Upotussota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saksalaisten torpedoima liittoutuneiden tankkeri uppoamassa Atlantilla 1942
Engelbert Endrassin komentaman U-46:n torpedoima suomalainen kauppalaiva S/S Margareta uppoaa Biskajanlahdella 9. kesäkuuta 1940.
Yhdysvaltain hallinnon propagandajuliste varomattomien puheiden seurauksista sodassa: ”Loose lips sink ships”.

Upotussota on merisodankäynnin muoto, jossa pyritään välttämään taisteluvoimien suoranaista kosketusta ja upottamaan mahdollisimman paljon vihollisen kauppa-, huolto- ja kuljetusaluksia: ”hyökätään voiman sijasta tonnistoa vastaan”. Upotussodan muotoja ovat risteilijäsota, jossa pinta-aluksien muodostamat yksiköt tai osastot risteilevät avomerellä iskien vihollisalusten kimppuun ja iskettyään pakenevat jälleen avomerelle sekä sukellusvenesota, jossa sukellusveneillä pyritään hyökkäämään keskitetyin voimin vihollisen saattueita vastaan.

Tavoite[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Upotussota on tyypillisesti mannervaltion sodankäyntimuoto saarivaltiota vastaan. Koska saarivaltion logistiikka on riippuvainen merihuollosta ja -kaupasta, kauppalaivojen upottaminen vaikuttaa saarivaltion sodankäyntipotentiaaliin paljon pahemmin kuin sen sota-alusten kimppuun käyminen. Vastaavasti saarivaltion sodankäyntimetodeihin kuuluvat miinasota ja saarto, jolla mannervaltion laivastovoimat pyritään sulkemaan satamiinsa, ja oma merikauppa toisaalta suojaamaan suojamiinoittein että myös miinoittamaan vihollisen merialueet.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Upotussota on ollut merisodankäynnin tavallisin muoto jo 1700-luvulta lähtien, jolloin fregatit kävivät vihollisen merikaupan ja logistiikan kimppuun. Varsinaiset meritaistelut käytiin linjalaivoin.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa 1914 Saksa aloitti upotussodan Ison-Britannian merikauppaa vastaan sekä risteilijöillä, apuristeilijöillä että sukellusveneillä (”U-veneet”). Vuonna 1917 Saksa aloitti rajoittamattoman sukellusvenesodan upottaen jokaisen vastaan tulevan kauppalaivan, kansallisuudesta riippumatta.

Vastavetona Britannia otti käyttöön saattuetaktiikan sekä kaikuluotaimet. Britannian merisaarto lopulta osoittautui tehokkaaksi, ja vaikka sukellusveneiden upotusluvut kasvoivat jatkuvasti, Yhdysvaltain ja Kanadan telakat rakensivat nopeammin laivoja kuin saksalaiset kykenivät niitä upottamaan.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan puhjetessa suuramiraali Karl Dönitz oli kehittänyt saattueita vastaan ns. ”susilaumataktiikan” (Rudeltaktik). Yksittäiset sukellusveneet partioivat merellä, ja jonkun saadessa kontaktin saattueeseen, se sähkötti Enigman avulla muille lähistön veneille, jotka sitten pinta- tai periskooppikulussa hyökkäsivät saattuetta vastaan.

Saksan pinta-alukset puolestaan partioivat valtamerillä ja sitoivat jo pelkällä olemassaolollaan suuria brittilaivaston osastoja (fleet in being). Ratkaisu susilaumoihin oli tutkan kehittyminen, Enigman murtaminen sekä ilma- ja meriosastojen saumaton yhteistyö.

Tutkan vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkeä ja lähes unohdettu tekijä susilaumataktiikan nujertamisessa oli uusi ASG-laite eli automaattinen lyhytaaltotutka (Automatic Shortwave Gonio); laite tunnettiin myös nimellä HF/DF (engl. High Frequency/Direction Finder = korkeiden taajuuksien suunnan etsijä), puhekielessä HuffDuff. Susilaumataktiikka rakentui huippunopeiden sähköttäjien lähettämille alle 10 sekuntia kestäville koodiviesteille, jollaista oli alkuperäisellä, minimikuuluvuuden etsintään perustuneella radiosuuntimatekniikalla lähes mahdoton paikantaa: siihen olisi tarvittu vähintään 30 sekuntia kestävä kiinteä voimakas signaali – sukellusveneiden nopeat ja vaimeat sähkötyssignaalit eivät sillä laitteella löytyneet.

Mutta ASG, joka oli oikeastaan vain vastaanottimella varustettu tutka, paikansi sähkötyksen heti kun se alkoi; laitteen kuvaputkelle ilmestyi heti tuike ja operaattori näki, missä suunnassa ja millä etäisyydellä sähkötys tapahtui.

Telakoiden vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös telakkateknologian ja -prosessien kehittäminen johti siihen, että telakat rakensivat kauppa-aluksia nopeammin kuin saksalaiset kykenivät upottamaan: Liberty-laivat koottiin standardoiduista moduulikomponenteista muutamassa päivässä, ja tuotantokustannukset olivat niin alhaiset, että alus kuoletti itsensä jo ensimmäisellä purjehduksellaan. Vaikka Liberty-aluksen eliniäksi laskettiinkin noin 20 Atlantin ylitystä, niistä 19 laskettiin netoksi. Liberty-laivoja rakennettiin noin 4 000 ja sodan lopussa isompia, Victory-aluksia noin 1 000.

Tyynenmeren sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain liittyessä sotaan 1941 Yhdysvaltain laivasto aloitti välittömästi rajoittamattoman sukellusvenesodan Tyynellä valtamerellä. Japanilaisten teknologinen potentiaali oli vähäisempi kuin länsiliittoutuneiden, ja niinpä Yhdysvaltain laivasto ja vuodesta 1944 lähtien myös Kuninkaallinen laivasto upottivat lähes koko Japanin kauppalaivaston. Upotussota oli niin tehokasta, että 1945 Japani kärsi polttoainepulasta ja maata uhkasi nälänhätä.

Myös lukuisat sota-alukset joutuivat yhdysvaltalais- ja brittisukellusveneiden upottamiksi, kuten muun muassa taistelulaiva Kongo, tukialukset Shokaku, Taiho, Unjo, Shinano ja Unryu sekä lukuisat risteilijät ja hävittäjät.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uppoavat alukset.