Ensimmäinen maailmansota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ensimmäinen maailmansota
Ylhäältä myötäpäivään kiertäen: juoksuhautoja länsirintamalla, Albatros D.III-hävittäjiä, brittiläisiä Mark V-panssarivaunuja ylittämässä Hindenburg-linjaa, kaasunaamarein varustautuneet brittisotilaat ampuvat Vickers-konekiväärillä, kuninkaallisen laivaston taistelulaiva HMS Irresistible uppoaa ajettuaan miinaan Gallipolin taistelussa
Ylhäältä myötäpäivään kiertäen: juoksuhautoja länsirintamalla, Albatros D.III-hävittäjiä, brittiläisiä Mark V-panssarivaunuja ylittämässä Hindenburg-linjaa, kaasunaamarein varustautuneet brittisotilaat ampuvat Vickers-konekiväärillä, kuninkaallisen laivaston taistelulaiva HMS Irresistible uppoaa ajettuaan miinaan Gallipolin taistelussa
Päivämäärä:

28. heinäkuuta 191411. marraskuuta 1918

Paikka:

Eurooppa, Afrikka, jossain määrin myös Tyynimeri ja Lähi-itä

Casus belli:

Kilpavarustelu, nationalismi, liittoumat ja aiemmat kiistat. Laukaiseva tekijä oli Franz Ferdinandin salamurha

Lopputulos:

Keskusvaltojen tappio

Vaikutukset:

Yhdysvalloista tuli suurvalta, Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarikunnat sekä Osmanien valtakunta lakkautettiin, Venäjästä tuli Neuvosto-Venäjä, Venäjästä ja Itävalta-Unkarista erosi useita uusia valtiota kuten Suomi, Puola ja Tšekkoslovakia, Saksan siirtomaat ja eräät Osmanien valtakuntaan kuuluneet alueet muutettiin Kansainliiton mandaattialueiksi. Lisäksi tehtiin paljon rajamuutoksia. Sodan lopettanut Versailles’n ”häpeärauha” oli yksi merkittävimmistä syistä toiseen maailmansotaan.

Osapuolet

Keskusvallat:
Flag of the German Empire.svg Saksa
Flag of Bulgaria.svg Bulgaria
Flag of Austria-Hungary (1869-1918).svg Itävalta-Unkari
Ottoman flag.svg Osmanien valtakunta

Ympärysvallat:
Flag of the United Kingdom.svg Britannia
Flag of France.svg Ranska
Flag of Russian Empire for private use (1914–1917) 3.svg Venäjä
US flag 48 stars.svg Yhdysvallat
Flag of Italy (1861-1946).svg Italia
Flag of Romania.svg Romania
State Flag of Serbia (1882-1918).svg Serbia
Merchant flag of Japan (1870).svg Japani
Flag of Belgium.svg Belgia
Flag of Montenegro (1905-1918 & 1941-1944).svg Montenegro
Flag of Greece (1822-1978).svg Kreikka
Flag of the Republic of China 1912-1928.svg Kiina

Komentajat

Flag of the German Empire.svg Vilhelm II
Flag of the German Empire.svg Erich von Falkenhayn
Flag of the German Empire.svg Paul von Hindenburg
Flag of the German Empire.svg Reinhard Scheer
Flag of the German Empire.svg Erich Ludendorff
Flag of Austria-Hungary (1869-1918).svg Frans Joosef I
Flag of Austria-Hungary (1869-1918).svg Franz Conrad von Hötzendorf
Ottoman flag.svg Mehmet V
Ottoman flag.svg İsmail Enver
Ottoman flag.svg Mustafa Kemal Atatürk
Flag of Bulgaria.svg Ferdinand I

Flag of the United Kingdom.svg Herbert Henry Asquith
Flag of the United Kingdom.svg Douglas Haig
Flag of the United Kingdom.svg John Jellicoe
Flag of France.svg Georges Clemenceau
Flag of France.svg Joseph Joffre
Flag of France.svg Ferdinand Foch
Flag of Russian Empire for private use (1914–1917) 3.svg Nikolai II
Flag of Russian Empire for private use (1914–1917) 3.svg Nikolai Nikolajevitš
Flag of the United States.svg Woodrow Wilson
Flag of the United States.svg John J. Pershing
Flag of Italy (1861-1946).svg Viktor Emanuel III
Flag of Italy (1861-1946).svg Luigi Cadorna
Flag of Italy (1861-1946).svg Armando Diaz
Flag of Poland.svg Józef Piłsudski

Tappiot

Kaatuneina:
4 386 000
Haavoittuneina:
8 388 000
Kadonneina:
3 629 000lähde?

Kaatuneina:
5 520 000
Haavoittuneina:
12 831 000
Kadonneina:
4 121 000lähde?

Osapuolet sodan alkaessa
  ympärysvallat
  keskusvallat
  liittoutumattomat

Ensimmäinen maailmansota (myös suuri sota tai maailmansota) oli vuosina 1914–1918 käyty maailmanlaajuinen sota, jonka tapahtumat kuitenkin keskittyivät enimmäkseen Euroopassa käytyihin taisteluihin. Alusta alkaen sotaa käytiin niin Aasian kuin Afrikankin mantereilla ja kaikilla suurimmilla valtamerillä. Taisteluita ei käyty Amerikan mantereilla, mutta Yhdysvallat osallistui sotaan taistelemalla Euroopan maaperällä. Sodan osapuolet jaetaan kahteen ryhmään: keskusvaltoihin ja ympärysvaltoihin. Keskusvaltoihin kuuluivat Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Osmanien valtakunta, jälkimmäisen ryhmän tärkeimmät osallistujat taas olivat Britannia, Venäjä, Ranska ja Yhdysvallat. Ryhmien nimet tulevat niiden maantieteellisestä sijainnista: Saksa ja Itävalta-Unkari sijaitsevat keskellä (keskusvallat) Eurooppaa, missä niitä ympäröivät Britannia, Ranska ja Venäjä (ympärysvallat). Ennakko-odotusten vastaisesti Italia ei ollut kolmiliitossa mukana, vaan liittyi sotaan 1915 ympärysvaltojen puolelle.

Miljoonia kuolonuhreja vaatinut sota on historian tuhoisimpia ja historiallisesti erittäin merkittävä sota: Venäjän, Saksan ja Itävalta-Unkarin keisarihuoneet kaatuivat, uusia valtioita syntyi ja sodan rauhansopimuksen katsotaan historiankirjoituksessa olevan yhtenä osatekijänä toisen maailmansodan synnylle. Ensimmäinen maailmansota oli ensimmäinen sota, johon liittyi maita yli puolen maapallon alueelta, suurimmat taistelut käytiin Euroopassa. Se oli myös ensimmäinen motorisoitu sota.

Suursotaa osattiin aavistaa etukäteen, sillä käynnissä oli valtava kilpavarustelu muun muassa Britannian ja Saksan välillä. Monet valtiot lähtivät sotaan, koska ne uskoivat sen hyödyttävän heitä ja kestävän vain lyhyen ajan. Sodan käynnisti liittolaissuhteisiin perustuva ketjureaktio. Alun perin oli kyse paikallisesta kriisistä Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä. Serbialaisen terroristijärjestö Mustan Käden tekemän Itävalta-Unkarin kruununprinssin Frans Ferdinandin murhan jälkeen Itävalta-Unkari asetti Serbialle ehtoja, joihin Serbia ei voinut myöntyä. Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle, mihin Serbian liittolainen Venäjä vastasi julistamalla sodan Itävalta-Unkarille. Lopulta Euroopan suurvaltojen keskinäiset sopimukset tulivat täytäntöön ja Saksa, Ranska ja Britannia julistivat sotia toisilleen. Diplomaattisista neuvotteluista ei ollut apua laajenevan selkkauksen selvittämiseksi eikä esimerkiksi Saksan esittäessä rauhanneuvotteluja 1916 siihen suostuttu.[1]

Länsirintamalla Saksan ja Ranskan välillä sota oli pitkään asemasotaa; alun nopean etenemisen jälkeen sota muuttui näännytyssodaksi, jossa käytiin valtavia, tuloksettomia, suuret sotilastappiot aiheuttaneita taisteluja muun muassa Verdunissa ja Sommessa. Sodassa kaatui arviolta 8,5 miljoonaa sotilasta[2] ja se aiheutti valtavat taloudelliset tappiot. Saksa menestyi hyvin itärintamalla Venäjää vastaan, ja Venäjän huono sotamenestys osaltaan johti Venäjän keisarikunnan romahtamiseen ja neuvosto-Venäjän syntyyn. Sota päättyi keskusvaltojen häviöön ja aselepo solmittiin 11. marraskuuta 1918. Vuonna 1919 allekirjoitetussa Versailles'n rauhassa Saksa julistettiin yksin sotaan syylliseksi.

Sodan syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiseen maailmansotaan oli monia syitä. Niitä olivat sotateknologian kehitys, kilpailu siirtomaista, taloudellinen kilpailu ja yhteensovittamattomat kansalliset intressit. Luultavasti tärkein käänne kohti sotaa oli vuosien 1870–1871 Ranskan–Preussin sota, jonka yhteydessä Saksa yhdistyi ja jossa syntyi sovittelematon ristiriita Saksan ja nöyryyttävän tappion kärsineen Ranskan välille. Vuosina 1870–1890 Euroopan voimatasapaino säilyi, kun Saksan keisarikunnan kansleri Otto von Bismarck onnistui diplomatiallaan pitämään Ranskan eristettynä.[3]

Pian Bismarckin eron jälkeen vuonna 1890, alkoi tapahtumasarja, jossa varovasti rakennettu tasapaino Euroopan mantereella järkkyi. Bismarckin erottua keisari Vilhelm II johti Saksan ulkopolitiikan aggressiivisempaan suuntaan. Saksan ja Venäjän keisarikunnan suhteiden viilentyminen ja Venäjän ja Ranskan lähentyminen ajoi Saksan hakemaan läheisempää suhdetta Itävalta-Unkariin. Bismarckilaisen diplomatian kulmakivi, Ranskan eristäminen, murtui 1892 Ranskan solmiessa Venäjän kanssa sotilasliiton, jonka mukaan ne auttaisivat toisiaan Saksan hyökätessä. Itävalta-Unkarin imperiumi oli hajaantumassa kaakkois-Euroopan kansojen nationalististen pyrkimysten edessä. Räjähdysherkkä tilanne Balkanilla kehittyi vaarallisempaan suuntaan Turkin vaikutuksen hiipuessa, Venäjän kiinnostuttua alueesta ja julistautuessa eteläslaavien suojelijaksi sekä Serbian ja Itävallan suhteiden tulehtuessa.[3]

Ison-Britannian ja Saksan suhteet olivat aluksi varsin hyvät – ei vähiten siksi, että Britannian kuningatar Viktorian vanhin tytär oli nainut Saksan kruununprinssi Fredrikin, joka nousi keisariksi 1888. Fredrik kuoli syöpään hallittuaan vain kolme kuukautta. Hänen impulsiivinen poikansa Vilhelm II pyrki tekemään Saksasta maailmanvallan, mikä johti kilpailuun Britannian kanssa siirtomaista ja merentakaisista markkinoista. Merkittävin tekijä Saksan ja Britannian suhteiden heikkenemisessä oli kuitenkin Saksan suunnitelma haastaa brittien laivastoylivoima. Suunnitelman hahmotteli amiraali Alfred von Tirpitz 1900-luvun vaihteessa. Saksalaiset myös tukivat Britanniaa vastaan taistelleita Etelä-Afrikan buureja buurisodassa 1899–1902.[3]

Britannia päätti lopettaa kilpailemisen Yhdysvaltain kasvavaa laivastovoimaa vastaan, koska Yhdysvaltain laivasto ei ollut sen suora uhkaaja, ja solmi sopimuksen Japanin kanssa, mikä mahdollisti sotalaivojen siirtämisen kaukoidästä Eurooppaan. Vähän myöhemmin Britannia lähestyi vanhaa vihollistaan Ranskaa. Vuonna 1907 Britannia lähestyi myös Venäjää, kun Venäjän uhka Intiaa kohtaan oli kadonnut hävittyyn Venäjän–Japanin sotaan. Vaikka Venäjän ja Ranskan kanssa ei solmittu sitovaa puolustussopimusta, näytti hyvin mahdolliselta, että Britannia liittyisi mantereella käytyyn sotaan, sillä sen intresseissä ei ollut antaa Saksan miehittää Englannin kanaalin satamia.[3]

Suurvaltadiplomatia, laivastokilpailu ja vastakkaiset liittoumat eivät olleet ainoita asioita, jotka tekivät Euroopan ilmapiiristä räjähdysherkän. Kansan parantunut koulutustaso ja lukutaidon yleistyminen oli mahdollistanut vaikutusvaltaisen sanomalehdistön, joka käsitteli ulkopolitiikkaa häpeämättömän puolueellisesti. Kansalliskiihkoa ja aggressiivista imperialismia ruokkivat myös muodikkaat ajatukset ”kansallisesta tehokkuudesta” ja sosiaalidarwinismista. Ne korostivat vahvimpien selviämistä ja uskomusta, että sota oli välttämättömyys, jotta kansakunta ei rappeutuisi. Useimmat poliitikot ja sotilaat uskoivat lisäksi virheellisesti, että sodasta tulisi lyhyt. Valtiomiehet olivat yleisesti halukkaita ratkaisemaan kansainväliset kiistat mieluummin sodalla kuin diplomatialla.[3]

Useiden kansakuntien motiivit hakea konflikteja ja yhteinen epäonnistuminen suursodan estämisessä ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois Saksan merkittävää vastuuta sodasta. Vaikka tähän päivään asti on kiistelty, missä määrin Saksa tietoisesti suunnitteli sodan etukäteen, harva kiistää sitä, että Saksa oli sodan alullepanija. Preussilaiselle aristokratialle, upseeriluokalle ja teollisuudelle sota oli keino rajoittaa sosiaalidemokraattisen puolueen kasvavaa vaikutusvaltaa. Suurvaltapoliittisesti sota oli Saksalle keino ennaltaehkäistä Venäjän armeijan nykyaikaistaminen, jonka oli tarkoitus valmistua 1916/17, sekä saada maan kansainvälinen vaikutusvalta vastaamaan sen nopeaa taloudellista kehitystä.[3] Toisaalta uudemmassa tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota myös siihen, että yleisessä tietoisuudessa sitkeästi nykyaikaan saakka säilynyt tapa pitää Saksaa yksiselitteisesti syypäänä sotaan ei saa vahvistusta historiallisista lähteistä. Saksaa yksin syyllisenä pitävän katsomustavan nähdään saaneen alkunsa paitsi Versailles'n rauhansopimuksen sisällöstä, myös 1960-luvun nuoren saksalaisen historioitsijapolven yrityksistä ottaa etäisyyttä heitä itseään välittömästi edeltäneeseen natsiaikaan esittämällä nimenomaan Saksan aggression olleen syynä myös ensimmäiseen maailmansotaan ja Saksan siten olevan kokonaisvastuussa Euroopan 1900-luvun katastrofeista. Uudemman näkemyksen mukaan siis Saksa oli kylläkin syyllinen ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen, mutta ei välttämättä sen syyllisempi kuin muutkaan sotaan osallistuneet valtiot, toisin sanoen on vältettävä katsomasta ensimmäistä maailmansotaa ikään kuin Saksan tarkoituksellisesti järjestämänä toisen maailmansodan esinäytöksenä.[4]

Sodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen maailmansota lähti käyntiin ketjureaktiona, jonka pani alulle Itävallan kruununprinssin Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sofian murha 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa, Itävalta-Unkariin liitetyssä Bosniassa. Bosnian kiihkoserbit halusivat liittyä Serbiaan ja toteuttivat tätä pyrkimystä poliittisen murhan avulla. Kansallismielisen serbien salaseuran jäsen heitti kohti kruununprinssin saattuetta pommin, joka räjähti, mutta ei haavoittanut Ferdinandia. Muutama tunti myöhemmin Musta käsi -salaseuraan kuulunut nuori mies nimeltään Gavrilo Princip tappoi kruununprinssin ja hänen puolisonsa. He elivät jonkun aikaa laukausten jälkeen, mutta kuolivat pian. Serbian uskottiin tukeneen Musta käsi -salaseuraa. Kruununprinssin murha oli järkyttävä tragedia. Koska Itävalta-Unkari halusi palauttaa arvovaltaansa Balkanin alueella, se antoi Serbialle listan vaatimuksista, jotka oli tarkoituksellisesti muotoiltu niin, että Serbia ei voisi suostua niihin. Jos Serbia ei suostuisi julistaisi Itävalta-Unkari sodan.[5] Serbia myöntyi pitkälle suostuen yhdeksään kymmenestä vaatimuksesta,[6] mutta ei halunnut, että Itävalta-Unkari ulottaisi poliisitutkimuksensa Serbian alueelle. Tämä uhkasi Serbian mielestä maan itsemääräämisoikeutta. Lopulta Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle 28. heinäkuuta 1914.

Venäjä pyrki lisäämään vaikutusvaltaansa Balkanilla ja tuki sen takia slaavilaista Serbiaa Itävalta-Unkaria vastaan. Saksa puolestaan tuki Itävalta-Unkaria Venäjää vastaan. Venäjä suoritti liikekannallepanon 30. heinäkuuta Serbian tukemiseksi. Saksa tulkitsi Venäjän liikekannallepanon uhaksi ja julisti Venäjälle sodan 1. elokuuta.[7]

Mutta ennen kuin Saksa uskalsi lähettää joukkojaan Venäjälle, sen olisi pitänyt kyetä eliminoimaan Venäjän liittolainen ja Saksan arkkivihollinen Ranska. Saksa pelkäsi joutuvansa kahden rintaman sotaan. Etukäteen tehdyn suunnitelman mukaan Saksan tuli lyödä Ranska ensin lännessä kuudessa viikossa. Tämän jälkeen voitaisiin keskittyä Venäjän vastaiseen sotaan. Suunnitelma oli tällainen, koska Venäjän liikekannallepano oli hidas. Jotta hyökkäys Ranskaan onnistuisi, oli kierrettävä vahvasti linnoitettu Saksan ja Ranskan välinen raja ja hyökättävä Belgian kautta. Belgian puolueettomuuden loukkaaminen antoi Isolle-Britannialle muodollisen syyn liittyä sotaan Ranskan puolelle. Todellinen syy oli halu pysäyttää Saksan vahvistuminen Euroopassa, sillä se oli noussut Britannian kilpailijaksi laivastollaan ja taloudellaan. Lisäksi Pohjanmeren satamien pitäminen vapaana Britannian ulkomaankauppaa varten, siis Belgian itsenäisyys, oli tärkeää.[8]

Näin alussa vain paikalliseen Itävalta-Unkarin ja Serbian väliseen sotaan joutui mukaan yhä enemmän valtioita.

Sodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläinen Mark I-panssarivaunu Sommella 1916
Saksalainen Fokker Dr.I-hävittäjälentokone

Eliminoidakseen kahden rintaman sodan mahdollisuuden Saksa julisti sodan Ranskaa vastaan. Tämän jälkeen saksalaiset joukot hyökkäsivät Belgian ja Luxemburgin kautta Pohjois-Ranskaan, tavoitteenaan Pariisin valtaaminen. Näin saksalaiset kiersivät Schlieffenin suunnitelman mukaisesti Ranskan itärajalleen rakentamat vahvat linnoitukset. Hyökkäys Belgiaa vastaan tarjosi Isolle-Britannialle muodollisen syyn julistaa sota Saksalle, sillä se oli yksi Belgian puolueettomuuden taanneista valtioista. Kaikki Ison-Britannian siirtomaat ja dominiot tukivat emämaata ja julistivat sodan Saksalle.

Iso-Britannia lähetti vapaaehtoisia värvättyjä joukkoja Ranskan länsirintamalle. Itärintamalla Saksa kukisti Erich Ludendorffin johdolla etenevät heikosti toimivat venäläiset nykyisen Puolan alueella taitavasti muun muassa Tannenbergin ja Masurian järvien suurissa taisteluissa 1914–1915, ja Ludendorffista ja hänen esimiehestään Hindenburgista tuli kansallissankareita. ”Venäläisten höyryjyrä” pysähtyi myös Itävallassa. Galitsiaan edenneet Itävalta-Unkarin joukot ajettiin alueelle vuonna 1915, jolloin saksalaiset valtasivat vuoden edetessä koko Kongressi-Puolan alueen.

Japani liittyi Ison-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Osmanien valtakunta ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1913, ja Saksa houkutteli sen mukaan lupaamalla alueet takaisin.[9]

Länsirintamalla ranskalaiset pysäyttivät saksalaisten etenemisen Marnejoella, kun kahden saksalaisen armeijan väliin oli syntynyt aukko. Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Sota muuttui uuvutussodaksi, jossa pyrittiin vastustajan voimien kuluttamiseen ja raaka-aineiden saannin rajoittamiseen. Saksan ja Ranskan välinen länsirintama juuttui vuosiksi paikoilleen, ja käytiin valtavia, kuukausia kestäviä taisteluja, jotka vaativat satojen tuhansien sotilaiden hengen. Kuuluisia ovat muun muassa Sommen, Verdunin ja Passchendaelen taistelut. Verdunissa Saksa halusi ”vuodattaa Ranskan armeijan veren kuiviin”, mutta kärsi myös itse valtavat tappiot. Ensimmäisen maailmansodan hyökkäystaktiikka ei pystynyt vastaamaan puolustajan kehittyneiden aseiden vuoksi saamaan etuun. Sodan aikana kehitettiin uusia hyökkäystaktiikoita. Länsirintamalla eräissä paikoissa lieju haittasi armeijoiden toimintaa. Lieju pysäytti esimerkiksi brittien Passchendaelen suurhyökkäyksen etenemisen vuonna 1917.[10]

Italia pysytteli alkuun puolueettomana, koska liittyminen liittolaistensa Saksan ja Itävalta-Unkarin rinnalle ei palvellut sen etuja.[11] Ison-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. Rintama pysyi Italiassa pitkään suunnilleen paikoillaan. Vuonna 1915 britit yrittivät avata uudet rintamat Anatoliassa, jossa käytiin Gallipolin taistelu ja Pohjois-Kreikassa, jossa ympärysvaltojen joukot juuttuivat Salonikin satamaan.[12]

Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti.[13] Tilaisuuden tullen Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan vasta 6. huhtikuuta 1917, ja niinpä amerikkalaisia joukkoja alkoi saapua Ranskaan, missä heitä nousi maihin 26. kesäkuuta 1917, mutta yhdysvaltalaiset joukot vaikuttivat ratkaisevasti sotaan vasta kesällä 1918. Yhdysvaltain liittymiseen vaikutti osaltaan Saksan helmikuussa 1917 aloittama rajoittamaton sukellusvenesota, eli ympärysvaltojen satamiin pyrkivien rahti- ja matkustajalaivojen upottaminen varoituksetta.[14]

Yhdysvallat oli myös saanut selville, että Saksa oli tunnustellut etukäteen Meksikon halukkuutta hyökätä Yhdysvaltoihin (kts. Zimmermann-sähke), ja luvannut Meksikolle tästä hyvästä Teksasin, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Monet latinalaisen Amerikan valtiot seurasivat Yhdysvaltain esimerkkiä ja julistivat Saksalle sodan, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin.

Venäjällä sota johti kahteen vallankumoukseen vuonna 1917, ensin tsaarinvastaiseen Helmikuun vallankumoukseen ja sitten kommunistiseen lokakuun vallankumoukseen. Venäjän armeija oli vuoden 1917 ajan hajoamistilassa tsaarin joutuessa luopumaan vallastaan helmikuussa. Helmikuuhun mennessä yli kaksi miljoonaa sotilasta oli karannut rintamalta ja armeijan taistelutahto romahti. Kesällä 1917 venäläiset aloittivat yleisen perääntymisen itärintamalla. Toisen vallankumouksen jälkeen Venäjä irrottautui sodasta 3. maaliskuuta 1918 Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa Venäjä luopui Baltian maista, Puolasta, Suomesta ja Ukrainasta.[15]

Vuoden 1918 alussa Saksa onnistui muun muassa uuden sotilastaktiikan ja itärintamalta vapautuneiden joukkojen ansiosta etenemään länsirintamalla tykinkantaman päähän Pariisista, mutta ympärysvaltain vastahyökkäykset ajoivat Saksan armeijan ja sotateollisuuden sotaväsymyksen tilaan. Yhdysvaltain tuoreiden joukkojen ja teollisen kapasiteetin tulo oli kääntänyt voimasuhteet Saksalle epäedullisiksi. Saksalaisia joukkoja alkoi antautua ympärysvalloille. Saksa päätti vetäytyä sodasta ja allekirjoitti aselevon Compiègnessa. Sodan virallinen päättymishetki on 11. marraskuuta 1918, kello 11:00. Seuraavana vuonna Britannian Yrjö V määräsi sodan päättymispäivän Remembrance Dayksi.[16]

Sota- ja asetekniikan kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englantilainen kaasupommi vuodelta 1915.
Saksan tulenjohdon ensimmäisessä maailmansodassa käyttämiä havaintoilmapalloja.

Ensimmäisen maailmansodan on sanottu olleen sota, joka käytiin 1900-luvun tekniikalla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Asetekniikka oli ajanut taktiikan ja strategian edelle, jolloin tappiot muodostuivat puolin ja toisin valtaviksi, hyökättäessä 1800-luvun taktisin ja taisteluteknisin menetelmin huolellisesti linnoittautunutta, konekiväärein ja uusin tykistöasein varustautunutta vihollista vastaan. Hyvin pitkälti nämä seikat juututtivat joukot länsirintamalla asemasotaan. Erään arvion mukaan sotilaita kaatui yhteensä 8,5 miljoonaa.

Ensimmäinen maailmansota vuosina 1914-1918 oli muun muassa havaintoilmapallojen kulta-aikaa. Niin Ympärysvallat kuin Saksakin käyttivät kankaisia ilmapalloja, jotka olivat alkujaan täytetty vedyllä. Räjähdysarka vetykaasu aiheutti kuitenkin satoja onnettomuuksia, joten myöhemmin täytteenä alettiin vedyn sijaan käyttää ei-tulenarkaa heliumia. Hieman ennen sotaa ja sen aikana kehitettiin myös monia uusia aseita, jotka nyt näkivät ensimmäistä kertaa laajamittaista käyttöä. Näihin lukeutuvat esimerkiksi lentokoneet, sukellusveneet ja taistelukaasut. Alkuun kemialliset aseet olivat kyynelkaasun tapaisia. Sodankäynnissä niitä käyttivät ensimmäisenä pienissä määrin ranskalaiset elokuussa 1914 ja paria kuukautta myöhemmin myös saksalaiset.[17] [18] Kumpikaan sodan osapuoli ei katsonut kyynelkaasun käytön rikkovan Haagin sopimusta, jossa myrkyllisten kaasujen käyttö oli kielletty.[19] Ensimmäiset kuolettavat kaasuhyökkäykset tehtiin Saksan puolelta tiettävästi vuosien 1914 ja 1915 vaihteessa, jolloin kloorilla tapettiin 140 englantilaista sotilasta.[20]

Jalkaväen uusista, ensimmäistä kertaa massamaisesti käytetyistä aseista tärkeimpiä olivat kone- ja pikakiväärit, kranaatinheittimet sekä aivan sodan lopussa saksalaisten käyttöönsä saamat konepistoolit. Panssarivaunu kehitettiin sodan kestäessä ja siitä oli ympärysvalloille hyötyä piikkilankojen ja juoksuhautojen ylittämisessä, vaikkakin vielä ensimmäisen maailmansodan panssarivaunut olivat seuraavan maailmansodan vaunuihin verrattuna alkeellisia ja panssaritaktiikka kehittymätöntä. Panssareiden todellinen läpimurto jäi toiseen maailmansotaan.

Suurimmat tappiot eivät kuitenkaan aiheutuneet konekiväärien luotisuihkuista, vaan tykistön tulesta.lähde? Tähän seikkaan oli kaksi merkittävää tekijää, joista ensimmäinen oli aivan 1800-luvun lopussa kehitettyjen joustolavettisten tykkien käyttöönotto. Nyt tykkiä ei tarvinnut enää suunnata jokaisen laukauksen jälkeen erikseen, mikä johti tulinopeuden ja tulen tehon moninkertaistumiseen. Toinen olennainen tykistön tehokkuuteen vaikuttanut seikka oli buurisodissa kehitetty epäsuora ammunta. Kenttätykit voitiin nyt sijoittaa taemmas omasta etulinjasta, jolloin tulenjohtaja yksinomaan saattoi tähystää maalia ja käskeä tarvittavat tulen korjaukset. Suurtaisteluita edeltäneissä tykistön tulivalmisteluissa, sekä itse taisteluiden kestäessä saatettiin ampua miljoonittain tykinkranaatteja.lähde?

Sodan seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen toista maailmansotaa ensimmäistä maailmansotaa kutsuttiin myös ”sodaksi joka lopetti kaikki sodat”. Mutta oikeammin voidaan sanoa, että ensimmäinen maailmansota oli toisen maailmansodan siemen. Hävitty sota johti Saksassa talouden romahdukseen ja inflaatioon ja yleisesti epäoikeutettuna pidetty rauhansopimus aiheutti tyytymättömyyttä, mikä osaltaan myöhemmin johti kansallissosialistien valtaannousuun. Venäjän huono sotamenestys johti osaltaan lokakuun vallankumoukseen ja keisarillisen Venäjän loppuun, veriseen sisällissotaan ja lopulta Neuvostoliiton syntyyn. Suomen irtoaminen Venäjästä liittyi vallankumoukseen, kun bolševistinen Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden.

Uuvutussodan suunnattomat tappiot ja korkeat kustannukset rasittivat Euroopan taloutta. Ennen sotaa Ranska ja Iso-Britannia olivat ”maailman pankkiireita”, joilla oli enemmän saatavia muualta maailmasta kuin velkoja, ja Yhdysvallat kuului velallisiin. Sotakustannukset johtivat siihen, että Länsi-Euroopan suurvalloista tuli velallisia, vieläpä niin pahasti velkaantuneita, että ilman Saksalle määrättyjä valtavia sotakorvauksia ne eivät olisi kyenneet suoriutumaan veloistaan. Neuvostoliitto kieltäytyi maksamasta Keisarillisen Venäjän velkoja. Maailmantalouden painopiste siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin.

Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkiaan ensimmäinen maailmansota vaati sotilaat ja siviilit yhteenlaskien noin 16 miljoonaa kuolonuhria. Kuolleista noin 9,7 miljoonaa oli sotilaita ja 6,8 miljoonaa siviilejä. Haavoittuneita oli 21 miljoonaa.

Lähes kaikissa aiemmissa sodissa sotilaita kuoli rintamalla enemmän tauteihin kuin taisteluissa. Lääketieteen kehittyminen sekä tuhoisammat taisteluvälineet saivat aikaan, että ensimmäisessä maailmansodassa kuolonuhreja syntyi enemmän vihollisen aseiden kuin sotilaiden keskuuteen levinneiden sairauksien vuoksi. Kuitenkin yhä merkittävä osa sotilaista menehtyi sairauteen, kuten esimerkiksi espanjantautiin.

Sodan jälkeen rauhan aikana on kuollut yli 350 ihmistä räjähtämättä jääneiden ammusten räjähdyksissä. Viimeisimmät kuolonuhrit tapahtuivat maaliskuussa 2014, kun Ypresissä kuoli kaksi ihmistä ammuksen räjähtäessä.[21]


Keskusvaltojen kaatuneet

  • Saksa 1 800 000
  • Itävalta-Unkari 1 290 000
  • Osmanien valtakunta 325 000
  • Bulgaria 90 000

  • Yhteensä 3 505 000

Ympärysvaltojen kaatuneet

  • Venäjä 1 700 000
  • Ranska 1 384 000
  • Britannia 743 000
  • Italia 615 000
  • Romania 335 000
  • Kanada 60 000
  • Australia 59 000
  • Intia 49 000
  • Yhdysvallat 48 000
  • Serbia 45 000
  • Belgia 44 000
  • Uusi-Seelanti 16 000
  • Etelä-Afrikka 8 000
  • Portugali 7 000
  • Kreikka 5 000
  • Montenegro 3 000

  • Yhteensä 5 121 000

[22]

Versailles’n rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Versailles’n rauha

Sodan vielä kestäessä Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson esitti neljäntoista kohdan ohjelman sodan lopettamiseksi ja rauhansopimuksen pohjaksi.

Sodan päätyttyä kokoontuivat voittajavaltojen johtajat neuvottelemaan rauhanehdoista Pariisiin. Rauhansopimuksia kutsuttiin nimellä Versailles’n rauha. Venäjää ei kutsuttu eikä hävinneillä keskusvalloilla ollut äänivaltaa. Käytännössä suurimman osan päätöksistä tekivät neljä suurinta voittajavaltiota: Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia.

Rauha oli voittajavaltioiden sanelema ja Saksan kannalta ”häpeärauha”. Saksa tuomittiin yksin sotasyylliseksi. Se riisuttiin aseista ja sai pitää vain 100 000 sotilaan armeijan (Reichswehr). Saksalle määrättiin tiukat aserajoitukset eikä sillä saanut olla sukellusveneitä, taistelulentokoneita, panssarivaunuja tai asevelvollisuutta. Saksan oli sodan jälkeen maksettava valtavat sotakorvaukset ja se menetti siirtomaansa.

Kansainliiton säännöt sisältyivät rauhansopimuksiin.

Poliittiset muutokset sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluemuutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen niin sanotut reunavaltiot Viro, Latvia, Liettua ja Puola irrotettiin Venäjästä. Puolaan liitettiin myös ennen Saksaan ja Itävalta-Unkariin kuuluneita alueita. Suomen itsenäisyysjulistuksen Venäjä oli hyväksynyt jo aiemmin. Venäjä menetti myös Bessarabian alueen Romanialle.

Itävalta-Unkari hajosi Itävaltaan ja Unkariin sekä kokonaan uutena syntyneeseen Tšekkoslovakiaan. Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkariin kuuluneista slaavilaisalueista muodostui Jugoslavia. Itävalta-Unkarin entistä alueista Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan, Transilvania ja Bukowina Romaniaan ja Galitsia Puolaan.

Turkki menetti Lähi-idässä olleet alueensa Isolle-Britannialle ja Ranskalle, jotka saivat ne halllintaansa Kansainliiton mandaattialueina. Lyhytaikaisesti se menetti myös Smyrnan alueen Kreikalle, mutta sai sen takaisin Kreikan ja Turkin sodassa 1922.

Saksa menetti kaikki siirtomaansa, jotka joutuivat Kansainliiton mandaattialueina voittajavaltioiden hallintaan. Saksa luovutti myös Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle, Eupen-Malmedyn alueen Belgialle, Pohjois-Schleswigin Tanskalle ja Memelin alueen Liettualle. Puolan alueisiin liitettiin niin sanottu Puolan käytävä ja osia Sleesiasta. Tšekkoslovakiaan liitettiin myös pieni alue Sleesiasta. Danzigista (nykyinen Gdansk) tehtiin itsenäinen kaupunkivaltio. Lisäksi Reininmaa demilitarisoitiin ja Saarin alue vuokrattiin Ranskalle.

Vallanvaihdokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavat hallitsijasuvut syöstiin vallasta sodan loppuvaiheessa tai pian sen jälkeen:

Nämä maat muutettiin tasavalloiksi. Venäjästä tuli Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, joka muutamaa vuotta myöhemmin yhdistettiin eräiden siitä lyhytaikaisesti eronneiden valtioiden kanssa Neuvostoliitoksi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ensimmäinen maailmansota.

Sotanäyttämöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuret taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pendergast, Tom – Pendergast Sara – Slovey, Christine (toim.): World War I: Almanac. Gale Group, 2002. ISBN 0-78765476-0. (englanniksi)
  • Prior, Robin – Wilson, Trevor: The First World War. Cassell & Co, 2001. ISBN 0-30435984-X. (englanniksi)
  • Ferguson, Niall: Julma sota. WSOY, 2003. ISBN 951-0-26710-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.bartleby.com/67/1769.html
  2. http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1998/13.marraskuu/WW14498.HTM
  3. a b c d e f Simkins, Peter: ”Background to war”, The First World War: The War to End All Wars. Osprey Publishing, 2003.
  4. Clark, Christopher: Sleepwalkers. How Europe went to war in 1914. s. 555-562.
  5. Prior & Wilson, s. 33
  6. Lukion horisontti: Kriisien ja muutosten aika
  7. Prior & Wilson, s. 10
  8. Prior & Wilson, s. 23-26, 29-34, 38
  9. Prior & Wilson, s. 73
  10. Prior & Wilson, s. 158
  11. Prior & Wilson, s. 28
  12. Prior & Wilson, s. 76–78, 95–99
  13. Prior & Wilson, s. 128, 138
  14. Prior & Wilson, s. 144–146, 193
  15. Prior & Wilson, s. 146–148,
  16. Remembrance The Royal New Zealand Returned and Services’ Association. Viitattu 5.12.2009. (englanniksi)
  17. Haber, Ludwig Fritz (1986). The Poisonous Cloud: Chemical Warfare in the First World War. Oxford University press. ISBN 0-19-858142-4. 
  18. Chemical Warfare in World War I: The American Experience, 1917–1918 Combat Studies Institute. Viitattu 2012-01-10.
  19. Taylor, L. B.; Taylor, C. L. (1992). Chemical and Biological Warfare, Revised, Franklin Watts. ISBN 0-531-13029-0. 
  20. Aksulu, N. Melek (May 2006). "Die Feldpostbriefe Karl v. Zinglers aus dem Ersten Weltkrieg" (PDF). Nobilitas, Zeitschrift für deutsche Adelsforschung Folge IX (41). Viitattu 2008-12-28. “Rousselare 2 Januar 15 ... Auf anderen Kriegsschauplätzen ist es ja auch nicht besser und die Wirkung von unserem Chlor soll ja sehr gut sein. Es sollen 140 englische Offiziere erledigt worden sein. Es ist doch eine furchtbare Waffe....” 
  21. Two die in munitions explosion in Ypres 1.4.2014. Flanders today. Viitattu 1.4.2014.
  22. World War I: Almanac s. 199

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahlund, Claes (toim.): Scandinavia in the First World War: Studies in the War Experience of the Northern Neutrals. Lund: Nordic Academic Press, 2012. ISBN 978-91-87121-57-9.
  • Clark, Christopher: The Sleepwalkers: How Europe Went to War in 1914. London: Allen Lane, 2012. ISBN 978-0-713-99942-6.
  • Taylor, A. J. P.: Ensimmäinen maailmansota. (The first world war, 1963.) Suomentanut ja lisäyksillä täydentänyt Tapio Hiisivaara. Porvoo Helsinki: WSOY, 1971.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]