Ensimmäinen Balkanin sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ensimmäinen Balkanin sota
Ensimmäisen Balkanin sodan jälkeiset rajat
Ensimmäisen Balkanin sodan jälkeiset rajat
Päivämäärä:

18. lokakuuta 1912 - 30. toukokuuta 1913

Paikka:

Balkan

Lopputulos:

Balkanin liiton voitto, Lontoon rauhansopimus

Osapuolet

Ottoman flag.svgTurkki

Balkanin liitto:
Flag of Bulgaria.svgBulgaria
Flag of Greece (1822-1978).svg Kreikka
Flag of the Kingdom of Montenegro.svg Montenegro
State Flag of Serbia (1882-1918).svg Serbia

Vahvuudet

Turkki 350 000

Bulgaria 300 000
Serbia 220 000
Kreikka 115 000
Montenegro 35 000

Ensimmäinen Balkanin sota käytiin vuosina 19121913 Osmanien valtakunnan ja Bulgarian, Serbian, Kreikan ja Montenegron muodostaman Balkanin liiton välillä.[1] Liittouman tarkoitus oli vallata Turkille kuuluvat alueet Balkanilla. Sota alkoi lokakuussa 1912, ja liittolaiset saivat vallattua Makedonian sekä osia Traakiasta. Vuonna 1913 Turkki yritti vielä jatkaa sotaa, mutta sen oli antauduttava ja luovuttava melkein kaikista alueistaan Euroopassa. Vain kapea alue Konstantinopolin länsipuolella jäi turkkilaisten hallintaan.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä 1800-luvun alussa Turkille kuului lähes koko Balkanin niemimaa. Kreikka, Bulgaria, Serbia ja Montenegro itsenäistyivät Turkista vuosisadan kuluessa, mutta niiden alueet olivat nykyistä suppeampia, sillä Turkille kuului yhä Egeanmeren pohjoisrannikko, Makedonia ja Albania. Täten Turkin alue ulottui Adrianmerelle saakka.

Balkanin liiton tarkoitus oli poistaa Turkin vaikutusvalta Euroopasta. Monet tuon ajan suurvaltojen poliitikot epäilivät sodan mahdollisuuksia, sillä Balkanilla asuvat kansat olivat hajanaisia kun itse Makedoniassa oli 1 531 000 asukasta näiden joukossa 410 000 kristittyä ja 46 000 muslimeita lähinnä bulgaareja,[2] 3 50 00 albanialaista,28 000 turkkilaista, 145 000 kreikkalaista, 120 000 serbiä, 95 000 romanialaista sekä 48 000 juutalaista jotka asuivat pääasiassa Salonikissa. Lisäksi alueella asui kiinteissä yhteisöissä puolalaisia, venäläisiä, saksalaisia, unkarilaisia,juutalaisia,arabeja, armenialaisia ja tšerkeesejä ja romanejaa[2] Lisäksi serbeihin kuului varsinaisia serbejä, bosnialaisia, montenegrolaisia ja uskookkeja.[2]

Makedoniassa eri kansallisuuksien väliset rajat eivät ole yksiselitteisesti osoittettavissa. Serbia, joka oli kiinnostunut ns. Muinaisserbiasta oli väkiluvultaan noin 2 930 000[2] kun sen etelärajan toisella puolella asui 1 340 000 serbiä. Useat bulgaariyhteisöt Bulgarian ulkopuolella sjaitsivat Traakiassa Egeanmeren rannikolla satamakaupunki Kavallan ja Dardenellien välillä. [2]

Kreikkalaisten asutusta oli muun Balkanin alueella enemmän kuin itse Kreikassa. Vuoden 1907 väestölaskennan mukaan Kreikassa oli 2 637 00 asukasta. Koko Balkanin kreikkalaisväestö nousi taas kahdeksaan miljoonaan. Kreikkalaisten yhdyskuntia oli Epeiroksessa Albanian alueella, Makedoniassa, Egeanmeren ja Mustanmeren rannikolla aina Tonavan suistoon saakka sekä Vähän-Aasian rannikolla.[2]

Balkanin puhutuimmat kielet olivat tuolloin kreikka, unkari, saksa, romania, bulgaria, serbia ja albania. Suurin uskonto oli kristinusko, mutta esimerkiksi albaanit olivat pääasiassa muslimeja, mikä sinänsä aiheutti ongelmia. Myös alueen kristityt kuuluivat eri kirkkokuntiin, sillä serbit ja kreikkalaiset olivat ortodokseja, unkarilaiset ja romanialaiset olivat katolilaisia. Kieliongelma oli Balkanin yksi suurimmista päänvaivoista. Erityisen monikielinen alue tuolloin oli Turkille kuulunut Makedonian maakunta, joka nykyisen samannimisen valtion lisäksi käsitti osan nykyisestä Pohjois-Kreikasta, muun muassa Thessalonikin kaupungin ympäristöineen.

Näissä oloissa liittouman jäsenvaltioillakin oli keskenään ristiriitaisia Makedoniaa koskevia vaatimuksia, eikä sen jaosta ollut helppoa päästä yksimielisyyteen. Kreikka pyrki liittämään alueeseensa Makedonian kreikkalaiset, Bulgaria taas sen bulgarialaiset osat, mutta Bulgaria tavoitteli myös osaa Egeanmeren rannikosta ja satamakaupungeista. Serbit taas halusivat perustaa Suur-Serbian. Kansallisuuskysymykset johtivatkin ongelmiin vielä sodan jälkeenkin. Kaikki Balkanin kansat vaativat omia etujaan ennen sotaa ja sodan lopussa, etenkin pienet, jotka pelkäsivät joutuvansa suurten kansojen jalkoihin. Tämä oli visaisin pulma, joka sodan jälkeen koettiin.

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osmanien armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan alussa osmaneilla oli arviolta Traakiassa 115 000 sotilasta ja Makedoniassa 175 000 sotilasta. Joukot oli jaettu kahteen armeijaan. Abdullah Pashan johtama 1. armeija sijaitsi Traakiassa ja Ali Risa Pashan johtama 2. armeija Makedoniassa.[3]

Liittolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bulgaria mobilisoi ensimmäisen Balkanin sodan aikana lähes 600 000. Bulgarialla oli Traakian rintamalla kolme armeijaa:[4] Lisäksi Bulgarialla oli lähes 50 000 miestä Makedonian rintamalla. Rodopi-vuorilla Bulgarialla oli noin 30 000 sotilasta ja näiden lisäksi vielä 16 000 vapaaehtoista.[4]

Sodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sota alkoi Montenegron julistettua sodan Osmanien valtakuntaa vastaan 8. lokakuuta 1912. Bulgaria, Serbia ja Kreikka liittyivät sotaan 17. lokakuuta.[5] Turkki oli juuri kärsinyt tappion Italialle Libyassa vuoden 1911 sodassa.[6] Sodan syynä käytettiin ei-islamilaisten kansojen syrjintää osmanien valtakunnassa mikä oli syynä turkkilaisten karkottamiseen Balkanilta.[6]

Bulgarian joukot miehittivät 18. lokakuuta Kirklarelin ja aloittivat marssin kohti Adrianopolia ja Serbian joukot miehittivät 26. lokakuuta Skopjen.[2] Osmanien valtakunta pyysi 3. marraskuuta Ranskaa ja Itävalta-Unkaria rauhan välittäjäksi, koska se kärsi tappioita Balkanilla. Bulgarian joukot valtasivat 5. marraskuuta Konstantinopolin linnoitukset ja katkaisivat kaupungin vesihuollon. Salonikin turkkilainen varuskunta antautui 8. marraskuuta.[7]

19. marraskuuta Balkanin valtiot vaativat aselepoehdotuksessa, että osmanien valtakunta luopuisi lähes kaikista Euroopan puoleisista alueistaan.[7] 17. joulukuuta Balkanin sodan rauhanneuvottelut alkoivat Lontoossa.[8]

Rauhanneuvotteluissa osmanien valtakunta luopui lähes kaikista eurooppalaisista alueistaan. Sodan jälkeen Albania itsenäistyi.[9]

2. tammikuuta Turkki luopui eurooppalaisista alueistaan lukuun ottamatta Bosporin takamaata ja Dardanelleja. Albaniasta sen sijaan tuli Turkin suunnitelmien mukaan itsenäinen valtio.[9]

Balkanin valtiot kuitenkin vaativat 8. tammikuuta, että osmanit poistuisivat kaikilta eurooppalaisilta alueiltaan sekä Kreetalta ja Egeanmeren saarilta. Rauhanneuvottelut kariutuivat, koska Turkki ei suostunut vaatimuksiin.[9]

Lontoon rauhanneuvotteluiden kariuduttua sota jatkui Balkanilla 14. tammikuuta.[9] 30. toukokuuta osmanien valtakunta allekirjoitti Balkanin valtioiden kanssa rauhansopimuksen Lontoossa ja luopui kaikista Euroopan puoleisista alueistaan Enos-Midia-linjalle saakka, lukuun ottamatta Dardelleja ja Bosporinsalmen aluetta.[10]

Sodan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1913 Balkanin liitto ajautui sisäisiin ongelmiin. Kaikki muut maat olivat saavuttaneet voittoja paitsi Montenegro, joka kärsi tappioita Albanian rintamalla. 30. toukokuuta Turkki ilmoitti olevansa valmis luopumaan kaikista Euroopan puoleisista alueistaan. Noin 100 000 turkkilaista asui näillä alueilla.

Alueiden jaossa voittajat ajautuivat riitaan Makedoniasta, joka johti toiseen Balkanin sotaan entisten liittolaisten kesken. Turkki käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja valtasi takaisin Adrianopoliksen.

Toukokuussa 1913 allekirjoitettiin Lontoossa rauhansopimus Kreikan, Serbian, Bulgarian, Montenegron ja Turkin välillä. Britannia, Saksa, Venäjä, Itävalta-Unkari ja Italia olivat sopimuksen takaajia.

Joukkojen kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osmanien armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. Armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • I armeijakunta (20 000 miestä)[3]
  • II armeijakunta (14 000 miestä)[3]
  • III armeijakunta (38 000 miestä)[3]
  • IV armeijakunta (20 000 miestä)[3]

I ja III armeijakunta sijaitsivat sodan alussa Lozengradin alueella. II ja IV armeijakunta sijaitsivat Adrianopolin alueella.[3]

2. Armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • V armeijakunta[11]
  • VI armeijakunta[11]
  • VII armeijakunta[11]

Lisäksi armeijaan kuului 5 tilapäistä armeijakuntaa ja useita armeijakunnan kokoisia yksikköjä.[11]

Liittolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bulgaria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1. Armeija (noin 79 000 miestä)
  • 2. Armeija (noin 120 000 miestä)
  • 3. Armeija (noin 95 000 miestä)

Serbia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1. Armeija (noin 132 000 miestä)[12]
  • 2. Armeija (noin 74 000 miestä)[12]
  • 3. Armeija (noin 76 000 miestä)[12]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Erickson, Edward J.: Defeat in detail: the Ottoman Army in the Balkans, 1912-1913. Greenwood Publishing Group, 2003. ISBN 9780275978884. (englanniksi)
  • Hall, Richard C.: The Balkan Wars, 1912-1913: prelude to the First World War. Routledge, 2000. ISBN 9780415229463. (englanniksi)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hall, s. 1
  2. a b c d e f g Vuosisatamme kronikka, s. 152
  3. a b c d e f Hall, s. 22
  4. a b Hall, s. 24
  5. Ihmiskunnan Kronikka 1861-1937: s. 870. Balkanin valtiot sodassa Turkkia vastaan.
  6. a b Kronikka 1900–1999 – Suomen ja maailman tapahtumat, s. 84. Osmanit puolustuskannalla
  7. a b Vuosisatamme kronikka s. 153
  8. Vuosisatamme kronikka, s. 154
  9. a b c d Vuosisatamme kronikka, s. 155
  10. Vuosisatamme kronikka, s. 159. Taistelu Balkanista
  11. a b c d Erickson 2003: 163.
  12. a b c Hall, s. 45