Dmitri Šostakovitš

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Dmitri Šostakovitš vuonna 1942.

Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (ven. Дми́трий Дми́триевич Шостако́вич; 25. syyskuuta (J: 12. syyskuuta) 1906 Pietari, Venäjän keisarikunta9. elokuuta 1975 Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto), oli venäläinen säveltäjä. Hänet tunnetaan erityisesti sinfonioistaan ja jousikvartetoistaan, joita hän sävelsi kumpiakin 15 teosta. Lisäksi hän kirjoitti muun muassa runsaasti elokuvamusiikkia. Šostakovitš oli Neuvostoliiton merkittävimpiä säveltäjiä ja yksi musiikinhistorian suurista sinfonikoista.[1]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šostakovitš syntyi Pietarissa poliittisesti liberaaliin ja suvaitsevaiseen, juuriltaan puolalaiseen perheeseen (Szostakowicz). Keskiluokkaisten pietarilaisten tapaan Šostakovitšit harrastivat klassista musiikkia. Pikku-Dmitri ei aluksi ollut kovinkaan kiinnostunut musiikkiopinnoista, ja vuonna 1915 äiti oli joutunut taivuttelemaan hänet pianonsoiton opiskeluun. Aluksi hän opiskelikin äitinsä, joka oli pianonsoiton opettaja, johdolla. Hän kuitenkin edistyi niin hyvin, että äiti vei hänet Ignati Albertovitš Gljasserin musiikkikouluun. Siellä hän opiskeli aluksi vuoden verran Gljasserin vaimon johdolla, jonka jälkeen vielä noin vuoden itse herra Gljasserin johdolla. Helmikuussa 1917 Šostakovitš kuitenkin kyllästyi Gljasserin opetukseen ja lopetti pianotunnit vastoin äitinsä tahtoa.lähde?

Hän oli poikkeuksellisen varhaiskypsä pianisti ja säveltäjä: kaksitoistavuotiaana vuonna 1918 hän sävelsi hautajaismarssin kahden bolševikkien murhaaman Kadettipuolueen johtajan kunniaksi.lähde? Vuonna 1919, ollessaan 13 vuoden ikäinen, hän pääsi opiskelemaan Petrogradin konservatorioon, jota tuolloin johti Aleksandr Glazunov. Šostakovitš ei ollut juuri kiinnostunut politiikasta, minkä takia hän ei aluksi läpäissyt marxilaisen metodiikan tutkintoa vuonna 1926.lähde? Opinnäytetyönä valmistunut ensimmäinen sinfonia (19241925) oli säveltäjän ensimmäinen merkittävä teos[2].

Valmistumisensa jälkeen Šostakovitš ryhtyi ammattipianistiksi ja -säveltäjäksi. Hänen kuivakkaa soittotapaansa ei kuitenkaan arvostettu, ja pian hänen esiintymisensä rajoittuivat omien sävellysten esittämiseen.lähde? Vuonna 1927 syntyi lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhlille sävelletty toinen sinfonia (Lokakuulle). Sinfonian kirjoittamisen aikoihin Šostakovitš alkoi säveltää myös Nikolai Gogolin tarinaan perustuvaa satiirista oopperaa Nenä (Нос), jota stalinistinen taidesäätiö RAPM kritisoi formalistiseksi vuonna 1929 johtaen pääasiassa huonoihin arvosteluihin ensiesityksen jälkeen seuraavana vuonna.lähde?

Vuonna 1927 Šostakovitš myös tutustui professori ja muusikko Ivan Sollertinskiin, josta tuli säveltäjän läheinen ystävä kuolemaansa asti. Sollertinski tutustutti Šostakovitšin Gustav Mahlerin musiikkiin, mikä vaikutti suuresti säveltäjän tuotantoon neljännestä sinfoniasta eteenpäin.lähde?

1920-luvun lopulta 1930-luvun alkuun Šostakovitš työskenteli nuorison työväenteatterissa TRAMissa, jossa hän oli pääasiallisesti suojatakseen itsensä auktoriteettien ideologisilta hyökkäyksiltä.lähde? Suurimman osan ajasta hän kulutti säveltäessään oopperaansa Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth (Леди Макбет Мценского уезда), jonka ensiesitys vuonna 1934 oli välitön menestys.lähde? Yleisö piti sävellyksestä, kriitikot eivät[2].

Šostakovitš solmi ensimmäisen avioliiton Nina Varzarin kanssa vuonna 1932.[2] Alkuvaikeudet johtivat avioeroprosessin aloittamiseen kolme vuotta myöhemmin, mutta pari palasi pian takaisin yhteen.lähde?

Ensimmäinen tuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dmitri Šostakovitš vuonna 1930.

Vuonna 1936 Šostakovitš oli vähällä menettää uransa ja jopa henkensä. Stalinin aloitteesta Pravdassa julkaistiin artikkeli nimeltä "Sekasotkua musiikin asemesta" (Сумбур вместо музыки), jossa säveltäjän tuoreet teokset, kuten neljäs sinfonia ja Lady Macbeth, tyrmättiin täysin. Teosten atonaalisuus ja modernistisuus eivät vastanneet Stalinin näkemyksiä soveliaasta musiikista.[3] Neljännen sinfonian harjoitukset aloitettiin, mutta poliittisista syistä teosta ei voitu esittää ennen kuin vasta vuonna 1961. Vuoden 1936 kuluessa alkoivat Stalinin suuret puhdistukset, joiden aikana useita säveltäjän ystäviä ja sukulaisia vangittiin tai teloitettiin.[3] Samana vuonna syntyi ensimmäinen tytär Galina; poika Maksim syntyi kaksi vuotta myöhemmin.[2]

Tietoisena uhkaavasta tilanteestaan Šostakovitš palasi viidennessä sinfoniassaan (1937) konservatiivisempaan tyyliin, eikä ottanut siinä kantaa poliittisiin asioihin. Se oli nimetty alentuvasti "Venäläisen säveltäjän luovaksi vastaukseksi oikeutettuun kritiikkiin", tosin nimen kaksi viimeistä sanaa ovat todennäköisesti tuntemattoman toimittajan lisäämiä.lähde? Teos oli arvostelu- ja yleisömenestys.lähde? Säveltäjän nähdään kuitenkin piilottaneen sinfonian näennäisen soveliaaseen ulkokuoreen ironiaa ja ivaa Stalinin totalitarismia vastaan: esimerkiksi finaalin iloiselta kuulostavaan huipentumaan siirrytään väkinäisesti, ikään kuin jotakuta pakotettaisiin hymyilemään vastoin tahtoaan.lähde? Samana vuonna hän alkoi säveltää ensimmäisiä jousikvartettojaan ja lisäksi opettaa säveltämistä konservatoriossa, mikä takasi hänelle taloudellisen toimeentulon mutta häiritsi luomistyötä.lähde?

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1939 Šostakovitš sai Leningradin sotilaspiiriltä tehtäväkseen muokata ja sovittaa suomalaisia kansanlauluja orkesterille. Teos Sarja suomalaisiin teemoihin valmistui 3. joulukuuta 1939.lähde? Teoksen kantaesitys oli vuonna 2001 Kaustisella. Šostakovitšin leski Irina Šostakovitš osti sarjan tutkijalta, joka oli saanut nuotit Šostakovitšilta talvisodan puhjettua, ja toi sen julkisuuteen. Hänen mukaansa teos oli tarkoitettu sotilaspiirin musiikkiyhtyeen esitettäväksi eikä edessä olevan sodan voitonjuhliin, kuten esimerkiksi sotahistorioitsija Ohto Manninen arveli kantaesityksen aikoihin. Lesken mukaan Šostakovitš ymmärsi, ettei teosta esitettäisi, ja antoi nuotit siksi pietarilaiselle tutkijalle.[4]

Šostakovitš sai Stalinin palkinnon, kun se ensimmäisen kerran myönnettiin vuoden 1941 alussa.[5] Pääministeri Vjatšeslav Molotovin 50-vuotispäivän kunniaksi 9. maaliskuuta 1940 hän kuitenkin kieltäytyi säveltämästä mitään.lähde?

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941. Leningradin piirityksen aikaan Šostakovitš pysytteli kaupungissa ja sävelsi seitsemättä sinfoniaansa, mutta lokakuussa 1941 säveltäjä perheineen evakuoitiin Kuibyševiin (nykyään Samara), jossa hän viimeisteli sinfonian. Teoksesta tuli Neuvostoliitossa vastarinnan symboli.[2]

Keväällä 1943 Šostakovitšit muuttivat Moskovaan. Samana vuonna valmistunut, sodan tunnelmaa esittävä kahdeksas sinfonia oli synkkyydessään liikaa viranomaisille, ja sen esittäminen kiellettiin vuoteen 1960 saakka.lähde?

Toinen tuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1948 Šostakovitšia syytettiin jälleen formalismista niin sanotussa Ždanovin päätöslauselmassa. Useimmat hänen töistään asetettiin pannaan, ja hänet pakotettiin julkiseen katumukseen.lähde? Hänen perheensä asemaa heikennettiin. Juri Ljubimovin mukaan säveltäjä vietti usein öitä ulkona odottaessaan mahdollista pidätystään, ettei hänen muu perheensä häiriintyisi.lähde?

Seuraavina vuosina hänen sävellystyönsä jakautui elokuvamusiikkiin, virallisiin teoksiin, joiden tavoitteena oli säveltäjän yhteiskunnallisen arvostuksen palauttaminen, sekä "vakaviin" teoksiin, jotka päätyivät aluksi pöytälaatikkoon. Viimeksi mainittuihin kuuluivat ensimmäinen viulukonsertto ja laulusarja Juutalaisesta kansanrunoudesta; säveltäjä koetti joko mukautua viralliseen ideologiaan hyödyntämällä kansanperinnettä tai tukea juutalaisia ystäviään, jotka olivat joutuneet antisemitistisen kampanjan kohteeksi.lähde?

Šostakovitšin säveltäjäntyö ja elämä helpottuivat vuonna 1949, koska hänet haluttiin mukaan merkittävistä neuvostoliittolaisista koottuun Yhdysvaltain-valtuuskuntaan.lähde? Samana vuonna hän sävelsi Stalinin uudelleenmetsitysprojektin kunniaksi kantaatin Metsien laulu (Песнь о лесах).lähde? Vuonna 1951 hänet valittiin valtuutetuksi Korkeimpaan neuvostoon.lähde?

Stalinin kuolema vuonna 1953 merkitsi huomattavaa helpotusta Šostakovitšin yhteiskunnallisessa asemassa, mitä säveltäjä juhlisti kymmenennessä sinfoniassaan. Teoksessa esiintyy lukuisia musiikillisia kannanottoja ja koodeja, kuten säveltäjää itseään edustava motiivi DSCH (nuotit D–Es–C–H tulevat säveltäjän saksaksi translitteroiduista nimikirjaimista D. Sch.), joka murskaa finaalissa alleen Stalinin pahuutta kuvaavan teeman.lähde? Sinfonia on nykyään viidennen sinfonian ohella säveltäjän suosituimpia teoksia.lähde? Lisäksi monet säveltäjän "pöytälaatikkosävellyksistä" saivat ensiesityksensä 1953.lähde?

1940- ja 1950-luvulla Šostakovitšilla oli läheinen suhde kahteen oppilaaseensa, Galina Ustvolskajaan ja Elmira Nazirovaan. Ustvolskaja oli oppilaana 19371947, ja hänestä tuli melko tunnettu modernistinen säveltäjä. Suhteiden tarkka luonne on tuntematon. Samaan aikaan säveltäjä jatkoi avioliittoaan Nina Varzarin kanssa tämän kuolemaan saakka 1954. Vuonna 1956 Šostakovitš meni naimisiin Margarita Kainovan kanssa, mutta suhde ei kestänyt ja pari erosi kolmen vuoden kuluttua.

Yhdestoista sinfonia (Vuosi 1905, 19561957) on nimellisesti omistettu Venäjän vallankumousyritykselle, mutta siinä voi nähdä myös viittauksia sinfonian säveltämistä edeltäneeseen, verisesti tukahdutettuun Unkarin kansannousuun.lähde? Teoksessa lainataan vallankumouslauluja, joiden sanoissa halveksitaan tyranneja.

Vuonna 1958 säveltäjälle myönnettiin Wihurin rahaston Sibelius-palkinto, jonka hän saapui itse vastaanottamaan Suomeen.[6] Hän vieraili Suomessa myöhemminkin.

Liittyminen puolueeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šostakovitšin elämässä tapahtui käännekohta vuonna 1960, kun hän liittyi kommunistiseen puolueeseen.lähde? Säveltäjän läheisten mukaan näin ei tapahtunut hänen omasta tahdostaan, vaan häntä oli kiristetty ja liittymisen jälkeen hän vaipui kyyneliin.lähde? Lev Lebedinskin mukaan säveltäjällä oli itsemurha-ajatuksia. Toisaalta Stalinin jälkeen puolueen ilmapiiri oli huomattavasti vähemmän painostava, mikä saattoi helpottaa liittymispäätöksen tekemistä. Samaan aikaan säveltäjä alkoi kärsiä poliosta, jonka oli saanut vuonna 1958. Musiikissa hänen tilanteensa kuvastui kahdeksannessa jousikvartetossa, jossa kymmenennen sinfonian tavoin on runsaasti musiikillisia sitaatteja ja DSCH-monogrammi.lähde?

Vuonna 1962 Šostakovitš meni naimisiin kolmannen kerran,. Puoliso oli 27-vuotias Irina Antovna Supinskaja, ja avioliitto kesti hänen kuolemaansa saakka. Samana vuonna säveltäjä palasi antisemitismiin kolmannessatoista sinfoniassaan (Babi Jar op. 113). Teoksessa käytetään laulutekstinä useita Jevgeni Jevtušenkon runoja, joista ensimmäinen on kirjoitettu juutalaisten kansanmurhan muistoksi. Sinfonia ei joutunut pannaan, mutta siitä tuli kiistanalainen teos.lähde?

Viimeiset elinvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šostakovitšin hautakivi Novodevitšin hautausmaalla Moskovassa. Hautakiveen on merkitty säveltäjän "musiikillinen monogrammi" D–Es–C–H.

Viimeisinä vuosinaan Šostakovitš kärsi monista sairauksista: hänen polionsa paheni, ja lisäksi hän kärsi sydänvaivoista 1960-luvun puolivälistä lähtien. Useimmat myöhäisen kauden teokset, kuten neljästoista ja viidestoista sinfonia sekä myöhäiset jousikvartetot, ovat luonteeltaan hyvin synkkiä ja itsetutkiskelevia. Länsimaissa kriitikot ovat arvostaneet niitä lämpimästi, sillä niitä eivät rasita samat tulkintaongelmat kuin aikaisempia, julkisempia ja siten enemmän valtakoneiston kritiikin alaisia teoksia.lähde? Šostakovitš kuoli keuhkosyöpään vuonna 1975. Hänet haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovaan.

Hänen poikansa Maksim Šostakovitš (s. 1938) on pianisti ja kapellimestari, joka johti monia isänsä kantaesityksiä. Isä omisti hänelle useita teoksiaan. Šostakovitšin leski Irina Šostakovitš on luvannut avata säveltäjän viimeisen kodin Brjusovilla kotimuseoksi.[4]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šostakovitšin musiikissa näkyy useiden hänen ihailemiensa säveltäjien vaikutteita: Johann Sebastian Bachin fuugat ja passacagliat, Ludwig van Beethovenin myöhäiset jousikvartetot, Mahlerin sinfoniat ja Alban Bergin musiikilliset sitaatit ja koodit. Hänen teoksensa ovat pääasiassa tonaalisia, ja ne jatkavat siltä osin romantiikan perinnettä, mutta ne sisältävät myös modernismiin kuuluvia atonaalisia ja kromaattisia aineksia. Modernistina hän oli varsin maltillinen mutta ei riittävän maltillinen neuvostohallinnolle. Hän yhdisteli musiikissaan hyvin dramaattisesti vastakkaisia tunnelmia, kuten syvää tragiikkaa ja kirpeää satiiria. Musiikissa on usein havaittavissa myös irvokasta huumoria. Šostakovitšin soitinnukset ovat tehokkaan yksinkertaisia[7].

Šostakovitšin teoksissa on havaittavissa selvä muutos kokeellisuudesta kohti konservatiivisuutta vuoden 1936 syytösten jälkeen. Kertomansa mukaan säveltäjä olisi ilman "puolueen ohjausta" kyennyt loisteliaampaan ja sarkastisempaan ilmaisuun ja ideoidensa toteuttamiseen ilman turvautumista naamiointiin. Huolimatta lähes koko elämänsä aikana kohtaamastaan sensuurista hän pystyi mukautumaan rajoituksiin ja juuri ovelalla naamioinnilla ilmaisemaan teoksissaan muutoin mahdottomia asioita, kuten yhteiskuntakriittistä ivaa. Sitä on jossain määrin havaittavissa myös enemmän tai vähemmän pakon alaisena sävelletyissä teoksissa, kuten Stalinin kunniaksi tehdyissä hymneissä ja muissa viranomaisten tilaamissa, soveliaiksi katsotuissa töissä.[7]

Pitkän uransa aikana Šostakovitš ehti säveltää runsaasti erityyppisiä teoksia. Hän oli yksi viimeisistä suurista sinfoniasäveltäjistäkenen mukaan? ja sävelsi valmiiksi 15 sinfoniaa. Šostakovitšin työtahti oli usein varsin nopea: esimerkiksi kahdeksannen sinfonian hän sävelsi hieman yli kuukaudessa ja kahdeksannen jousikvarteton vain kolmessa päivässä.lähde? Teokset ovat opusnumeroituja (1–147b), ja lisäksi on useita opusnumerottomia teoksia sekä luonnoksia ja merkintöjä sävellyssuunnitelmista, jotka eivät koskaan valmistuneet.

Venäläinen musiikintutkija Olga Digonskaja löysi vuonna 2006 Šostakovitšin viimeisen asunnon arkistoista Orango-nimisen oopperan vuodelta 1932. Brittiläinen säveltäjä Gerard McBurney viimeistelee 40-minuuttisen johdannon soitinnuksen.[8] Teoksen kantaesittää 2. joulukuuta 2011 Los Angelesin filharmonikot johtajanaan Esa-Pekka Salonen. Ohjaus on Peter Sellarsin. Šostakovitš sai oopperasta valmiiksi johdannon solisti-, kuoro- ja balettiosuuksineen, ja pianosäestys ennakoi orkestrointia. Libreton siihen tekivät kirjailija Aleksei Tolstoi ja toimittaja Aleksandr Startšakov. Bolšoi-teatterin johto sai kuulla johdannon vuonna 1932, mutta asia jäi sikseen.[9]

Šostakovitšin leski Irina Šostakovitš pitää tekijänoikeustuloilla yllä DSCH-kustantamoa, joka julkaisee koko tuotannon uutena editiona, ja myös Šostakovitšin arkisto jäljennetään Pariisiin. Mukana työssä on tutkija Olga Digonskaja.[4]

Sinfoniat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konsertot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Konsertto pianolle, trumpetille ja jousille (Pianokonsertto nro 1) c-molli op. 35
  • Viulukonsertto nro 1 a-molli op. 77
  • Pianokonsertto nro 2 F-duuri op. 102
  • Sellokonsertto nro 1 Es-duuri op. 107
  • Sellokonsertto nro 2 G-duuri op. 126
  • Viulukonsertto nro 2 cis-molli op. 129

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • balettimusiikkia
  • sarjoja jazzorkesterille
  • kamarimusiikkia
    • 15 jousikvartettoa
    • pianokvintetto
    • sonaatteja ja trioja jousisoittimille
  • pianomusiikkia
    • kaksi pianosonaattia
    • 24 preludia ja fuugaa op. 87
  • oopperoita
  • lauluteoksia, kuten romansseja ja runoja, sekä Juutalaisesta kansanrunoudesta
  • elokuvamusiikkia

Muistelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimaissa julkaistiin vuosina 19791980 Solomon Volkovin toimittama Šostakovitšin muistelmiksi väitetty teos, joka oli salakuljetettu Neuvostoliitosta. Muistelmat käynnistivät kiistan, joka ei ole vieläkään tyystin vaiennut. Suomessa keskustelua piti yllä muiden muassa muistelmien suomentaja, Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimo. Kaikkiaan Šostakovitšista on tehty parikymmentä elämäkertaa ja kymmeniä laajoja artikkeleita ja tutkielmia.[10]

Säveltäjän leski Irina Šostakovitš tuomitsee Volkovin teoksen nykyisin väärennökseksi, ja lukujen alussa olevat allekirjoitukset on kerätty hänen mukaansa "milloin mistäkin", sillä lukujen alkusivut – ei kuitenkaan ensimmäisen luvun – on julkaistu aiemmin muualla. Volkov olisi tavannut hänen mukaansa Šostakovitšin ennen tämän kuolemaa kolme kertaa enintään parin tunnin ajan kerrallaan.[11][12] Samoin kirjan tuomitsee Šostakovitšin kanssa yhteistyötä tehnyt sopraano Galina Višnevskaja, joka sanoo Volkovin keränneen huhuja. Teoksen minä-muoto ei hänen mukaansa voi olla mahdollinen, koska niin laajaa minä-muotoista kerrontaa Volkovilla ei voinut olla.[4] Višnevskaja oli aikaisemmin pitänyt muistelmia aitona.[13]

Muistelmien aitoudella on kuitenkin useita tukijoita, muiden muassa säveltäjän lapset Maksim ja Galina ja useat ystävät, kuten Rudolf Baršai, Kirill Kondrašin, Vladimir Ashkenazy[13] ja Juri Ljubimov. Mstislav Rostropovitš piti teosta aitona vuonna 1979,[14] mutta myöhemmin hän muutti kantaansa, mahdollisesti siksi että Volkov ei suostunut hänen puolisonsa Galina Višnevskajan muistelmien haamukirjoittajaksi. — Ennen muuttoaan pois Neuvostoliitosta Maksim Šostakovitš puolestaan väitti teosta väärennökseksi. Vuonna 1988 hän kuitenkin totesi kirjasta: "Se on totta. Se on tarkka. Se on korrekti."[15]

Musiikkitieteilijä Ian MacDonaldin vuonna 1990 ilmestyneessä teoksessa The New Shostakovich käsitellään muistelmien aitoutta ristiriitaisten todistusaineistojen valossa. Vaikka Volkov ei ole esittänyt teoksen alkuperäistä venäjänkielistä käsikirjoitusta ja teoksessa on materiaalia säveltäjän aikaisemmista julkaistuista haastatteluista, MacDonald päätyy pitämään muistelmia pääosin tosina.[13]

Teoksen alkuperäinen käsikirjoitus ei ole tutkijoiden käytössä, vaan Volkov sanoo myyneensä sen "keräilijälle". Heikinheimon käyttämä venäjänkielinen käsikirjoitusversio sen sijaan on levinnyt useille venäläisille musiikkialan vaikuttajille, joilta Heikinheimo kyseli mielipidettä aitoudesta; se ei ole alkuperäinen versio vaan oletettavasti Heikinheimon editoima. Volkov kiistää sen alkuperäisyyden. Teoksen asiasisällön paikkansapitävyyttä ei enää juuri moitita, vaan kiistakapulana ovat Volkovin työmenetelmät.[11]

Volkovin väitteitä tukeva Allan B. Hon ja Dmitri Feofanovin teos The Shostakovich Wars julkaistiin verkossa vuonna 2011.[16]

Šostakovitš näytelmissä ja elokuvissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mestariluokka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

David Pownallin näytelmä Mestariluokka (engl. Master Class, 1983) kuvaa säveltäjiä Dmitri Šostakovitš ja Sergei Prokofjev Josif Stalinin inkvisitiossa vuonna 1948. Syytösten esittämisessä Stalinia avustaa Andrei Ždanov. Näytelmässä diktaattori vaatii taiteilijoita säveltämään puolueen linjan mukaista musiikkia ja syyttää heidän edellisiä teoksiaan kansanvastaisiksi.

Dokumentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dmitri Šostakovitšista on tehty useita dokumenttielokuvia. Vuonna 2006 valmistui Oksana Dvornitšenkon ja Helga Landauerin elokuva A Journey of Dmitry Shostakovich.

Oliver Becker julkaisi vuonna 2006 esseistisen dokumentin Lähikuvassa Dmitri Shostakovitsh, jossa ääneen pääsevät säveltäjää vainonnut Tihon Hrennikov, taiteilijan ystävät Kurt Sanderling, Gennadi Roždestvenski ja Mstislav Rostropovitš sekä Šostakovitšin perheen jäsenet.[17]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. "Shostakovich, Dimitri." Encyclopedia of Russian History. The Gale Group, Inc, 2004. Answers.com 06 Feb. 2008. http://www.answers.com/topic/dmitri-shostakovich "Regardless of all political factors, he was one of the outstanding composers of the Soviet Union and perhaps the last great symphonist of music history."
  2. a b c d e Šostakovitš sata vuotta
  3. a b Lebrecht, Norman: The Companion to 20th Century Music, s. 320. Da Capo Press, 1996. ISBN 978-0-306-80734-3.
  4. a b c d Vesa Sirén: Irina Šostakovitš avaa vihdoin kotinsa. Helsingin Sanomat, 19.6.2009, s. C1.
  5. Classic Archives
  6. Helsingin kaupunginorkesterin asiakaslehti
  7. a b WSOY: CD-Facta 2004
  8. Vesa Sirén: Šostakovitšin apinaooppera löytyi. Helsingin Sanomat, 6.4.2009, s. C1. Sanoma Oy. Artikkelin verkkoversio Viitattu 6.4.2009.
  9. Salonen kantaesittää Šostakovitšin kadonneen Orangon. Helsingin Sanomat 11. marraskuuta 2011 s. C 2.
  10. Filharmonia, Syksy 2006, Kiistellyn neuvostosäveltäjän perintö elää.
  11. a b Vesa Sirén: Šostakovitš-sota kytkettiin Suomeen. Helsingin Sanomat 13.11.2011 Kulttuuri sivu C 2
  12. Vielä 1970-luvulla Irina Šostakovitš piti muistelmia ilmeisesti aitoina, koska hän halusi saada niiden tekijänoikeudet hallintaansa. Kun se ei onnistunut, hän alkoi väittää muistelmia väärennökseksi. Ks. Ho & Feofanov 1998: 49, 77.
  13. a b c Harlow Robinson: His Music Never Lied November 25, 1990. nytimes.com: The New York Times. Viitattu 3.12.2009. (englanniksi)
  14. Heikinheimo, Seppo: Rostropovitsh puhuu suunsa puhtaaksi: "Hrennikov vei Prokofjevin ennenaikaiseen hautaan." Helsingin Sanomat 5.12.1979.
  15. Heikinheimo, Seppo: Kymmenen vuotta aitouskiistaa. – Dmitri Šostakovitšin muistelmat, s. 351–357. Otava, Helsinki 1989. ISBN 951-1-05770-7
  16. The Shostakovich Wars (PDF).
  17. http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/lahikuvassa-dmitri-shostakovitsh-0

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brown, Malcolm Hamrick (ed.) 2004: A Shostakovich Casebook. Indiana University Press . ISBN 0-253-34364-X
  • Fay, Laurel 1999: Shostakovich: A Life. Oxford University Press. ISBN 0-19-513438-9.
  • Ho, Allan B. & Feofanov, Dmitri 1998: Shostakovich Reconsidered. Toccata Press, London. ISBN 0-907689-56-6
  • Ho, Allan B. & Feofanov, Dmitri 2011: The Shostakovich Wars. PDF
  • Jacobsson, Stig 1983: Dmitrij Sjostakovitj. Norma, Borås. ISBN 91-85846-35-X
  • Kankare-Loikkanen, Marianna 1981: D. D. Šostakovičin elämäntyön arvostus Neuvostoliitossa säveltäjän kuoleman jälkeen vuosina 1975–77. Pro gradu. Helsingin yliopisto.
  • Lång, Markus 2000: Kaksikymmentä vuotta aitouskiistaa. [Kirja-arvostelu: Shostakovich Reconsidered.] Musiikki 1–2 (30. vsk.), s. 144–149. HTML
  • MacDonald, Ian 1991: The New Shostakovich. Oxford University Press, Oxford. ISBN 0-19-284026-6
  • Mikkonen, Simo 2007: State composers and the red courtiers: Music, ideology, and politics in the Soviet 1930s. Jyväskylä studies in humanities, 78. ISBN 978-951-39-3015-8. PDF
  • Rofe, Michael: Dimensions of Energy in Shostakovich’s Symphonies. Farnham: Ashgate, 2012. ISBN 978-1-4094-0745-4.
  • Šostakovitš, Dmitri: Dmitri Šostakovitšin muistelmat. (Svidetelstvo, 1979.) Koonnut Solomon Volkov. Venäjänkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut ja jälkikirjoituksella täydentänyt Seppo Heikinheimo. Helsingissä: Otava, 1980. ISBN 951-1-05770-7.
  • Šostakovitš, Dmitri 1999: Kirjeitä Isaak Glikmanille. Suomentanut Eero Lappalainen. — Synteesi 4 (18. vsk.), s. 43–51.
  • Wilson, Elizabeth 1994: Shostakovich: A Life Remembered. Faber and Faber, London. ISBN 0-571-15393-3
  • Volkov, Solomon 2004: Shostakovich and Stalin: The extraordinary relationship between the great composer and the brutal dictator. Translated by Antonina W. Bouis. (Alkuteos: Шостакович и Сталин: художник и царь.) Little, Brown, London. ISBN 0-316-86141-3

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Dmitri Šostakovitš.