Propaganda

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee propagandatietoa. Sanan muista merkityksistä, katso Propaganda (täsmennyssivu)
"Onko tässä huominen – Amerikka kommunismin alla!". Yhdysvaltalaisen propagandasarjakuvalehden antikommunistinen kansikuva vuodelta 1947.
Toisen maailmansodan aikainen propagandalehdykkä.

Propaganda on aatteen tai opin järjestelmällistä levitystä, jolla pyritään muokkaamaan mielipidettä.[1] Propaganda on tavoitteellista, harkittua ja järjestelmällistä pyrkimystä manipuloida viestin vastaanottajien uskoja, asenteita tai tekoja. Propaganda voi koostua faktoista, väitteistä, huhuista, puolitotuuksista tai valheista. Se voi olla muodoltaan sanallista tai eri tavoin visuaalista. Tavoitteensa saavuttamiseksi propagandan levittäjä valikoi esittämänsä tiedot ja argumentit tehokkaimmaksi katsomallaan tavalla, joskus vääristellen niitä tai jättäen oleellista tietoa pois, ja joskus tavoitteenaan saada vastaanottajan koko huomio puoleensa. Propaganda on yksipuolista, eikä sen sanomaa ole tarkoitus epäillä. Propagandan levittäjä voi kuitenkin joskus vilpittömästi katsoa käyttävänsä vääristelyä vain todenmukaisen tai hyödyllisen sanomansa perille menon hyväksi.[2]

Osatekijöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandan tärkeimpiä osatekijöitä, joita käyttäytymisteoriaa hyödyntävä propagandisti analysoi, ovat:[2]

  1. Tavoitteet
  2. Olosuhteet
  3. Levittäjät
  4. Käytettävät symbolit
  5. Käytettävät viestimet
  6. Vaikutuksen kohteet
  7. Propagandan vaikutuksen mittaustavat
  8. Mahdolliset vastatoimet
  9. Miten vastatoimet käsitellään

Tekniikoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1937 Yhdysvalloissa perustettiin Institute for Propaganda Analysis ("Propaganda-analyysi-instituutti", IPA). Instituutti koostui yhteiskuntatieteilijöistä ja journalisteista, ja se julkaisi aiheesta kirjallisuutta. IPA määritteli myös "propagandan seitsemän perusvälinettä", joihin viitataan edelleen propagandan analyyseissä:[3]

  1. Nimittely
  2. Kimalteleva yleistys
  3. Siirräntä
  4. Todistus
  5. "Tavallinen kansa"
  6. Korttien pinoaminen
  7. Kelkkaan hyppääminen

Muita propagandatekniikoita ovat esimerkiksi kiertoilmaukset ja pelon hyväksikäyttäminen.[4] Kaikille propagandatekniikoille on yhteistä pyrkimys näyttää oma asia myönteisessä valossa ja vastustettava asia kielteisessä valossa.[5]

Nimittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimittelyä propaganda-aseena. ”Paavi on antikristus” - Lucas Cranach vanhemman luterilainen propagandajuliste vuodelta 1521.

Nimittelyn avulla vastustettava henkilö tai ajatus yhdistetään kielteiseen symboliin. Tällä keinolla propagandisti toivoo yleisönsä torjuvan kohteen vain esitetyn kielteisen symbolin johdosta, tutustumatta edes todisteisiin. Yleisiä haukkumanimiä ovat esimerkiksi "kommari", "fasisti", "sika", "juppi", "pummi", "pervo" ja "terroristi". Hienovaraisempaa nimittelyä ovat esimerkiksi "saituri", "radikaali", "pelkurimainen" tai "vastakulttuuri".[6]

Kimalteleva yleistys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mairittelevilla yleistyksillä propagandisti pyrkii hakemaan ajamilleen asioille hyväksyntää yhdistämällä ne alitajuisesti käsitteisiin, joista yleisöllä on myönteinen mielikuva. Yleisiä tähän tarkoitukseen käytettyjä käsitteitä ovat sivilisaatio, kristillisyys, hyvä, kunnollinen, oikea, demokratia, isänmaallisuus, äitiys, isyys, tiede, terveys ja rakkaus.[7]

Kiertoilmaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käyttämällä ikävistä asioista pehmennettyjä ja latteita kiertoilmauksia propagandisti voi saada ne tuntumaan hyväksyttävämmiltä. Tällaisia nimityksiä käytetään usein esimerkiksi sotaa puolustavassa propagandassa.[8]

Siirräntä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Setä Samuli, Yhdysvaltain kansallinen henkilöitymä, kehottaa yhdysvaltalaisia värväytymään armeijaan ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana.

Propagandisti voi siirtää yleisönsä arvostaman auktoriteetin, prestiisin tai valtuutuksen alitajuisesti johonkin, jonka hän haluaa yleisön hyväksyvän. Tällainen voi olla esimerkiksi kirkko, kansakunta, yleinen mielipide, ja sitä voi edustaa jokin tunteita herättävä symboli kuten risti tai rukous, lippu tai kansallinen henkilöitymä kuten Setä Samuli. Myös tieteeseen vetoaminen symbolein, kuten lääkäriksi pukeutuneen näyttelijän kautta, voi kohottaa mainostettavan asian arvostusta.[9][5]

Todistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suosittuja julkkiksia käytetään propagandassa nostamaan propagoitavan asian arvoa, vaikka heillä ei olisikaan mitään asiantuntemusta. Propagandassa käytetään myös paljon lauseita, joissa väitetään jonkun arvovaltaisen mutta usein asiaankuulumattoman henkilön "sanoneen, että...".[10]

Tavallinen kansa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliitikot ja mainostajat yrittävät vedota usein siihen, että he ja heidän ajatuksensa olisivat "kansanomaisia". Tähän kansanomaisuuteensa vetoavat joskus varakkaat presidenttiehdokkaatkin, jotka näyttäytyvät mainoskuvissa kansanomaisissa puuhissa ja paikoissa, ja väittävät olevansa "eliittiä" vastaan ja "tavallisen kansan" puolella.[11]

Korttien pinoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandisti voi esittää kaikista asiaa koskevista yksityiskohdista, tilastoista ja muusta tiedosta ainoastaan ne, jotka saavat sen näyttämään myönteiseltä. Kielteiset puolet hän jättää esittämättä. Korttien pinoamistekniikkaa käytetään etenkin poliittisessa mainonnassa.[5]

Kelkkaan hyppääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandisti voi hyödyntää ihmisten tarvetta olla "voittavassa joukkueessa".[5] Hän vetoaa yleisönsä kansallisiin siteisiin, uskontoon, rotuun, sukupuoleen tai ammattiin, ja saa heidät kokoontumaan yhteen tai toimimaan yhdessä. Tällä propagandisti yrittää saada yksilöt ajattelemaan yhtenä ryhmänä ajatustensa takana.[12]

Pelko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandisti voi maalailla pelottavia uhkakuvia ja väittää, että katastrofi seuraa, jos hänen ohjeitaan ei noudateta. Pelottelussa oleellista on se, että yleisölle esitetään uhan lisäksi myös toteutettavissa oleva ja tehokkaalta vaikuttava keino torjua uhka. Tällaisten uhkakuvien kautta on vastustettu esimerkiksi ydinsotaa, maahanmuuttoa, rikollisuutta, alkoholinkäyttöä, tupakointia tai holtitonta ajamista.[13][5]

Termin merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana propaganda tulee luultavasti Congregatio de Propaganda Fide -järjestöstä, jonka roomalaiskatoliset kardinaalit perustivat vuonna 1622 tekemään lähetystyötä.[2] Järjestö tarkoitettiin levittämään kristinuskoa sinne, mihin sen sanoma ei ollut vielä saapunut, ja puolustamaan uskon perintöä siellä, missä se oli uhattuna. Toimiston perustamisen aikoihin siirtomaiden hallinta oli laajenemassa Hollannin ja Englannin käsiin. Kun molemmat maat olivat protestanttisia, nähtiin katolisen kirkon taholla vaaraksi, että nämä maat levittäisivät protestanttisen uskon myös siirtomaihin.

Merkitykset nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propaganda-sanalla on joissain maissa kielteinen merkitys, mutta toisissa neutraali tai jopa positiivinen.[14] Sanalla ei ollut kielteisiä sivumerkityksiä ennen ensimmäisen maailmansodan kansallismielisiä kampanjoita. Nykyaikainen käsitys propagandasta periytyy ensimmäisestä maailmansodasta ja ajan myötä termi on latautunut kielteisillä sävyillä. Propaganda nykymuodossaan viittaa yleensä nimenomaan väärään tai ainakin vääristeltyyn tietoon, jonka tarkoituksena on valheen ja hämmennyksen luomisen kautta vaikuttaa mielipiteen muodostamiseen. Sosialistisessa maailmassa termillä ei kuitenkaan ollut samanlaista kielteistä kaikua, vaan sosialismin levittäjät käyttivät avoimesti ”propagandaa” ja ”agitaatiota”, agitproppia, tiedon välittämisessä, valistuksessa ja opetuksessa.

Propagandan ja agitaation välinen ero on häilyvä. Usein ero syntyy niiden harjoittajien välisistä pyrkimyksistä erottua muista. Agitaatio liitetään usein työväenliikkeeseen ja sittemmin Neuvostoliittoon. Natsi-Saksassa harjoitettiin ”vain” propagandaa, koska sana agitaatio oli leimautunut vasemmistolaiseksi. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen propaganda muuttui kielteiseksi käsitteeksi, minkä vuoksi sille on kehitetty kiertoilmaisuja.

Valkea, musta ja harmaa propaganda[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propaganda voidaan jakaa kolmeen tyyppiin sen mukaan, kuinka rehellistä ja avointa se on:[15]

  • Valkea propaganda tulee lähteestä, jonka alkuperä on selvä, ja se on yleensä oikeellista. Valkea propaganda on usein sanomaltaan myönteistä, ja se pyrkii synnyttämään kuulijassaan luottamusta antamalla lähettäjästä hyväntahtoisen kuvan.[15]
  • Musta propaganda tulee salatusta lähteestä, ja se on usein vääristeltyä ja valheellista disinformaatiota. Se pyrkii tuhoamaan vastapuolen hallinnon uskottavuuden.[15]
  • Harmaa propaganda ei ole selkeästi mustaa tai valkeaa propagandaa: usein joko sen lähde tai oikeellisuus on epäselvää.[15]

Viestit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandan viesti on useimmin ollut kansallismielinen tai poliittinen. Esimerkkejä propagandasta voidaan löytää poliittisesta kampanjoinnista, vihollisväestölle suunnatusta taistelumielialaa hajottavasta propagandasta (psykologinen sodankäynti) ja oman väestön mielialan kohottamisesta. Omalle väestölle voidaan myös luoda mielikuvaa epäinhimillisestä vastustajasta ja vihollisen tekemistä julmuuksista. Tämä keino on tehokas tapa sammuttaa tai vaimentaa ihmisten tappamisesta syntyviä moraalituskia - jos vihollinen on alennettu syöpäläisen tasolle, ei sotilaan tarvitse ajatella ampuvansa todellisia, eläviä ihmisiä.

Propagandan kontrolli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokratioissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Täysin demokraattisessa yhteiskunnassa kuka tahansa saisi tuottaa propagandaa vapaasti, ja yhteiskunnan kannalta parhaat ajatukset voittaisivat ajan myötä. Tämä edellyttää sitä, että suurin osa vastaanottajista olisi melko hyvin koulutettuja, älykkäitä, yhteiskuntasuuntautuneita ja kärsivällisiä, eivätkä he häkeltyisi viestinnän paljoudesta. Luotettavaa ja asiaankuuluvaa sekä halvalla saatavaa tietoa levittämässä täytyisi olla myös hyvin rahoitettuja, yhteiskunnallisesti suuntautuneita ja sensuroimattomia uutisten kokoaja- ja opetustahoja.[2]

Todellisessa maailmassa nykyaikaiset demokratiat suojautuvat "haitallista" propagandaa vastaan eri tavoin. Lobbaajien ja julkaisijoiden täytyy joskus rekisteröityä viranomaisille, ja propaganda ja mainonta täytyy ilmoittaa selkeästi sellaiseksi. Lehtien omistussuhteet ja muu vastaava tieto vaaditaan joissain yhteyksissä julkiseksi, mutta rahoittajia ei aina silloinkaan. Maksetuissa poliittisissa mainoksissa saattaa täytyä mainita rahoittajan nimi. Jotkin lait ja käytännöt sallivat yhtäläisen ajan ja tilan tai vastausoikeuden kaikille merkittävimmille vaalikampanjoijille. Jotkin maat rajoittavat vaalimainontaa juuri vaaleja edeltävinä päivinä propagandan vaikutusten tasaamiseksi. Yksityiset tai julkiset kuluttajatutkimusjärjestöt tarkkailevat usein ruokien, lääkkeiden ja muiden tuotteiden markkinointia ja tarvittaessa julkaisevat omaa vastapropagandaansa.[2]

Autoritaarisissa valtiomuodoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autoritaarinen hallinto pyrkii monopolisoimaan kaiken propagandan käytön itselleen, ja vastapropaganda murskataan usein kovin ottein. Yksipuolisen propagandakoneiston menestys riippuu paitsi valtion poliisivoimien tehokkuudesta ja voimankäytöstä, myös kansalaisten sekulaarista koulutustasosta. Korkeasti koulutettu kansa on usein epäilevää dogmaattisia ja todistamattomia väitteitä kohtaan; sen sijaan he suosivat usein humaaneja ja yleismaailmallisia arvoja ja kääntyvät ennen pitkää kohtuutonta tai ymmärtämätöntä hallintoa vastaan.[2]

Vastatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandan vastatoimenpiteet voivat olla pakottavia tai taloudellisia, esimerkiksi propagandan tuottajan vangitseminen tai eliminoiminen, toimitilojen polttaminen, työntekijöiden pelottelu, lahjonta, viestinten käytön estäminen, tai rahoituksen tyrehdyttäminen. Toisenlainen vastatoimenpide on vastapropaganda, jossa levitetään propagandalle vastakkaista tietoa. Yksi vastapropagandan erityismuoto on "alkuperän paljastus", jossa vastaanottajille kerrotaan kuinka tietämätön, rikollinen tai vallankumouksellinen alkuperäisen propagandan levittäjä todellisuudessa on. Tämän tarkoitus on horjuttaa hänen uskottavuuttaan ja vaikeuttaa rahoitustaan. Myös lainmuutoksilla voidaan vaikeuttaa propagandan levitystä.[2]

Propagandisti voi reagoida vastatoimenpiteisiin esimerkiksi omalla vastapropagandallaan, hankkimalla uusia tukijoita tai menemällä maan alle levittämään propagandaansa, kuten Venäjän kommunistit tekivät ennen vuotta 1917 ja Kiinan kommunistit ennen vuotta 1949.[2]

Vaikutusten mittaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska propaganda ja vastapropaganda ovat niin yleisiä, yksittäisen propagandan vaikutuksia on vaikea erotella. Vaikutusten mittaus- ja arviointimenetelmiä on erilaisia, mutta aihetta on vaikea tutkia luotettavasti.[2]

Kontrolloidussa kokeessa voidaan koeyleisöllä testata propagandan tehoa riippuen sen sisällöstä tai esityskanavasta. Asian monitahoisuuden vuoksi tällainen koe voi kuitenkin olla hyvin vaikea ja kallis. Laboratoriokokeessa koeyleisöä testataan valvotuissa olosuhteissa, mutta tämä voi vääristää vaikutuksia, ja koeyleisöön ei ehkä valikoidu edustavia jäseniä. Tällaisten kokeiden ongelmana on myös se, että propaganda saattaa alkaa vaikuttaa kohteessaan viiveellä vasta kauan kokeen loppumisen jälkeen, eikä sitä ehditä mitata. Toinen ongelma on se, että jos koeyleisö tietää olevansa propagandan testiyleisönä, se voi torjua viestin siitä syystä.[2]

Yhteishaastattelujen avulla voidaan selvittää koeyleisön elämäntavoissa ja ajattelussa tapahtuvia muutoksia pitkän ajan kuluessa. Haastattelutilanne voi kuitenkin saada haastateltavan salailemaan todellisia ajatuksiaan.[2]

Tehokkaimpana propagandan vaikutusten arviointina pidetään tarkkailua. Tarkkailija voi mennä kohdeyleisön joukkoon tekemään huomioita. Hän voi myös lukea äänestys-, lukija- tai myyntitilastoja, lehdistötiedotteita, poliisitiedotteita, pääkirjoituksia tai johtajien puheita, joiden kautta hän saa tietoa yleisön koosta, koostumuksesta ja käyttäytymisestä.[2]

Propagandisti voi myös laskea propagandan saaman palstatilan tai lähetysajan radiossa tai televisiossa, tai suorittaa muita samankaltaisia laskutoimituksia ja tilastollisia analyysejä.[2]

Propagandan käyttöyhteyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mainonta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propaganda on läheistä sukua mainonnalle ja käyttää monelta osin samanlaisia tehokeinoja kuin kaupallinen vastineensa. Mainonnalle on tyypillistä kuvata myytävänä olevaa tuotetta yksipuolisen ylistävästi. Lisäksi sekä propaganda että markkinointi ovat molemmat olleet nopeita hyödyntämään tiedonvälityksen kehityksen tuomia uusia viestintyyppejä.

Taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Totalitaristisissa yhteiskunnissa taide on tavallisesti yhdistetty propagandaan ja henkilökulttiin. Siitä kertovat niin Saksan natsitaide ja varsinkin Josif Stalinin aikainen sosialistinen realismi Neuvostoliitossa. Propaganda ja henkilökultti on yhdistetty taiteeseen myös uudemman ajan totalitarismeissa, kuten esimerkiksi Kiinan kansantasavallan Mao Zedongin, Albanian Enver Hoxhan ja Irakin Saddam Husseinin hallintokausiin. Nykyisin Pohjois-Koreassa toteutetaan henkilöpalvontaa ja propagandaa taiteen nimissä.

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandaelokuvat katsottiin tärkeäksi vaikuttamisen keinoksi etenkin Neuvostoliitossa heti vuoden 1917 vallankumouksesta lähtien, ja 1930-luvulla myös natsi-Saksassa. Moni nykyajankin valistusfilmi ja markkinointifilmi voidaan nähdä esimerkkinä propagandasta.[16]

Psykologiset operaatiot sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandaa ja indoktrinaatiota käyttäviä sotilasoperaatioita kutsutaan psykologisiksi operaatioiksi. Näitä operaatioita voivat olla suora tiedottaminen tai tiedotusvälineisiin vaikuttaminen siten, että ne valitsevat uutisia tai kommentoivat uutisia sodankäynnin päämääriä tukevalla tavalla. Oleellista tässä on toimittajien ja ulkopuolisten tiedottajien sitouttaminen tiedotustapahtumaan.

Koska riippumattomia tiedotusvälineitä ja toimittajia pidetään toimijoita itseään puolueettomampina ja uskottavampina, on uutisvirran hallinta vaikuttavampi tapa tiedottaa kuin suora oma tiedotus ja mielipiteiden esittäminen.

Psykologisten operaatioiden ongelmaksi on koettu se, että ne eivät kohdistu pelkästään vastustajaan tai viholliseen tai vastustaja- ja vihollismaiden väestöihin, vaan psykologisia operaatioita voidaan käyttää myös suoritettaviin sotatoimiin epäilevästi suhtautuviin omiin kannattajiiin tai niihin arvostelevasti suhtautuviin vastustajiin. Näin ollen muodostuu tilanne, missä kansanedustuslaitoksen luottamusta nauttiva hallitus tai äänestäjien luottamusta nauttiva presidentti voi pyrkiä antamaan käsiteltävänä olevista asioista kuvan, mikä ei vastaa hallituksen tai presidentin omia käsityksiä opposition tai epäilijöiden vaimentamiseksi. Yhdysvalloissa psykologiset operaatiot hyväksytään sotilastoimiksi, mutta oman väestön tietoinen harhaanjohtaminen on kiellettyä.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaista historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandaa alettiin käyttää jo varhain. Vuodelta 515 eaa. tunnetaan "Behistunin kaiverrus" Persian kuninkaan Dareios I:n valtaannousun yhteydestä. Antiikin Kreikan sotilaskomentaja Themistokles käytti vuonna 480 eaa. propagandaa viivyttääkseen vihollistaan Kserksesiä. Samoihin aikoihin Aleksanteri Suuri käytti omaa kuvaansa kolikoissa, monumenteissa ja patsaissa propagandakeinona. Rooman diktaattori Julius Caesaria pidettiin taitavana propagandistina, kuten myös Liviusta ja monia muita ajan roomalaiskirjailijoita.[14]

Katolinen kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavi Urbanus II käytti propagandaa saadakseen ristiretkille kannatusta. Uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvulla propagandasta tuli niin katolisten kuin protestanttienkin paljon käyttämä työkalu. Kirjapainon keksimisen myötä propaganda sai tuolloin entistä paljon suuremman yleisön.[14] Vuonna 1622 paavi Gregorius XV perusti Congregatio de Propaganda Fide -järjestön uskon levittämiseksi ei-katolisissa maissa. Epävirallisesti ryhmän nimi lyhennettiin muotoon "propaganda", ja termi tuli yleiseen käyttöön.[14]

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikainen propaganda syntyi 1800-luvulla. Lukutaito oli yleistynyt ja ihmiset seurasivat politiikkaa, joten poliitikot alkoivat haluta vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen propagandan avulla. Kärjistettyä propagandaa käyttivät 1800-luvulla muun muassa englantilaiset Intiaa vastaan sekä yhdysvaltalaiset ja brittiläiset orjuuden vastustajat. Tunnepitoisten ja rationaalisten argumenttien yhdistelmä osoittautui hyvin tehokkaaksi. 1800-luvulla syntyi myös poliittinen pilapiirros.[14]

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan aikainen Saksan-vastainen propagandajuliste: ”Tuhoa tämä järjetön peto – värväydy Yhdysvaltain armeijaan”. Kuvan juliste on yhdysvaltalainen versio alkuperäisestä brittiläisestä julisteesta.

Ensimmäisessä maailmansodassa propagandaa alettiin tuottaa ensimmäistä kertaa laajamittaisesti. Ensimmäisen maailmansodan propaganda perustui paljolti täydelliseen liioitteluun tai virheelliseen tietoon. Saksan keisari Vilhelm II perusti maahansa epävirallisen propagandakoneiston, jonka tärkeimpiä tehtäviä oli propagandan tuottaminen neutraaleihin maihin. Sodan alettua Britannia katkaisi merenalaiset kaapelit, jolloin Saksa joutui lähettämään propagandaansa ääniaalloilla ja sotajoukoilleen ajetuilla liikkuvilla propagandaelokuvanäyttämöillä. Britanniassa perustettiin War Propaganda Bureau ("Sotapropagandavirasto"), jonka johdossa oli journalisti Charles Masterson. Hän sai useat maan eturivin kirjailijoista osallistumaan sotapropagandan suunnitteluun, ja Nalle Puh -kirjailija A. A. Milne palkattiin myöhemmin sotapropagandan kirjoittajaksi. Brittien onnistuneen sotapropagandan ansiona voidaan pitää Yhdysvaltojen houkuttelua sotaan. Saksan myöhempi valtakunnankansleri Adolf Hitler opiskeli juuri brittien sotapropagandaa sodan jälkeen, ja arvosti sitä nerokkaaksi ja tehokkaaksi.[14]

Kansallissosialistinen Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juliste, jolla alankomaalaisia värvättiin SS:n riveihin: "Kunniasi ja omantuntosi tähden! Bolshevismia vastaan! Liity Waffen SS:ään."

Adolf Hitlerin kansallissosialistisen Saksan propagandakoneistoa voidaan hyvällä syyllä pitää yhtenä esimerkkinä propagandan tehokkuudesta laajojen kansanjoukkojen mielipiteen muokkaajana. Jo ennen kansallissosialistien nousua valtaan, puolue käytti propagandaa tehokkaasti apunaan edistääkseen aatteitaan ja pyrkiessään vaalimenestykseen. Kansallissosialistisen puolueen propagandan kärki suuntautui kohti Saksaa hallitsevaa talouslamaa ja ensimmäisen maailmansodan Versailles’n ”häpeärauhan” aiheuttamaa nöyryytyksen tilaa. Antisemitististä vihaa lietsottiin erityisesti niin sanotun selkäänpuukotus-opin avulla, jonka mukaan ensimmäisen maailmansodan häviö oli kotirintaman epäisänmaallisen aineksen – erityisesti juutalaisten – toiminta. Antisemitismi oli tosin jo luonnostaan varsin voimakas ilmiö Euroopassa. Propaganda suuntautui myös sosialisteja ja kommunisteja vastaan. Neuvostoliitto maalattiin saksalaisten mieliin bolševistisena valloittajana ja barbariana, jonka aallon tulppana Saksan kansa seisoi Euroopan turvana. Ulkopoliittisista syistä kommunisminvastaista propagandaa vähennettiin jonkin verran hyökkäämättömyyssopimuksen ollessa voimassa ennen operaatio Barbarossaa.

Kansallissosialistien propagandan levitykseen käytettiin lentolehtisten, julisteiden ja lehtien lisäksi myös laajasti radiota, joka oli tässä vaiheessa tekniikkana halventunut siinä määrin, että sen voitiin katsoa tavoittavan suuren osan maan kansalaisista. Radioiden ostamista myös helpotettiin massatuotannolla ja halpahintaisilla malleilla.

Neuvostoliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Neuvostopropaganda
Neuvostopropagandajuliste vuodelta 1920 esittelee, mitä kaikkea vallankumous antoi neuvostonaiselle: kirjaston, lastentarhan, aikuiskoulun ynnä muuta.

Kommunismissa propaganda on nähty hyväksyttävänä. Venäläiset marxistit Georgi Plehanov ja V. I. Lenin määrittelivät 1900-luvun alussa käsitteen agitprop, johon kuuluivat propaganda ja agitaatio. Propagandan he määrittelivät harkituksi historiallisten ja tieteellisten argumenttien käytöksi, jolla koulutetut ja valistuneet indoktrinoidaan. Agitaation he määrittelivät sloganien, vertauskuvien ja puolitotuuksien käytöksi, jolla hyödynnetään kouluttamattomien ja epäjärkevien ihmisten kokemia vääryyksiä.[2]

Neuvostoliiton propaganda oli ollut erityisen voimakasta jo ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana. Propagandaa käytettiin runsaasti myös kylmän sodan aikaan. Tehokkaan propagandan mahdollisti muun muassa maan tiedonvälityksen keskittyneisyys. Valtion suoraan hallinnoimien tai tarkasti valvomien tiedotusvälineiden lisäksi ei ollut luvallisia vaihtoehtoisia tiedotuskanavia. Neuvostoliiton propagandassa länsimaat ja demokratiat leimattiin usein fasistisiksi, sotaa lietsoviksi ja ei-demokraattisiksi.

Länsimaiden ihmisten valtaosan kerrottiin elävän köyhyydessä ja kurjuudessa. Toisen maailmansodan aikaansaamaa maailmanlaajuista kansallissosialismin ja fasismin pelkoa hyödynnettiin sekä väittämällä länsimaiden muistuttavan fasistisia järjestelmiä että väittämällä Neuvostoliittoa kaiken sen vastakohdaksi, mitä natsit ja fasistit olivat edustaneet – eri kansojen tasa-arvoiseksi ja rauhanomaiseksi kodiksi.

Länsivastainen propaganda suuntautui lähinnä Itä-Euroopan maihin ja omaan kansaan. Länteen tuotettiin propagandaa, jossa Neuvostoliitto esiteltiin onnelaksi ja kehityksen huipuksi, jossa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja elintaso olivat maailman parhaat.

Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain propagandan päävälineinä oli radiotoiminta, jota harjoitettiin virallisesti Voice of American kautta. Radiopropaganda nähtiin helpoimpana tapana päästä sosialistimaiden julkisen mielipiteen kimppuun. Sen tehtävänä oli levittää toisaalta tietoisuutta länsimaisesta, kapitalistisesta yhteiskunnasta ”rautaesiripun” toiselle puolelle, toisaalta lähettää kommunisminvastaista propagandaa. Taloudellinen propaganda keskittyi usein kuvaamaan länsimaisen elintason paremmuutta ja kulutustavaroiden ylivertaisuutta, jotka tunnetusti tiedettiin sosialististen maiden heikkoudeksi.

Suurimpaan osaan Itä-Euroopan maista suunnattiin niiden äidinkielellä tuotettuja ohjelmia. Ohjelmien tuottajina toimivat toisaalta amerikkalaiset, toisaalta loikkarit. Jälkimmäisen ryhmän antikommunistista sisältöä pyrittiin jonkin verran rajaamaan, jottei syntyisi liian hyökkäävää mielikuvaa. Radiotoimintaa toteutettiin myös CIA:n peitetoimien kautta, jotka oli naamioitu kaupallisiksi yrityksiksi, esimerkiksi Radio Free Europe. Jotain propagandan tehosta tai kenties Neuvostoliiton ylireagoinnista kertoo se, että läntistä radiotoimintaa yritettiin padota laajamittaisella radiohäirinnällä.

Yksi esimerkki nykyisistä Yhdysvaltain rahoittamista propagandahankkeista on Radio Martí, joka lähettää Kuubaan ympäri vuorokauden radio- ja televisiolähetyksiä. Kuuba tosin häiritsee näitä lähetyksiä hyvin tehokkaasti, eikä niitä siksi pysty helposti kuuntelemaan Kuubassa.

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylmän sodan aikana sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto pyrkivät vaikuttamaan vastustajansa julkiseen mielipiteeseen propagandan keinoin. Tässä molemmat käyttivät hyväkseen muun muassa radioasemien keskiaaltolähetyksiä, koska ULA-lähetyksille ne eivät olisi voineet saada lähetyslupaa kohdemaista. Euroopassa esimerkiksi Neuvostoliiton harjoittamaa radiohäirintää kesti 1949–1989, Berliinin kriisistä Mihail Gorbatšovin ajan puoleen väliin.

Kylmän sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylmän sodan jälkeen vaikuttaminen on liudentunut paljolti propagandasta indoktrinaatioksi, missä pyritään vaikuttamaan lukijaan tai katselijaan siten, ettei hän tiedosta häneen vaikutettavan. Propagandasta ei käytetä enää nimitystä propaganda, vaan tiedottaminen, koska propagandasta on tullut harhaanjohtamisen synonyymi eikä vaikuttaminen ole enää yhtä suoraviivaista kuin aikaisemmin.

Propaganda ja vaikuttaminen ovat kuitenkin tulleet uudelleen keskustelunalaiseksi Persianlahden sodan ja Irakin sodan yhteyksissä. Tarina irakilaissotilaiden Kuwaitissa surmaamista keskosista oli tarkoitettu rohkaisemaan Yhdysvaltain kongressia päättäväisiin vastatoimiin Irakia vastaa Kuwaitin tultua Irakin miehittämäksi. Samoin väitteillä siitä, että Irakilla jo oli joukkotuhoaseita, kun Iso-Britannia ja Yhdysvallat ryhtyivät Irakin sotaan muiden koalitiomaiden kanssa on kohdannut kritiikkiä.

”Lisää joukkoja Afganistaniin”. Poliittinen pilapiirros vuodelta 2009 esittää Yhdysvaltain presidentti Barack Obamaa.

Monien maiden, kuten Afganistanin ja Irakin vakauttamiseen liittyy myös tehokas tiedottaminen, minkä tarkoituksena on vakuuttaa kuulijat paremmasta.

Nykyään propagandajulisteita on nähtävissä jokapäiväisessä elämässä sosialistisissa valtioissa (Kuuba, Vietnam, Pohjois-Korea, Kiina). Yleensä propagandajulisteet on sijoitettu paikkoihin, joissa mahdollisimman paljon ihmisiä näkee julisteen ja sen sanoman. Tällaisia paikkoja ovat kadunkulmat, teiden risteykset ja liikennevalot. Koska julisteita yhä useammin katsotaan liikkuvasta ajoneuvosta, kuvien koko on pienentynyt, informaation tarkkuus vähentynyt ja tekstin pituus lyhentynyt. Julkisuuteen harvoin on paljastettu teosten tekijöitä. Poikkeuksen tähän tekee Vietnam, jossa useista teosten piirtäjistä on tullut kuuluisia. Heidän töitään on myyty taiteilijoiden näyttelyissä. Tunnetuimpia vietnamilaisia propagandataiteilijoita ovat Le Huy Toan sekä La Dung.

Yhdysvalloissa peite- eli clandestineoperaatioiden apulaisjohtaja Robert Crowley CIA:ssa ylläpiti ystävällismielisten toimittajien yhteysverkkoa, joiden avulla hän sai CIA:n sanoman läpi tiedotusvälineissä.

Länsimaissa, missä tiedotusvälineiden oletetaan perustuvan sananvapauteen ja kustannustoiminnan sekä tuottamistoiminnan elinkeinovapauden perusteella muodostuneeseen markkinatalouteen, on herännyt Irakin sodan vuoksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa kysymyksiä siitä, oliko väite Irakin hallussa olevista joukkotuhoaseista tietoisesti väärä ja siis sisälsi yleisön harhaanjohtamisen. Britanniassa jotkut oppositiopoliitikot perustivat Impeachment Blari -liikkeen, jonka tarkoituksena on aloittaa Impeachment eli viraltapanomenettely virkavirheen vuoksi siksi, että hallitus olisi tietoisesti antanut väärän tiedon Irakin joukkotuhoaseista saadakseen parlamentin hyväksymään Irakin sodan. Liikettä johtaa Britannian alahuoneen jäsen Adam Price.

Propagandan tutkimusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propaganda kuuluu yhtenä osana viestintään. Sitä voi opiskella tiedotusopin kokonaisuuksissa. Maailmansotiin liittyvään propagandaan voi tutustua muun muassa Maanpuolustuskoulutus ry:n viestintäkurssilla kahtena päivänä vuosittain.

Elokuvasäätiö julkisti puolustusvoimien sille luovuttamat sodanaikaiset suomalaiset propagandafilmit. Filmit ovat olleet yleisesti ei-julkisia siksi, että on ajateltu niiden tekstien ja sävyn vaarantavan Suomen suhteita ulkovaltoihin. Niitä on kuitenkin esiintynyt eri kirjallisissa lähteissä ilman tekstejään.

Propagandajulisteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nykysuomen käsikirja. , 1977.
  2. a b c d e f g h i j k l m n Bruce Lannes Smith: propaganda Encyclopaedia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 10.9.2014.
  3. Aaron Delwiche: Introduction: The Institute for Propaganda Analysis Propagandacritic.com. Viitattu 10.9.2014.
  4. Aaron Delwiche: Articles Propagandacritic.com. Viitattu 10.9.2014.
  5. a b c d e Alia Hoyt: Propaganda Techniques 1 How Stuff Works. Viitattu 10.9.2014.
  6. Aaron Delwiche: Name calling Propagandacritic.com. Viitattu 10.9.2014.
  7. Aaron Delwiche: Glittering generalities Propagandacritic.com. Viitattu 10.9.2014.
  8. Aaron Delwiche: Euphemisms Propagandacritic.com. Viitattu 10.9.2014.
  9. Aaron Delwiche: Transfer Propagandacritic.com. Viitattu 10.9.2014.
  10. Aaron Delwiche: Testimonial Propagandacritic.com. Viitattu 10.9.2014.
  11. Aaron Delwiche: Plain folks Propagandacritic.com. Viitattu 10.9.2014.
  12. Aaron Delwiche: Bandwagon Propagandacritic.com. Viitattu 10.9.2014.
  13. Aaron Delwiche: Fear Propagandacritic.com. Viitattu 10.9.2014.
  14. a b c d e f Vic Zoschak: A Brief History of Propaganda 2014. International League of Antiquarian Booksellers. Viitattu 15.9.2014.
  15. a b c d Caryn E. Neumann: Propaganda, Uses and Psychology Espionage Encyclopedia. Viitattu 16.9.2014.
  16. motion picture Encyclopaedia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 12.9.2014.

Aiheesta muulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Propaganda.