olivat molemmissa maissa suuret. Lisäksi maiden väliset suhteet olivat sodan jälkeen siihen asti huonoimmassa tilassa, eikä kumpikaan pyrkinyt välien parantamiseen, vaan etsi ratkaisuja ristiriitoihin muuta kautta. Koska Saksa oli miehittänyt Tanskan ja Norjan, olivat Suomen mahdollisuudet saada tukea länsiliittoutuneilta kadonneet, joten Suomi joutui tukeutumaan Saksaan, mikä sytytti jatkosodan Suomen ja Neuvostoliiton välille. Toinen maailmansota jatkui, ja sen kehitys vaikutti ratkaisevasti myös Neuvostoliiton ja Suomen väliseen tilanteeseen. Raskaista menetyksistä huolimatta Neuvostoliitto ei luopunut suunnitelmista valloittaa Suomea.

Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi myytti, ”talvisodan ihme”. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus, jossa myös uskonnollisilla tekijöillä oli oma osuutensa. Kuitenkin sekä sota- että poliittisen historian tutkimusten tuloksista on löydettävissä rationaaliset syyt sodan lopputuloksen synnylle.selvennä Talvisota toi esille kansakuntien henkisten voimavarojen merkityksen sodankäynnissä. Sodan jälkeen Suomen kansa oli sisäisesti yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin maan siihenastisessa historiassa. Myös poliittisella rintamalla pyrittiin kansaa yhtenäistävien toimien tukemiseen ja edistämiseen. Muun muassa 1930-luvulla käydyt kiistat Suomen armeijan rahoituksesta ja ylläpidosta väistyivät voimakkaan varustautumispyrkimyksen tieltä. Suomen johto pyrki kuitenkin kaikin keinoin välttämään talvisodassa koettua tilannetta, jossa maa oli joutunut yksin sotaan suurvaltaa vastaan.

Suomalaisille talvisota oli lähinnä puolustuksellinen sota, mutta alue- ja henkilömenetykset nostattivat hyökkäysmielialaa. Suomessa jo aiemmin vallalla olleet epäluulot Neuvostoliittoa kohtaan kärjistyivät ryssävihaksi, jossa kaikki NL:n toimet tulkittiin negatiivisesti.

Talvisodan historia tarjoaa hyvän esimerkin suurvaltapoliittisista toimintaperiaatteista. Sekä Saksan että Neuvostoliiton 1930-luvulla esittämät aatteelliset motiivit ja niiden keskinäiset vastakkainasettelut osoittautuivat propagandaksi, jonka avulla peiteltiin suurvaltojen todelliset valtapyrkimykset. Bolševismin ja kansallissosialismin tunnukset siirrettiin syrjään, kun suurvaltain etu niin vaati. Tämän tosiasian oivaltaminen oli eräs keskeinen tekijä talvisodan hengen syntymisessä suomalaisten kesken.[85]

Yhteiskunnassa tapahtuvan poliittisen mielipiteenmuodostuksen suhteen talvisota ja vuoden 1918 Suomen sisällissota ovat mielenkiintoinen vertailukohta. Vuoden 1917 aikana sisä- ja suurvaltapoliittiset virtaukset veivät suomalaisia erilleen toisistaan ja vahvistivat poliittisen kentän äärilaitoja sekä oikealla että vasemmalla. Vuonna 1939 kehitys oli päinvastainen: sisäpolitiikassa tapahtui yhdentymistä ja suurvaltojen toimet mursivat niitä Suomessa kannattaneiden ääriryhmien asemaa oikeistossa ja vasemmistossa, ja virta vei suomalaisten enemmistöä yhteisten ulkopoliittisten ja maanpuolustuksellisten tavoitteiden taakse ja lopulta taisteluun epäoikeudenmukaisiksi koettuja toimia vastaan. Suomalaisten välinen yksituumaisuus (ns. asevelihenki) on heijastunut sisäistä ristiriidoista huolimatta toisen maailmansodan jälkeiseenkin aikaan.

Talvisota saattoi vaikuttaa toiseen maailmansotaan merkittävästi, koska Hitler arvioi Neuvostoliiton ”savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi”, mikä osaltaan vahvisti saksalaisten päätöstä hyökätä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Toisaalta neuvostoliittolaiset ottivat opikseen jäykän taktiikan ja heikkojen komentosuhteiden aiheuttamista tappioista sekä jalkaväen koulutuksen puutteista. Myös Suomi-konepistoolein varustettujen iskujoukkojen menestys Raatteentiellä johti konepistoolin sekä suksien merkityksen uudelleenarviointiin Neuvostoliitossa. Neuvostoliitto ryhtyi varustamaan jalkaväkeään automaattikiväärien ohella myös itse valmistamillaan PPŠ-41-konepistooleilla, minkä ansiosta tulivoima kasvoi.

Sodan aikana Neuvostoliitossa sitä kutsuttiin ”suomalaiseksi sodaksi” tai ”Suomen kampanjaksi”. Toisen maailmansodan jälkeen YYA-aikana terminologiaa pehmennettiin ja puhuttiin ”vuosien 1939–1940 neuvostoliittolais-suomalaisesta paikallisesta aseellisesta konfliktista”. Huomattava on, että jo vuoden 1963 neuvostoliittolaisissa tietosanakirjoissa Neuvostoliitto nimettiin hyökkääjäksi. Perestroikan myötä 1980-luvun alussa talvisodasta tuli jälleen sota ja nimi ”zimnjaja voina” (ven. Зимняя война, talvisota) tuli muotiin.[86]

Kunniamerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisotaan osallistuneille jaettiin talvisodan muistomitali. [87]

Muita aikaan liittyneitä mitaleita ovat mm. aseveliristit, kuten Kainuun risti, Keski-Kannaksen risti, Koiviston risti, Kollaan risti, Laatokan mitali, Lapin risti, Länsi-Kannaksen risti, Muolaan risti, Pitkärannan risti, Summan risti, Taipaleen risti ja Tolvajärven risti [88]

Talvisota taiteessa ja viihteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan aikaisista propagandalauluista yksi parhaiten tunnettuja on Reino Palmrothin (Palle) sanoittama kappale Silmien välliin.[89]

Heti sodan päätyttyä Otava järjesti talvisota-aiheisen kirjoituskilpailun. Sen voitti Viljo Sarajan Lunastettu maa, toiseksi sijoittui Eino Hosian Tuliholvin alla ja kolmanneksi Pentti Haanpään Korpisotaa. Haanpää oli osallistunut sotaan JR 40:n riveissä Pelkosenniemellä ja sodan loppuvaiheissa Kannaksella. Korpisotaa onkin realistinen ja omiin kokemuksiin perustuva kuvaus sodan vaiheista sotamiehen näkökulmasta. Runoudessa talvisotaa kuvasi komppanianpäällikkönä Taipaleenjoella toiminut Yrjö Jylhä kokoelmassa Kiirastuli. Antti Tuuri kirjoitti romaanin Talvisota, jonka pohjalta Pekka Parikka ohjasi 1989 samannimisen elokuvan.

Yhdysvaltalainen Chuck Pfaffer ilmoitti loppukesästä 2010 aikomuksestaan tehdä elokuva talvisodan pohjalta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Käkönen Uljas Antero: Sotilasasiamiehenä Moskovassa 1939. Otava, 1966.
  • Jari Eilola, Matti Rautiainen ja Heikki Roiko-Jokela: ”Talvisota”, Matkalla ajassa. {{{Julkaisija}}}, 2002. ISBN 951-0-27058-x.
  • Haataja, Lauri: Kun kansa kokosi itsensä. Tammi, 1989. ISBN 951-30-9170-8.
  • Hietanen, Silvo (toim.): Kansakunta sodassa 1. Sodasta sotaan. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1989. ISBN 951-861-384-2.
  • Jakobson, Max: Diplomaattien talvisota. Helsinki: WSOY 2002. ISBN 9789510356739.
  • Järvinen, Y.A.,Suomalainen ja venäläinen taktiikka talvisodassa, WSOY Porvoo Helsinki 1948
  • Krivošejev, G. F.: Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century. Lontoo: Greenhill Books, 1997. ISBN 1-85367-280-7. (englanniksi)
  • Käkelä, Erkki: Marskin panssarintuhoojat: Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24638-7.
  • Laaksonen, Lasse: Todellisuus ja harhat : Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940. Helsinki: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6911-3.
  • Laine, Antti: Suomen Historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.
  • Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti: Talvisodan pikkujättiläinen. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23536-9.
  • Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
  • Mannerheim, C.G.E. & Virkkunen, Sakari: Suomen Marsalkan muistelmat. Suuri suomalainen kirjakerho, 1995. ISBN 951-643-469-X.
  • Manninen, Ohto: Talvisodan salatut taustat. Helsinki: Kirjaneuvos, 1994. ISBN 952-90-5251-0.
  • Tyyne Martikainen: Talvisodan evakot ja siviilisotavangit. Espoo. Fenix- Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-862 135-7.
  • Meinander, Henrik: Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30809-7.
  • Nevakivi, Jukka: Apu jota ei annettu : länsivallat ja Suomen talvisota 1939-1940 . Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24676-X.
  • Palolampi, Erkki: Kollaa kestää. Liitteenä sotahistoriallinen katsaus Kollaan rintama - talvisodan pienoiskuva. Kirjoittanut K.J. Mikola. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-16034-2
  • Raunio, Ari: Sotatoimet: Suomen sotien 1939-45 kulku kartoin. Vantaa: Genimap, 2004. ISBN 951-593-914-3.
  • Raunio, Jukka: Lentäjän näkökulma II. Kerava: Jukka Raunio, 1993. ISBN 951-96866-0-6.
  • Ries, Tomas: Cold Will - The Defense of Finland. London: Brassey's Defence Publishers, 1988. ISBN 0-08-033592-6.
  • Sander, Gordon F. (suom. Häilä, Arto): Taistelu Suomesta 1939-1940. WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-35299-1.
  • Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto: Talvisodan historia 2, Sotatoimet Karjalan kannaksella. Porvoo: WSOY, 1978. ISBN 951-0-08147-7.
  • Siilasvuo, Ensio (toim.): Talvisodan kronikka. Jyväskylä: Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3446-8.
  • Tanner, Väinö: ”Neuvotteluvaihe”, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1979. ISBN 951-30-4813-6.
  • Trotter, William R.: Frozen hell - The Russo-Finnish winter war of 1939-1940. Chapel Hill: Algonquin Books, 2000. ISBN 1-56512-249-6. (englanniksi)
  • Uitto, Antero ja Geust, Carl-Fredrik: Mannerheim-linja — talvisodan legenda. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-7042-1.
  • Ylikangas, Heikki: Tulkintani Talvisodasta. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26052-5.
  • Järvinen, Y.A.,Suomalainen ja venäläinen taktiikka talvisodassa, WSOY Porvoo Helsinki 1948

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sodan alussa suomalaisia oli 337 000 sotilasta. Suomalaisilla oli ainoastaan 250 000 kivääriä (yhteensä 281 594 asetta), mutta suojeluskuntalaiset toivat omat kiväärinsä (114 000 kivääriä). Enimmillään suomalaisia oli 346 000 miestä maaliskuun 1940 alussa.
  2. a b Leskinen-Juutilainen 1999: 299-335. (Palokangas, Markku: Suomalaisjoukkojen aseistus ja varustus)
  3. Leskinen-Juutilainen 2005: 77–88 (Juutilainen, Koskimaa).
  4. Suomella oli 32 ranskalaista Renault-tankkia ja muutamia kevyitä tankkeja vuodelta 1919. Nämä tankit eivät soveltuneet kenttätehtäviin talvisodassa, joten ne toimivat kiinteinä tulipisteinä. Suomalaiset ostivat 32 brittiläistä Vickers-tankkia vuosina 1936–39, mutta niiden aseistus oli tarkoitus valmistaa ja asentaa Suomessa. Vain kymmenen tankkia oli taisteluvalmiudessa talvisodan alussa.
  5. Tilanne 1. joulukuuta 1939. Suomalaisilla 114 taistelukonetta sekä 7 tiedustelu- ja viestintäkonetta. Näiden lisäksi oli lähes sata koulutuskonetta, jotka tosin eivät soveltuneet taistelulentoihin. Samaten osa koneista oli kunnostettavana. Yhteensä suomalaisilla oli 235 lentokonetta.
  6. Leskinen-Juutilainen 1999: 606–649. (Peltonen, Martti: Ilmasota talvisodassa.)
  7. Ries 1988.
  8. Manninen 1994
  9. a b Leskinen-Juutilainen 2005: 1150–1162 (Kurenmaa, Lentilä).
  10. Leskinen-Juutilainen 1999: 816–828. (Lentilä, Riitta & Juutilainen, Antti: Talvisodan uhrit.)
  11. Leskinen-Juutilainen 1999: 792-802. (Malmi, Timo: Suomalaiset sotavangit.)
  12. a b Krivošejev 1997.
  13. Krivošejev 1997.
  14. Meinander 2006: 175–181. (Eräiden sotahistorioitsijoiden mielestä ajanjakso 1919-1938 oli vain poikkeuksellisen pitkä aselepo Euroopassa)
  15. Leskinen-Juutilainen 1999: 13–46, (Turtola).
  16. Meinander 2006
  17. Haataja 1989; Hietanen 1989; Leskinen-Juutilainen 1999.
  18. Sota-ajan Suomi ja rotuopit Markku Jokisipilän blogi. 20.3.2006. Viitattu 5.5.2014.
  19. Mannerheim-Virkkunen 1995: 160-161.
  20. Laine 2003: 698.
  21. Jakobsson 2002: 61.
  22. Jakobsson 2002: 62–63.
  23. Jakobsson 2002: 63.
  24. Jakobsson 2002: 64.
  25. Jakobsson 2002: 9.
  26. Jakobsson 2002: 7.
  27. Jakobsson 2002: 28.
  28. Jakobsson 2002: 121–122.
  29. Mannerheim-Virkkunen 1995: 172.
  30. Tanner 1979: 44, 57, 84.
  31. Siilasvuo 1989; Leskinen-Juutilainen 1999: 141–153, 13–46 (Manninen, Turtola)
  32. Haataja 1989; Siivasvuo 1989.
  33. Eilola – Rautiainen – Roiko-Jokela 2002: 46.
  34. Perälä, Reijo: Talvisodan ankarat päivät 1939–1940 Elävä arkisto. Yle. Viitattu 5.5.2014.
  35. Hagelberg 2008, teoks. Skiftesvik, J. "Petsamo - Suomen itäinen käsivarsi" (toim.) 2008, s. 187–217
  36. Siilasvuo 1989; Leskinen-Juutilainen 1999: 219–234, 829–839 (Häikiö, Seppinen).
  37. Siilasvuo 1989; Leskinen-Juutilainen 1999: 47–64, 235–251 (Soikkanen).
  38. Jakobsson 2002: 289.
  39. U.A.Käkönen,Sotilasasiamiehenä Moskovassa 1939, s.157-158
  40. Uitto–Geust 2006: 118–119.
  41. Raunio 2004: 36–39.
  42. Raunio 2004: 40–41.
  43. Raunio 2004: 42–47.
  44. Raunio 2004: 48–53, 60–65.
  45. Raunio 2004: 56–59.
  46. Raunio 2004: 66–73.
  47. Talvisodan historia 2 1978: 127–239; Hietanen 1989: 180–192 (Vuorenmaa); Leskinen-Juutilainen 1999: 385–478 (Laaksonen); Raunio 2004: 80–85.
  48. Raunio 2004: 80–87.
  49. Raunio 2004: 90–91.
  50. a b Siilasvuo 1989; Raunio 2004: 90–91.
  51. Leskinen-Juutilainen 1999: 141–153 (Manninen).
  52. Tanner, s. 174
  53. Tanner, s. 176
  54. a b Siilasvuo 1989.
  55. Tanner, s. 265
  56. Tanner, s. 267
  57. Tanner, s. 259-262
  58. Tanner, s. 282-288
  59. Kyösti Skyttä: Ei muuta kunniaa. Risto Rytin kujanjuoksu 1939–1945. Jyväskylä: Gummerus, Kirjayhtymä, 1989. ISBN 951-26-3318-3.
  60. Adolf Hitler: Mein Kampf
  61. Leskinen-Juutilainen 1999: 219–234, 141–153 (Häikiö, Manninen); Ylikangas 2001; Laaksonen 2005.
  62. Trotter 2000: 261.
  63. Sander 2010, s. 553
  64. Rauhansopimus Suomen Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välillä ((Moskovan rauhansopimus)) Finlex. Viitattu 3.12.2011.
  65. Järvinen 1948, s 18, s 19
  66. Järvinen 1948, s 18
  67. 'Järvinen 1948, s. 17
  68. Laine 2003: 697.
  69. Trotter 2000: 43.
  70. Laine 2003: 696.
  71. Ratkaisun hetkiä-Suomen kohtalonvuosilta 1939-1944 s.86: Anssi Vuorenmaa
  72. Suomi sodassa s.93: Järventaus jne.
  73. Suomi sodassa s.93: Järventaus jne.
  74. Leskinen-Juutilainen 1999: 816–828 (Lentilä, Juutilainen).
  75. Mannerheim–Virkkunen 1995: 238.
  76. Mannerheim–Virkkunen 1995: 239.
  77. Ilona Kemppainen: Talvisodan väestönsiirrot 4.3.2011. Agricola. Viitattu 2.6.2011.
  78. Tyyne Martikainen, Talvisodan evakot ja siviilisotavangit, 2000.
  79. Laine 2003: 694.
  80. Nevakivi 2000: 155–160.
  81. Nevakivi 2000: 194–198.
  82. Tuomas Keskinen: Mitähän me muista ajattelemme. Iltalehti, 2011, nro 7.4., s. 12.
  83. "Talvisodan historia osa 4" s.52
  84. Jorma Järventaus etc.: "Suomi sodassa" s.124
  85. Soikkanen, T., teoksessa Leskinen & Juutilainen (toim.) 1999, s. 47–64 ja 235–251.
  86. Bäckman: Miten venäläinen kirjoittaa talvisodan? Historiallinen Aikakauskirja 3/2006.
  87. Mitä-Missä-Milloin 1954, sivu 277
  88. Mitä-Missä-Milloin 1954, sivu 277
  89. Sota-ajan propagandalauluja Elävä arkisto. Yle. Viitattu 5.5.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Irincheev, Bair: Talvisota venäläisin silmin. Minerva, 2012.
  • Talvisota kokemuksena. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Rovaniemi, 2011.
  • Tuomikoski, Pekka: Talvisota – väestönsiirrot. AtlasArt, 2010.
  • Vihavainen, Timo – Saharov, Andrei (toim.): Tuntematon talvisota. Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot. Edita, 2009.
  • Antero Holmila: Talvisota muiden silmin (Atena, 2009)
  • Vihavainen, Timo & Saharov, Andrei (toim.): Tuntematon talvisota: Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot. Käännökset Maija Dahlgren ym. Helsinki: Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5598-0.
  • Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota: Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga, 2008. ISBN 978-951-0-32917-7.
  • Raunio, Ari & Kilin, Juri: Talvisodan taisteluja. Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-068-2.
  • Edwards, Robert (suom. Porio, Jouni): Talvisota eurooppalaisin silmin. Minerva, 2007. ISBN 978-952-492-072-8.
  • Uitto, Antero: Talvisota puna-armeijan silmin. Karisto, 1999. ISBN 978-951-233-939-6.
  • Richly, Gábor: Unkari ja Suomen talvisota. Sotahistoriallinen Aikakauskirja nro 15, s. 134–196. Helsinki 1997.
  • Stepakov, Viktor & Orehov, Dmitri (suom. Hyvärinen, Matti): Paraatimarssi Suomeen – Talvisota venäläisten silmin. WSOY, 1992. ISBN 951-0-18304-0.
  • Krohn, Aarni: 30.11.1939 − Talvisodan ensimmäiset tunnit (2. painos). Tammi, 1989. ISBN 951-30-9276-3
  • Langdon-Davies, John: Hyökkäys lumessa: Talvisota brittikirjeenvaihtajan silmin. Esipuhe Debbie Langdon-Davis. Helsinki: Paasilinna, 2014. ISBN 978-952-299-024-2.
  • Mononen Väinö: Kuoleman kujanjuoksu, 2006 Alfamer Oy, Helsinki, ISBN 952-472-043-4
  • Mononen Väinö: Tuonelan tulenliekit, 2011 Edico Oy, Helsinki, ISBN 978-952-5708-44-8
  • Siilasvuo, Ensio ym. (toim.): Talvisota-kronikka. Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3446-8.
  • Paasikivi, J. K.: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939−1941 (4. painos). WSOY, 1986. ISBN 951-0-13576-3.
  • Sander, Gordon F.: The Hundred Day Winter War: Finland’s Gallant Stand Against the Soviet Army. Modern War Studies. Lawrence: University Press of Kansas, 2013. ISBN 978-0-7006-1910-8.
  • Suomi, Juhani: Myrrysmies − Urho Kekkonen 1936−1944. Otava, 1986. ISBN 951-1-06567-X.
  • Suomi, Juhani: Talvisodan tausta − Neuvostoliitto Suomen ulkopolitiikassa 1937−1939. Otava, 1973. ISBN 951-1-00251-1.
  • Tuominen, Arvo: Myrskyn aikaa. Tammi, 1970.
  • Niukkanen, Juho: Talvisodan puolustusministeri kertoo. WSOY, 1951.
  • Blücher, Wipert von: Suomen kohtalonaikoja − Muistelmia vuosilta 1935−1944. WSOY, 1950.
  • Tanner, Väinö: Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. Tammi, 1950.
  • Vladimirov, Viktor: Kohti talvisotaa. Otava, 1995.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta talvisota.