Talvisota

Wikipedia

Talvisota
Osa toista maailmansotaa
Suomalaisia hiihtojoukkoja
Päivämäärä: 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 Paikka: Suomi Lopputulos: Moskovan rauha Aluemuutokset: Suomi luovutti osan Viipurin lääniä ja muita alueita Neuvostoliitolle. Vaikutukset: Suomen kansan yhtenäisyys lisääntyi. Maan armeijaa ryhdyttiin kehittämään voimakkaasti. Suomi alkoi etsiä tukea ensin Ruotsista, Britanniasta ja lopulta Saksasta. Neuvostoliitto menetti sotilaspoliittista arvovaltaansa. Talvisodan kokemukset vaikuttivat Puna-armeijan kehittämiseen. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet pysyivät erittäin huonoina.
Osapuolet
Suomi	Neuvostoliitto
Komentajat
C. G. E. Mannerheim	Kliment Vorošilov, Kirill Meretskov myöhemmin Semjon Timošenko
Vahvuudet
337 000–346 500 miestä[1][2][3] 32 panssarivaunua[4][2] 114 lentokonetta[5][6]	1 000 000 miestä, 3 000 panssarivaunua ja 3 800 lentokonetta[7][8]
Tappiot
25 904 kuoli tai katosi[9] 43 557 haavoittui[10] 1 000 jäi vangiksi[11] 957 siviiliä[9]	84 994[12]–126 875[13] kuoli tai katosi 248,090[12]–264 908[13] haavoittui 5 000 jäi vangiksi[14]
Talvisodan taistelut Tolvajärvi–Ägläjärvi – Karjalankannas – Suomussalmi – Taipale – Summa – Raatteen tie – Laatokan Karjalan mottitaistelut – Kollaa – Viipurinlahti

Talvisota oli 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Konflikti oli osa toista maailmansotaa. Sota päättyi Moskovan rauhansopimukseen, jossa Suomi luovutti 13 prosenttia maa-alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa, Viipurin, Neuvostoliitolle. Sota on tunnettu erityisen vaikeista talviolosuhteista – talvi 1939–1940 oli vuosisadan kylmimpiä, Puna-armeijan valtavista miestappioista, suomalaisten mottitaktiikasta sekä "talvisodan hengestä". Koska länsirintamalla oli käynnissä vähätapahtumainen valesota, seurasi länsimaiden lehdistö sotaa tarkasti. Termeistä sisu ja Molotovin cocktail tuli kansainvälisesti tunnettuja.

Sisällysluettelo 1 Tausta 1.1 Suurvallat Saksa ja Neuvostoliitto 1.2 Suomen ja Neuvostoliiton suhteet 1.3 Pohjoismainen suuntaus ja Ahvenanmaan linnoitussuunnitelmat 1.4 Jartsev-neuvottelut Suomessa 1.5 Moskovan neuvottelut Suomen alueesta 1.6 Sotilaallinen ja poliittinen hyökkäys 2 Joukot 2.1 Suomen armeija 2.2 Puna-armeija 2.3 Kaksi vaihetta 2.4 Tavoitteet 3 Suomen torjuntavoitot joulu- ja tammikuussa 3.1 Karjalankannas 3.2 Laatokan Karjala 3.3 Kuhmo–Lieksa 4 Puna-armeijan suurhyökkäys helmikuussa 4.1 Neuvostoliiton valmistelut 4.2 Suurhyökkäys murtaa Mannerheim-linjan kannaksella 4.3 Viipurin ja Viipurinlahden taistelut 5 Moskovan rauha 5.1 Tie rauhaan 5.2 Suomen valinta 5.3 Rauha 6 Osapuolten heikkoudet ja vahvuudet 6.1 Suomen armeijan vahvuudet ja heikkoudet 6.2 Puna-armeijan vahvuudet ja heikkoudet 6.3 Mottitaistelut 7 Osapuolten tappiot 8 Muiden valtioiden roolit talvisodassa 8.1 Pohjoismaat 8.2 Viro 8.3 Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta 8.4 Saksa ja Italia 8.5 Puola 8.6 Yhdysvallat 9 Talvisodan seurauksista ja merkityksestä 10 Katso myös 11 Lähteet 11.1 Viitteet 12 Kirjallisuutta 13 Aiheesta muualla

[muokkaa] Tausta

Pääartikkeli: Talvisodan tausta

[muokkaa] Suurvallat Saksa ja Neuvostoliitto

Ensimmäinen maailmansota merkitsi suurvalta-aseman menetystä sekä Saksalle että Neuvosto-Venäjälle. Molemmat maat toipuivat 1930-luvulla tultaessa takaisin suurvaltojen joukkoon, tosin diktatuureina, ja alkoivat tavoittella menettämiään alueitaan takaisin. Euroopan demokraattiset suurvallat, Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta, olivat poliittisesti heikkoja.^[15]

Suomen ja Viron itsenäistyttyä Venäjä oli menettänyt kaikki Suomenlahden rannikkolinnoitukset Kronstadtia lukuun ottamatta mikä heikensi Leningradin puolustuksellista asemaa. Samaten Suomen ja Neuvostoliiton välinen valtakunnanraja kulki Rajajoella vain noin 32 kilometrin etäisyydellä kaupungista. Suomen valtaaminen tarjoaisi useita etuja Neuvostoliitolle: se voisi uhata Saksalle elintärkeän rautamalmin tuontia pohjois-Ruotsista, hallita Itämerta, sekä saada Suomesta teollisuutta ja malmivarantoja.^[16]

[muokkaa] Suomen ja Neuvostoliiton suhteet

Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuosina 1809–1917. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaa Venäjän väliset suhteet olivat olleet vakaat ja rauhalliset aina venäläistämis- eli sortokausiin ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Suursota hajotti Venäjän keisarikunnan vuonna 1917, ja mullistuksen yhteydessä Suomi itsenäistyi, mutta sitä seurasi sisällissota, jossa neuvosto-Venäjä tuki punakaartia ja Saksa valkoisia. Sisällissodan jälkeen suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja tunkeutui Venäjän alueelle ns. heimosotien yhteydessä.

Sodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita leimasivat epäluulo ja kaunaisuus, joita Suomessa 1920–1930-luvuilla esiintynyt oikeistoradikalismi ja venäläisten tukemien suomalaiskommunistien toiminta pahensivat. Neuvostoliiton vahvistuessa uudelleen se alkoi kiinnostua entisistä reuna-alueistaan ja niiden palauttamisesta valtakuntaan. Muodollisesti maiden väliset suhteet paranivat muun muassa vuonna 1932 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen myötä, mutta käytännössä välit olivat varsin viileät ennen toista maailmansotaa.^[17] Syyskuun 1939 tilanteessa suomalaiset pyrkivät lähinnä tukeutumaan kansainväliseen yhteisöön, Kansainliittoon, ja Pohjoismaiseen yhteistyöhön.^[18]

[muokkaa] Pohjoismainen suuntaus ja Ahvenanmaan linnoitussuunnitelmat

Vuonna 1921 Suomi solmi Varsovassa sopimuksen, joka liitti Suomen Puolan johtamaan itäeurooppalaiseen valtioryhmään. Tämä valtioryhmä muodosti puskurivyöhykkeen Ranskan ja Neuvostoliiton välille. Suomi ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, jonka se koki sisältävän vaaroja turvallisuuden sijasta, ja 1930-luvulle tultaessa tämä niin sanottu balttilainen suuntaus hiipui Suomessa.

Pohjoismaisen yhteistyön pohjaksi ei sen sijaan tarvittu muodollisia sopimuksia. Suomi liittyi vuonna 1933 ns. Oslo-valtioihin, joihin kuului Pohjoismaiden lisäksi Benelux-maat. Seuraavana vuonna Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi ns. pohjoismaiseksi suuntaukseksi, joka korosti puolueettomuutta. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi.^[19] Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheutti erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsinkielen asema. Varsinkin Cajanderin hallituksen aikana (1937–1939) näitä epäilyksiä onnistuttiin hälventämään ja yhteistyö Pohjoismaiden kanssa syveni.^[20]

Pohjoismaiden yhteistyön kehittyminen näkyi esimerkiksi ulkoministerien tapaamisten lisääntymisenä, kaupallisen yhteistoiminnan esteiden poistamisena, yhteisellä suunnitelmalla kriisiaikojen huollon turvaamiseksi, yhdenmukaistetulla esiintymisellä Kansainliitossa ja yhteisenä suhtautumisena esimerkiksi Espanjan sisällissotaan. Vuonna 1938 hyväksyttiin yhteiset puolueettomuussäännöt, joiden kautta maailman toivottiin tunnustavan Pohjoismaat ”rauhoitetuksi alueeksi, jossa ei kannattaisi metsästää”.^[21] Pohjoismainen yhteistyö ei johtanut kuitenkaan puolustusliittoon, koska sille ei ollut poliittisia edellytyksiä. Suomi pelkäsi Neuvostoliittoa, Ruotsi Neuvostoliittoa ja Saksaa, Tanska Saksaa ja Norja kuvitteli, ettei sen sijaintinsa puolesta tarvinnut pelätä ketään.^[22]

Vaikka puolustusliittoa ei syntynytkään yhteisen vihollisen puuttuessa, Pohjoismaita yhdisti pyrkimys välttää sotaan joutuminen. Siksi vuonna 1938 alettiin puhua ”sotilaallisiin toimenpiteisiin asti ulotetusta puolustusvalmiudesta”.^[23] Lopulta pohjoismaisesta puolustusliitosta jäi jäljelle vain Ruotsin ja Suomen pyrkimys sotilaalliseen yhteistyöhön Ahvenanmaan saaristossa.^[24]

[muokkaa] Jartsev-neuvottelut Suomessa

Suomessa, 14. huhtikuuta 1938 saapui Neuvostoliiton Helsingin lähetystön toinen sihteeri Boris Jartsev tapaamaan ulkoministeri Rudolf Holstia. ^[25] Jartsevin mukaan neuvostohallitus oli varma, että Saksa suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon ja että suunnitelmiin kuului sivustaisku Suomen kautta. Siten Suomen suhtautuminen saksalaisten maihinnousuun oli tärkeää Neuvostoliitolle. Puna-armeija ei jäisi odottamaan Rajajoelle, mikäli Suomi sallisi maihinnousun. Toisaalta mikäli Suomi vastustaisi saksalaisten maihinnousua, Neuvostoliitto antaisi sotilaallista ja taloudellista apua, sillä Suomen kykyyn torjua saksalaisten maihinnousu omin voimin ei luotettu.^[26]

Seuraavien viiden kuukauden aikana Jartsev keskusteli useita kertoja muun muassa pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa. Suomen vakuutus siitä ettei Suomi sallisi, että sen koskemattomuutta loukataan tai sen kautta hyökättäisiin Neuvostoliittoon, ei ollut riittävä Neuvostoliitolle.^[27] Neuvostoliitto vaati salaista sopimusta, joka mahdollista sen osallistumisen Suomen - ja ennen kaikkea sen merirajojen puolustamiseen Saksan hyökätessä sekä Ahvenanmaan linnoittamiseen ja lisäksi se olisi halunnut myös saada linnoitetun ilma- ja meripuolustustukikohdan Suursaareen. Suomi torjui Jartsevin ehdotuksen elokuun lopulla 1938.

Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto ilmoitti, että haluaa vuokrata 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Myöhemmin saarten vastineeksi tarjottiin maa-aluetta Itä-Karjalasta.^[28] Mannerheim oli valmis luovuttamaan saaret, joita tosiasiassa ei olisi pystytty puolustamaan, sekä rajantarkistuksiin Kannaksella.^[29] Näiden neuvottelujen katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovan neuvotteluihin syksyllä 1939.

[muokkaa] Moskovan neuvottelut Suomen alueesta

23. elokuuta allekirjoitetun Molotovin–Ribbentropin-sopimuksen jälkeen Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä" 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, 12.–14. lokakuuta, 3.–4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Suomen neuvottelijoina ensimmäisellä kerralla olivat olivat lähettiläs, valtioneuvos J. K. Paasikivi, Suomen Moskovan lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen, ulkoministeriön jaostopäälikkö Johan Nykopp ja eversti Aladar Paasonen. Toisella ja kolmannella matkalla suomalaisvaltuuskunnassa oli toisena pääneuvottelijana Paasikiven rinnalla valtiovarainministeri Väinö Tanner. Kolmannella matkalla oli mukana vielä valtioneuvos Rafael Hakkarainen.^[30] Neuvostoliitto esitti, että Suomi luovuttaisi Neuvostoliitolle osia Karjalankannakselta, Suomenlahden ulkosaaret, Hangon ja Lappohjan sataman. Vastaavasti Neuvostoliitto tarjosi aluevaihtoa, jossa Suomi olisi saanut laajempia alueita Itä-Karjalan Repolasta ja Porajärveltä. Repola ja Porajärvi olivat alueita, jotka olivat pyrkineet itsenäistymään 1918–1920 Venäjästä, mutta jotka Tarton rauhansopimuksessa jäivät neuvosto-Venäjälle. Suomen valtioneuvosto ei suostunut vaihtokauppaan esitetyssä laajuudessa, koska sekä yleinen mielipide että eduskunta vastustivat sitä, vaan tarjosivat Neuvostoliitolle vain Leningradia lähinnä olevia alueita, Kuokkalan mutkaa ja Terijokea. Neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta.^[31]

Neuvostoliitto oli esittänyt aikaisemmin vastaavat vaatimukset Baltian maille, jotka suostuivat luovuttamaan puna-armeijalle tukikohtia alueillaan. Suomalaiset valitsivat toisin: Suomi kutsui reservinsä sotilaat 10. lokakuuta 1939 alkaen ylimääräiseen kertausharjoitukseen, joka merkitsi käytännössä liikekannallepanoa.^[32] Neuvottelujen päätyttyvät tuloksettomina marraskuussa. Lopulta Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta 1939 Mainilan laukaukset, joilla Neuvostoliitto perusteli sotaa puolustuksellisena toimenpiteenä.^[33] 28. marraskuuta Neuvostoliitto sanoutui irti hyökkäämättömyyssopimuksesta ja katkaisi diplomaattisuhteet maiden väliltä 29. marraskuuta.

[muokkaa] Sotilaallinen ja poliittinen hyökkäys

Puna-armeijan hyökkäys Suomeen alkoi 30. marraskuuta 1939. Punatykistö avasi tulen Karjalankannaksella kello 6.50.^[34] Jäämeren rannalla Sallassa hyökkäyksen voidaan kuitenkin katsoa alkaneen jo muutamia päiviä aiemmmin.^[35] Kello 9 Viipurissa annettiin ensimmäinen ilmahälytys. Ensimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Suomessa 16:ta paikkakuntaa, muun muassa Helsinkiä kahdesti. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti myöhään illalla radiopuheen ja kertoi, että neuvostohallitus oli käskenyt puna-armeijaa varmistamaan Neuvostovaltion ulkoisen turvallisuuden. Suomessa presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta radiossa kello 13.30. Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja erotti Neuvostoliiton järjestöstä.^[36]

Neuvostojohto muodosti 1. joulukuuta Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen vuoden 1918 sisällissodan jälkeen neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Neuvostoliitto ilmoitti tunnustavansa Terijoen hallituksen Suomen ainoaksi viralliseksi hallitukseksi, käyvänsä sotaa valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan ja kieltäytyi neuvottelemasta Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman uuden hallituksen kanssa.^[37] Terijoen hallituksen asettaminen paljasti, että Neuvostoliiton tavoitteena oli vallata koko Suomi. Terijoen hallituksen piti toimia myös poliittisena hyökkäyskiilana, joka avaisi Puna-armeijalle tien Helsinkiin. Kävikin toisin ja ulkopuolinen uhka yhdisti suomalaiset luokkarajoista riippumatta puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan.^[38]

[muokkaa] Joukot

[muokkaa] Suomen armeija

• Kannaksen armeija
  • II armeijakunta (II AK, 3 divisioonaa ja Ratsuväkiprikaati)
  • III armeijakunta (III AK, 2 divisioonaa)
  • Lisäksi reservissä yksi divisioona

• IV armeijakunta (IV AK, 2 divisioonaa)

• Pohjois-Suomen Ryhmä
  • Lapin Ryhmä

Sodan aikana muodostettiin vielä I armeijakunta, joka kuului kannaksen armeijaan.

[muokkaa] Puna-armeija

• 7. armeija
• 8. armeija
• 9. armeija
• 14. armeija

Suomen rintamalle lähetettiin sodan aikana vielä 13. armeija ja 15. armeija.

[muokkaa] Kaksi vaihetta

Talvisota voidaan jakaa kahteen eri vaiheeseen:

• puna-armeijan hyökkäysten epäonnistuminen ja Suomen puolustusvoimien menestyksellinen torjuntataistelu joulukuussa 1939 kaikilla rintamaosuuksilla
• neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen paineen aiheuttama suomalaispuolustuksen asteittainen murtuminen Karjalankannaksen länsiosassa ja Viipurinlahdella helmi–maaliskuussa 1940.

Rajallisten miehistö- ja materiaalisten resurssien vuoksi Suomen puolustusvoimien taistelukyky oli korkeimmillaan joulukuun lopussa ja, riittävien täydennysten puuttuessa, se aleni sodan loppua kohden. Puna-armeijan tilanne oli päinvastainen; sodan alussa havaittu vihollisen taistelukyvyn vakava aliarviointi ja omien kykyjen yliarviointi voitiin korjata merkittävillä resurssien lisäyksillä tammi–helmikuussa 1940.

[muokkaa] Tavoitteet

Suomi oli keskittänyt ensivaiheen puolustuksen suojajoukot itärajalle jo Moskovan-neuvottelujen aikana ja YH:n varjolla merkittävä osa kenttäarmeijasta oli sodan alkaessa puolustusasemissa. Neuvostoliiton strategiana oli hyökätä Suomeen kuudesta itärajan kohdasta: Karjalankannas, Laatokan Karjala, Kuhmo (ja Lieksa), Suomussalmi, Salla ja Petsamo. Päätavoite oli Karjalankannaksella, josta tuli edetä Viipuriin ja edelleen Helsinkiin. Toinen tärkeä suunta oli Laatokan Karjala, josta voitiin uhata Karjalankannasta ja Etelä-Suomea. Kolmas keskeinen tavoite oli katkaista Suomen "vyötärö" sen kapeimmasta kohdasta ja edetä Ouluun. Lapissa tavoitteena oli vallata Sallan kautta Rovaniemi ja saavuttaa Ruotsin raja. Petsamoa tavoiteltiin lähinnä alueen malmivarojen ja sataman takia.

Puna-armeija kykeni käyttämään vahvempia joukko-osastoja kuin Suomen sodanjohto oli odottanut: kokonaisia, osin moottoroituja divisioonia, Laatokan pohjoispuolen ja Petsamon välisellä alueella. Suomen armeijan taistelukyvyn suhteen ensimmäistä sotaviikkoa leimasi tottumattomuus sotaan sekä muun muassa tankkikauhut eli vihollisen panssarivoimien aiheuttamat paniikkitilanteet, jotka johtivat suunniteltua nopeampaan vetäytymiseen valtakunnan rajalta.

Suomalaisten hyvä improvisointikyky (motti- ja joukko-osastojen paloittelutaktiikka) ja torjuntavälineistön nopea kehittäminen (muun muassa polttopullot)^[39] sekä puna-armeijan joukkojen sotaliikkeiden lähes täydellinen sitoutuminen tiestöön muuttivat tilanteen suomalaisille edullisemmaksi ja kohotti Suomen sotilaiden itseluottamusta. Sodan paine aiheutti myös henkilövaihdoksia puna-armeijassa.

[muokkaa] Suomen torjuntavoitot joulu- ja tammikuussa

[muokkaa] Karjalankannas

Pääartikkeli: Karjalankannaksen taistelut talvisodassa

Karjalankannaksella puna-armeijan hyökkäys pysähtyi suojajoukkotaisteluiden päätyttyä 5. joulukuuta Mannerheim-linjalle, jossa Suomen tykistön pitkälle kehitetty taktiikka ja sen yhteistoiminta jalkaväen kanssa pääsi esille – niin kauan kuin tykistön ammuksia oli riittävästi. Karjalankannasta puolusti Kannaksen armeija jaettuna II Armeijakuntaan länsikannaksella ja III Armeijakuntaan itäkannaksella. Ensin mainittuun kuuluivat 4., 5., ja 11. Divisioonat ja jälkimmäiseen 8. ja 10. divisioona. Kannaksen armeijan ja Päämajan reservinä olivat 1. ja 6. divisioonat. Neuvostoliiton 7. Armeijan yhtymät aloittivat ensimmäisen läpimurtoyrityksen Itä-Kannaksella Taipaleenjoella 6. joulukuuta, mutta hyökkäys päättyi epäonnistumiseen 8. joulukuuta 1939. 7. armeijaan kuului yhdeksän jalkaväkidivisioonaa, panssariarmeijakunta ja kolme panssariprikaatia.

Uusi yritys tehtiin 15.–17. joulukuuta päättyen suomalaisten torjuntavoittoon. Taistelut puna-armeijan painopistesuunnassa Summan kylässä länsikannaksella alkoivat 17. joulukuuta ja ne kestivät 22. joulukuuta asti. Kamppailu päättyi puna-armeijan raskaisiin tappioihin. Taisteluissa oli tyypillistä, että neuvostopanssarit tunkeutuivat helposti tykistökeskityksen suojassa suomalaisten asemiin, mutta suomalaiset kykenivät tykistötulella ja tehokkaalla jalkaväkitulella pitämään puna-armeijan jalkaväen ja panssarivoimat erillään toisistaan. Kun jalkaväki oli tuhottu piikkilankaesteille, panssarintorjujat tuhosivat tankit polttopulloilla ja kasapanoksilla.^[40]

Kun puna-armeijan hyökkäys oli pysäytetty Karjalankannaksella joulukuussa, marsalkka Mannerheim antoi luvan käynnistää vastahyökkäyksen venäläisasemia kohti. Kannaksen armeijan II armeijakunta vahvistettuna kahdella reservidivisioonalla suoritti vastahyökkäyksen 23. joulukuuta 1939. Se kuitenkin epäonnistui ja II armeijakunta kärsi raskaita tappioita. Tapahtuma nimettiin ”hölmön tölväykseksi”.^[41]

[muokkaa] Laatokan Karjala

Laatokan Karjalassa Suomea kohti hyökkäsi puna-armeijan 8. armeija, kuuden divisioonan ja yhden panssariprikaatin voimin. Ne etenivät Laatokan pohjoisrantaa myöten ja hieman pohjoisempaa reittiä, Suojärven strategisesti tärkeän alueen kautta Sortavalaa kohti. Suomalaiset vastustivat hyökkäystä IV armeijakunnan 12. ja 13. divisioonalla.

Suojärvi vallattiin nopeasti ja epäonnistuneiden vastahyökkäysten jälkeen suomalaispuolustus vakaantui Kollaanjoelle 7. joulukuuta alkaen. Laatokan rantamilla Suomen armeija vetäytyi aluksi Salmin–Pitkärannan kautta, mutta puna-armeija pysäytettiin Kitilän–Koirinojan alueelle 11.–15. joulukuuta. Joulukuussa suomalaiset aloittivat vastahyökkäykset, jotka johtivat lopulta Kitilän–Koirinojan–Lemetin mottien syntyyn tammikuun 1940 alussa. Niissä taistelut jatkuivat talvisodan loppuun saakka.^[42]

Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan torjuntavoittojen lisäksi ensimmäisen hyökkäyksellisen ja strategisesti merkittävän voiton Suomen armeija saavutti 12.–22. joulukuuta Tolvajärvellä Raja-Karjalassa. Taisteluissa Ryhmä Talvela, eversti Paavo Talvelan johtamana, rintamakomentajanaan everstiluutnantti Aaro Pajari, löi puna-armeijan 139. jalkaväkidivisioonan. Sen avulla estettiin muun muassa puna-armeijan isku Laatokan Karjalassa taistelleiden suomalaisjoukkojen selustaan.

Suurimmat hyökkäyssotaan perustuneet ja merkittävää kansainvälistä huomiotakin herättäneet voitot suomalaiset saivat Suomussalmen taistelussa 27.–29. joulukuuta 1939 ja sitä seuranneessa Raatteentien taistelussa 1.–7. tammikuuta 1940. Taistelutoimista vastasi suomalaisten puolella 9. divisioona eversti Hjalmar Siilasvuon johdolla. Kamppailussa tuhottiin suhteellisen vähäisin suomalaisjoukoin puna-armeijan 163. ja 44. jalkaväkidivisioona sekä saatiin huomattava sotasaalis. Laatokan Karjalan ja Suomussalmen välisen alueen taistelut ovat hyviä esimerkkejä tehokkaasta maaston ja olosuhteiden hyväksikäytöstä sodassa ja mottitaktiikasta. Raskaiden tappioiden seurauksena Neuvostoliitto luopui tavoitteestaan katkaista Suomi Oulun tasalta.^[43]

[muokkaa] Kuhmo–Lieksa

Kuhmon-Lieksan alueella suomalaisprikaati Vuokko esti puna-armeijan 54. jalkaväkidivisioonan tunkeutumisen Kajaanin ja Pielisjärven suuntiin 8.–28. joulukuuta 1939 käydyissä korpitaisteluissa. Suomussalmen taisteluiden jälkeen 9. divisioona siirrettiin tammikuussa 1940 Kuhmon–Lieksan alueelle, jossa se koetti tuhota edellä mainitun neuvostodivisioonan. Yritys kuitenkin epäonnistui, joten alueella päädyttiin sodan loppuun asti jatkuneeseen mottisotaan.^[44]

Joulukuun 1939 aikana Osastot Roininen ja Suoranta pysäyttivät Sallassa Neuvostoliiton 122. (ja 88.) jalkaväkidivisioonan hyökkäykset Kemijärven alueelle. Samoin Petsamossa suomalaisosasto Pennanen pysäytti venäläisten 52. jalkaväkidivisioonan ja 104. vuoristodivisioonan etenemisen Nautsin-Höyhenjärven alueelle.^[45]

[muokkaa] Puna-armeijan suurhyökkäys helmikuussa

[muokkaa] Neuvostoliiton valmistelut

Puna-armeijan epäonnistuminen Suomen valtausoperaatiossa joulukuussa 1939 johti tilanteen perinpohjaiseen uudelleen arviointiin vuodenvaihteessa 1939–1940. Taistelutoiminta laantui huomattavasti lähes kuukaudeksi ja Suomea vastaan alettiin koota Neuvostoliitonkin resursseihin nähden merkittävää voimaryhmää.

Puna-armeijan ylijohto Stavka perusti 7. tammikuuta 1940 Luoteisrintaman Esikunnan johtamaan sotaa suomalaisia vastaan ja sen johtoon nimitettiin 1. luokan armeijankomentaja Semjon Timošenko. Karjalankannaksen rintama jaettiin kahteen osaan ja 7. Armeijalle määrättiin rintamavastuu alueen länsiosasta, jonne sijoitettiin suurhyökkäyksen painopiste, ja itäosaan tuotiin uusi 13. Armeija. Neuvostodivisioonien kokonaismäärä Karjalankannaksella kasvoi kymmenestä 21–26:een ja lisäksi Timošenko sai käyttöönsä viisi uutta panssariprikaatia ja 11 tykistörykmenttiä sekä lisää ilmavoimien tukea. Puna-armeijalla oli Karjalankannaksella käytettävissään 4 000 tykkiä ja 1 000–1 200 panssarivaunua.

Leningradin alueelle muodostettiin vielä ylimääräinen ylijohdon reservi 28. Armeijakunnasta. Summan alueelle luotiin 6 kilometriä leveä painopiste, jossa hyökkäsi 50. Armeijakunta, kolme divisioonaa tukenaan 500–1 000 tykkiä ja 200 panssarivaunua, sivustoilla hyökkäsivät 10. ja 19. Armeijakunta. Tykistön tiheys oli suurimmillaan noin 50–100 tykkiä rintamakilometrillä. Suomen puolella päähyökkäyksen otti vastaan yksi, Satakunnassa ja Hämeessä muodostettu 3. divisioona, sivustoillaan 4. ja 2. divisioona (tammikuun alussa 1940 joidenkin suomalaisdivisioonien numerointia muutettiin: 6 D. → 3. D., 10 D. → 7 D., 11 D. → 2 D.).^[46]

[muokkaa] Suurhyökkäys murtaa Mannerheim-linjan kannaksella

Puna-armeija aloitti 1. helmikuuta 1940 offensiiviä alustaneen voimakkaan ja jatkuvan tykistötoiminnan, erityisesti Summan lohkolla. Siihen liittyivät myös jalkaväen ja panssarivoimien ympärivuorokautiset hyökkäilyt. Lopputuloksena oli suomalaisten asemien vaurioituminen ja vähäisillä reserveillä varustettujen joukkojen väsyminen jo ennen päähyökkäyksen alkua. Jatkuvan taistelukosketuksen vuoksi joukkoja ei voitu vaihtaa.

Varsinainen yleishyökkäys alkoi 11. helmikuuta aamulla klo 08.40 tykistötulen kiihtyessä voimakkaaksi rumputuleksi. Iltapäivään mennessä venäläiset saivatkin aikaan ratkaisevaksi muodostuneen läpimurron Summassa Lähteen lohkolla. Puna-armeijassa tykistön, panssarivoimien ja jalkaväen yhteistyö oli parantunut merkittävästi, ja suomalaiset puolestaan kärsivät vakavasta tykistön ammusten ja panssarintorjuntatykkien puutteesta.

Polttopullot ja kasapanokset eivät enää riittäneet, koska neuvostojalkaväki suojasi tehokkaasti tulellaan panssarivaunuja. Suomalaisten vastahyökkäykset epäonnistuivat ja lopulta ylipäällikkö Mannerheim antoi 15. helmikuuta Kannaksen 2. Armeijakunnalle käskyn vetäytyä väliasemaan linjalle Samolanlahti–Näykkijärvi–Muolaanjärvi–Äyräpäänjärvi–Vuoksi. 3. Armeijakunta jäi paikoilleen Mannerheimlinjaan sodan loppuun asti.^[47]

Puna-armeijan käyntiin saama tehokas vyörytys kuitenkin mursi väliaseman ja joukot määrättiin vetäytymään taka-asemaan linjalle Viipuri-Tali-Noskuanselkä-Kuparsaari-Vuoksi 27. helmikuuta 1940. Luoteisrintaman Esikunnan komentaja Timošenko antoi 26. helmikuuta joukoilleen käskyn Viipurin kaupungin valtaamisesta. Operaatio tuli suorittaa 7. Armeijan toimesta kaksipuolisena saarrostusliikkeenä ja suorana rintamahyökkäyksenä. 10. ja 28. Armeijakunnan tuli edetä Viipurin länsipuolelle jäätyneen Viipurinlahden yli ja 19. Armeijakunnan oli määrä edetä kaupungin itäpuolelle. 34. ja 50. Armeijakunta hyökkäsivät suoraan Viipuria kohti. Lisäksi 13. Armeijan tehtäväksi tuli ylittää Vuoksi Äyräpään-Vuosalmen kohdalta ja saartaa itäkannaksella Mannerheimlinjalla taistellut Suomen 3. Armeijakunta.^[48]

[muokkaa] Viipurin ja Viipurinlahden taistelut

Taka-aseman puolustuksen kannalta rintamalinjan laajeneminen länteen Viipurinlahdelle oli suomalaisten Kannaksen armeijalle vakava isku. Viipurin ympäristö oli maastollisesti edullisempi alue puolustajalle kuin Etelä- ja Keski-Kannas, mutta osa edusta menetettiin paksussa jäässä olleen Viipurinlahden takia. Suomen puolustusvoimain vakaasti huvenneet voimavarat sekä miehistön että materiaalin suhteen ja joukkojen fyysinen väsyminen vei suomalaisten taistelukyvyn äärirajoille talvisodan viimeiseksi kahdeksi viikoksi.

Viipurin alueelle oli saatu tueksi uusi 23. divisioona ja 21. Divisioona itäkannakselle, mutta ne olivat taisteluarvoltaan muita divisioonia heikompia täydennysjoukkoja. Venäläisten onnistunut strateginen läpimurto Viipurinlahdella olisi uhannut koko Etelä-Suomen puolustusta suomalaisjoukkojen ollessa edelleen syvällä alueen itäpuolella.

Viipurinlahdella suomalaiset 4. divisioonan joukot eivät kyenneet estämään venäläisten maihinnousua lahden länsirannalle Häränpäänniemeen ja Vilaniemeen, jossa puna-armeija katkaisi Viipuri-Helsinki-valtatien 9. maaliskuuta. Suomalaispuolustajat kestivät ja estivät läpimurron laajenemisen. Rauhan tullessa 13. maaliskuuta tilanne oli kuitenkin kriittinen: 7. Armeija siirsi 3. Ratsuväkiarmeijakunnan 11. maaliskuuta jo Koivistolle, tavoitteena ratkaisevan ylivoiman luominen Viipurinlahden länsirannalle, mutta rauha keskeytti toiminnan.

Viipurissa 3. ja 5. Divisioona menettivät esikaupunkialueet ja etulinja siirtyi Patterinmäelle 12. maaliskuuta. Saarrostusuhka kaupungin itäpuolella muodostui vakavaksi puna-armeijan tunkeuduttua Tammisuolle ja murrettua Talin kannaksen puolustuksen tukilinjaan 7.-9. maaliskuuta 1940, mutta hyökkäys onnistuttiin vielä pysäyttämään Portinhoikkaan. Talissa venäläistykistön ankara rumputuli ja panssarivoimat aiheuttivat ylirasittuneiden suomalaisten joukossa jo pakokauhuakin.^[49]

Puna-armeijan 13. Armeija hyökkäsi maaliskuun alusta lähtien vähintään kuuden divisioonan voimin Äyräpäässä-Vuosalmella, jota puolustivat vajaalukuiset 2. ja 21. Divisioona. Äyräpäänharjun keskiosa ja kirkonmäki Vuoksen länsipuolella menetettiin 4. maaliskuuta ja Vuoksen Vasikkasaari 5. maaliskuuta. Venäläisjoukot onnistuivat lopulta ylittämään Vuoksen 8.-11. maaliskuuta ja luomaan noin 500 metriä syvän sillanpään joen itärannalle, mutta rauhantulo ratkaisi kriittisen tilanteen. Taipaleenjoella suomalaisten 7. divisioona kesti puna-armeijan rajut hyökkäykset 11.-20. helmikuuta ja pääosin säilytti alkuperäiset asemansa sodan loppuun asti.^[49]

[muokkaa] Moskovan rauha

[muokkaa] Tie rauhaan

Suomen armeijan sotilaiden joulukuun 1939 aikana aikaansaama odottamaton käänne sodassa, torjuntavoitto puna-armeijasta, toi konfliktiin osaratkaisun. Neuvostoliitto joutui arvioimaan uudelleen sodan tavoitteet ja suunniteltua pidemmäksi venyneen selkkauksen kokonaisvaikutukset.

Suomalaisten menestyksellisen taistelun aiheuttama positiivinen kansainvälinen huomio ei haitannut neuvostojohtoa. Sen sijaan alustavat tiedot Ison-Britannian ja Ranskan suunnitelmista tukea Suomea talvisodassa sekä sotajoukoin että materiaalisesti asetti NL:n aivan uuden tilanteen eteen. Läntisten suurvaltojen puuttuminen sotaan uhkasi laajentaa konfliktin Neuvostoliiton kannalta epäedulliseen suuntaan. Stalin oli laskenut, että maailmansota laajenisi vuoden 1940 aikana natsi-Saksan ja länsiliittoutuneiden väliseksi, mikä olisi tarjonnut Neuvostoliitolle uusia toimintamahdollisuuksia.^[50]

Sotakirjallisuudessa on viime aikoina esitetty hypoteesi, että myös Saksalla olisi ollut merkittävä osuus neuvostojohdon mielenmuutokseen. Länsivaltojen armeijoiden tunkeutuminen Skandinaviaan olisi muodostanut vakavan uhan Saksan sodankäynnille keskeisen, Ruotsin tuottaman rautamalmin häiriöttömälle saannille.

Lopputuloksena oli, että neuvostojohto ilmoitti Ruotsin välityksellä Suomelle 29. tammikuuta 1940 Stalinin olevan valmis aseleponeuvotteluihin Risto Rytin hallituksen kanssa. Ilmoitusta edelsivät kirjailija Hella Wuolijoen ja Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Alexandra Kollontain väliset salaiset tunnustelut 10.-21. tammikuuta 1940. Neuvostoliitto kuitenkin edellytti – koska "verta oli virrannut" – että Suomi on valmis suurempiin alueluovutuksiin kuin mitä NL oli syksyllä 1939 vaatinut.

Suomen hallitus vastasi Neuvostoliiton tarjoukseen 30. tammikuuta ja ilmoitti, että Suomi olisi periaatteessa halukas rauhaan, mutta vain joihinkin pieniin rajatarkistuksiin Karjalankannaksella ja mahdollisesti myös Suomenlahden demilitarisointiin. Hyvä tilanne rintamilla vähensi suomalaisten halua lisämyönnytyksiin.^[51]

[muokkaa] Suomen valinta

Suomen asema muuttui, kun Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen tulivalmistelut 1. helmikuuta ja varsinaisen yleishyökkäyksen 11. helmikuuta 1940 ja suomalaisten puolustus alkoi horjua. Neuvostojohdon rauhantarjous ja suurhyökkäys olivat ilmeisesti osa kokonaissuunnitelmaa, jonka avulla toisaalta vielä yritettiin ainakin rajoitettua sotilaallista ratkaisua rintamilla, mutta toisaalta pyrittiin neuvotteluteitse estämään konfliktin laajeneminen. Helmikuun alussa 1940 suomalaiset päätyivät rauhaan asti jatkuneeseen kujanjuoksuun, jossa tasapainoiltiin rauhanteon ja sodan jatkamisen välillä. Puna-armeijan hyökkäyksen aiheuttama paine sekä oman armeijan fyysinen väsyminen ja tappiot sekä reservien puute puolsivat rauhansopimusta. Toisaalta länsivaltojen avunantotarjous houkutteli jatkamaan sotaa.

Puna-armeijan panssarivaunujen ja tykistön rumputulen vyöryttäessä suomalaisten puolustusasemia Karjalassa, neuvostojohto antoi 23. helmikuuta Suomelle minimiehdot rauhanneuvottelujen aloittamiseksi. Niissä vaadittiin Suomea luovuttamaan Neuvostoliitolle ainakin Karjalankannas ja Viipuri sekä Laatokan koillispuoli Sortavala mukaan lukien. Rintamatilanteen jatkuvasti huonontuessa ja muun muassa Ruotsin yhä evätessä siihen kohdistuneet Suomen avunpyynnöt, maan hallitus päätti aloittaa neuvottelut rauhasta 29. helmikuuta ja myöntyi Neuvostoliiton ehtoihin 5. maaliskuuta.

Ruotsin motiiveina puolueettomuuteen lienee ollut maan säilyminen suursodan ulkopuolella, rautamalmin vienti ja Saksan suhteet, joita länsivaltojen interventio Skandinaviaan olisi uhannut. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska olivat päättäneet sotilaallisesta puuttumisesta talvisotaan 6. helmikuuta ja ne odottivat Suomen virallista avunpyyntöä 5. maaliskuuta 1940 mennessä. Suomen sotilasjohto kuitenkin arvioi, että lännen apu olisi ollut riittämätöntä eikä se olisi ehtinyt ajoissa. Pelättiin myös, että avun hyväksyminen olisi siirtänyt koko toisen maailmansodan painopisteen Pohjois-Eurooppaan, mikä olisi ollut erittäin raskasta siviileille (vrt. Puolan tilanne, jossa taisteltiin koko sodan ajan).

Suomen hallituksen päätökseen rauhaan taipumisesta on joillakin tahoilla arvioitu vaikuttaneen myös marsalkka Hermann Göringin Suomen Saksan-lähettiläs T. M. Kivimäelle 22. helmikuuta mahdollisesti antama suullinen kehotus suostua rauhaan. (Katso: Hermann Göring: Talvisodan neuvot) Göring olisi luvannut suomalaisten saavan siitä kunnon korvauksen myöhemmin.

Saksalaisten päämotiivina tilanteen rauhoittamiseen lienee ollut länsiliittoutuneiden avustussuunnitelmat, jotka uhkasivat rautamalmin saantia Pohjois-Ruotsista. Hitlerin päätavoitteena oli bolševismin lyöminen ja elintilan hankkiminen idästä.^[52] Siten talvisota ravisteli suursodankin asetelmia. Maaliskuun 1940 alkuun mennessä Suomen armeija oli kuitenkin tullut pisteeseen, jossa sen taistelukyky uhkasi romahtaa ja siksikin pääministeri Risto Rytin johtama valtuuskunta alistui Moskovassa sanelurauhaan 8.–10. maaliskuuta 1940.^[53]

[muokkaa] Rauha

Suomen hallitus ja ulkoasiainvaliokunta hyväksyivät Neuvostoliiton laatiman rauhansopimuksen 11. maaliskuuta ja Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin illalla 12. maaliskuuta 1940. Taistelutoiminta rintamilla päättyi seuraavana päivänä asteittain klo 11 alkaen. Kello 10:45 neuvostojoukkojen tykistö ja kranaatinheittimistö avasivat yllättäen tulen suomalaisten asemiin. Keskityksillä ei ollut mitään suoraa sotilaallista päämäärää, ja ne onkin tulkittu puhtaaksi kostotoimeksi. Tulituksen johdosta satoja suomalaisia kuoli tai haavottui.^[54]

Yleisradion suosituimman radiokanavan Yle Suomen Sadan vuoden syke - Sota-ajan laulut -sivuston artikkelin mukaan samana päivänä, jolloin ulkoasiainministeri Väinö Tanner julisti sodan päättyneeksi, Reino Palmroth (Palle) reagoi rauhanehtoihin soittamalla radiossa sanoittamansa Silmien välliin -kappaleen, josta tuli hitti.^[55]

Rauhansopimuksen mukaan Suomi luovutti Neuvostoliitolle osan Sallaa ja Kuusamoa, Kalastajasaarennon Petsamosta, Suomenlahden ulkosaaret ja lähes koko Karjalan mukaan lukien Viipurin, maan toiseksi suurimman kaupungin, käytännössä vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan rajalinjaa seuraillen. Suomi joutui myös vuokraamaan Hangon Neuvostoliitolle tukikohdaksi 30 vuodeksi ja rakentamaan Kantalahden ja Sallan välille rautatien. Lisäksi tilanne synnytti merkittävän väestöpoliittisen ongelman, kun kaikkiaan 430 000 suomalaista lähti evakkoon Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta.^[56]

[muokkaa] Osapuolten heikkoudet ja vahvuudet

[muokkaa] Suomen armeijan vahvuudet ja heikkoudet

Suomen armeijalla oli puolellaan maaston tuntemus sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kovassa pakkasessa ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin tuhat kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli harvassa teitä ja vähän asutusta. Suomen salaisia aseita olivat sukset, ahkio, teltta kamiina ja (suomi-konepistooli). Näitä varusteita ja niiden käyttöön liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-luvuilla.

Taktiikkaan kuului polttaa viholliselle jätettävät kylät ja erilliset rakennukset, jottei vihollinen voisi majoittua niihin. Suomalainen sotilastaktiikka perustui tilanteen mukaan toimimiseen. Hyökättiin saarrostavasti missä voitiin, puolustauduttiin kun oli pakko. Suomalaisten merkittävä vahvuus oli myös radiotiedustelu eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitussanomien avaaminen. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa motteja laukaistessaan keskittämään voiman ulosmurtokohtiin ja jättämään muut alueet motin ympärillä lähes ilman miehitystä.

Suomalaisten liikkuvuus aiheutti myös sen, että partiot joutuivat kulkemaan joskus pitkiä matkoja nälän partaalla. Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjuntavälineiden puute. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut riittävästi jalkaväkimiinoja tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes suunnitellusta määrästä. Suunniteltu panssarintorjuntakiväärien hankinta ei toteutunut ennen sodan alkamista hankinnasta päättäneiden osapuolien riidellessä sen kaliiperivalinnasta. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet, kuten polttopullo, koivun halko ja kasapanos, eivät olleet aina käyttökelpoisia suojattomassa maastossa. Panssarintorjunnan heikkoudet saivat aikaan jalkaväen taistelumoraalin alenemisen. Toisinaan esiintyi suoranaista pakokauhua.^lähde?

Suomi kesti Kannaksella armeijan sitkeyden, ei niinkään ylivoimaisen taktiikan ansiosta.

Suomen armeija ei ollut tehokas suunniteltua, jättimäistä hyökkäystä vastaan Kannaksella talvisodan lopussa. Koska suomalaisilla oli vain vähän joukkoja, nekin kuluneita, murtui suomalaisten rintama venäläisten lisätessä painetta. Venäläiset olivat oppineet virheistään ja käyttivät panssarivaunuja ryhmissä murtamaan juoksuhaudat.

Kenttätykistön tuli oli tarkkaa, mutta ammuksia oli aivan liian vähän. Vertailun vuoksi voi mainita, että suomalaisen tykistön koko sodan ammuskulutus vastasi puna-armeijan kahden päivän kulutusta. Karjalan Kannaksella venäläisten tykistön tulivoima oli 7 kertaa suomalaisia vahvempi.^[57] Yleisestikin Suomen huoltotilanne oli kriittinen. Vihollisuuksien alkuvaiheessa Suomen sotatarvikkeiden riittävyydeksi arvioitiin:^[58]

Kiväärien ja kevyiden konetuliaseiden patruunoita	60 päiväksi
Kevyiden kenttätykkien ammuksia	21 päiväksi
122mm. haupitsien ammuksia	24 päiväksi
Raskaiden- ja rannikkotykkien ammuksia	19 päiväksi
Maajoukkojen ajoneuvojen polttoainetta	60 päiväksi
Lentokoneiden polttoainetta	30 päiväksi

[muokkaa] Puna-armeijan vahvuudet ja heikkoudet

Puna-armeijalla oli puolellaan musertava kalusto- ja miesylivoima. Varsinkin tykistö oli tehokas ase suomalaisia vastaan, lisänä olivat panssarivaunut ja lentokoneet. Toisaalta puna-armeijan taktiikka oli peräisin Neuvostoliiton keskialueilta eli aroilta, jossa se käytti avointa hyökkäystä vihollista vastaan. Tukeuduttiin aukeille ja teihin. Venäläiset hyökkäsivät suurin joukoin aukeiden yli uraata huutaen. Metsäsodankäynnin erikoisoloista oli ylijohdolla käsitys, mutta joukkoja ei ehditty kouluttaa ennen sodan syttymistä. Upseerit olivat liian sidottuja ohjesääntöihin.

Toisaalta jätettiin tekemättä ohjeiden mukaisia turvatoimia, esimerkiksi metsätiellä ei viitsitty raivata metsistä kaistoja puuttomiksi. Prikaatin komentokeskus saattoi jäädä vartioimatta. Luotettiin omaan voimaan, suomalaisten ei uskottu pystyvän merkittäviin vastatoimiin eikä osattu olla varovaisia ja valppaita. Myös eri yksiköiden välisessä yhteistyössä oli joskus kitkaa. Alussa esimerkiksi panssariase ja jalkaväki eivät tukeneet toisiaan.^lähde?

Puna-armeijan perusajatus oli hyökkäys, jonka uskottiin onnistuvan lyhyessä ajassa. Puna-armeijalla ei ollut Suomeen hyökätessään talvivarusteita, armeijan yksiköitä oli siirretty Puolan rintamalta. Huolto ei aina pelannut toivotulla tavalla. Suksia ei osattu käyttää, majoituskalustoa ei useinkaan ollut. Jouduttiin hytisemään maakuopissa ja lämmittelemään avotaivaan alla nuotion ääressä.

Merkittävä talvisodan kulkuun vaikuttava tekijä oli Stalinin puhdistukset vuosina 1937–1938, joissa tapettiin tai vangittiin Neuvostoliiton uuteen mekanisoituun sodankäyntiin koulutettu upseerikunta lähes kokonaan. Puna-armeija oli salaisesti kehittänyt mekanisoitua sodankäyntiä yhdessä Weimarin Saksan kanssa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Talvisodassa ei kuitenkaan käytetty uutta strategiaa. Talvisodassa samoin kuin ei jatkosodassakaan käytetty myöskään Neuvostoliitossa 1930-luvulla kehitettyjä maahanlaskuoperaatioita puolustajan linjojen taakse, vaikka Neuvostoliitto oli kehityksessä kansainvälinen edelläkävijä.^lähde?

[muokkaa] Mottitaistelut

Suomalaiset käyttivät omia taktiikoitaan ja vihollisen virheitä tehokkaasti hyödyksi. Hyökkääjän kolonnat motitettiin metsäteille Raatteen tiellä. Raatteen tiellä tuhottiin kokonainen moottoroitu divisioona ja saatiin iso sotasaalis. Venäläisten motit puolustautuivat sitkeästi ja sitoivat suomalaisia, joita olisi tarvittu muualla. Katastrofista joutui vastuuseen puna-armeijan sotatoimiyhtymien korkein johto. Kenraaleita ja politrukkeja teloitettiin.^[59]

Suomussalmen suunnalla taistelleen 163. Divisioonan ylin komissaari Lev Mehlis menetti asemansa väliaikaisesti, mutta sai säilyttää henkensä. Hänet kutsuttiin vuonna 1941 Puna-armeijan ylimmäksi komissaariksi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen hän toimi muun muassa Neuvostoliiton valtion tarkastusviraston pääjohtajana. Hän kuoli vuonna 1953.

[muokkaa] Osapuolten tappiot

Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat 26 662 sotatoimissa menehtynyttä ja noin 1 000 siviiliä.^[60] Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen 48 745 kaatunutta ja 158 863 haavoittunutta,^[61] mutta nykyään tiedetään varmuudella näiden lukujen olevan aivan liian pieniä.

Everstiluutnantti Grigori Fedotovitš Krivošejevin 1990-luvulla johtama tutkimusryhmä tutki kaikki neuvostoarkistoissa olleet tiedot Neuvostoliiton sodissa kärsimistä tappioista (tutkimus on julkaistu englanniksi nimellä Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century). Ryhmä totesi, että tarkkoja tappioita ei voida varmuudella sanoa tietojen ristiriitaisuuksien takia, mutta antaa kuitenkin kaksi eri lukua kaatuneista:

• Yksiköiden tappioilmoitukset sisältävät 95 348 kaatunutta, kadonnutta ja haavoihinsa kuollutta.
• Vuosina 1949–1951 kerätty Puna-armeijan tappioluettelo sisältää 126 875 nimeä.

Ryhmän mukaan jälkimmäinen on todennäköisesti lähempänä oikeata. Haavoittuneiden punasotilaiden luvuksi ryhmä ilmoittaa 265 000 miestä. Venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa kirjallisuudessa on esitetty suurempiakin lukuja, kuten 200 000–300 000 kaatunutta, huippuna Nikita Hruštšovin mainitsemat miljoonan miehen tappiot. Nämä luvut eivät kuitenkaan perustu arkistolähteisiin. Mannerheim arvioi muistelmissaan mm. tuhottujen divisioonien perusteella kaatuneiden neuvostosotilaiden määräksi 200 000.^[62]

Sodan seurauksena Suomi menetti Sallan, Karjalan, Suomenlahden ulkosaaret ja Kalastajasaarennon länsiosan. Kaiken kaikkiaan luovutetut alueet olivat 12 % Suomen pinta-alasta. Suomi joutui myös vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon sotilastukikohdaksi. Kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista eli noin 12 % koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja.

[muokkaa] Muiden valtioiden roolit talvisodassa

Suomi sai paljon myötätuntoa ympäri maailman jo lokakuussa ennen talvisotaa, ja sodan alku synnytti suurta neuvostovastaisuutta. Erityisesti Etelä-Amerikan valtiot tuomitsivat Neuvostoliiton hyökkäyksen vihamielisin sanoin. Tärkeintä apua Suomi luultavasti sai kansainväliseltä lehdistöltä, joka seurasi sotaa tarkasti ja oli kommunistisia lehtiä lukuun ottamatta Suomen puolella.

Kansainliitto kutsuttiin joulukuun alussa koolle Suomen ehdotuksesta käsittelemään Neuvostoliiton hyökkäystä. Suomi ei hyötynyt poliittisesti kokouksesta. Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta.^[63]

[muokkaa] Pohjoismaat

Pohjoismaat, eritoten Ruotsi, tukivat Suomea sodassa. Ruotsissa syntyi laaja kansalaisliike, ja Finlandskommiten (Suomen komitea) avulla ja tunnuksen "Finlands sak är vår" alla Ruotsista saapui vapaaehtoisena sotaan yli 8 260 ruotsalaista ja 725 norjalaista. Apuun kuului myös 12 hävittäjäkonetta ja 4 pommikonetta, jotka osallistuivat taisteluihin 10. tammikuuta 1940 lähtien. Koneet tulivat Ruotsin ilmavoimista ja nämä 12 hävittäjäkonetta olivat kolmasosa Ruotsin ilmavoimien hävittäjäkoneista. Virallisesti Ruotsi pysyi kuitenkin puolueettomana.

[muokkaa] Viro

Viron osa sodassa oli monitahoinen. Valtio oli itsenäinen, mutta allekirjoittanut syyskuussa 1939 avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Neuvostolaivaston sota-aluksia oli Tallinnassa, ja Paldiskissa oli Neuvostoliiton lentotukikohta, josta käsin pommitettiin Turkua.^[64]

Suomen poliittinen johto kutsui Viroa "vihollisensa liittolaiseksi" ja Suomessa esiintyi Viron-vastaisuutta. Maiden diplomaatit kävivät pisteliästä sananvaihtoa liittyen Viron rooliin. Virallisesti Viro ilmoitti olevansa sodassa puolueeton ja neuvostolaivaston olevan Tallinnassa vain laivastovierailulla.^[64]

Epävirallisesti Viron johto antoi kuitenkin luvan Tallinnan ulkopuolella olevien puna-armeijan tukikohtien pommittamiseen. Suomen ilmavoimat pommittivatkin, mutta tavoitteenaan lähinnä näyttää Puna-armeijalle, etteivät ne olleet koskemattomia. Ilmavoimilla oli suunnitelma Paldiskin lentotukikohdan tuhoamiseksi, mutta sitä lykättiin sodan loppuun asti Karjalankannaksen toisen offensiivin alettua, kun pommikoneita tarvittiin jalkaväen tukemiseksi. Suomalaiset myös miinoittivat Viron laivaväyliä. Miinat upottivat saksalaisen kauppalaiva Dietrich Hasseldickin (900 tonnia).

Vaikka poliittisesti Suomi ja Viro olivat etäisiä, sotilaallisesti mailla oli salaista ja Suomelle arvokasta yhteistyötä. Virolaiset radiotiedustelijat mursivat Puna-armeijan koodattua radioliikennettä ja saivat divisioonatason tietoa sen operaatioista. Tiedustelutieto lähetettiin Suomeen Suomenlahden merikaapeleita pitkin.

[muokkaa] Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta

Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta suunnittelivat retkikunnan lähettämistä Suomen avuksi. Englantilaisten suunnitelma oli nousta maihin Norjan rannikolla kahdessa osastossa. Näillä olisi kuitenkin ollut käskyt ensisijaisesti miehittää Kiirunan–Jällivaaran malmikentät sekä Ruotsin ja Norjan satamia, koska maat pelkäsivät Neuvostoliiton etenevän Suomesta Pohjois-Skandinaviaan asti ja toisaalta uskoivat Pohjois-Ruotsista tuodun rautamalmin olevan elintärkeää Saksan sotataloudelle.

Suomen puolustaminen olisi ollut sivutavoite ja vain pieni osa retkikunnasta olisi lähetetty Suomeen. Ranskalaiset suunnittelivat myös maihinnousua Petsamossa yhdistettynä Muurmanskin saartoon Pohjoiselta jäämereltä^[65] sekä hyökkäystä Neuvostoliittoon lähtien samanaikaisesti Suomesta ja Syyriasta.^[66] Suunnitelmaa hyökätä Lähi-idästä käytettiin myöhemmin hämäämään retkikunnan varsinainen operaatioalue.

Retkikunnan suunnittelu eteni viivytellen, sillä Ruotsin ja Norjan suhtautuminen oli kielteistä ja liittoutuneet pelkäsivät maiden tekevän vastarintaa maihinnousun jälkeen. Neuvottelut Suomen hallituksen kanssa alkoivat lopulta helmikuun lopulla, mutta Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta esittivät erillisiä tarjouksia ja antoivat avun määrästä ja ajankohdasta ristiriitaisia tietoja. Suomikaan ei ollut täysin halukas vastaanottamaan pientä retkikuntaa, koska sillä ei olisi ollut suurta vaikutusta operatiiviseen tilanteeseen ja se olisi saattanut provosoida Saksaa. Aikataulun mukaan retkikunta olisi noussut maihin Norjassa maaliskuun lopulla.

Yhdistynyt kuningaskunta myi sodan alussa Suomeen 20 ja lahjoitti 10 Gloster Gladiatoria. Etelä-Afrikka lahjoitti lisäksi 25 Gloster Gauntletia, mutta ne eivät ehtineet palvella Suomen ilmavoimissa ennen sodan loppua. Yhdistynyt kuningaskunta lahjoitti lisäksi 40 ambulanssivaunua. Suomi osti tai sai lahjoituksena Isosta-Britanniasta ja Ranskasta paljon muuta sekalaista sotatavaraa, kuten Bristol Blenheim -pommikoneita, Hawker Hurricane -hävittäjiä, Morane-Saulnier M.S. 406 -hävittäjiä, tykkejä ja heittimiä ammuksineen, viestintävälineitä, vaatteita, telttoja ja kenttäkeittiöitä.

[muokkaa] Saksa ja Italia

Talvisodan aikana natsi-Saksan ja Neuvostoliiton suhteet olivat parhaimmillaan. Fasistinen Italia puolestaan oli avoimesti myötämielinen Suomelle. Suomi osti Italiasta 35 Fiat G.50 -hävittäjälentokonetta, jotka oli tarkoitus toimittaa junakuljetuksena Saksan läpi. Saksa ei kuitenkaan sallinut asekuljetuksia Suomeen alueensa läpi, joten koneet toimitettiin meriteitse Ruotsiin, jossa ne koottiin ja lennettiin Suomeen.^[67] Saksa tarjoutui huoltamaan Neuvostoliiton laivaston sukellusveneitä Pohjanlahdella ja myöntyi miinoittamaan Suomen rannikkoakin, mutta Neuvostoliitto perui kuitenkin tämän. Hermann Göring kuitenkin vihjaili sodan loppuvaiheessa Suomelle, että Saksa tulisi tukemaan Suomea, jos se tekisi rauhan.^[68]

[muokkaa] Puola

Suomeen tarjottiin Latviaan internoituja puolalaisjoukkoja jo sodan alussa. Ne eivät saaneet kuitenkaan Ruotsilta läpikulkulupaa. Suomi toivoi saavansa käyttöönsä Puolasta paenneita lentäjiä, joita oli kokoontunut Tukholmaan satakunta, mutta heille ei onnistuttu hankkimaan kalustoa.

Puolan pakolaishallituksen pääministeri Władisław Sikorski suunnitteli Suomen tukemista Puolan laivaston aluksilla Petsamon vesillä. Hän myös sai hallituksensa hyväksymään puolalaisten vapaaehtoisten liittämisen liittoutuneiden retkikuntaan, mutta muut liittoutuneet vastustivat tätä. Puolalaisten avunannon tavoitteena oli saada Suomi tunnustamaan Puolan pakolaishallitus, mutta Suomi ei halunnut tätä tehdä suurpoliittisten riskien vuoksi.^lähde?

[muokkaa] Yhdysvallat

Yhdysvallat ei ollut Kansainliiton jäsen eikä siksi katsonut Neuvostoliiton saamien moitteiden sitovan itseään. Maa tulkitsi, että koska talvisodassa ei ollut annettu sodanjulistusta, eivät Suomi ja Neuvostoliitto olleet sotaa käyviä maita. Siten Yhdysvallat jatkoi tavallisia kauppasuhteita molempiin maihin.

Suomi sai varauksetonta tukea yhdysvaltalaiselta lehdistöltä, joka kommunistisia lehtiä lukuun ottamatta tuomitsi hyökkäyksen. Yhdysvalloissa tehdyt rahakeräykset Suomen hyväksi tuottivat kuutisen miljoonaa dollaria. Tästä suuri osa tuli amerikansuomalaisilta. Entinen Yhdysvaltain presidentti Herbert Hoover toimi näkyvästi Suomen hyväksi.

Eniten Suomi tarvitsi Yhdysvalloista aseita, mutta asehankinnat alkoivat edetä vasta helmikuussa. Hankintoja hidasti kilpailu tarpeista Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan kanssa, Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin asettama lyhyt vientikielto Suomeen, yhdysvaltalaisten byrokratia, suomalaisten halu tinkiä ja kuljetuskaluston puute. Hankintojen rahoittaminenkin oli ongelmallista, sillä Yhdysvallat ei myöntänyt Suomelle lainaa aseita varten. Esimerkiksi joulukuussa Suomeen tarjottiin myytäväksi 43 kappaletta Brewster F2A "Buffaloa", mutta ensimmäiset saapuivat vasta maaliskuussa.

Neuvostoliitto osti sodan aikana yhdysvaltalaisilta liikemiehiltä lentokonebensiiniä, moottoreita ja muita strategisia tavaroita rahoittaen hankintansa Yhdysvalloille myydyllä kullalla. Tämä herätti närkästystä yhdysvaltalaisessa lehdistössä, jonka paljastukset asiasta johtivat polttoainekuljetusten lakkauttamiseen neuvostoliittolaisiin satamiin.

[muokkaa] Talvisodan seurauksista ja merkityksestä

Talvisota oli sekä Suomen että Neuvostoliiton kansoille raskas koettelemus: henkilö- ja aineelliset tappiot olivat molemmissa maissa suuret. Lisäksi maiden väliset suhteet olivat sodan jälkeen siihen asti huonoimmassa tilassa, eikä kumpikaan pyrkinyt välien parantamiseen, vaan etsi ratkaisuja ristiriitoihin muuta kautta. Toinen maailmansota jatkui, ja sen kehitys vaikutti ratkaisevasti myös Neuvostoliiton ja Suomen väliseen tilanteeseen. Raskaista menetyksistä huolimatta Neuvostoliitto ei luopunut suunnitelmista valloittaa Suomea.

Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi myytti, talvisodan ihme. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus, jossa myös uskonnollisilla tekijöillä oli oma osuutensa. Kuitenkin sekä sota- että poliittisen historian tutkimusten tuloksista on löydettävissä rationaaliset syyt sodan lopputuloksen synnylle.^selvennä? Talvisota toi esille kansakuntien henkisten voimavarojen merkityksen sodankäynnissä. Sodan jälkeen Suomen kansa oli sisäisesti yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin maan siihenastisessa historiassa. Myös poliittisella rintamalla pyrittiin kansaa yhtenäistävien toimien tukemiseen ja edistämiseen. Muun muassa 1930-luvulla käydyt kiistat Suomen armeijan rahoituksesta ja ylläpidosta väistyivät voimakkaan varustautumispyrkimyksen tieltä. Suomen johto pyrki kuitenkin kaikin keinoin välttämään talvisodassa koettua tilannetta, jossa maa oli joutunut yksin sotaan suurvaltaa vastaan.

Suomalaisille talvisota oli lähinnä puolustuksellinen sota, mutta alue- ja henkilömenetykset nostattivat hyökkäysmielialaa. Suomessa jo aiemmin vallalla olleet epäluulot Neuvostoliittoa kohtaan kärjistyivät ryssävihaksi, jossa kaikki NL:n toimet tulkittiin negatiivisesti.

Talvisodan historia tarjoaa hyvän esimerkin suurvaltapoliittisista toimintaperiaatteista. Sekä Saksan että Neuvostoliiton 1930-luvulla esittämät aatteelliset motiivit ja niiden keskinäiset vastakkainasettelut osoittautuivat propagandaksi, jonka avulla peiteltiin suurvaltojen todelliset valtapyrkimykset. Bolševismin ja kansallissosialismin tunnukset siirrettiin syrjään, kun suurvaltain etu niin vaati. Tämän tosiasian oivaltaminen oli eräs keskeinen tekijä talvisodan hengen syntymisessä suomalaisten kesken.^[69]

Yhteiskunnassa tapahtuvan poliittisen mielipiteenmuodostuksen suhteen talvisota ja vuoden 1918 Suomen sisällissota ovat mielenkiintoinen vertailukohta. Vuoden 1917 aikana sisä- ja suurvaltapoliittiset virtaukset veivät suomalaisia erilleen toisistaan ja vahvistivat poliittisen kentän äärilaitoja sekä oikealla että vasemmalla. Vuonna 1939 kehitys oli päinvastainen: sisäpolitiikassa tapahtui yhdentymistä ja suurvaltojen toimet mursivat niitä Suomessa kannattaneiden ääriryhmien asemaa oikeistossa ja vasemmistossa, ja virta vei suomalaisten enemmistöä yhteisten ulkopoliittisten ja maanpuolustuksellisten tavoitteiden taakse ja lopulta taisteluun epäoikeudenmukaisiksi koettuja toimia vastaan. Suomalaisten välinen yksituumaisuus (ns. asevelihenki) on heijastunut sisäistä ristiriidoista huolimatta toisen maailmansodan jälkeiseenkin aikaan.

Talvisota saattoi vaikuttaa toiseen maailmansotaan merkittävästi, koska Hitler arvioi Neuvostoliiton "savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi", mikä osaltaan vahvisti saksalaisten päätöstä hyökätä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Toisaalta neuvostoliittolaiset ottivat opikseen jäykän taktiikan ja heikkojen komentosuhteiden aiheuttamista tappioista sekä jalkaväen koulutuksen puutteista. Myös Suomi-konepistoolein varustettujen iskujoukkojen menestys Raatteentiellä johti konepistoolin sekä suksien merkityksen uudelleenarviointiin Neuvostoliitossa. Neuvostoliitto ryhtyi varustamaan jalkaväkeään automaattikiväärien ohella myös itse valmistamillaan PPŠ-41-konepistooleilla, minkä ansiosta tulivoima kasvoi.

Sodan aikana Neuvostoliitossa sitä kutsuttiin "suomalaiseksi sodaksi" tai "Suomen kampanjaksi". Toisen maailmansodan jälkeen YYA-aikana terminologiaa pehmennettiin ja puhuttiin "vuosien 1939–1940 neuvostoliittolais-suomalaisesta paikallisesta aseellisesta konfliktista". Huomattava on, että jo vuoden 1963 neuvostoliittolaisissa tietosanakirjoissa Neuvostoliitto nimettiin hyökkääjäksi. Perestroikan myötä 1980-luvun alussa talvisodasta tuli jälleen sota ja nimi "zimnjaja voina" (ven. Зимняя война, talvisota) tuli muotiin.^[70]

[muokkaa] Katso myös

• Jatkosota
• Talvisodan henki
• Suomen Ilmavoimat, joka kuvaa talvisodan ilmasodan ja lentokaluston
• Talvisodan merisotatoimet
• Talvisodassa saatu sotasaalis
• Rautasormus
• Talvisodan pommitukset
• Talvisodan ilmasotatoimet

[muokkaa] Lähteet

• Lauri Haataja (1989): Kun kansa kokosi itsensä. ISBN 951-30-9170-8
• Silvo Hietanen toim. (1989): Kansakunta sodassa 1. Sodasta sotaan. ISBN 951-861-384-2
• Erkki Käkelä: Marskin panssarintuhoojat: Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24638-7.
• Lasse Laaksonen (2005): Todellisuus ja harhat, Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940. ISBN 951-20-6911-3
• Jari Leskinen & Antti Juutilainen (1999): Talvisodan pikkujättiläinen. ISBN 951-0-23536-9
• Henrik Meinander (2006): Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. ISBN 978-951-0-30809-7
• Jukka Nevakivi (2000): Apu jota ei annettu, Länsivallat ja Suomen talvisota 1939–1940. ISBN 951-0-24676-X
• Erkki Palolampi: Kollaa kestää. WSOY, 1989 (11. painos). ISBN 951-0-16034-2.
• Romaani Kollaanjoen taisteluista. Liitteenä sotahistoriallinen katsaus Kollaan rintama — talvisodan pienoiskuva, kirjoittanut K. J. Mikola.
• Ari Raunio (2004): Sotatoimet. Suomen sotien 1939–1945 kulku kartoin. ISBN 951-593-914-3
• Sotatieteen laitos, Sotahistorian toimisto (1978): Talvisodan historia, osa 2. ISBN 951-0-08147-7
• Jorma Tiainen toim. (1989): Talvisodan kronikka. ISBN 951-20-3446-8
• Heikki Ylikangas (2001): Tulkintani Talvisodasta. ISBN 951-0-26052-5
• Jukka, Raunio: Lentäjän näkökulma II. Kerava: Jukka Raunio, 1993. ISBN 951-96866-0-6.

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Antero Holmila: Talvisota muiden silmin (Atena, 2009)

• Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota: Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga, 2008. ISBN 978-951-0-32917-7.
• Stepakov, Viktor & Orehov, Dmitri (suom. Hyvärinen, Matti): Paraatimarssi Suomeen – Talvisota venäläisten silmin. WSOY, 1992. ISBN 951-0-18304-0.
• Raunio, Ari & Kilin, Juri: Talvisodan taisteluja. Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-068-2.
• Edwards, Robert (suom. Porio, Jouni): Talvisota eurooppalaisin silmin. Minerva, 2007. ISBN 978-952-492-072-8.
• Uitto, Antero: Talvisota puna-armeijan silmin. Karisto, 1999. ISBN 978-951-233-939-6.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Suomen puolustusvoimat – Talvisota
• YLEn Elävä arkisto - Suomi sodassa
• YLE Elävä arkitsto/Arkivet: Ruotsinkielistä materliaalia talvisodasta
• Ylen talvisodan 70-vuotissivusto
• Neuvostoliittolaisen talvisodan veteraanin haastattelu
• Talvisodan alku päivä päivältä
• Luettelo kuolleista neuvostosotavangeista sodan aikana (135 kpl). Arkistolaitos.
• http://www.winterwar.ru