Serbia

Serbian tasavalta; Република Србија; (Republika Srbija)
lippu	vaakuna
Valtiomuoto	tasavalta
Presidentti; Pääministeri	Tomislav Nikolić; Ivica Dačić
Pääkaupunki	Belgrad; 44°49′14″N, 20°27′44″E
Muita kaupunkeja	Novi Sad, Inđija, Kragujevac, Kraljevo, Kruševac, Subotica, Niš
Pinta-ala
– yhteensä	77 474 km² (sijalla 116)
– josta sisävesiä	ei merkittävästi
Väkiluku (2011)	7 498 001 (arvio heinäkuu 2011, ilman Kosovoa) (sijalla 97)
– väestötiheys	90,80 / km²
– väestönkasvu	-0,469 % (2010)
Viralliset kielet	serbian kieli 1
Valuutta	Serbian dinaari2 (RSD)
BKT (2010)	sijalla 74
– yhteensä	80 650 miljoonaa USD (PPP)
– per asukas	11 000 USD
HDI (2010)	0,735 (sijalla 60)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous	13 %
– teollisuus	22,6 %
– palvelut	64,5 %
Aikavyöhyke	+1
– kesäaika	UTC+2
Itsenäisyys; Serbia ja Montenegrosta	; 5. kesäkuuta 2006 (julistus seuraajavaltioksi)
Lyhenne	RS
– ajoneuvot:	SRB
Kansainvälinen; suuntanumero	+381
Motto	(ei mottoa)
Kansallislaulu	Bože Pravde
	1 Vojvodinan maakunnassa romania, ruteeni, unkari, slovakki ja kroatia; 2Kosovon väkiluku ja pinta-ala eivät sisälly näihin lukuihin

Serbia (serb. Србија, Srbija) eli Serbian tasavalta (serb. Република Србија, Republika Srbija) on sisämaavaltio Balkanilla. Sen naapurimaita ovat Unkari pohjoisessa, Romania ja Bulgaria idässä, Makedonia, Kosovo ja Montenegro etelässä sekä Kroatia ja Bosnia ja Hertsegovina lännessä. Serbian pääkaupunki on miljoonakaupunki Belgrad (1,58 miljoonaa asukasta vuonna 2002). ^[3]^[4]

Serbian kartta (punaisella vinoviivoituksella on merkitty itsenäiseksi julistautunut Kosovo)

Maantiede[muokkaa]

Serbian pohjoisosa on hedelmällistä tasankoa. Itäosissa on kalkkikiviharjanteita ja jokilaaksoja, etelässä vuoria ja kukkuloita. Pohjoisen ilmasto on mantereinen: kylmät talvet, kuumat kesät ja sadetta tasaisesti ympäri vuoden. Keskiosassa on mannerilmaston lisäksi välimerenilmastoa. Etelän vuorilla talvet ovat kylmiä, lumisateet ajoittan sakeita ja kesät puolestaan kuumia ja kuivia.^[5]

Historia[muokkaa]

Serbit saapuivat nykyisille asuinsijoilleen kansainvaellusten aikana 600-luvulla. He olivat jakaantuneet kuuteen heimoon: Rascia/Raška, Bosnia, Neretva/Pagania, Zachumlie/Zahumlje.^[6]

Ensimmäinen serbien valtio muodostui Časlav Klonimirovićin johdolla 900-luvulla Raškassa. 1000-luvun puolessa välissä nousi valtaan Vojislavljević-suku Zetassa ja 1100-luvulla Raškassa Nemanjić-suku.^[6] Nemanjić-suvun valtakunnan perusti 1170 Stefan Nemanja, jonka pojasta Savasta tuli ensimmäinen Serbian ortodoksisen kirkon arkkipiispa ja pyhimys. Kuningas Milutin laajensi Serbiaa ja valloitti Makedonian Bysantilta. Hänen aikanaan rakennettiin merkittävimmät keskiaikaisen Serbian rakennukset. Hänen pojanpoikansa Stefan Dušanin (1331–1355) aikana valtakunta saavutti huippunsa ja hallitsi aluetta Tonavalta Kreikkaan. Serbian valtakunta heikkeni Stefanin kuoleman jälkeen ja Kosovo Poljen taistelussa 1389 turkkilaiset löivät serbit. Vuoteen 1459 mennessä turkkilaiset ulottivat valtansa koko Serbiaan.^[5]

Kolmensadan vuoden ajan Serbia oli Osmanien valtakunnan alaisuudessa ja serbiasutus levisi myös Vojvodinaan ja Kroatiaan. Kun Habsburgien joukot työnsivät turkkilaiset Tonavan eteläpuolelle 1699, osa serbeistä vapautui turkkilaisten vallasta.^[7]

Itsenäisyysliike[muokkaa]

Serbian itsenäisyysliike alkoi 1800-luvun alussa Karađorđe Petrovićin (1804–1813) ja Miloš Obrenovićin (1815–1817) myötävaikutuksella. Serbia sai ruhtinaskuntana itsehallinnon ottomaanien alaisuudessa vuosien 1804 ja 1815 kansannousujen jälkeen 1817, vaikkakin turkkilaisten joukot pysyivät pääkaupungissa Belgradissa vuoteen 1867. Venäjä–Turkin vuosien 1828–1829 sodan jälkeen Serbia tunnustettiin ruhtinaskunnaksi osmanien vallan alla ja Venäjän keisarikunnan suojeluksessa. Bosnian vuoden 1875 kapinan jälkeen Serbia soti Venäjän ja Bosnian kapinallisten rinnalla Turkin sodan 1877–1878 heikentyvää Turkkia vastaan, mikä toi Serbialle suurvaltojen tunnustaman täyden itsenäisyyden ja suuria maa-alueita etelässä ja idässä.^[5].

Vuonna 1908 Itävalta liitti Bosnian itseensä ja rohkaisi Serbiaa Montenegron, Bulgarian ja Kreikan rinnalla Osmanien valtakuntaa vastaan. Ensimmäisessä Balkanin sodassa Serbia sai Pohjois- ja Keski-Makedonian, mutta Itävalta painosti sitä luopumaan albaanien maista, jotka olisivat tuoneet sille pääsyn merelle. Serbian ja Itävallan suhteet huononivat nationalistien pyrkiessä liittämään Itävallan vallan alle jääneet maat Serbiaan. Ensimmäinen maailmansota alkoi 1914 Itävalta-Unkarin hyökkäyksellä Serbiaan serbinationalistisen Gavrilo Principin tekemän arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurhan jälkeen. Itävallan ja Bulgarian joukot miehittivät ympärysvaltojen puolella taistelleen Serbian pian sodan alettua. Ensimmäisen maailmansodan aikana kaatui 1,26 miljoonaa serbiä - yli puolet maan miespuolisesta väestöstä.^[6]

Jugoslavian johdossa[muokkaa]

Kun Itävalta-Unkari hajosi sodan lopuksi, Serbiaan yhdistyivät Itävalta-Unkarin serbien ja muiden slaavien asuttama alue Baanaatti, Bačka ja Baranja (epävirallisesti Vojvodina), Montenegro sekä Itävalta-Unkarin eteläslaavien asuttamista alueista muodostetusta lyhytikäisestä Sloveenien, Kroaattien ja Serbien valtiosta eronnut Sremin alue marraskuussa 1918. Serbia yhdistyi tuon valtion kanssa nimellä Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta joulukuussa 1918. Valtaosin serbien hallitsemassa valtiossa ilmeni kansallisuuksien välisiä erimielisyyksiä, joten kuningas Aleksanteri I hajotti perinteiset alueet ja muodosti yhdeksän hallinnollista maakuntaa. Vuonna 1929 kuningas teki vallankaappauksen ja muutti maan nimen Jugoslaviaksi.^[6]

Toisessa maailmansodassa Saksa ja Italia miehittivät Jugoslavian 1941. Vastarintaliikkeen muodostivat aluksi kuninkaallisen armeijan sotilaat, četnikit, mutta kommunistiset partisaanit Neuvostoliiton, Britannian ja Yhdysvaltain tuella vapauttivat koko maan 1944. Sodan aikana muodostettiin Demokraattinen federatiivinen Jugoslavia. Välttääkseen serbien hallitsevan aseman valtiossa, Bosnia ja Hertsegovina, Makedonia ja Montenegro saivat yhtäläisen tasavallan aseman sosialistisessa Jugoslaviassa. Kosovosta ja Vojvodinasta tuli sen autonomisia maakuntia. Serbian kommunisteilla oli kuitenkin johtava asema maassa neljä vuosikymmentä. Entinen partisaanijohtaja Josip Broz Tito hallitsi maata aina vuoteen 1980. Tito katkaisi välinsä Staliniin ja Jugoslavia pysyi Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolella ja merkittävänä vaikuttajana sitoutumattomien maiden liikkeessä. Kommunistivallassa Jugoslavia kehittyi maatalousyhteiskunnasta teollisuusvaltioksi. Titon kuollessa 1980 Jugoslaviassa nationalistiset ja separatistiset mielialat voimistuivat.^lähde?

Hajoamissodat[muokkaa]

Vuonna 1989 Serbian presidentiksi valittu Slobodan Milošević otti autonomiset Kosovon ja Vojvodinan suoraan hallintoon, mikä sai albaanit ryhtymään vaatimaan eroa Serbiasta. Vuosina 1991–1992 Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Hertsegovina ja Makedonia erosivat Jugoslaviasta, johon jäljelle jääneet osavaltiot Serbia ja Montenegro julistivat uuden valtion, Jugoslavian liittotasavallan. Bosnian sota päättyi 1995 Daytonin sopimukseen. Miloševićista tuli 1997 Jugoslavian presidentti ja hän pysyi vallassa huolimatta siitä että hänen Serbian sosialistisella puolueellaan ei ollut enemmistöä liittovaltion- tai Serbian parlamenteissa, mutta se piti silti hallussaan kaikki merkittävät tehtävät.^lähde?

Vuonna 1997 syntyi separatistinen Kosovon vapautusarmeija (KLA), joka pyrki Kosovon itsenäisyyteen. Milošević aloitti loppuvuodesta 1998 poliisi- ja sotilaskampanjan KLA:ta vastaan, johon liittyi myös siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia ja noin 13 000 kuolonuhria eri puolilla^[8]. NATO pommitti Serbiaa maaliskuusta kesäkuuhun 1999. 79 päivän kampanjan jälkeen Milošević luovutti ja NATO:n johtamat joukot ottivat Kosovon haltuunsa, vaikka se jäi virallisesti Serbian osaksi. Pommituksissa kuoli 500–1500 siviiliä^[9]. Sen sijaan niiden vaikutus Jugoslavian liittotasavallan asevoimiin oli lähes olematon. NATO:n miehityksen jälkeen kymmenet tuhannet Kosovon serbivähemmistön jäsenet ajettiin alueelta^[10].

Miloševićin jälkeen[muokkaa]

Syyskuussa 2000 pidettiin vaalit, joissa virallisten tulosten mukaan Miloševićin hallituskoalitio sai niukan voiton. Välittömästi sen jälkeen kaupungit täyttyivät mielenosoittajista, jotka tukivat demokraattisen opposition Vojislav Koštunicaa. Milošević luopui vallasta 5. lokakuuta 2000, jonka jälkeen hallitusvaltaa piti kahdeksantoista puolueen demokraattinen oppositio (ДОС; DOS), jonka edustaja Koštunica nimitettiin presidentiksi. Koalitio voitti parlamenttivaalit joulukuussa 2000 ja pääministeriksi tuli Demokraattisen puolueen Zoran Đinđić. Milošević pidätettiin huhtikuussa 2001 ja Đinđić luovutti hänet tuomittavaksi Haagiin sotarikostuomioistuimeen. DOSin hallitus oli vallassa joulukuuhun 2003. Koalition välit huononivat muun muassa Miloševićin luovutuksesta johtuen ja Koštunican Serbian demokraattinen puolue lähti hallituksesta loppuvuodesta 2001, jonka jälkeen hallitusvastuussa olivat Demokraattinen puolue (DS) ja G17+. Pääministeri Đinđić salamurhattiin 12. maaliskuuta 2003.

4. helmikuuta 2003 liittovaltion parlamentti hyväksyi uuden perustuslain, joka muodosti Serbian ja Montenegron valtioliiton. Marraskuun 16. 2003 pidettiin parlamenttivaalit, jotka uusittiin 28. joulukuuta liian matalan (< 50 %) äänestysaktiivisuuden vuoksi. Maaliskuussa 2004 Demokraattinen puolue sai tarpeeksi kannatusta uuden hallituksen muodostamiseen G17+:n, monarkistien ja Nova Serbijan kanssa sosialistien tuella. Vojislav Koštunicasta tuli pääministeri. Demokraattisen puolueen Boris Tadić valittiin presidentiksi 27. kesäkuuta 2004 kahden vuoden 2002 epäonnistuneen äänestyksen jälkeen äänestysprosentin jäätyä liian alhaiseksi.

21. toukokuuta 2006 Montenegron piti kansanäänestyksen itsenäisyydestä, joka sai 55,5 prosentin kannatuksen, 0,5 prosenttiyksikköä yli vaaditun, ja maa julistautui 3. kesäkuuta itsenäiseksi. Serbia julistautui Serbia ja Montenegron seuraajavaltioksi.

Euroopan unioni keskeytti lähentymisneuvottelut Serbian kanssa 2006 ja ilmoitti että niitä jatketaan vasta kun kansanmurhasta Bosniassa syytetty kenraali Ratko Mladić luovutetaan sotarikosoikeudenkäyntiin Haagiin. NATO sen sijaan hyväksyi Serbian joulukuussa 2006 rauhankumppanuusohjelmansa esijäseneksi.

28. ja 29. lokakuuta 2006 pidettiin kansanäänestys, jossa hyväksyttiin uusi perustuslaki, joka korvasi Miloševićin aikaisen. Perustuslaissa mm. määriteltiin NATO:n miehittämä albaanienemmistöinen Kosovo kiinteäksi osaksi Serbiaa.

Perustuslain astuessa voimaan järjestettiin 21. tammikuuta 2007 uudet vaalit, joiden voittajaksi julistautui Serbian radikaalipuolue, joka sai 29 % äänistä. Hallitussovun viipyessä 8. toukokuuta Koštunican Serbian demokraattisen puolueen tuella parlamentin puhemieheksi valittiin Radikaalipuolueen Tomislav Nikolić. Nikolić ehdotti 48 tunnin kuluessa valitsemisestaan maan julistamista hätätilaan "Kosovon epävakaan tilanteen vuoksi."^[11] Nikolić joutui eroamaan viiden päivän kuluttua nimittämisestään 13. toukokuuta DSS:n vedettyä häneltä tukensa.^[12]

Demokraattinen puolue, Serbian demokraattinen puolue, G-17+ ja pieni konservatiivinen DSS:n kanssa liittoutunut Uusi Serbia (Нова Србија) muodostivat hallituksen 11. toukokuuta neljä päivää ennen kuin vaalit olisi jouduttu uusimaan. Parlamentti hyväksyi hallituksen puolisen tuntien ennen aikarajan menoa umpeen. Koštunica jatkoi pääministerinä.

17. helmikuuta 2008 albaanienemmistöinen Kosovon autonominen maakunta julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi valtioksi ja sai tukea ja tunnustuksen Yhdysvalloilta ja useilta Euroopan unionin mailta. Kosovon asema suhteessa Serbiaan on edelleen kansainvälisesti avoin kysymys.^[13]^[14]^[15]

Kosovon tilanne johti maan hallituksen kaatumiseen, jonka jälkeen presidentti hajotti pääministerin suosituksesta parlamentin ja päädyttiin ennenaikaisiin vaaleihin samaan aikaan paikallisvaalien kanssa 11. toukokuuta 2008, vajaa vuoden kuluttua edellisistä vaaleista. Presidentti Boris Tadićin Eurooppalaisen Serbian puolesta (Za Evropsku Srbiju) -vaaliliitto (DS, G17+, SPO, LSV, Sandžak) voitti selvästi, mutta sen paikat eivät riittäneet hallituksen muodostamiseen.

Politiikka[muokkaa]

Kun Slobodan Miloševićn valtakausi päättyi 5. lokakuuta 2000, oppositio nousi valtaan. Jännitteet lisääntyivät vähitellen hallinnossa, kunnes Serbian demokraattinen puolue (DSS) jätti hallituksen jättäen Demokraattisen puolueen (DS) yksin valtaan. Serbian pääministeri on Mirko Cvetković (sitoutumaton).

Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla viideksi vuodeksi kerrallaan, sama presidentti korkeintaan kahdelle kaudelle. Serbian nykyinen presidentti on Boris Tadić, Demokraattisen puolueen johtaja. Hänet valittiin heinäkuun 2004 presidentinvaalissa, ja toiselle kaudelle vuonna 2008 niukalla 51.2 prosentin äänisaaliilla.^[1]

Suurin yksittäinen puolue on äärinationalistinen Radikaalipuolue, joka ei ole kelvannut muiden yhteistyökumppaniksi. Toiset suuret puolueet ovat euromyönteiset sosiaalidemokraattinen Demokraattinen puolue ja konservatiivinen Serbian demokraattinen puolue, jotka ovat vuodesta 2000 asti hallinneet keskenään apupuolueidensa kanssa ja jättäneet Radikaalipuolueen ulos.

Yksikamarisessa parlamentissa, Serbian kansalliskokouksessa, on 250 edustajaa, jotka valitaan puoluelistoilta nelivuotiskaudelle.^[1]

Hallinnollinen jako[muokkaa]

Serbia koostuu 24 piiristä, joista seitsemän on Vojvodinan autonomisessa maakunnassa. Piirit muodostuvat 122 kunnasta ja 23 kaupungista. Serbia ei ole tunnustanut Kosovon tasavaltaa, jota pitää edelleen Kosovo-Metohijan autonomisena maakuntana (edellisten lisäksi viisi piiriä, 28 kuntaa ja yksi kaupunki).

Vuoristot halkovat Serbian eteläosaa.

Talous[muokkaa]

Serbian bruttokansantuote on puolittunut 1990-luvun alun jälkeen talouspakotteista ja vuoden 1999 Nato-pommituksista johtuen.^lähde?

Keskimääräinen nettopalkka on Serbiassa 402 euroa kuukaudessa (tilanne huhtikuussa 2008) ja työttömyysaste on noin 20 prosenttia. Serbiassa on tasavero.^lähde?

Maatalous tuottaa 12,3 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllistää 23,9 prosenttia työvoimasta. Maatalous tuottaa vehnää, maissia, sokerijuurikasta, auringonkukkia ja vadelmia sekä naudan- ja sianlihaa ja maitoa. Vuonna 2010 työttömiä oli 17,2 prosenttia.^[1]

Serbiassa on 28 lentopaikkaa, joista kahdella yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautateitä on 3379 kilometriä ja päällystettyä maantietä 26 000 kilometriä.^[1]

Väestö[muokkaa]

Serbiaa asuttavat pääosin serbit (83 %). Merkittäviin vähemmistöihin lukeutuvat unkarilaiset (4 %), bosniakit (2 %), albaanit (1 %), montenegrolaiset (1 %), ja muut 9 % (romanit, kroaatit, slovakit, bulgaarit ja romanialaiset) (väestönlaskenta 2002, ilman Kosovoa).

Pääuskonnot ovat ortodoksisuus 85 %, katolilaisuus 5,5 %, islam 3 %, protestanttisuus 1 %, muut 5,5 % (väestönlaskenta 2002, ilman Kosovoa).

Kielet: serbia 88 %, unkari 3,8 %, bosnia 2 %, albania 1 %, muut 5 %.

Kulttuuri[muokkaa]

Serbia on yksi Euroopan kulttuurillisesti monimuotoisimmista maista. Suurien valtakuntien väliset rajat kulkivat nykypäivän Serbian kautta pitkiä aikoja historiassa: ne erottivat aluksi Rooman valtakunnan itä- ja länsiosat ja myöhemmin Osmanien valtakunnan ja Itävalta-Unkarin. Tuloksena on se, että pohjoisosa on kulttuurillisesti keskieurooppalaisempi ja etelä taas itämaisempi. Jossain määrin tämä rajoittelu on kuitenkin keinotekoista, sillä molemmat alueet ovat vaikuttaneet toisiinsa jossain määrin.

Serbia voitti ensimmäisellä yrityksellään itsenäisenä valtiona Eurovision laulukilpailut vuonna 2007, edustajanaan Marija Šerifović kappaleella Molitva. Voiton johdosta seuraavan vuoden kilpailu pidettiin Belgradissa.

Bysantin vaikutus Serbiaan oli ehkä kaikkein suurinta. Serbit ovat pääosin ortodokseja. He käyttävät sekä kyrillisiä että latinalaisia merkistöjä tuloksena itäisistä ja läntisistä vaikutuksista.

Unescon maailmanperintöluettelossa on Serbiasta neljä kohdetta.^[16]

Gamzigrad-Romuliana, Galeriuksen palatsi
Kosovon keskiaikaiset monumentit – Dečanin luostari, Pećin luostari, Levišan Neitsyen kirkko ja Gračanican luostari
Stari Ras ja Sopoćani
Studenican luostari

Urheilu[muokkaa]

Serbia on osallistunut olympialaisiin itsenäisenä valtiona vuosina 1912, 2008 ja 2010. Vuoteen 2006 asti serbiurheilijat kilpailivat osana Jugoslavian sekä Serbia ja Montenegron joukkueita. Vuoden 2008 olympialalaisissa vesipoolojoukkue sai pronssia, uimari Milorad Čavić hopeaa ja tennispelaaja Novak Đoković pronssia.^[17]

Serbian jalkapallomaajoukkue on tullut neljänneksi MM-turnauksissa vuosina 1930 ja 1962. Marraskuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 27.^[18]

Tennis on yksi Serbian suosituimmista urheilulajeista. Vuonna 2010 Serbia voitti ensimmäistä kertaa Davis Cupin.^[19] Vuonna 2011 Novak Đoković nousi miesten maailmanlistan ykkössijalle, ja hän voitti kauden aikana kolme Grand Slam -turnausta.^[20] Naisista maailmanlistan ykkössijalla ovat olleet Ana Ivanović sekä Jelena Janković.^[19]