Jugoslavian hajoamissodat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jugoslavian hajosi sotiin siinä asuneiden kansojen erilaisten poliittisten tavoitteiden takia.

Jugoslavian hajoamissodat oli entisessä Jugoslaviassa Balkanin niemimaalla vuodesta 1991 alkaen käyty pitkä sotien sarja. Sotaa käytiin Sloveniassa, Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovossa sekä Etelä-Serbiassa. Sotien syynä oli Jugoslavian kansallismielisten erimielisyys maan hallinnosta, taloudesta ja alueiden jaosta. Varsinkin Kosovon albaanit, Slovenia ja Kroatia halusivat eroon Jugoslaviasta, ja Serbia halusi säilyttää yhtenäisen serbivaltion vaikka väkivalloin. Sotien tausta on alueen historiasta johtuvassa erilaisten kansojen tilkkutäkkimäisessä asumisessa toistensa seassa, mutta niiden välitön aiheuttaja oli jyrkkä nationalismi. Jugoslavian romahdusta auttoivat merkittävästi myös talouden hidas ja sosialismin nopeampi romahdus.

Puolidemokraattisin keinoin toimiva sosialistinen, konservatiivinen serbipoliitikko Slobodan Milošević juonitteli maansa johtoon. Milosevic käytti hyväkseen mm Vojislav Šešeljin ajamaa Suur-Serbian luomiseen tähtäävää kiihkokansallismielistä serbipolitiikkaa, jossa muut Jugoslavian kansat nähtiin serbien oikeuksia polkevina vihollisina. Niinpä serbien johtama liittoarmeija, poliisi ja puolisotilaalliset cetnikeiksi kutsutut joukot ajoivat väkivaltaisesti Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovossa muita kansoja valtaamiltaan alueilta pois myös tappaen, kiduttaen, polttaen, ryöstäen jne[1]. sotarikoksia tehden. Näitä väkivaltaisia joukkokarkotuksia kutsuttiin nimellä etninen puhdistus[2]. Etnonationalismi nousi myös Jugoslaviasta eroon pyrkivillä alueilla, ja niinpä myös muut kansat alkoivat pian tehdä omia etnisiä puhdistuksiaan. Kroaatit pyrkivät Bosnian sodassa Suur-Kroatian luomiseen etnisesti puhdistaen.

Jugoslavian sodat olivat Euroopan verisimmät taistelut toisen maailmansodan jälkeen, ja niissä kuoli 100 000–300 000 ihmistä. Hajoamissodat olivat sisällissodan tapaisia. Ulkovallat puuttuivat sotiin joitain kertoja ja alueelle lähetettiin rauhanturvaajia.

Jugoslavian hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entisen Jugoslavian hajoaminen. Jugoslavia oli virallisesti koossa vielä 1990, vaikka oli alkanut hajota viimeistään 1990. Slovenia (keltainen) ja Kroatia (sininen) lähtivät Jugoslaviasta 1991, samoin kuin violetilla merkitty Makedonia. Kroatiassa alkoivat etniset puhdistukset, joissa serbit karkottivat kroaatteja serbien asuma-alueita. Vuonna 1992 Bosnia ja Hertsegovina (vihreä) itsenäistyi, ja siellä alkoi ankara sota serbien, kroaattien ja muslimien kesken. Eräässä vaiheessa kaikki kansallisuudet halusivat kaapata mahdollisimman suuren alueen. Rauha saatiin aikaan vuonna 1995 ja Bosnia ja Hertsegovina jaettiin. NATO kävi Kosovon takia ilmasotaa Serbiaa vastaan vuonna 1999, kun Milošević yritti karkottaa kaikki Kosovon albaanit pois. Montenegro (harmaa) itsenäistyi vuonna 2006, ja Kosovokin antoi itsenäisyysjulistuksen vuonna 2008.

Jugoslavia hajosi serbien ylivaltapyrkimyksiin sekä kroaattien ja sloveenien haluun erota liittovaltiosta. Alussa voimakas keskusvalta piti keskenään riitelevät kansat yhdessä valtiossa.

Jugoslavian hajoamisen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entisen Jugoslavian alueella asui monia kansoja[3], joilla oli erilainen historia takanaan. Esimerkiksi kroaatit olivat pääosin roomalaiskatolisia ja serbit ortodokseja[4]. Lisäksi maassa asui ottomaanien vallan ajalta islamilaisia. Serbien četnikit ja armeija terrorisoivat albaaneja Balkanin sodissa ja kroaatteja ensimmäisessä maailmansodassa.

Sloveenit, kroaatit ja serbit yhdistyivät yhdeksi kuningaskunnaksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mukaan tuli myös muita kansoja, mm Kosovon albaanit. Maailmansotien välisessä ensimmäisessä Jugoslaviassa kiihkeät serbi- ja kroaattipoliitikot kiistelivät, mikä johti ampumiseen parlamentissa vuonna 1928. Tämän takia kuningas kaappasi vallan.

Pääosin serbijohtoinen Jugoslavia hajosi Saksan hyökkäykseen vuonna 1941, ja maa jaettiin akselivaltojen kesken. Miehitys loi sisällissodan. Kroatian johtoon noussut fasistisen Ustaša-järjestön johtaja Ante Pavelic surmautti kymmeniä tuhansia serbejä, mustalaisia ja juutalaisia keskitysleireillä[5]. Serbien cetnikit surmasivat kroaattisiviilejä ja partisaaneja ja pyrkivät luomaan karkotuksin suur-Serbiaa[6]. Niinpä Jugoslavian toisen maailmansodan aikaisessa sisällissodassa kuoli enemmän ihmisiä kuin mitä miehittäjät tappoivat[7]. Mutta kommunistien partisaanit voittivat sekavan sisällissodan, ja näin partisaanijohtaja Josip Broz Tito loi toisen Jugoslavian, joka oli kuudesta tasavallasta koostunut sosialistinen liittovaltio. Tito pyrki Neuvostoliiton ohjeiden mukaisesti luomaan kansoille tasa-arvoa, mutta ei maininnut Bihacin julistuksessaan muslimeja, unkarilaisia eikä albaaneja[8]. Hän loi omanlaisensa sosialismin, riiteli Neuvostoliiton kanssa ja avasi maan rajat jo varhain länteen.

Eri kansojen nationalismi pulpahteli usein esille[9][10], vaikka sitä koetettiin hillitä [11]. Diktaattorina hallinnut melko taitava poliitikko Titokaan ei kyennyt ratkaisemaan maan monimutkaista kansallisuusongelmaa[12][13], joka pysyi pitkälti piilossa 1950-luvulla, mutta alkoi nousta 1960-luvun alussa näkyviin[14]. Vastakkain oli näkyvästi Kroatian serbivastaistainen separatismi[15] ja Serbian suurserbialaisuus[16]. Serbien äärinationalismia tuki, joskaan ei suoraan kannattanut [17] vuoteen 1966 Jugoslavian kovaotteisen salaisen poliisin päällikkö Alexander Rankovic[18]. Rankovicilaiset vastustivat Slovenian ja Kroatian talouden vapauttamisaikeita[14]. Kansojen kulttuuri, uskonto ja elintaso vaihteli[19][20] alueelta toiselle luoden luonnostaan talouteen liittyviä kiistoja, joita lisäsivät muistot historian aikana kärsityistä vääryyksistä. Tito kukisti kovin ottein nationalistit, muun muassa Kroatian kevään 1970-luvun alussa[21], samoin kuin Slovenian vastaavan liikkeen. Jälkikäteen on joissain yhteyksissä sanottu juuri Titon sosialistisen kansallistunteiden ja uskonnon kieltämiseen tähtäävän politiikan tukahduttaneen poliittisen ajattelun niin, että syntynyt paine purkautui myöhemmin voimakkaana kiihkokansallismielisyytenä[22]. Toisaalta viranomaisten Titon aikana käyttämät erilaiset voima- ja pakkokeinot sulkivat myös myöhemmästä ajattelusta varsinkin Serbiassa pois ajatuksen rauhanomaisista ratkaisutavoista, varsinkin kun jo Titon aikana armeijan upseereissa oli eniten serbejä. Yhtä hyvin Jugoslavian hajoamissota voidaan kuitenkin nähdä eri nationalismien törmäyksenä, joka olisi syntynyt ilman Titoa tai ilman Milosevicia.

Titon kuoltua 1980-luvulla häntä alettiin arvostella varsinkin Serbiassa, koska Tito oli jakanut serbien alueita muihin osatasavaltoihin. Samaan aikaan maa ajautui talouskriisiin joka paheni koko 1980-luvun ajan. Vuonna 1981 Serbia murskasi asevoimin Kosovon albaanien mellakat. Vuonna 1986 perinteinen serbinationalismi oli nousussa. Serbinationalisteja kiinnosti eniten Kosovon tyhjeneminen serbeistä poismuuton takia. He katsoivat Kosovon albaanien tekevän serbien kansanmurhaa ja "pyhän maan" joutuvan albaanien käsiin. Serbian kommunistipuolueen johtoon noussut Slobodan "Slobo" Milošević [23]alkoi ajaa Kosovon serbien asiaa kiihkein puhein. Milošević yhdisti puheissaan populistista nationalismia, sosialismia ja serbien perinteistä ortodoksiuskoa[24]. Milošević puhdisti Serbian kommunistisen puolueen vastustajistaan, otti tiedotusvälineet käsiinsä, loi joukkokokouksissa itselleen henkilökulttia ja saikin melko laajan kannatuksen. Vuonna 1988 Sloveniassa oli käynnissä voimakas itsenäistymisliike, joka osin kumpusi maan keskieurooppalaisesta perinteestä ja yhteyksistä länteen. Kroatiassa nousi vanhoillinen kansallismielisyys vuonna 1989.

Nationalismilla ratsastanut Milošević murskasi 1980-luvun lopussa Vojvodinan ja Kosovon autonomian, ja liittoarmeija oli käytännössä serbien puolella. Serbijohtoista Jugoslaviaa ja/tai Suur-Serbiaa vaikka voimakeinoin ajanut Milošević pelotti kroaatit ja sloveenit itsenäistymään. Serbiassa oli vuonna 1990 oppositiossa Milosevicia radikaalimpiakin serbinationalisteja, jollaisia olivat Vuk Draskovic ja Vojislav Seselj. Osatasavaltojen valtapyrkimykset romahduttivat liittovaltion hallituksen arvovallan keväällä 1991, jolloin osatasavaltojen johtajat koettivat turhaan etsiä poliittista ratkaisua.

Kroatian ja Slovenian itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Slovenian sota, Kroatian sota

Yhdysvallat ja Ey vastustivat etukäteen Slovenian ja Kroatian itsenäistymistä, samoin liittoarmeija ja monet muut Jugoslavian hallinnon instituutiot. Liittovaltion presidenttineuvosto oli halvaantunut ja ainoa voimakas poliittinen toimija oli Slobodan Milosevicin johtama kommunistis-nationalistinen serbiklikki. Liittoparlamentti julisti armeijan estävän tasavaltojen itsenäistymisyritykset. Kroatia ja Slovenia julistautuivat itsenäiseksi 25. kesäkuuta 1991,[25]. Liittoarmeija lähetti Kroatiasta panssareita valtaamaan Kroatian raja-asemat ja lentokentät. Suppeahkon sotilasoperaation tarkoituksena oli lähinnä näyttää liittoarmeijan voima. Liittoarmeija valtasikin menestyksellä useimmat raja-asemat. Mutta sloveenit olivat järjestäneet melko tehokkaan aluepuolustuksen, joka nujersi liittoarmeijan joukot monin paikoin jo 28. kesäkuuta. Sloveenit tukkivat panssarien tiet rekoilla sopivissa paikoissa ja saartoivat liittoarmeijan varusmiehiä kasarmeihin. Liittoarmeija vastasi pommittamalla Slovenian radio- ja TV-asemia ja tulittamalla ilmasta[26] tiesulkuina olevia rekkoja. Serbijohtoisen liittoarmeijan etupäässä varusmiehistä ja ei-serbeistä koostuneelta varusmiehistöltä puuttui halua taistella, ja saarrettujen, huollon puuttessa oleiden yksiköiden sotilaita antautuikin noin 2700. Taistelujen kestäessä alkoi vilkas dilpomatia, joka johtui ensimmäiseen tulitaukoon teoriassa jo 1. heinäkuuta. Taistelut jatkuivat vielä 4. heinäkuuta asti. Slovenian sota kesti vain vähän aikaa ja aiheutti melko pienet tappiot puolin ja toisin,[27] koska Milošević ei tosissaan halunnut pitää vähäserbistä Sloveniaa osana maataan. Tämän jälkeen Miloševićin kansalliskiihkoinen Serbia alkoi luoda ensin peitetysti, mutta ajan kuluessa yhä avoimemmin Suur-Serbiaa Kroatian alueelle[28], ajaen kroaatteja Kroatian serbialueilta väkivalloin pois. Franjo Tudjmanin johtamalla Kroatian hallinnolla, varsinkin puolustusministeri Gojko Susakilla oli osittain kiihkokansallinen asenne serbejä vastaan. Parissa tapauksessa myös äärikroaatit kohdistuivat serbeihin väkivaltaa, mikä kiihdytti konfliktia. Mutta toisaalta Franjo Tudjman horjui sodan ja rauhan välillä koska vähätteli serbien halua taistella Kroatiaa vastaan ja uskoi helppoon rauhanomaiseen ratkaisuun. Osin tämä johtui siitä, että kroaateilta puuttui aseita[29].

Heinäkuun alussa serbit aloittivat jatkuvan sodan Kroatiassa, jossa he puhdistivat Celijen kylän ja Tenjassa taisteltiin pitkään pienin joukoin, mutta rajusti. Nämä kaksi välikohtausta olivat pieniä myöhempiin taisteluihin verrattuna. Tämän jälkeen serbisissit hyökkäilivät moniin kyliin ajaen ihmisiä pois. Taistelut alkoivat koveta heinäkuun puolivälillä, ja uhriluku ja pakolaisvirta puhdistetusta serbikylistä kasvoi päivä päivältä.

Sota alkoi laajeta uusille alueille. Kroatian kevyet lähinnä puolisotilaalliset joukot taistelivat raskaasti aseistettuja serbejä vastaan, eivätkä kyenneet estämään serbialueen laajenemista. Serbit ajoivat kroaattisiviilit kodeistaan polttaen, räjäyttäen, ryöstäen, vangiten, kiduttaen ja tappaen. Samaan aikaan kroaattijohtaja Tudjman epäröi ja viivytteli vastatoimissaan serbejä vastaan. Elokuun alussa Daljin kylässä käyty välikohtaus oli askel yhä raaempaan sodankäyntiin. Kijevon kroaattikylä Krajinassa "puhdistettiin" liittoarmeijan suoralla tuella, kun panssarit tulittivat ja ilmavoimat pommittivat kylää. Kroatiaan tuodut liittoarmeijan yksiköt ja serbien paramilitäärit saartoivat Vukovarin suuren kaupungin. Sitä alettiin tulittaa kiivaasti tykistöllä. Kaupunki taisteli sitkeästi kuukausia vaikka sitä puolusti vain pieni joukko, koska serbien taistelumotivaatio oli olematon. Syyskuun puolivälissä kroaatit alkoivat hyökätä maassa olevia Jugoslavian liittoarmeijan kasarmeja vastaan[30], mikä toi sodan avoimeksi. Kroaatit onnistuivatkin valtaamaan monia kasarmeja ja saivat niistä melko suuren määrän aseita, mikä aikaa myöten helpotti Kroatian tukalaa tilannetta. Syyskuussa rintamat olivat jo suunnilleen edenneet lopullisille paikoilleen[31]. Marraskuussa serbien saartama Vukovar antautui, serbit murhasivat ja raiskasivat vieden henkiin jääneet kaupunkia puolustaneet keskitysleireille Serbiaan. Toisaalta kroaatit alkoivat itse joillain alueilla tehdä ponnekkaammin entinisiä puhdistuksia, joihin liittyi mm Gospicin ja Sisakin alueella serbeihin kohdistuneita joukkosurmia ja sitä, että kroaattipoliisi ryösteli serbien koteja. Franjo Tudjmanin hallinnon uskotaan katsoneen näitä tapauksia sormien läpi, koska ainakin HDZ:n ääriainekset kannattivat etnisesti puhdasta Kroatiaa. Liittoarmeija oli nyt avoimesti mukana auttaakseen kasarmeihin saarrettuja sotilaitaan. Kostoksi kasarmien saarrosta serbit saartoivat Jugoslavian etelärannikolla sijainneen Dubrovnikin tulittaen sitä ajoittain hyvin rajusti. Kroaatit alkoivat menestyä sodassa joulukuussa 1991, mikä osaltaan ajoi serbit 3. tammikuuta 1992 tulitaukoon[31]. Yhdistyneet kansakunnat valvoi tulitaukoa, mutta paikalliset sotatoimet Kroatian ja serbijoukkojen kesken jatkuivat joillakin seuduilla.

Bosnian sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bosnian sota

Vielä vuonna 1990 Radovan Karadzic sanoi, ettei Bosniaan luoda Suur-Serbiaa. Bosnian serbit kannattivat Bosnian pysymistä Jugoslavian osana, ja kroaatit ja muslimit irtautumista siitä[32]. Serbien kiihkokansallismielinen johtaja Radovan Karadzic uhkasi vuonna 1991 liittoarmeijan estävän vaikka väkivalloin Bosnian itsenäisyyden, ja eräässä vaiheessa myös uhkasi muslimeja tuholla. Kroaattien propaganda oli yhtä kovaa kuin serbienkin propaganda, ja myös kroaatit tähtäsivät etnisiin puhdistuksiin. Vaikka muslimien nationalismi oli astetta lievempää, muslimien johtaja Alija Itzetbegovic kannatti sotaa, jos se veisi muslimit itsenäisyyteen.

Serbipropaganda maalasi kauhukuvaa bosniakeeista/muslimeista serbien vihollisina, serbit ja muut kansallisuudet eristäytyivät toisistaan.

Serbit päättivät lopettaa useimmat sotatoimet Kroatiassa vuoden 1992 alussa, koska olivat saaneet suunnilleen vallattua serbienemmistöiset alueet Kroatiasta. Toisaalta serbit tarvitsivat joukkoja kipeästi Bosnia ja Hertsegovinassa, jossa tilanne oli ajautumassa kohti sotaa, josta ennustettiin tulevan pitkä ja vaikea kuten kävikin.

Eri kansallisuudet olivat jo vuonna 1991 alkaneet perustaa omia pieniä asekaartejaan. Karadzicin johtama puolue julisti liittoarmeijan tuella vuonna 1991 laajat serbialueet autonomisiksi[33]. Ensimmäinen sotaa edeltävä kuolonuhreihin johtanut välikohtaus sattui Visegradissa marraskuussa 1991, jolloin muslimit ja kroaatit pysäyttivät vähäksi aikaa liittoarmeijan joukko-osaston[34]. Bosnian serbit jäivät pois Bosnian itsenäistymistä käsittelevästä kansanäänestyksestä. Maaliskuun alussa serbien hääkulkuetta ammuttiin, yksi kuoli ja pappi haavoittui. Serbit pystyttivät katusulkuja ja ampuivat ilmaan tapahtuman johdosta, mutta purkivat katusulut pian.

Muslimijohtoinen Bosnia ja Hertsegovina ilmoitti 2. tammikuuta 1992 haluavansa irti Serbiasta ja itsenäistyi 5. huhtikuuta.

Pieniä aseellisia välikohtauksia sattui jo maaliskuussa muun muassa Bosanski Brodissa. Serbien puolisotilaalliset joukot puhdistivat myöhemmin paikalle saapuneen liittoarmeijan tuella raa'asti Bijeljinan huhtikuun alussa tappaen ihmisiä ja ajaen loput pakosalle ryöstellen muslimien koteja. Serbit hyökkäsivät pian Itä-Serbiassa puhdistaen muun muassa Zvornikin, Fočan, Višegradin, Kupresiin ja alkoivat luoda serbikäytäviä itäiseen ja pohjoiseen Bosnia ja Hertsegovinaan.

Panssarivaunujen tulituksesta syttynyt parlamenttirakennus palaa Sarajevon keskustassa piirityksen aikana.

Muslimien ja kroaattien kulttuuri oli tarkoitus hävittää Serbiaan liitettäviksi aiotuilta alueelta. Tekeillä oli etninen puhdistus, jota on usein sanottu kansanmurhaksi. Yleensä serbinationalistit uhkasivat tappamisella mm. heittämällä pommin muslimin tai kroaatin omakotitalosta sisään, näin pelotellen talon asukkaat pakoon. Jos kyse oli omakotitalosta, räjäyttivät nationalistit talon yöllä. Mutta yhtä hyvin serbit saattoivat tappaa, kiduttaa tai raiskata[35] ja viedä kuolemanleirille kärsimään nälkää ja väkivaltaa[36]. Esimerkiksi Banja Lukassa tapahtui muslimien ja kroaattien murhia, joita poliisi ei tutkinut. Ennen karkoitusta muslimin tai kroaatin täytyi maksaa suuri summa rahaa viranomaisille. Jalan pakomatkalla olevia saatettiin joskus syöstä rotkoon. Kylistä ja kaupungeista karkotettuja koottiin kuorma-autoilla ja linja-autoilla junakuljetuksia varten[37]. Karkotettujen junakuljetus tapahtui ilman ruokaa ja vettä karjavaunuissa[38], joissa varsinkin lapsia, vauvoja[39] ja vanhuksia kuoli ulostekasojen keskelle[40]. Sotilaat saattoivat ryöstää karjavaunuissa kuljetetut ihmiset[41].

Serbit saartoivat monia muslimien ja kroaattien kaupunkeja, muun muassa Sarajevon jo 7. huhtikuuta. Vaikka YK julisti serbien vetämän tynkä-Jugoslavian talouspakotteisiin, tämä ei pysäyttänyt Bosnian serbejä ajamasta muslimeja ja kroaatteja väkivaltaisesti kodeistaan.

Bosnia ja Hertsegovinassa riehuivat Arkanin kaltaiset serbien sissipäälliköt Ratko Mladićin komentaman serbiarmeijan tukemana. Serbit valtasivat huhtikuussa 70 % Bosnia ja Hertsegovinasta. Muslimien eli bosniakkien armeija kärsi asepulasta. Milosevic reagoi lännen talouspakotteisiin nimittämällä Yhdysvalloissa asuneen liikemiehen Milan Panicin tynkä-Jugoslavian pääministeriksi[42].

Kesällä 1992 Bosnian kroaatitkin julistautuivat itsehallintoalueeksi, ja saivat jonkun verran aseita Kroatiasta[33].

Taktisista syistä Milošević julisti Bosnian serbitasavallan olevan irti Serbiasta, ja sanoutui irti Bosnian väkivaltaisuuksista, mutta salaa auttoi Bosnian serbejä. Länsimaat eivät uskoneet Serbian olevan tietämätön ja erillään Bosnian sodasta. YK alkoi auttaa Bosnia ja Hertsegovinan kroaatteja ja muslimeja jo 1992, mutta kokonaisuutena apu oli melko tehotonta. Serbit muun muassa verottivat saarrettuihin kaupunkeihin vietäviä avustustarvikkeita. Länsimaiden ja YK:n toiminta Bosnia ja Hertsegovinan sodan hillitsemiseksi oli puolinaista ja tehotonta, ja monet rauhaa halunneet länsimaisetkin tuskastuivat kansainvälisten järjestöjen hitaisiin toimiin.

YK:n asevientikielto auttoi lähinnä runsaasti aseistetua serbien armeijaa[33].

Jälkikäteen lännen asenteen on sanottu johtuneen muun muassa siitä, että se uskoi serbien voittavan Bosnian sodan. Esimerkiksi Nato ei halunnut sotkeutua sissisotaan serbejä vastaan vuorisella Balkanilla. Jopa osa läntisistä YK-upseereistakin saattoi kannattaa serbejä. Osaksi sodan katsottiin olevan myös muiden kansallisuuksien syytä. Venäjä tuki Serbiaa historiallista syistä. Serbit perustivat Bosnia ja Hertsegovinaan keskitysleirejä, joissa ihmisiä surmattiin, hakattiin kepein[43], kidutettiin[44] ja pidettiin nälässä[45]. Tämä paljastettiin lännelle ensi kertaa Newsday-lehdessä elokuussa 1992[46]. Musliminaisia hakattiin ja raiskattiin leireillä[47], joista jotkut olivat tarkoitusta varten perustettuja. Serbien sala-ampujat surmasivat siviilejä Sarajevon kaduilla ja läheisiltä vuorilta kaupunkiin ammutut kranaatit osuivat joskus leipäjonoihin tappaen kymmeniä.

Vuonna 1993 Bosnian kroaatit aloittivat sodan muslimeja vastaan tehden etnisiä puhdistuksia, ensiksi Ahmicin kylässä. Muslimit olivat nyt pahasti alakynnessä. Kroaatit ja serbit pyrkivät jakamaan Bosniaa[33], eikä muslimeillekaan rauha käynyt vuonna 1993. Bosnia ja Hertsegovinassa järjestäytynyt rikollisuus kukoisti monilla alueilla. Lisäksi puolisotilallisten cetnikien tekemän väkivallan motiivi oli yleensä rikollinen, mm ryöstösaaliin saanti, joskus äärinationalismi. Usein Bosnian sotaa on pidetty etnisenä, mutta se liittyi pikemminkin tietynlaiseen kansallismieliseen politiikkaan, jossa eri kansojen nationalistiset puolueet kamppailivat hegemoniasta. Vuonna 1993 Serbiassa oli hyperinflaatio ja suuria mielenosoituksia[42] ja maassa perustetiin ensimmäinen oppositiorintama nimeltään Depos[42]. Tynkä-Jugoslavian alueella kansallismieliset serbit surmasivat ja muuten häiritsivät hallituksen sotapolitiikan vastustajia. Hallituksen vastustajat järjestivätkin monia suuria mielenosoituksia sodan aikana. Esimerkiksi kiihkokansallinen serbimielinen oppositiopoliitikko Vuk Drašković piti Bosnian sotaa turhana, ja niinpä hänet pidätettiin ja pahoinpideltiin[42].

Helmikuussa 1994 Bosnian kroaatit ja serbit sopivat riitansa. Samoihin aikoihin serbit puhdistivat aluettaan muslimeista ja muista etnisistä vähemmistöistä yhtä rajusti kuin vuoden 1992 ensimmäisessä puhdistusaallossa. Kyllästyttyään Bosnia ja Hertsegovinan sotaan Jugoslavian Slobodan Milošević veti Radovan Karadžićin johtamilta Bosnian serbeiltä tukensa vuonna 1994. Tämä heikensi alueen serbien asemaa ratkaisevasti. Kaiken lisäksi länsi oli alkanut salaa tukea Kroatiaa, koska pelkäsi Venäjän kanssa hyvissä väleissä olevien serbien vaikutusvallan laajenemista alueella.

Serbit valtasivat kesällä 1995 saarretun Srebrenican kaupungin, ja surmasivat tuhansia muslimimiehiä. Kun NATO pommitti Bosnia ja Hertsegovinan serbikohteita, serbit ottivat panttivangeiksi YK-sotilaita ja kiristivät NATO:a lopettamaan ilmaiskut. Syksyllä 1995 voimistuneet kroaatit ja muslimit hyökkäsivät rajusti Kroatiassa ja Bosnia ja Hertsegovinassa. Serbit joutuivat pian ahdinkoon. Serbisiviilit pakenivat johtajiensa käskystä, koska pelkäsivät kroaattien ja muslimien tekemää etnistä puhdistusta. Pian tämän jälkeen serbien ampuma kranaatti surmasi kymmeniä Sarajevon leipäjonossa, ja NATO aloitti ilmaiskut Bosniassa. Rauhanturvaajat oli vedetty laajalta alueelta pois, ja serbit eivät kyenneet enää vastustamaan NATO:a. 20. syyskuuta serbit vetivät raskaat aseet Sarajevon ympäristöstä, ja rauha solmittiin 14. joulukuuta. Kroaattien Krajinassa sodan loppuvaiheessa tekemiä sotarikoksia painettiin serbien ja myös puolueettomien kriitikoiden mukaan villasella[48].

Kosovon sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kosovon sota

Jo vuonna 1995 tehtiin yksittäisiä hyökkäyksiä Kosovon serbipoliisin ja serbisiviilien kimppuun. Tammikuussa 1996 tehtiin sarja hyökkäyksiä läntisessä Kosovossa olevien serbipoliisien, serbiviranomaisten ja serbipakolaisleirien kimppuun. Tällöin hyökkääjät julistivat olevansa albaanien sissiliike Kosovon vapautusarmeija (UÇK). Kosovon maltillinen, passiivista vastarintaa kannattava albaanijohtaja Ibrahim Rugova uskoi alussa UÇK:n sissien olevan Serbian tukemia provokaattoreita. Serbian hallinto julisti liikkeen terroristeiksi ja vahvensi joukkojaan alueella. UÇK:n luottamus albaanisiviilien silmissä nousi.

UÇK:ssa oli ulkomaisia taistelijoita, pääosin albaaneja Yhdysvalloista ja muista länsimaista, ei ainoatakaan islamilaisista maista, kuten huhuttiin. Kosovon virallinen albaanihallinto ei tukenut UÇK:ta, muttei myöskään sulkenut sissien leirejä. UÇK kasvoi vuosina 19971999 ja oli vahvimmillaan 19971998. Liike oli sotilaallisesti heikko, koska aseistus oli pääosin kevyitä käsiaseita. Liikkeessä oli eri arvioiden mukaan muutamasta sadasta muutamaan kymmeneen tuhanteen jäsentä. UÇK onnistui lopulta valtaamaan noin puolet Kosovosta maaliskuuhun 1998 mennessä, silloin sen vallan keskus oli Drenican alueella oleva Prekazin kylä. Tämän jälkeen serbit voittivat UÇK:n. Serbien puolella sissejä vastaan taistelivat armeija ja erikoispoliisit. Serbit surmasivat albaanisiviilejä, ja myös UÇK syyllistyi ihmisoikeusrikoksiin. Se tappoi myös serbiystävällisiksi epäilemiään albaaneja.

Kesällä 1998 serbit hyökkäsivät Orahovaciin aikomuksenaan puhdistaa seutu etnisesti kaikista albaaneista, ja UÇK:n oli pakko vetäytyä. Serbit tappoivat kiinni saamansa ei-serbit Orahovacissa. Serbien toimet levisivät julkisuuteen, ja maailmalta virtasi tuhansia albaaneja UÇK:ta auttamaan. Liike järjesti itsensä tämän tappion jälkeen uudelleen, ja perusti koulutusleirejä Albanian puolelle. Vuoden 1998 alussa Yhdysvallat poisti UÇK:n terroristijärjestöjen listalta. Yhdysvaltojen ja Euroopan maiden uskotaan auttaneen UÇK:ta salaisesti alusta asti. UÇK iski serbien sotilas- ja siviilikohteisiin, mihin serbit vastasivat kovin ottein. Talvella 1999 löytyi syrjäisen Račakin kylän läheltä ruumiita, jotka serbien mielestä olivat siviilivaatteisin puettuja UÇK:n sissejä, mutta albaanien mielestä serbien tappamia albaanisiviilejä. Maaliskuussa 1999 Jugoslavian armeija ja muut turvallisuusjoukot aloittivat täyden sodan UÇK:ta vastaan. UÇK menetti nopeasti alueensa, ja suurin osa pakosalle päässeistä taistelijoista hävisi Albaniaan, muutaman tuhannen järjestön sissin jäädessä Kosovoon.

NATOn hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Javier Solanan johtama NATO halusi estää albaaneihin kohdistuneet verityöt. Se vaati Jugoslavialta Ranskan Rambouillet’ssa käydyissä neuvotteluissa vieraiden sotilasajoneuvojen liikkumisoikeutta koko Jugoslavian alueella.

Serbit olivat suostuneet YK-joukkojen saapumiseen Kosovoon. Lännen asettamat kovat ehdot johtivat siihen, ettei Jugoslavia voinut hyväksyä Rambouillet’n sopimusta. Kun NATO katsoi albaaneihin olevan vainon olevan käynnissä, se alkoi keväällä 1999 pommittaa Jugoslaviaa. Tämän takia serbit päättivät ajaa Kosovon albaanit pois, mistä oli puhuttu jo pitkään. Osa albaaneista pakeni itse serbejä peläten. Maailmalla huomattiin, miten NATO tavallaan provosoi serbit ilmaiskuillaan ajamaan albaanit pois. Serbit itse väittivät albaanien säikähtäneen NATO:n ilmaiskuja. Alkoi Kosovon sota. Kosovossa toimivat serbipoliisi ja puolisotilaalliset joukot ajoivat satoja tuhansia albaaneja väkivalloin, tappaen ja ryöstäen pois kodeistaan. Serbien kannalta albaanien karkotuksessa oli se hyöty, että se eliminoi pienenkin UÇK:n mahdollisuuden karkotetuilla alueilla, mutta samalla se oli poliittisesti järjetöntä, koska se käänsi maailman mielipiteen serbejä vastaan. NATO:n ilmaiskuilla ei tuntunut pitkään aikaan olevan mitään vaikutusta Jugoslavian armeijaan eikä varsinkaan albaaneihin kohdistuviin karkotuksiin ja veritöihin. UÇK pysyi sodan ajan sotilaallisesti hyvin heikkona. NATO kohdisti hyökkäyksensä serbien infrastruktuuriin tarkoituksenaan vaikeuttaa serbien elämää, ja näin kääntää serbit kapinamielelle hallitustaan vastaan. Ohjuksia osui vahingossa myös pakenevien albaanien niskaan ja serbisiviilikohteisiin. Serbien puolustustahto oli korkealla, he olivat ihmiskilpinä muun muassa pitäessään rock-konsertteja silloilla. Serbien propagandasota oli taitavaa: televisiossa näytettiin, miten vanhat mummot tanssivat alas ammutun huippumodernin häivehävittäjä F-117 "Yöhaukan" päällä. Muuten NATO sai tehdä ilmaiskujaan melko vapaasti. Serbit eivät uskaltaneet koneillaan nousta ilmaan, vaan piilottivat lentokoneensa. Osa maailmasta piti NATO:n ilmaiskuja oikeutettuina, osa tuomitsi ne jyrkästi. Osa NATO:n kenraaleistakin oli etukäteen pelännyt serbien kostavan albaaneille NATO:n ilmaiskut. Ajan mittaan ilmaiskut tehosivat, NATO oli Persianlahden sotaa pienemmällä lentomäärällä onnistunut tuhoamaan Jugoslavian serbien armeijan huollon ja taistelumoraaliin. Nyt Jugoslavian ja serbien johtajaa Miloševićia uhkasi NATO-joukkojen maahyökkäys Belgradiin ja Miloševićin kukistaminen. Lopulta Milošević taipui rauhaan ja peruutti albaanien karkotuksen, kun NATO uhkasi hyökätä maajoukoilla Serbiaan. Miloševićin kukistuminen vuoden 2000 lopuilla päätti väkivaltaisimman kauden Serbian historiassa, mutta pienempiä mielenosoituksen ja heikon sissisodan tyyppisiä yhteenottoja eri kansallisuuksien välillä on ollut sen jälkeenkin. Jugoslavian sotarikoksia tutkinut tuomioistuin sai Miloševićin Haagiin oikeudenkäyntiin, mutta tämä kuoli pitkän oikeudenkäyntiprosessin aikana selliinsä sydänkohtaukseen. Albaanisissit tappoivat ja sieppasivat serbejä Kosovossa jonkin aikaa sodan jälkeenkin. Monia serbien ja muidenkin kansallisuuksien puolella taistelleita sotarikollisia piileskelee yhä. Kosovossa albaanit ovat ajaneet 2000-luvulla serbejä muuttamaan pois maakunnasta. Ajankohtainen aihe vuonna 2007–2008 on Kosovon itsenäistyminen, jota Serbia ei vielä maaliskuun alussa 2008 ollut valmis tunnustamaan. Yhä Serbian äärinationalistit haluavat Kosovon serbeille.

Ihmisoikeusrikkomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jugoslavian sodassa serbit pyrkivät Bosniassa bosniakkien kansanmurhaan ja tekivät monia sotarikoksia Kroatiassakin. Serbien rikokset Kroatiassa olivat kostoa toisen maailmansodan kroaattijärjestö Ustašan toimia vastaan. Bosnia ja Hertsegovinaa kutsuttiin "pieneksi Jugoslaviaksi", koska alueen väestö oli siellä erityisen sekoittunutta. Tämä aiheutti siellä serbinationalismin paineen takia laajan, pitkäkestoisen ja vaikeasti ratkaistavan sodan. Serbien piirittämä Sarajevo oli puolestaan Bosnia ja Hertsegovina pienoiskoossa. Bosnian sota oli Jugoslavian sodista kaikkien verisin. Miljoonia ihmisiä karkotettiin tai pakeni tappamisen pelossa. Miehiä, lapsia, vanhuksia ja naisia tapettiin mielivaltaisesti. Tappajina olivat yleensä serbien puolisotilaalliset tšetnikit ja muut vastaavat joukot. Kaupunkeja tulitettiin tykeillä ja kranaatinheittimillä. Sala-ampujat surmasivat ihmisiä kaduilta. 95 % Kroatiassa ammutuista kranaateista osui siviilikohteisiin. Eräässä vaiheessa serbit perustivat kroaateille ja bosniakeille keskitysleirejä, joista osa saatiin kansainvälisellä painostuksella lakkautettua.

Ulkomailla ei aluksi laajalti edes tajuttu, että Jugoslavia oli hajoamassa. Jotkut ulkomaiset asiantuntijat huomasivat mitä oli tapahtumassa, mutta he eivät pystyneet vaikuttamaan esimerkiksi Yhdyvaltojen mielipiteeseen. Länsivallat antoivat sodan paisua ja tekivät jopa ratkaisuja, jotka pahensivat sotaa, sillä länsimaiden käynnistämä asesaartopolitiikka suosi serbejä joilla oli aseita yllin kyllin. Vaikka asesaarto vuosi kuin seula, se esti valtioita tukemasta julkisesti heikompia kroaatteja ja bosniakkeja. Yhdysvallat lähetti silti apua Kroatialle vuodesta 1992.

Ulkomaiden osuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan uhka oli käsin kosketeltava vuoden 1990 alussa, josta lähtien tilanne paheni koko ajan. Mutta ulkovallat pyrkivät karttamaan ongelman käsittelyä[49], ja jo huhtikuussa Viktor Meier, joka oli Frankfurter Allgemeine-lehden Balkan-tuntija, sanoi suoraan että Jugoslaviasta uhkaa tulla Persianlahden sodan lisäksi toinen esimerkki EY:n kyvyttömyydestä nähdä asioita ja toimia niiden mukaan[49].

Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA väitti syksyllä Jugoslavian hajoavan 18 kuukauden sisään ja hyvin todennäköisesti joutuvan sotaan[50]. Yhdysvallat tuki Jugoslavian säilyttämistä paria viikkoa ennen sodan alkua ja alkoi tarkistaa kantaansa vasta heinäkuun alussa, jolloin tapahtumat räjähtivät käsiin Sloveniassa ja Kroatiassa. Etyk-kokous keskusteli 19.–20. kesäkuuta 1991 myös Jugoslavian tilanteesta, josta kertoi maan ulkoministeri Budimir Loncar[49]. Yhdysvaltain ulkoministeri sanoi Belgradissa 22. kesäkuuta, ettei maa tunnusta Sloveniaa[51].

Euroopan yhteisö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan yhteisö EY ja Etyk epäonnistuivat rauhansovittelussa ja tekivät puolinaisia ratkaisuja. Ey:n troikka ei halunnut keväällä 1991 keskustella Jugoslavian tasavaltojen edustajien kanssa[52], vaikka näillä oli käynnissä keskinäisiä neuvotteluja Jugoslavian tilanteesta.

Kun Slovenian ja Kroatian kriisit leimahtivat sodaksi, EY pyrki Ranskan ja Englannin johdolla lähinnä estämään Euroopan yhdistymistä vastoin käynnissä olevaa Jugoslavian hajoamista[49]. Ey ei halunnut tunnustaa "vanhanaikaisen nationalismin vallassa olleita" Jugoslaviasta irtautuvia pikkuvaltioita Sloveniaa ja Kroatiaa. Varsinkin Slovenia oli erään yhdysvaltalaisen dilpomaatin mielestä "elinkelvoton pikkuvaltio", vaikka maa pärjäsi taloudellisesti parhaiten Jugoslaviassa[53]. Niinpä ulkovallat tukivat mieluummin Serbiaa, joka pyrki pitämään Jugoslavian koossa[54]. Ey pyrki Slovenian ja Kroatian sotien aikaan olemaan asettumatte kenenkään puolelle[55]. Ehkä kyse oli paikallisen nationalismin pelosta Länsi-Euroopassa. EY:n troikka tunnusti Saksan ulkoministeri Hans Dietrich Genscherin painostuksesta Slovenian ja Kroatian vasta joulukuussa. Saksa oli alkanut vastustaa yhtenäistä Jugoslaviaa vasta Slovenian sodan jälkeen[55]. Vasta Bosnian sodan alku muutti EY:n ja Yhdysvaltain asenteet Serbian vastaisiksi[55].

YK:n rauhanturvaajien ja avustusjärjestöjen toimet olivat Kroatian ja Bosnian sodissa korkeintaan puolinaisia, tehottomia ja serbien ja muidenkin sodan osapuolten häirittävissä. YK ei kyennyt estämään 7000 muslimimiehen teloitusta Srebrenican niin kutsutulla suoja-alueella. Samoin kansainvälinen kriisinhallinta epäonnistui. Sovitut tulitauot eivät pitäneet. Kroatian sodassa kroaatit eivät luottaneet YK:hon, joka serbien mielestä oli tietenkin monesti heidän tiellään. Kun kroaatit olivat voitolla, serbit käyttivät YK:ta suojakilpenään, esim silloin kuin Kroatiasta vallatut alueet julistettiin YK:n UNPA-suojelualueiksi.

YK:n koko entisen Jugoslavian alueelle julistama asevientikielto auttoi lähinnä serbejä, joila oli käytössään lähes kaikki liittoarmeijan aseet[55].

Bosnian sodassa länsivallat alkoivat salaa tukea Kroatiaa sekä Bosnian kroaatteja ja bosniakkeja, koska pelkäsivät Venäjän laajentavan vaikutusvaltaansa alueella serbien tuella. Tämä johtikin serbien romahdukseen Kroatiassa ja Bosniassa kesällä 1995 ja rauhaan. Kosovossa käytiin lyhyt sota vuonna 1999, kun serbien vaino albaaneja kohtaan kiihtyi. Bosniassa ja Kroatiassa kuoli ehkä noin 300 000, ja 60 000 naista ja lasta raiskattiin sekä pari miljoonaa karkotettiin kodeistaan.

Kuuluisia taistelupaikkoja Jugoslavian sodissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt (toim.): Itä-Eurooppa matkalla länteen. Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-214-9. Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt (toim.): Itä-Eurooppa matkalla länteen (viitattu 30.5.2012).
  • Rutanen, Reijo: Serbia - Euroopan sairain mies. Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-869-9.
  • Yugoslavia's bloody collapse - causes, course and consequences, Christopher Bennett, Hurst & Company 1995
  • Broken Bonds - Yugoslavia's Disintegration and Balkan politics in transition, Lenard J. Cohen, Westview Press 1995
  • Bosnia, a short history, Noel Malcolm, Papermac 1996
  • Balkan odyssey, David Owen, Indigo 1996
  • The Death of Yugoslavia, Laura Silber and Allan Little, BBC Books 1996
  • A paper House - The Ending of Yugoslavia, Mark Thompson, 1992
  • Balkan tragedy - Cahos and dissolution after the cold war, Susan L, Woodward, the Brooking Institution 1995
  • Yugoslavia in crisis, Harold Lydall, Oxford 1989, ISBN 0-19-828695-3
  • Veljeys ja epäsopu: sosialistinen Jugoslavia teoriana ja käytäntönä, Teuvo Laitila, Tampere 1997

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahtisaari Martti: Tehtävä Belgradissa. WSOY 2000, ISBN 9510250724.
  • Chomsky Noam: Uusi sotilaallinen humanismi. Pystykorvakirja, Like 2000, ISBN 9515787440.
  • Draculic Slavenka: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla. Like 2005, Otavan kirjapaino Oy Keuruu 2005, ISBN 952-471-612-7.
  • Djilas Milovan: Tito: kriittinen elämäkerta. Kirjayhtymä Helsinki 1981, Merja Kyrö (suom), ISBN 9512620324.
  • Gutman Roy: Kansanmurhan todistaja - raportti etnisistä puhdistuksista Bosniassa. Like 1993, ISBN 951-578-160-4.
  • Johnstone Diana: Nato ja Jugoslavia – narrien ristiretki. Like 2007, ISBN 978-952-0100216.
  • Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt (toim.): Itä-Eurooppa matkalla länteen - itäisen Keski-Euroopan, Baltian ja Balkanin historiaa ja politiikkaa. Gaudeamus 2011 Helsinki University Press, Tallinna Raamatutrukikoda 2011, ISBN 978-952-495-214-9 , http://www.haudeamus.fi.
  • Kaldor Mary: Uudet ja vanhat sodat. Kustannus Oy Taifuuni 2001, Tallinna 2001, ISBN 951-881-078-7, Riikka Taipale (suom.), http://www.taifuuni.com.
  • Karjalainen Erkki ja Raija Virta: Balkan kolkuttaa Euroopan omaatuntoa. Opinion Jyväskylä Helsinki 2000, Gummerus kirjapaino Oy Saarijärvi 2000, ISBN 951-20-5684-4.
  • Korpiaho Martti (toim.): Balkanilla palaa! - elämää kriisin keskellä. Perussanoma Oy 1993, Kirjapaino Raamattutalo Oy Pieksämäki 1993, ISBN 951-888-182-2.
  • Lautela Yrjö ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut. VAPK-Kustannus 1992, ISBN 9513709566.
  • Lensu Terttu: Marijan hiljainen sota. WSOY 2000, WS Bookwell Oy Juva, 2000. ISBN 951-0-24361-2.
  • Lodenius Peter (toim.): Balkanin palapeli. Suomen rauhanliitto 1996, Pax-Kirja, Invapaino Helsinki 1996, ISBN 951-9193-41-3.
  • Prunk Janko: Slovenian historia. Kirja-Aurora 2004, ISBN 951-29-2678-4.
  • Saarikoski Vesa (toim.): Balkan 2000 - näkökulmia ja taustoja Kaakkois-Euroopan nykytilanteelle. Turun Yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 17, Abo Academis Tryckeri Turku 1999, ISSN 1238-9420, ISBN 951-29-1414-X.
  • Suomalainen Nina ja Jyrki Karvinen (toim.): Suomalaisten kovat paikat - Länsi-Balkan 1992-2008. Huutomerkki numero 408, Tammi 2008, ISBN 978-951-31-4395-4.
  • Valta Raija & Erkki Karjalainen: Titon perintö ja perilliset. Tammi Helsinki 1980 951-30-5116-1 (sid.), ISBN 978-951-30-5116-7.
  • Virtala Timo: Sarajevo ja sen ympäristö. Savukeidas 2013, ISBN 9789522680662.
  • Vihervuori Marita: Tervetuloa helvettiin: välähdyksiä Jugoslavian perintösodasta. Otava 1999, ISBN 951-116-390-6.
  • Visuri Pekka: Kosovon sota. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-801-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lautela 1992, s 98
  2. Lautela 1992, s 97
  3. Lodenius 1996, s 9
  4. Valta 1980, s 13
  5. Lautela 1992, s 157
  6. Lautela 1992, s 158 - 159, s 163
  7. Lautela 1992, s 162
  8. Lautela 1992, s 164
  9. Djilas 1981, s 234
  10. Valta 1980, s 69
  11. Valta 1980, s 58
  12. Djilas 1981, s 234-235
  13. Valta 1980, s 9, s 11
  14. a b Lautela 1992, s 167
  15. Valta 1980, s 61
  16. Valta 1980, s 11, s 61
  17. Lautela 1992, s 167
  18. Valta 1980, s 11
  19. Valta 1980, s 9
  20. Lautela 1992, s 171
  21. Valta 1980, s 60-64
  22. Jugoslavian hajoaminen teki Balkanista nationalistisen palapelin YLE Elävä arkitso
  23. Lodenius 1996, s 16
  24. Lodenius 1996, s 18
  25. Two decades since breakup of Yugoslavia 24.6.2011. Belgrad: Tanjug. Viitattu 1.2.2013. (englanniksi)
  26. Lautela 1992, s 95
  27. Slovenia profile BBC News. BBC. Viitattu 12.8.2012. (englanniksi)
  28. Rutanen 2002, s. 41
  29. Lautela 1992, s 98
  30. Lautela 1992, s 98
  31. a b Lautela 1992, s 99
  32. Kaldor 2001, s 60
  33. a b c d Lautela 1992, s 100-101
  34. Ramet 2006, p. 416
  35. Gutman 1993, s 18
  36. Gutman 1993, s 19, s 89
  37. Gutman 1993, s 86
  38. Gutman 1993, s 84, s 85
  39. Gutman 1993, s 18, s 90
  40. Gutman 1993, s 84
  41. Gutman 1993, s 90
  42. a b c d Rutanen 2002, s 16
  43. Gutman 1993, s 198
  44. Gutman 1993, s 199
  45. Gutman 1993, s 81, s 197
  46. Gutman 1992, s 19
  47. Gutman 1993, s 195, s 11, s 197, s 199
  48. Voittajan oikeus Helsingin Sanomat, Jussi Konttinen
  49. a b c d Lautela 1992, s 105
  50. Lautela 1992, s 108
  51. Lautela 1992, s 108
  52. Lautela 1992, s 106
  53. Lautela 1992, s 106
  54. Lautela 1992, s 106
  55. a b c d Lautela 1992, s 107
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jugoslavian hajoamissodat.