Venäjä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Venäjän federaatio
Российская Федерация
(Rossijskaja Federatsija)
Venäjän lippu Venäjän vaakuna
lippu vaakuna

Venäjän sijainti. Kartalla vaaleanvihreällä on merkitty Venäjän helmi-maaliskuussa 2014 kiistanalaisesti miehittämä, Ukrainalle kuuluva Krimin niemimaa.

Valtiomuoto liittotasavalta

Presidentti
Pääministeri
Vladimir Putin[1]
Dmitri Medvedev[1]

Pääkaupunki Moskova (Moskva) (10 409 200 as.)
55°45′N, 37°37′E

Muita kaupunkeja Pietari (4 661 219 as.),
Novosibirsk (1 425 600 as.),
Jekaterinburg,
Nižni Novgorod (1 334 249 as.),
Samara,
Omsk,
Kazan,
Rostov-na-Donu,
Tšeljabinsk
lisää kaupunkeja

Pinta-ala
– yhteensä 17 075 400 km² (sijalla 1)
– josta sisävesiä 1,1 %

Väkiluku (2010) 142 905 208 (sijalla 9)
– väestötiheys 8,3 / km²
– väestönkasvu 0,01 % (2009)

Viralliset kielet venäjä koko federaatiossa, alueellisesti yli 100 muuta kieltä

Valuutta rupla (ven. ру́бль, rublʹ) = kopeekkaa ven. копе́йка, kopeika (RUB)

BKT (2011) sijalla 7
– yhteensä 2 414 miljardia USD
– per asukas 17 000 USD

HDI (2012) 0.788[2] (sijalla 55)

Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 4,9 %
– teollisuus 33,9 %
– palvelut 61,2 %

Aikavyöhyke +3 / UTC+12

Itsenäisyys
Neuvostoliitosta:

12. kesäkuuta 1990 (suvereenisuusjulistus)

Lyhenne RU

– ajoneuvot: RUS
– lentokoneet: RA

Kansainvälinen
suuntanumero
+7

Motto ei virallista mottoa

Kansallislaulu Venäjän federaation valtiohymni

Edeltäjä(t) Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto (19231991) ja
Venäjän SFNT:n lippu (1954-1991) Venäjän SFNT (19171991)

Venäjä (ven. Росси́я, Rossija), virallisesti myös Venäjän federaatio (ven. Росси́йская Федера́ция, Rossijskaja Federatsija Ru-Rossiyskaya_Federatsiya_Rossiya.ogg kuuntele (ohje)) on kahteen maanosaan ulottuva valtio, joka käsittää suurimman osan pohjoisesta Euraasiasta.

Venäjän federaatio on vuoden 1993 perustuslain mukaan puolipresidentiaalinen tasavalta. Se on liittovaltio, joka koostuu 83 liittovaltiosubjektista. Venäjän rajanaapureita ovat Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kiina, Mongolia ja Pohjois-Korea. Lisäksi Venäjän läheisyydessä sijaitsevat Yhdysvaltojen Alaska ja Japani, joihin on kumpaankin vain vähän merimatkaa.

Venäjä on noin 17 miljoonan neliökilometrin pinta-alallaan alueeltaan selvästi suurin valtio maailmassa, ja se peittää enemmän kuin kahdeksasosan maapallon maa-alueista. Vuonna 2011 se oli maailman yhdeksänneksi väkirikkain maa noin 139 miljoonalla asukkaallaan.[3] Venäjä käsittää suurimman osan Pohjois-Aasiaa ja noin 40 prosenttia Euroopasta ja sen alue jakautuu yhdeksälle aikavyöhykkeelle[4]. Maassa on lukuisia eri kasvillisuus- ja maatyyppejä. Venäjällä on maailman suurimmat mineraali- ja energiavarat: kaasuvarat ovat maailman suurimmat, kivihiilivarat toiseksi ja öljyvarat kahdeksanneksi suurimmat.[3] Maalla on maailman suurimmat metsävarat, ja sen järvissä on noin neljäsosa maailman sulasta makeasta vedestä. Osa maan luonnonvaroista on hankalasti hyödynnettävissä.[5]

Itäslaavit alkoivat levittäytyä Venäjän alueelle 500- ja 600-lukujen tienoilla. Kiovan Venäjäksi kutsuttu valtio ilmaantui 800-luvulla ja omaksui kristinuskon vuonna 988.[6] Kiovan Venäjää seurasi Moskovan ruhtinaskunta. 1700-luvulla perustettiin huomattavasti laajempi Venäjän keisarikunta, joka ulottui Puolasta Tyynelle valtamerelle. Venäjästä tuli maailmanlaajuinen valtatekijä keisarikunnan aikoihin, ja se perusti myöhemmin Neuvostoliiton, maailman ensimmäisen ja suurimman perustuslailtaan sosialistisen valtion.[7] Nykyinen Venäjän federaatio perustettiin Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991, ja se peri Neuvostoliiton oikeussubjektin aseman.[8] Venäjä on Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen ja on Itsenäisten valtioiden yhteisön johtojäsen. Se on yksi viidestä virallisesti ydinasevaltioksi tunnustetusta maasta, ja sillä on yhdessä Yhdysvaltain kanssa maailman suurimmat ydinasevarastot.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän maantiede

Topografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joki Uralilla
Venäjän merkittäviä kaupunkejaselvennä
Koillis-Siperiaa

Geodeettista viivaa pitkin Venäjän kaksi kauimpana toisistaan olevaa pistettä ovat noin 8 000 kilometrin matkan päässä toisistaan. Näistä läntisin piste sijaitsee Puolan rajalla olevalla niemellä, joka erottaa Gdanskinlahden Veikselinhaffista; itäisin piste sijaitsee Kuriilien saarilla, muutaman kilometrin päässä Japanin Hokkaidōsta. Samalla leveyspiirillä pysyen Venäjän suurin leveys on 6 600 kilometriä. Tällöin läntisin piste on sama niemi Puolan rajalla ja itäisin Diomeden saarilla Alaskan lähellä. Venäjän federaatio levittäytyy yhdeksälle aikavyöhykkeelle.[4] Venäjällä on maailman suurimmat metsävarat,[5] joiden takia se tunnetaan "Euroopan keuhkoina".[9] Vain Amazonin sademetsät sitovat niitä enemmän hiilidioksidia, joten Venäjän metsistä tulee paljon happea Euroopan lisäksi koko maailmalle. Koska Venäjällä on yhteys kolmelle valtamerelle — Atlantille, Pohjoiselle jäämerelle sekä Tyynelle valtamerelle — Venäjän kalastuslaivat tuovat suuren osan maailman kalasaaliista.[10] Venäjän alueella on 10 prosenttia maailman viljelykelpoisesta maasta.[11]

Suurin osa Venäjästä koostuu valtavista tasangoista, jotka ovat yleensä etelämpänä aroja ja pohjoisempana metsäisiä. Pohjoisrannikko on tundraa. Maan etelärajoilla on vuoristoalueita, kuten Kaukasus (johon kuuluu Euroopan korkein paikka, Elbrus, 5 642 m) ja Altai. Samoin itäosissa sijaitsevat Verhojanskinvuoret ja Kamtšatkan tulivuoret. Uralvuoret muodostavat pohjoisesta etelään kulkevan mineraalivaroiltaan rikkaan vuorijonon, joka erottaa Euroopan Aasiasta.[5]

Vesistöt ja ympäristön tila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä on 37 000 kilometriä rantaviivaa etupäässä Pohjoisen jäämeren ja Tyynen valtameren rannikoilla sekä myös Itämerellä, Mustallamerellä ja Kaspianmerellä.[3] Muista meristä Barentsinmeri, Vienanmeri, Karanmeri, Laptevinmeri, Itä-Siperian meri, Beringinmeri, Ohotanmeri ja Japaninmeri ovat yhteydessä Venäjään. Suurimpiin saariin ja rannikkoalueisiin kuuluvat esimerkiksi Novaja Zemlja, Frans Joosefin maa, Uuden-Siperian saaret, Wrangelinsaari, Kuriilit sekä Sahalin. Diomeden saarista yksi on Venäjän puolella ja siitä on vain kolme kilometriä saariryhmän Yhdysvaltojen omistamille saarille, ja Kunaširin saari on noin 20 kilometrin päässä Hokkaidōsta.

Venäjällä on tuhansia jokia ja sisäalueiden vesistöjä, joiden ansiosta maalla on yhdet maailman suurimmista pintavesivarannoista. Tärkein makean veden lähde on Baikaljärvi, joka on maailman suurin, puhtain ja tilavin makean veden järvi,[12] sisältäen viidesosan maailman makeista pintavesistä.[13] Maan sadastatuhannesta joesta[14] kuuluisin on Volga, joka on Euroopan pisin joki ja lisäksi keskeinen Venäjän historian kannalta. Muita merkittäviä jokia ovat muun muassa Lena, Ural ja Amur. Suurimpiin järviin kuuluu Baikaljärvi, Laatokka ja Ääninen. Venäjän alueella on maailman runsaimmat luonnonvarat, joihin kuuluu tärkeimpinä raakaöljyä, maakaasua, hiiltä, puuta ja mineraaleja.[3] Monien vesistöjen laatua heikentää se, että teollisuuslaitokset ja kaupungit päästävät jätevesiään vajavaisesti puhdistettuina vesistöihin. Suomessa kuuluisaksi on tullut Pietarin kaupunki, joka päästää edelleen osan jätevesistään käsittelemättöminä Suomenlahteen, vaikka vedenpuhdistamoja onkin rakennettu kansainvälisenä yhteistyönä 1990- ja 2000-lukujen ajan.[15] Muita ympäristöongelmia ovat muun muassa Kuolan ja Uralin alueen ydinjätteet sekä metallisulattojen päästöt. Paikallisesti ongelmat voivat olla erittäin pahoja, ja monet maailman saastuneimpina pidetyistä paikoista sijaitsevat Venäjällä.[16] Vaikka ympäristönsuojelusäädökset ovat jo 1960-luvulta olleet erittäin tiukkoja, ei niitä noudateta eikä valvota. Ympäristön suojelusta vastaa maan luonnonvaraministeriö, jonka toisena tehtävänä on Venäjän luonnonvarojen mahdollisimman tehokas hyödyntäminen.[17]

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän ilmaston muotoutumisen taustalla on useampia tekijöitä. Maan valtava koko sekä monien alueiden etäisyys merestä tarkoittavat, että dominoivana ilmastotyyppinä on mannerilmasto, joka vallitsee sekä Euroopan että Aasian puoleisella Venäjällä lukuun ottamatta tundra-alueita ja maan kaakkoisnurkkaa.[7] Etelän vuoret estävät lämpimien ilmamassojen tulon Intian valtamereltä ja lännen sekä pohjoisen arot tekevät maan avoimeksi arktisen alueen ja Atlantin vaikutuksille.[18]

Lähes koko Venäjän alueella on erotettavissa vain kaksi vuodenaikaa: talvi ja kesä. Kevät ja syksy ovat yleensä lyhyitä välikausia hyvin matalan ja hyvin korkean lämpötilan kausien välissä.[18] Kylmin kuu on tammikuu (meren rannoilla helmikuu), lämpimin on yleensä heinäkuu. Tyypillistä maalle on lämpötilojen suuri vaihteluväli. Talvella lämpötilat viilenevät sekä etelästä pohjoiseen että lännestä itään.[7] Kesät voivat olla varsin kuumia ja kosteita jopa Siperiassa. Sotšia ympäröivä Mustanmeren rannikkoalue on ilmastoltaan subtrooppinen.[19] Kuivimpia alueita ovat mannermaan sisimmät alueet.

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisesta etelään katsottuna Itä-Euroopan tasanko on ensin tundraa, sitten havumetsää (taiga), sen jälkeen seka- ja lehtimetsää, ja lopuksi nurmimaata ja aroa, joka muuttuu Kaspianmeren tuntumassa jo lähes aavikoksi kasvillisuuden vaihtuessa ilmaston mukana. Vuoristot muodostavat viidennen ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeen.[5] Siperiassa taiga on maan länsiosia hallitsevampi, mutta sielläkin luonto muuttuu vastaavalla tavalla pohjoisesta etelään mentäessä. Venäjällä on 23 UNESCOn maailmanperintöluettelon kohdetta[20] ja 40 UNESCOn biosfäärialuetta.[21]

Venäjän monimuotoista luontoa kuvaavat sen suuret nisäkkäät, karhua pidetään koko kansakunnan symbolina. Suurpetoja uhkaa niiden saaliseläinten ylimetsästys, elinympäristöjen menetys ja salametsästys turkisten tai kiinalaisen lääketieteen takia. Nykyisin erityisen suojelun tarpeessa ovat siperiantiikeri, amurinleopardi, lumileopardi, vihersampi, goraali, kuningasmerikotka, amurinkoskelo ja äyriäishuuhkaja.[22]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän historia

Varhaiset ajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kurgaanihypoteesi: Eteläinen Venäjä Indoeurooppalaisten kansojen kantakotina

Esihistoriallisina aikoina Etelä-Venäjän suurilla aroilla asui hajanaisia vaeltavien paimentolaisten heimoja. Antiikin aikaan Kaspian aroilla asuivat skyytit.[23] 700-luvun eaa. jälkipuolella antiikin Kreikan kauppiaat välittivät Venäjän alueelle vaikutteita omasta yhteiskunnastaan Donin ja Tamanin niemimaan kauppapaikkojen kautta.[24] 200- ja 500-luvuilla eaa. Krimin itäosissa sijainnut Bosporoksen valtakunta, hellenistinen Kreikan siirtokuntia seurannut politeia,[25] jäi hunnien ja muiden sotaisten paimentolaisheimojen toistuvien hyökkäysten alle.[26] Turkkilainen kansa, kasaarit, hallitsi Volgan eteläosien jokialueen aroja Kaspianmeren ja Mustanmeren välissä 700-luvulle saakka.[27]

Euroopan puoleisen Venäjän kulttuurit Varjagien tuloon asti.

Nykyvenäläisten kielelliset esi-isät olivat slaaviheimoja, joiden alkuperäisen kotialueen jotkut tutkijat ovat sijoittaneet Pripetin soiden metsäalueille.[28] Itäslaavit asettuivat näin vähitellen Venäjän länsiosiin kahtena aaltona, joista toinen liikkui Kiovasta kohti nykyisiä Suzdalin ja Muromin alueita ja toinen Polatskista kohti Novgorodia ja Rostovia.[29] 600-luvulta alkaen itäslaavit edustivat suurinta osaa läntisen Venäjän asukkaista,[29] ja niihin yhdistyi hitaasti mutta rauhanomaisesti suomalais-ugrilaisia heimoja.

Kiovan Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kiovan Venäjä
Kiovan Venäjä 1000-luvulla

Länsi-Euroopassa Skandinavian viikingit liikkuivat mantereensa pohjoisosissa harjoittaen sekä kauppaa että merirosvousta. Varjageilla eli viikingeillä oli merkittävä rooli itäslaavilaisen valtakunnan synnyssä. Arkeologiset löydöt todistavat, että skandinaaveja liikkui Laatokan ympäristössä 700-luvun lopulta lähtien. Varjagit perustivat Aldeigjuborgin eli Staraja Ladogan 753. Sen synty on ajoitettu vuoteen 753 dendrokronologian avulla. Kaupungissa asui alkuvaiheessa ainakin skandinaaveja ja itämerensuomalaisia, viimeistään 900-luvulla myös slaaveja. Kaupunki sijaitsi Laatokkaan laskevan Olhavanjoen varrella, jota pitkin kauppa-alukset ja soturijoukkiot matkasivat Itämereltä kohti Konstantinopolia tai Volgalle. Nestorin kronikan mukaan alueen slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot lopettivat veron maksun varjageille ja alkoivat hallita itse itseään. Ajauduttuaan keskinäisiin sotiin he kuitenkin kutsuivat 3 varjagiveljestä hallitsijoikseen: Rurik(skand. Hrörek) , Sineus ja Truvor vuonna 862. Rurik ryhtyi hallitsemaan Laatokanlinnaa (Aldeigjuborg), Truvor Izborskia ja Sineus Belozerskia (Valkeajärvi (Vologdan alue). Varsin pian 2 veljestä kuolivat ja jäljelle jäi Rurik. Rurik nousi koko valtakunnan hallitsijaksi. Koko valtakunta ja kansa saivat ruseilta nimensä (Rus, rusit). Nestorin kronikka mainitsee Novgorodin ensimmäisen kerran vuoden 859 yhteydessä, joskin todellisuudessa kaupunki on satakunta vuotta nuorempi. Tämän vuoksi onkin todennäköisempi, että nimenomaan Rurikinlinna oli ensin ja sitten Novgorod (Uusikaupunki/Uusilinna). Rurik rakennutti Rurikinlinnan ilmeisesti Laatokanlinnan palon jälkeen 860-luvulla.[30] 800-luvun puolivälissä heidän käyttämänsä vesitiet ulottuivat Itä-Baltiasta Mustallemerelle ja Kaspianmerelle.[31]

Rurikin kuoltua hänen sukulaisensa Oleg (skand. Helgi) liitti Novgorodin Kiovan Rusin valtakuntaan ja siirsi pääkaupungin sinne.

900- ja 1000-luvuilla Kiovan Venäjästä tuli suurvalta.[32] 1000- ja 1100-luvuilla turkkilaisten paimentolaisheimojen jatkuvat hyökkäykset saivat aikaan slaavien massiivisen muuton turvallisimmille pohjoisen metsäalueille.[33] Monien muiden Euraasian alueiden tavoin nämä alueet joutuivat mongolien valtaamiksi 1230-luvun loppupuolelta alkaen. Myöhemmin nämä myös tataareina tunnetut valloittajat muodostivat Kultaisena ordana tunnetun valtion, joka ryösteli Venäjän alueen ruhtinaskuntia ja hallitsi alueen etelä- ja keskiosia yli kolmen vuosisadan ajan. Mongolien valta hidasti alueen taloudellista ja sosiaalista kehitystä.[34] Novgorodin tasavalta sekä Pihkova säilyttivät kuitenkin osan autonomiastaan mongolien aikana ja osin säästyivät muita alueita vaivanneilta levottomuuksilta. Aleksanteri Nevalaisen johtamat novgorodilaiset olivat karkottaneet saksalaiset ristiretkijoukot, jotka pyrkivät muuttamaan alueen siirtomaakseen. Kiovan Venäjän valtio hajaantui lopulta sitä kollektiivisesti hallinneen ruhtinassuvun sisäisten kamppailujen tuloksena. Mongolit olivat hävittäneet Kiovan pahoin vuonna 1240, sen valta-asema hiipui ja sitä ympäröivät alueet suhteessa vahvistuivat.[35] Niistä Galitsia–Volynia sulautui lopulta Puola-Liettuaan, kun taas mongolien vallan alle jäänyt Vladimir-Suzdal ja itsenäinen Novgorodin tasavalta muodostuivat modernin Venäjän perustaksi.[6]

Moskovan Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ernst Lissner, Näkymä keskiaikaisesta Venäjästä, 1907.

Kiovan Venäjän voimakkain seuraajavaltio oli Moskovan ruhtinaskunta, johon Tvern ja Novgorod yhdistyivät. Venäjän ortodoksisen kirkon aloittaman hengellisen elämän elvyttämisen tukemana Venäjä kukisti mongoli-tataarit 1380. Iivana III ("Iivana Suuri") lopulta onnistui irrottamaan Venäjän valloittajien otteesta ja yhdisti ympäröivät alueet Moskovan alaisuuteen. Hän nimitti itsensä "Koko Venäjänmaan suuriruhtinaaksi".[36]

Iivana IV, joka tunnetaan Iivana Julmana, kruunattiin virallisesti Venäjän ensimmäiseksi tsaariksi. Hän hallitsi 37 vuotta (1547–1584) ja laajensi Venäjän monikansalliseksi valtioksi, jossa oli nyt myös merkittävä määrä islaminuskoisia. Iivana IV sääti uuden lakikokoelman, perusti ensimmäisen Venäjän feodaalihallinnon edustuselimen ja myönsi maaseudun alueille paikallisen itsehallinnon.[37][38]

Iivana IV:n kävi Liivinmaan sotaa Puolaa, Liettuaa ja Ruotsia vastaan päästäkseen Itämeren rannikoille ja sen myötä paremmin käsiksi kaupankäyntiin meriteitse.[39] Sotatappiot, epidemiat ja katokaudet[40] heikensivät valtiota ja Krimin tataarit onnistuivat polttamaan Moskovan vuonna 1571.[41] Iivana Julman poikien kuolema sekä nälänhätä vuosina 1601–1603[42] johtivat maan sisällissotaan ja ulkovaltojen sekaantumiseen 1600-luvun alkupuolen "sekasorron aikana".[43] 1600-luvun puoliväliin mennessä Venäjän siirtokuntia oli perustettu jo itäiseen Siperiaan, Tšuktšien niemimaalle sekä Amurjoen ja Tyynen valtameren rannoille aina Beringinsalmelle asti.[44]

Venäjän keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän keisarikunta
Paul Delaroche, Pietari Suuri, 1838. Pietari Suuri perusti virallisesti Venäjän Keisarikunnan vuonna 1721.

Venäjän keisarikunta perustettiin virallisesti Romanovin dynastian ja Pietari I:n (Pietari Suuri) aikana. Vuosina 1682–1725 hallinnut Pietari löi Ruotsin Suuressa Pohjan sodassa, ja sai siltä Länsi-Karjalan sekä Inkerin (jonka Venäjä oli menettänyt "sekasorron aikana"),[45] Viron ja Liivinmaan. Nyt Venäjälle avautui pääsy Itämerelle ja kaupankäyntiin meriteitse.[46] Pietari perusti Inkeriin uuden pääkaupungin, Pietarin. Hänen muut uudistuksensa toivat Venäjälle runsaasti kulttuurisia vaikutteita Länsi-Euroopasta. Katariina II (Katariina Suuri), joka oli vallassa vuosina 1762–1796, jatkoi pyrkimyksiä nostaa Venäjä yhdeksi Euroopan suurvalloista.[47] Liittolaisinaan Preussi ja Itävalta, Venäjä kohtasi Napoleonin Ranskan ja jakoi kilpailijansa Puola-Liettuan pienemmiksi alueiksi saaden suuria alueita lännestä. Voitoillaan sodassa Turkkia vastaan Venäjä oli saanut 1800-luvun alkuun tultaessa suuria uusia alueita Eteläkaukasiasta.[48] Napoleonin valloitusretki Venäjälle epäonnistui osin Venäjän kylmän talven johdosta, ja hän menetti yli 95% käyttämistään joukoista.[49] Napoleonin sodissa taistelleet upseerit toivat Venäjälle liberalistisia aatteita, ja he yrittivät jopa rajoittaa tsaarin valtaa vuoden 1825 Dekabristikapinassa, jonka jälkeen poliittista liikehdintää pyrittiin tukahduttamaan.[50]

Maaorjuuden säilyminen ja Nikolai I:n konservatiivinen politiikka haittasi Venäjän kehitystä 1800-luvun puolivälissä. Nikolaita seurannut Aleksanteri II (1855–1881) sen sijaan aloitti merkittäviä uudistuksia alkaen maaorjuuden lakkauttamisesta vuonna 1861. Nämä suuret uudistukset vauhdittivat maan teollistumista. Aleksanteri III:n ja hänen poikansa Nikolai II:n aikakaudella yhteiskunnalliset ja taloudelliset konfliktit kuitenkin pahenivat.[51] Tehdastyöläisten kurjat olot toivat runsaasti kannatusta vallankumouksellisille sosialistiliikkeille. Vuoden 1905 tammikuussa lakkoilevat työntekijät osoittivat mieltään rauhanomaisesti uudistusten puolesta Pietarissa. Sotilaat ampuivat heitä tappaen ja haavoittaen satoja. Tsaarin epäonnistuminen alun perin suositussa sodassa Japania vastaan sekä verisenä sunnuntaina tunnetut tapahtumat käynnistivät vuoden 1905 vallankumouksen. Armeija kukisti kansannousun varsin nopeasti ja Nikolai II säilytti suurimman osan vallastaan, mutta joutui kuitenkin myöntymään moniin reformeihin, kuten sananvapauteen, kokoontumisvapauteen, poliittisten puolueiden laillistamiseen sekä lakiasäätävän elimen, eli duuman luomiseen. Työläisten olosuhteet eivät kuitenkaan parantuneet.[52]

Adolf Northern, Napoleon perääntyy Moskovasta.
Venäjän keisarikunta vuonna 1866 ja sen vaikutusalueet

Venäjä lähti ensimmäiseen maailmansotaan Serbia liittolaisenaan ja soti kolmella rintamalla ilman liittolaismaidensa apua. Venäjän johdon pelkona oli Saksan valta-aseman voimistuminen Euroopassa. Vaikka armeija ei ollut vielä lähellä kukistumistaan, olivat ihmiset kyllästyneet sodan nouseviin kustannuksiin ja kuolonuhreihin, korruptioon sekä syytteisiin korkea-arvoisten henkilöiden maanpetoksesta. Näiden asioiden ja muutenkin hallintoa kohtaan tunnetun epäluulon seurauksena olivat vuoden 1917 vallankumoukset.[53] Työläiset ja talonpojat lähtivät useisiin kansannousuihin ympäri maata tukenaan etupäässä maaseudulta kotoisin olleita sotilaita. Demokraattisesti valitut neuvostot olivat monien kapinoiden alullepanijoita. Helmikuun vallankumouksessa monarkia korvattiin poliittisten puolueiden muodostaman koalition hauraalla väliaikaishallituksella. Tämä oli keisarivallan loppu Venäjällä ja Nikolai II perheineen vangittiin ja myöhemmin teloitettiin sisällissodan aikana. Vaikka väliaikaishallitus sai alun perin neuvostojen tuen taakseen, se epäonnistui monien kiistakysymysten ratkaisemisessa, mikä johti Lokakuun vallankumoukseen, jossa Leninin johtamat bolševikit lakkauttivat väliaikaishallituksen ja perustivat kommunistisen valtion.[54]

Neuvosto-Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Neuvosto-Venäjä

Lokakuun vallankumouksen jälkeen puhkesi sisällissota uuden bolševikkihallinnon, valkoisten, sosialistivallankumouksellisten, ja menševikkien välillä. Bolševikit solmivat Brest-Litovskin rauhan, joka lopetti sotatoimet keskusvaltoja vastaan ja Venäjä pääsi näin ulos ensimmäisestä maailmansodasta. Venäjä menetti sopimuksessa alueita Ukrainasta ja Puolasta. Saksalaisten miehittämät Baltian maat ja Suomi irtautuivat Venäjästä. Ympärysvallat aloittivat rauhansopimuksen seurauksena intervention Venäjälle bolševikkien vastaisia voimia tukeakseen. Kilpailevat sosialistiryhmät tuhottiin sodan kuluessa ja neuvostojen paikallinen päätäntävalta poistettiin. Sisällissodan päättyessä maan talous ja infrastruktuuri olivat raunioina. Sodan jälkeen alettiin toteuttaa osittaista markkinataloutta NEP-politiikalla. Sisällissodasta voittajina selvittyään Venäjän neuvostotasavalta sekä kolme muuta neuvostotasavaltaa muodostivat Neuvostoliiton 22. joulukuuta 1922.

Venäjän neuvostotasavalta johti Neuvostoliittoa läpi sen 74-vuotisen historian. Sen väestö oli noin puolet Neuvostoliiton väestöstä.

Vladimir Iljitš Lenin kuoli vuonna 1924. Valtataistelun jälkeen Neuvostoliiton johtoon nousi georgialaissyntyinen Josif Stalin. Hän luopui Leninin aloittamasta maltillisemmasta talouspolitiikasta ja kehitti suunnitelmataloutta lujaotteisesti onnistuen teollistamaan maan verrattain lyhyessä ajassa. Osana talousreformeja oli myös maatalouden kollektivisointi. Neuvostoliiton bruttokansantuote nousi huimasti Stalinin aikana ja tuotannon painopiste siirtyi selkeästi raskaaseen teollisuuteen. Neuvostoliitosta tuli teollinen suurvalta. Stalin myös käynnisti laajamittaiset poliittiset vainot, joiden uhreiksi joutui miljoonia kansalaisia.[55]

Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton ja Japanin välillä käytiin 1937–1939 useita aseellisia taisteluita Japanin miehittämän Mantšurian rajalla. Huhtikuussa 1941 neuvoteltiin puolueettomuussopimus, joka piti aina toisen maailmansodan loppuvaiheisiin saakka.

Toisen maailmansodan alkumetreillä Neuvostoliitto teki hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa sopien Itä-Euroopan jaosta. Sen seurauksena Neuvostoliitto sai omat etupiirinsä, joihin kuuluivat Baltian maat, Suomi, Bessarabia ja osa Puolaa. Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan pari viikkoa Saksan jälkeen. Kansainliitosta Neuvostoliitto erotettiin sen hyökättyä Suomeen vuonna 1939. Stalinin ei kuitenkaan onnistunut vallata Suomea, vaan Suomi sai torjuntavoiton talvisodassa 1939–1940. Neuvostoliitto suunnitteli heti uutta hyökkäystä Suomeen, mutta Saksa oli muuttanut kantansa ja kielsi sen. Toisin kävi Baltian maille, jotka jäivät sodan jalkoihin.

Kesällä 1941 Saksa liittolaisineen hyökkäsi Neuvostoliittoon maailmanhistorian suurimmilla hyökkäysjoukoilla.[56] Saksan armeija oli aluksi menestyksekäs ja eteni syvälle Venäjällä lähelle Moskovaa vallaten Valko-Venäjän ja Ukrainan sekä piirittäen Leningradin. Saksa alkoi kuitenkin talven saapuessa kohdata tappioita Moskovan liepeillä, ja sota kääntyi viimein sen tappioksi Stalingradin taistelussa talvella 1942–1943.[57] Neuvostoliiton kestettyä Saksan ensimmäisen hyökkäyksen Yhdysvallat alkoi tukea sitä runsaalla materiaaliavulla, mutta se joutui taistelemaan yksin Saksaa vastaan Euroopassa aina vuoteen 1944.

Neuvostojoukot marssivat Itä-Euroopan läpi Berliiniin vuosina 1944–1945 ja valloittivat kaupungin toukokuussa 1945. Neuvostoliiton miestappiot sodassa olivat valtavat: erään arvion mukaan 10,6 miljoonaa sotilasta ja 15,9 miljoonaa siviiliä,[58] eli puolet koko toisen maailmansodan uhreista. Samoin maan talous ja infrastruktuuri tuhoutui taas pahan kerran.[59] Neuvostoliitosta tuli kuitenkin sodan jälkeen suurvalta. Puna-armeija oli valloittanut Itä-Euroopan (mukaan lukien Itä-Saksa), joista tuli Stalinin vaikutuksesta Neuvostoliittoon myönteisesti suhtautuvia kansandemokratioita.

Sodan jälkeinen Neuvostoliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitosta tuli 1949 maailman toinen ydinasevaltio. Se pyrki liittymään NATO:on Euroopan vakauttamiseksi, mutta tämän epäonnistuttua perusti Itä-Eurooppaan oman Varsovan liittonsa. Toista maailmansotaa seuranneen kylmänä sotana tunnetun kauden aikana Neuvostoliitto yritti levittää vaikutusvaltaansa maailmalle etenkin Yhdysvaltojen pyrkiessä patoamaan sitä. Tänä aikana Neuvostoliitto nousi maailman toiseksi supervallaksi.[60]

Nikita Hruštšov nousi Neuvostoliiton johtoon Stalinin kuolemaa 1953 seuranneen valtakamppailun jälkeen. Hruštšov sanoutui jyrkästi irti stalinismista ja purki Stalinin henkilökultin. Ulkopolitiikassa alettiin puhua "suojasäästä" ja "rauhanomaisesta rinnakkaiselosta." Neuvostoliitto pyrki saamaan entistä enemmän vaikutusvaltaa kolmannen maailman maissa.[61] Kiinan kanssa ajauduttiin välirikkoon.

Juri Gagarin, ensimmäinen ihminen avaruudessa

Hruštšovin aikana Neuvostoliitto laukaisi ensimmäisenä maana maata kiertävän satelliitin, joka tunnettiin nimellä Sputnik 1, ja venäläinen kosmonautti Juri Gagarin lensi ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen kiertäen maapallon Vostok 1 -aluksessa vuonna 1961.

Jännite Yhdysvaltain kanssa kasvoi uudelleen, kun maat kiistelivät ydinohjusten sijoittamisesta Turkkiin ja Kuubaan. Kuuban ohjuskriisi 1962 oli laukaista ydinsodan. Hruštšovin syrjäyttämistä seurasi jälkeen kollektiivisen johdon aika, kunnes Leonid Brežnevistä tuli 1970-luvun alussa maan johtohahmo. Hänen aikanaan talouskehitys pysähteli ja maa juuttui Afganistanin sotaan. Tyytymättömyys sotaa kohti kasvoi, kunnes neuvostojoukot vetäytyivät vuonna 1989.[62]

Vuodesta 1985 eteenpäin Mihail Gorbatšov aloitti poliittisen avoimuuden kampanjan glasnostin ja talouden uudelleenrakentamisen perestroikan valtion modernisoimiseksi.[3] Neuvostoliiton kansantalous oli arvioitu 1970-luvulla maailman toiseksi suurimmaksi, ja 1980-luvulla se jatkoi kasvuaan.[63] Viimeisinä vuosinaan neuvostotalous kärsi tavaroiden puutteesta kaupoissa, suurista budjettivajeista ja rahantarjonnan myötä nousseesta inflaatiosta.[64]

Avoimuus merkitsi etnisten jännitteiden kiristymistä eri puolilla Neuvostoliittoa. Varsinkin Baltian maat, jotka oli pakolla liitetty Neuvostoliittoon, olivat avoimesti valmiita jättämään liiton.[65] Sen pelastamiseksi tehtiin Uusi liittosopimus. Vuoden 1991 elokuussa seurasi vallankaappausyritys Gorbatšovia vastaan. Sen tarkoituksena oli säilyttää Neuvostoliitto, mutta se johtikin lopulta sen purkautumiseen useiden tasavaltojen julistauduttua itsenäisiksi keskusvallasta. Venäjän neuvostotasavaltaa johtanut Boris Jeltsin julisti kommunistien vallan päättyneeksi. Neuvostoliitto hajosi 15 itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1991. Jeltsin oli äänestetty presidentiksi kesäkuussa 1991 Venäjän ensimmäisissä presidentinvaaleissa.[66]

Venäjän federaation aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton hajoamisen aikana ja sen jälkeen tehtiin pitkälle meneviä talousreformeja, kuten laajoja yksityistämisohjelmia sekä markkinoiden ja kaupan vapauttamista. Tänä aikana Venäjän talous ajautui suureen kriisin. Tätä aikakautta kuvastivat tuotannon raju supistuminen (teollisuustuotanto puolittui) sekä bruttokansantuotteen pieneneminen noin 50 prosentilla vuosien 1990 ja 1995 välillä.[67][68] Lokakuussa 1991 Jeltsin ilmoitti, että Venäjä ottaa käyttöönsä rajun šokkiterapiaksi kutsutun talousuudistusohjelman, jota Yhdysvallat ja Kansainvälinen valuuttarahasto suosittelivat.[69][70] Hintojen säätely lakkautettiin ja yksityistäminen aloitettiin. Miljoonat ihmiset putosivat köyhyyteen. Maailmanpankin mukaan Neuvostoliiton ajan lopussa 1,5 prosenttia ihmisistä eli köyhyydessä kun taas vuoden 1993 puolivälissä peräti 39–49 prosenttia väestöstä oli köyhiä.[71] Palkkojen maksujen viivästymisestä tuli pysyvä ongelma, kun miljoonien ihmisten palkat maksettiin kuukausia tai jopa vuosia myöhässä. Venäjä sai vastuulleen Neuvostoliiton ulkoisen velan maksamisen, vaikka sen väestö oli vain puolet Neuvostoliiton väestöstä.[72] Yksityistäminen siirsi yritysten johtamisen pois valtion toimielimiltä yksityishenkilöiden ryhmille, joilla oli yhteyksiä sekä hallitukseen että Venäjän mafiaan. Väkivaltaiset rikollisryhmät saivat usein haltuunsa valtionyritykset käyttäen salamurhia ja kiristystä. Hallituksen virkamiesten korruptiosta tuli osa päivittäistä elämää. Monet vastarikastuneet gangsterit ja liikemiehet siirsivät miljardiomaisuuksiaan rahassa ja muussa muodossa ulos maasta, joka tarkoitti valtavaa pääomapakoa.[73] Äkillinen ja pitkä lama lamautti laajemmin koko yhteiskuntaa. Sosiaalipalvelut romahtivat, syntyvyysaste putosi ja kuolleisuusaste ampaisi rajuun nousuun. 1990-luvun alku ja keskivaiheet olivat laittomuuksien aikaa. Rikollisjengit ja järjestäytynyt rikollisuus sekä murhat ja muut väkivaltarikokset riistäytyivät hallinnasta.[74]

Vuonna 1993 maa ajautui perustuslailliseen kriisiin, joka oli Moskovan rajuin sisäinen taistelu Lokakuun vallankumouksen jälkeen.[75] Presidentti Jeltsin hajotti parlamentin laittomasti[76] sen vastustaessa hänen aikeitaan keskittää valtaa ja kiihdyttää epäsuosittuja uusliberalistisia uudistuksia; vastauksena lainsäädäntövallan edustajat sulkivat itsensä valkoisen talon sisään, erottivat Jeltsinin ja valitsivat uuden presidentin. Seurasi suuria protesteja Jeltsiniä vastaan ja satoja kuoli väkivaltaisuuksissa. Asevoimat tukenaan Jeltsin lähetti armeijan ottamaan haltuunsa Venäjän parlamentin Valkoinen talo ja häätämään sen puolustajat. Armeija hoiti tehtävän panssarivaunujen ja tykistön avulla ja ajoi kansanedustajat ulos. Kriisin jälkeen maalle säädettiin uusi presidenttivaltainen perustuslaki, joka hyväksyttiin kansanäänestyksessä 12. joulukuuta 1993.[77] Perustuslaki loi myös nykyisen kaksikamarisen parlamentin.[78]

1990-lukua leimasivat aseistetut etniset konfliktit Pohjois-Kaukasuksella. Konflikteissa oli kyse islamistien kapinasta federaation valtaa vastaan (etenkin Tšetšeniassa) tai paikallisten ryhmien välisistä etnisistä tai klaanien kahinoista (kuten Pohjois-Ossetia-Alaniassa osseettien ja inguušien välillä tai eri klaanien välillä Tšetšeniassa). 1990-luvun alussa tšetšeeniseparatistit julistivat maan itsenäiseksi, jonka jälkeen alueella on käyty katkottaista sissisotaa (Ensimmäinen Tšetšenian sota, Toinen Tšetšenian sota) tšetšeenien kapinallisryhmien sekä Venäjän armeijan välillä.[79] Separatistien terroristihyökkäykset siviileitä vastaan, kuten Venäjän kerrostalopommit, Moskovan teatterikaappaus ja Beslanin koulukaappaus tappoivat satoja ihmisiä ja aiheuttivat huomiota maailmalla. Tšetšenian sodissa kuoli joidenkin arvioiden mukaan pari sataatuhatta ihmistä ja niihin liittyi paljon siviileitä vastaan kohdistettuja julmuuksia ja muita sotarikoksia.

Presidentin ympärille syntyi "perheeksi" kutsuttu sisäpiiri. Käyttöön otettiin uudissana "oligarkki", joka tarkoittaa poliittista valtaa käyttäneitä suurliikemiehiä, jotka näin pyrkivät edelleen edistämään rikastumistaan. Suuret budjettivajeet sekä Aasian talouskriisi saivat aikaan vuonna 1998 Venäjän talouskriisin,[80] joka supisti maan BKT:ta entisestään.[68]

Putin vallassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Medvedev (vasemmalla) ja Putin 2008.

Vuosituhannen viimeisenä päivänä (1999) presidentti Jeltsin erosi presidentin tehtävistään ja jätti paikan äskettäin nimitetylle pääministerille, Vladimir Putinille, joka voitti vuoden 2000 presidentinvaalit. Putin lisäsi suosiotaan toisen Tšetšenian sodan voitolla, vaikka ajoittainen väkivalta jatkuu alueella edelleen. Korkeat öljyn hinnat ja heikko valuutta yhdistettynä kasvavaan kotimaiseen kysyntään, kulutukseen ja investointeihin asettivat Venäjän talouden tähän päivään jatkuneelle kasvu-uralle, nostaen ihmisten materiaalista elintasoa ja lisäten Venäjän painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Putinin kaudella merkittävimpiä luonnonvaroja, kuten öljyn ja maakaasuntuotanto palautettiin valtion hallintaan ja muutama vaikutusvaltaisimmista oligarkeista menetti omaisuutensa. Putin keskitti myös valtaa takaisin Moskovaan mm. poistamalla alueiden kuvernöörien suorat vaalit.[81]

Putin on saanut länsimaista paljon kritiikkiä uudistustensa epädemokraattisiksi katsotuista piirteistä.[82] Putinin Venäjää on arvosteltu erityisesti median vapauden polkemisesta. Esimerkiksi Freedom House järjestön mukaan hallitus on rajoittanut uutisointia säätämillään laeilla ja toimittajat ovat joutuneet väkivallan ja uhkailun kohteeksi.[83] Toimittajat ilman rajoja -järjestön 169 maata kattavassa lehdistönvapausindeksissä Venäjä oli vuonna 2010 sijalla 140.[84] Putinin kaudella kasvanut vakaus, järjestyksen paluu ja talouden edistys tekivät hänestä kuitenkin kotimaassaan suositun[85] sekä toivat tunnustusta myös ulkomailta.[86]

Vuoden 2008 presidentinvaaleissa presidentiksi nousi Dmitri Medvedev ja Putin siirtyi pääministerin paikalle. Medvedevin kaudella suhteet Yhdysvaltoihin lämpenivät.[87] Medvedevin julkisia esiintymisiä seurattiin ulkomailla tarkkaan etsien mahdollista omaa linjanvetoa eroon Putinin varjosta. Tällaista ei juurikaan havaittu, eikä monillekaan tullut yllätyksenä, kun Putin ilmoitti asettuvansa ehdolle vuoden 2012 vaaleihin.[88] Putinin valintaa seurasivat opposition mielenosoitukset.[87]

Vuonna 2008 käyty Venäjän–Georgian sota päättyi ranskalaisten välittämään rauhansopimukseen ja Venäjän sotilaallisen läsnäoloon Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa.[89] Georgia viivästytti Venäjän liittymistä WTO:n vuoteen 2011 asti.[87]

Entinen miljonääri Mihail Hodorkovski tuomittiin vankilaan talousrikoksista 2005 ja 2010, mutta armahdettiin vuoden 2013 lopulla.[87]

Ukrainan vallankumousta seuranneina päivinä Venäjä teki sotilaallisen intervention venäläisenemmistöiselle Krimin niemimaalle.[90] ja liitti sen itseensä. Sotilasmiehityksen aikana tehdyn alueliitoksen perusteluja ja liitoksen juridista oikeutusta ei juurikaan ole hyväksytty kansainvälisessä yhteisössä. Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous piti Venäjän perusteluna käyttämän "kansanäänestystä" oikeudellisesti mitättömänä selkein numeroin.[91]

Politiikka ja hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimistoihin tarkoitettuja Putinin kuvia vuonna 2006 venäläisessä kaupassa.

Venäjän perustuslaillisen kriisin jälkeen 12. joulukuuta 1993 suoritetussa kansanäänestyksessä hyväksytyn nykyisen perustuslain mukaan Venäjä on federaatio eli liittovaltio ja semipresidentiaalinen järjestelmä, jossa presidentti on valtionpäämies.[92] ja pääministeri on hallituksen johtaja. Liittovaltio on rakennettu edustuksellisen demokratian periaatteiden mukaan. Hallintoa säädellään vallan kolmijako -opin mukaan perustuslain määrittelemällä tavalla. Perustuslaki toimii maan ylimpänä laillisena dokumenttina sekä yhteiskuntasopimuksena maan kansalaisille.

Liittovaltion valtiovalta jaetaan kolmeen haaraan:

  • Lainsäädäntövalta: kaksikamariseen liitto­kokoukseen (parlamenttiin), joka koostuu 450-jäsenisestä valtionduumasta (alempi kamari) sekä liittoneuvostosta (ylempi kamari), säätää liittovaltion lain, julistaa sodan, hyväksyy valtiosopimukset, omaa budjettivallan, sekä omaa vallan asettaa hallituksen jäseniä virkasyytteeseen ja erottaa heidät virastaan. Duuman edustajat valitaan maanlaajuisilta listoilta suhteellisella vaalilla. Parlamenttiedustajien kaudet ovat neljän vuoden mittaisia. Liittoneuvoston 176 jäsentä käsittävät kaksi jäsentä kultakin Venäjän 89 alueelta.
  • Toimeenpanovalta: Presidentti on puolustusvoimain ylipäällikkö, voi veto-oikeudellaan kumota lakialoitteita, sekä nimittää ministeriön ja muut virkamiehet, jotka hallinnoivat ja saattavat voimaan liittovaltion lakeja ja politiikkaa.
  • Tuomiovalta: Perustuslaillinen tuomioistuin, korkein oikeus, ja ylin välimiesoikeus sekä alemmat liittovaltion tuomioistuimet, joiden tuomarit ovat presidentin suosituksesta liittoneuvoston nimittämiä, tulkitsevat lakeja ja voivat kumota lakeja, joita ne pitävät perustuslain vastaisina.

Perustuslaillinen oikeus perustuu perustuslain mukaan kaikkien kansalaisten tasavertaisuuteen,[93] tuomarit ovat itsenäisiä ja vain lain itsensä alaisia,[94] oikeudenkäynnit ovat avoimia ja syytetylle taataan puolustus.[95] Vuodesta 1996 lähtien Venäjä on jättänyt kuolemanrangaistuksen pois käytöstä, joskaan sitä ei ole lailla kumottu.

Kansa äänestää presidentin neljän vuoden kaudeksi[96] (sama presidentti ei saa olla virassa kolmea peräkkäistä kautta);[97] Hallituksen ministeriöt koostuvat pääministeristä ja hänen avustajistaan, ministereistä ja muista valituista henkilöistä. Presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet sekä pääministerin. Myös valtionduuman on hyväksyttävä pääministerin nimitys.

Puolueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2011 duuman vaaleissa Putinin puolue Yhtenäinen Venäjä sai 49,6% äänistä ja 238 paikkaa. Venäjän federaation kommunistinen puolue sai 19.2%, ja 92 paikkaa, Oikeudenmukainen Venäjä 13.2% ja 64 paikkaa, Vladimir Žirinovskin johtama Venäjän liberaalidemokraattinen puolue 11.7% ja 56 paikkaa. Muut puolueet saivat yhteensä 6.3% äänistä.[3]

Vuoden 1999 duuman vaaleissa suurin puolue oli Venäjän federaation kommunistinen puolue. Vuoden 2003 duuman vaaleissa ja 2007 vaaleissa suurin puolue oli Yhtenäinen Venäjä. Vaalijärjestelmää uudistettiin ennen 2007 vaaleja poistamalla listojen ulkopuoliset yhden edustajan enemmistövaalipiirit ja mahdollisuus äänestää kaikkia ehdokkaita vastaan.

Poliittinen vapaus ja korruptio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntisten arvioiden mukaan Venäjän ihmisoikeustilanne on heikentynyt 2000-luvun aikana, ja valtion johdon asenne kansalaistoimintaa kohtaan on muuttunut epäluuloiseksi. Viranomaisten näkemyksen mukaan kansalaistoiminnan tehtävänä on tukea hallituksen politiikkaa. Riippumattomien järjestöjen toimintaa haittaa tiukka valvonta, joka jättää tilaa viranomaisten mielivallalle. Järjestöt jakautuvatkin viranomaisten silmissä "rakentaviin" ja oppositiohenkisiin järjestöihin. Yhteistä kaikille itsenäisesti muodostuneille järjestöille on voimakas paikallisuuden korostaminen, jota on pidetty vastareaktiona aiemmalle neuvostoliittolaiselle keskittämiselle.[98] Yhdysvaltain hallituksen rahoittaman Freedom Housen mukaan vuonna 2011 Venäjä on "ei vapaa" maa.[99] Maailmanpankin ja World Justce Projektin arvion mukaan Venäjä kuuluu taloudelliseen tilanteeseensa nähden maailman heikoimpiin maihin lain noudattamisen ja poliittisen osallistumisen suhteen.[100][101] Transparency Internationalin korruptioindeksillä vuonna 2010 Venäjä sijoittuu 154. sijalle kaikkiaan 178 arvioidusta maasta.[102] Maailman rauhanindeksillä vuonna 2011 Venäjä sijoittuu seitsemänneksi alimmalle eli 147. sijalle.[103] Lehdistönvapaudella mitaten Venäjä sijoittuu vuonna 2010 arvioinnissa 140. sijalle.[84]

Ulkosuhteet ja asevoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen laki tunnustaa Venäjän federaation perineen Neuvostoliiton oikeussubjektin aseman.[8] Venäjä jatkaa NL:n kansainvälisten sitoumusten täyttämistä ja sai myös NL:n pysyvän paikan YK:n turvallisuusneuvostossa, jäsenyydet muissa kansainvälisissä järjestöissä, NL:n oikeudet ja velvollisuudet kansainvälisissä sopimuksissa sekä sen omistukset ja velat.[104] Venäjällä on diplomaattisuhteet 178 maahan ja sillä on maailmalla 140 suurlähetystöä.[105]

Lähetystöjensä kautta Venäjä lähettää tiedustelu-upseereita peitetehtäviin: esimerkiksi Britanniaan noin 30[106]MI5:n johtajan mukaan saman verran kuin kylmän sodan vuosina.[107] Myös Ruotsissa Venäjä värvää agentteja ja harjoittaa salakuuntelua.[108]

Venäjän ulkopolitiikasta päättää presidentti ja sitä toteuttaa maan ulkoministeriö.[109]

YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenmaana Venäjällä on keskeinen rooli kansainvälisessä turvallisuuspolitiikassa. Se on osallistunut kansainvälisten konfliktien selvittelyyn osallistumalla esimerkiksi Lähi-idän kvartettiin, kuuden osapuolen neuvotteluihin Pohjois-Korean kanssa, Kosovon sodan selvittelyyn ja ydinaseiden leviämistä koskevaan politiikkaan. Venäjä on teollisuusmaiden G8-ryhmän, Euroopan neuvoston, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ja APECin jäsen. Venäjällä on johtava asema alueellisissa järjestöissä, kuten Itsenäisten valtioiden yhteisössä, Euraasian talousyhteisössä, Kollektiivisessa turvallisuusjärjestössä, sekä Shanghain yhteistyöjärjestössä. Presidentti Dmitri Medvedev on suosinut eri tavoin strategista kumppanuutta ja läheistä integraatiota, mikä näkyy esimerkiksi EU:n ja Venäjän "yhteisten tilojen" yhteistyöhankkeessa.[110] Venäjä on kehittänyt neuvostoliittoaikaista ystävällisemmät, joskin edelleen varsin epävakaat suhteet NATO:on. Venäjän ja NATO:n välille perustettiin komissio vuonna 2002 mahdollistamaan 26 sotilasliiton valtion ja Venäjän tasaväkisen kumppanuuden yhteisten päämäärien tavoittelua varten.[111]

Venäläisiä laskuvarjojääkäreitä Kazakstanissa

Venäjä peri Neuvostoliitolta sen rajojen ulkopuoliset aseteollisuuden tuotantolaitokset ja suurin osa Neuvostoliiton aseteollisuudesta jäi Venäjän rajojen sisäpuolelle.[112] Venäjän asevoimat on jaettu maajoukkoihin, laivastoon sekä ilmavoimiin ja ilmapuolustukseen. Yleisesikunnan alaisuudessa on lisäksi kolme aselajia: strategiset ohjusjoukot, avaruusjoukot ja maahanlaskujoukot. Vuonna 2006 Venäjän asevoimien palveluksessa oli 1,037 miljoonaa aktiivista työntekijää.[113] Venäjällä on valtioista eniten varastoituja ydinaseita ja täydellinen triadi niiden kuljettamiseen. Sillä on kotimaahan sijoitettujen mannertenvälisten ballististen ohjusten lisäksi toiseksi suurin ballistisilla ydinohjuksilla varustettujen sukellusveneiden laivasto ja se on Yhdysvaltojen lisäksi ainoa maa, jolla on moderni strategisten pommikoneiden osasto.[114]

Maalla on suuri ja täysin kotimainen aseteollisuus, joka tuottaa maan kaikki sotavälineet. Venäjä on maailman toiseksi suurin aseiden viejä, jonka myynti käsittää noin 30 prosenttia maailman aseiden myynnistä.[115] Aseita vietiin vuonna 2007 80 eri maahan.[116]

Varusmiespalvelus on yksivuotinen. 18–27-vuotiaat ovat asevelvollisia. 60 % ikäluokasta saa kutsunnoissa vapautuksen, yleensä lääketieteellisistä syistä.[3]

Puolustusmenot ovat nelinkertaistuneet kuluneen kuuden vuoden aikana (vuosina 2000–2006).[117] Hallituksen viralliset asevarustelumenot vuonna 2008 ovat 40 miljardia dollaria,[118] joskin eri lähteet, kuten Yhdysvaltain tiedustelulähteet,[119] sekä brittiläinen politiikan tutkimuslaitos IISS,[113] ovat arvioineet todellisen määrän olevan selvästi korkeampi.[120] Tällä hetkellä on menossa vuosille 2006–2015 suunnattu asevoimien varusteiden uudistushanke, jonka budjetti on noin 200 miljardia dollaria.[121]

Aluejako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta Venäjän federaation subjekteista
Pääartikkeli: Venäjän aluejako

Federaatiosubjektit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän federaatio eli liittovaltio koostuu 83:sta jäsenestä, federaatiosubjektista.[122] Subjektit ovat itsehallinnollisia yksiköitä, joilla on tasavertainen edustus Venäjän liittovaltioneuvostossa (kaksi edustajaa kustakin).[123] Subjektit kuitenkin eroavat toisistaan siinä suhteessa, kuinka paljon autonomiaa niillä on.

Federaatiosubjektit käsittävät:

  • 46 aluetta eli oblastia: yleisin federaatiosubjektityyppi. Alueella on liittovaltiotasolla nimitetty kuvernööri ja paikallisesti valitut lainsäätäjät.
  • 21 tasavaltaa: nimellisesti autonomisilla tasavalloilla on oma perustuslakinsa, presidenttinsä ja parlamenttinsa. Tasavalloilla on oikeus käyttää omaa virallista kieltään Venäjän kielen rinnalla, mutta kansainvälisissä asioissa niitä edustaa federaatio. Tasavallat on tarkoitettu etnisten vähemmistöjen kotialueiksi.
  • Yhdeksän aluepiiriä (krai): nämä ovat hyvin samantyyppisiä kuin alueet. Aluepiirit on rajattu historian perusteella. Alun perin ne olivat rajamaita ja myöhemmin myös hallinnollisia lohkoja, jotka sisälsivät alueita tai autonomisia piirejä.
  • Neljä autonomista piirikuntaa (avtonomnyi okrug): alun perin alueiden ja aluepiirien sisäisiä kokonaisuuksia, jotka luotiin etnisiä vähemmistöjä varten. Näistä tehtiin federaatiosubjekteja 1990-luvulla. Ne ovat Tšukotkaa lukuun ottamatta hallinnollisesti alueiden tai aluepiirien alaisia.
  • Yhden autonomisen alueen, joka on Juutalaisten autonominen alue: autonomiset alueet olivat alun perin aluepiirien alaisia hallinnollisia yksiköitä. Vuonna 1990 niistä tuli tasavaltoja, yhtä lukuun ottamatta.
  • Kaksi liittokaupunkia (Moskova ja Pietari): maan kaksi suurinta kaupunkia muodostavat omat federaatiosubjektinsa, erillään niitä ympäröivistä alueista (Moskovan alue ja Leningradin alue).

Federaatiopiirit ja talousalueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liittovaltiosubjektit on jaoteltu kahdeksaan federaatiopiiriin (federalnyi okgrug), joista jokaista johtaa Venäjän presidentin nimittämä täysivaltainen edustaja.[124] Toisin kuin federaatiosubjektit, federaatiopiirit eivät ole hallinnoltaan valtiollista tasoa alempana olevia vaan ne kuuluvat suoraan federaation hallinnon alaisuuteen. Federaation edustajat federaatiopiireissä ovat yhteyshenkilöitä federaatiosubjektien ja itse federaation välillä. He ovat vastuussa siitä, että subjektit toimivat federaation lakien mukaisesti.

Taloudellisia ja tilastointitoimintoja varten subjektit on myös ryhmitelty 12 talousalueeseen.

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän BKT:n kehitys Neuvostoliiton lakkautuksen jälkeen. Värit kuvaavat Jeltisin, Putinin ja Medvedevin kausia.
Pääartikkeli: Venäjän talous

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä on yksi maailman kymmenestä suurimmasta taloudesta. Vuonna 2011 sen bruttokansantuote oli 1 850 miljardia ja ostovoimapariteetilla korjattuna 2 414 miljardia dollaria. BKT henkeä kohden oli 17 000 dollaria. Suurin osa BKT:sta muodostui palveluista (58,6 %), toiseksi suurin teollisuudesta (36,9 %) ja loput maataloudesta (4,5 %). Maassa on 75,41 miljoonaa työikäistä eli sen työvoimakapasiteetti on maailman kahdeksanneksi suurin.[3] Maan talouskehitys on ollut maantieteellisesti epätasaista Moskovan alueen tuottaessa suhteellisesti hyvin suuren osan maan BKT:stä.[79] Suurin osa Venäjän alueista, erityisesti alkuperäiskansojen alueet ja maaseutuyhteisöt Siperiassa, ovat jääneet pahasti jälkeen. Kuitenkin keskiluokka on kasvanut vuoden 2000 kahdeksasta miljoonasta 55 miljoonaan (vuoden 2006 luku).[125] Venäjän valtion budjetin menot olivat vuonna 2011 376,2 miljardia ja tulot 382,8 miljardia dollaria, jonka seurauksena sen budjetin ylijäämä oli 0,4 % BKT:sta. Valtion julkinen velka oli 8,7 % KBT:sta ja inflaatio 8,9 %.[3]

Venäjän valuutta on rupla ja valuutan liikkeelle laskua ja vakautta säätelee Venäjän keskuspankki. Lisäksi maassa toimii useita muita pankkeja, joiden lukumäärä vuonna 2011 oli 980. Kaksi Venäjän suurinta pörssiä ovat Russian Trading System (RST) ja Moscow Interbank Currency Exchange (MICEX). Ne yhdistyivät nimellisesti vuoden 2011 lopussa ja yhdistyminen on tarkoitus saattaa loppuun vuosien 2012 ja 2013 aikana. Venäjällä ollaan myös perustamassa omaa arvopaperikeskusta, jonka on tarkoitus aloittaa toimintansa vuonna 2013.[126]

Venäjän kaasuntuotantoalueet vuonna 2000. Venäjällä on maailman laajimmat maakaasuesiintymät.

Venäjällä on maailman laajimmat maakaasuesiintymät, toiseksi suurimmat hiilivarat ja kahdeksanneksi suurimmat öljyvarannot. Se on maailman johtava maakaasun viejä ja toiseksi suurin öljynviejä. Öljy, maakaasu, metallit ja puu käsittävät 80 prosenttia Venäjän ulkomaanviennistä.[3] Arviot öljy- ja kaasusektorin osuudesta Venäjän BKT:sta vaihtelevat tilastoja tekevästä tahosta riippuen alle 10 %:sta noin 20 %:iin.[127] Vuonna 2011 Venäjän viennin arvo oli 498,6 miljardia yhdysvaltojen dollaria. Sen huomattavimmat vientituotteet olivat öljy, maakaasu, metallit, puu ja puutarvikkeet, kemikaalit sekä useat siviili- ja sotilastuotteet. Merkittävimmät vientimaat olivat Alankomaat (12,3 %), Kiina (6,5 %), Italia (5,6 %), Saksa (4,6 %) ja Puola (4,3 %). Samana vuonna Venäjän tuonnin arvo oli 310,1 miljardia yhdysvaltojen dollaria ja sen merkittävimmät tuontimaat olivat Kiina (15,6 %), Saksa (10 %), Ukraina (6,6 %) ja Italia (4,3 %). Huomattavimpia tuontihyödykkeitä olivat koneet, ajoneuvot, lääketarvikkeet ja muovit.[3] Venäjästä tuli Maailman kauppajärjestön jäsen elokuussa 2012.[128]

Vuonna 2008 maatalous työllisti 10 % työvoimasta ja toi noin 4 % bruttokansantuotteesta. Tärkeimpiä tuotteita ovat viljat, sokerijuurikas, auringonkukansiemenet, hedelmät ja vihannekset, naudanliha ja maitotuotteet.[3] Teollisuus muodostaa 36,8 % Venäjän bruttokansantuotteesta ja työllistää 31,9 % maan työvoimasta. Venäjän teollisuus kattaa hiilen, öljyn, kaasun, kemikaalien ja metallien tuotannon kaivostoiminnasta jalostukseen. Lisäksi Venäjä tuottaa laajan skaalan erilaisia koneita, sotilaskalustoa, tie- ja rautatiekalustoa sekä viestintävälineitä. Tuotanto kattaa myös maatalouskoneet, sähkön tuotanto- ja siirtotarvikkeet, lääketieteelliset ja tieteelliset välineet sekä kestokulutushyödykkeet. Maassa toimii myös huomattavaa vaate-, elintarvike- ja käsityöteollisuutta. Vuonna 2010 teollisuus kasvoi 8,2 %.[3] Venäjän palvelutalous syntyi käytännössä vasta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, josta eteenpäin sen merkitys valtiontaloudelle kasvoi aina vuoteen 2008 asti. 2000-vuosikymmenellä palveluiden osuus Venäjän BKT:sta on ollut 55–60 % paikkeilla, kun kehittyneissä teollisuusmaissa se on noin 65–70 %. Merkittävimmät palvelualat ovat kaupan ala ja korjauspalvelut, kiinteistönvälitys- ja vuokrauspalvelut sekä liikenne- ja viestintäpalvelut.[129]

Energia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän energiatuotannon jakautuminen:
  Fossiiliset polttoaineet
  Ydinvoima
  Vesivoima
Pääartikkeli: Energia Venäjällä

Venäjä kuuluu maailman kymmenen eniten energiaa kuluttavan maan joukkoon ja vuonna 2008 se oli listalla viides.[3] Vanhentuneesta tuotanto- ja siirtokapasiteetista johtuen Venäjän energiankulutus suhteutettuna sen bruttokansantuotteeseen on korkeampi kuin millään muulla eniten energiaa kuluttavalla maalla.[130] Sähkön tuotanto, siirto ja jakelu oli 2000-luvun alkuun asti Venäjän valtio-omisteisen monopoliyhtiö RAO JeES Rossiin hallinnassa. Sen toiminta lakkasi vuonna 2008, jonka jälkeen Venäjän sähköala alkoi avautua kilpailulle. Vesi- ja ydinvoimayhtiöt säilyivät kuitenkin valtio-omisteisina. Sähköntuotannon yksityistäminen on osa Venäjällä meneillään olevaan sähkösektorin uudistussuunnitelmaa.[131] Uudistusten osana Venäjän sähkön tukkumarkkinat vapautettiin vuonna 2011.[132]

Venäjä on panostanut ydinvoimaan yli 50 vuoden ajan ja sen ydinvoimaloita operoi energiayhtiö Rosenergoatom. 2000-luvulla uusien voimaloiden suunnittelu alkoi kasvaa, ja maan tavoitteena on lähes kaksinkertaistaa ydinvoimakapasiteetti vuoteen 2020 mennessä. Samaan aikaan myös vesivoimaa rakennetaan tehokkaasti.[133] Uusiutuvan energian potentiaalia olisi paljon, mutta sitä käytetään hyvin vähän.[134]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä on 1 213 lentopaikkaa – vain Yhdysvalloilla, Brasilialla, Kanadalla ja Meksikolla on enemmän. Kolmella on yli kolmen kilometrin kiitotie. Päällystettyä maantietä on 776 000 kilometriä, mihin sisältyy 30 000 kilometriä moottoritietä. Rautateitä on 87 157 kilometriä.[3] Siperian rata on maailman pisin rautatieosuus.[135] Yli 60 vuotta rakennettu 3 500 kilometriä pitkä Baikalin–Amurin rautatie kulkee sen pohjoispuolella.[136]

Tiede ja tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koulutuksessa on panostettu perinteisesti vahvasti tieteeseen ja teknologiaan, jonka tuloksena Venäjän lääketieteen, matematiikan, luonnontieteen sekä avaruuden ja ilmailun tutkimus on edelleen yleensä korkeatasoista.[137][138]

Useampi venäläinen ja neuvostoliittolainen tieteilijä on palkittu Nobel-palkinnolla. Nobelin fysiikanpalkinto on myönnetty Andre Geimille ja Konstantin Novoseloville vuonna 2010 heidän grafeenia koskevan tutkimuksensa vuoksi. Vuonna 2003 Vitali Ginzburg ja Aleksei Abrikosov palkittiin heidän suprajohteiden ja supranesteiden tutkimuksestaan ja vuonna 2000 Žores Alfjorov oli yksi informaatio- ja kommunikaatiotekniikan tutkimuksen vuoksi palkituista. Vuonna 1978 Pjotr Kapitsa palkittiin hänen tutkimuksistaan aineen käyttäytymisestä matalissa lämpötiloissa. Vuonna 1964 Nikolai Basov ja Aleksandr Prohorov palkittiin heidän työstään kvanttielektroniikan alalla, joka johti laserin ja maserin kehittämiseen. Kaksi vuotta aikaisemmin Lev Landau oli palkittu hänen kondensoitua ainetta, etunenässä nestemäistä heliumia koskevasta teoriastaan ja vuonna 1958 Pavel Tšerenkov, Ilja Frank ja Igor Tamm palkittiin Tšerenkovin säteilyn selittämisestä. Nikolai Semjonov jakoi vuonna 1956 jaetun Nobelin kemianpalkinnon kemiallisten reaktioiden mekanismien tutkimuksensa vuoksi. Ivan Pavloville myönnettiin vuonna 1904 Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto hänen ruoansulatuksen fysiologian tutkimuksensa vuoksi.[139]

Neuvostoliiton avaruusohjelma oli asevoimien alaisuudessa, ja kylmä sota vaikutti sen salaamiseen.[140]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän väestö
Väestötiedot
vuonna 2011
Ikärakenne 0–14-vuotiaita 15,2 %
15–64-vuotiaita 71,8 %
yli 64-vuotiaita 13,0 %
Mediaani-ikä 38,7 vuotta
Väestönkasvu -0,47 %
Syntyvyys 11,05 / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus 16,03 / 1 000 henkilöä
Lapsikuolleisuus 10,09 / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto 0,29 / 1 000 henkilöä
Eliniänodote keskiarvo: 66,29 vuotta
miehet: 59,8 vuotta
naiset: 73,17 vuotta
HIV:n levinneisyys
aikuisväestössä
1,0 %
Lukutaitoisia 99,4[3] % väestöstä
Väestö vuosina 1991–2008. Asukkaiden lukumäärä miljoonina[141]

Alustavien arvioiden mukaan vuoden 2008 ensimmäisenä päivänä Venäjällä oli 142 miljoonaa ihmistä. Vuonna 2007 väestö kutistui 237 800 ihmisellä eli 0,17 prosentilla (edellisenä vuonna 532 600 ihmisellä ja 0,37 prosentilla). Maahanmuutto kasvoi 50,2 prosentilla vuonna 2007[142] ja saavutti 274 000 hengen lukeman.[143] Suuri enemmistö maahanmuuttajista tuli IVY-maista ja oli etnisesti venäläistä tai ainakin venäjänkielistä.[142] Laittomien maahanmuuttajien lukumääräksi IVY-maista arvioidaan noin kymmentä miljoonaa.[144]

Venäjän federaatio on monikansallinen yhteiskunta, koti yli 160 etniselle ryhmälle, johon sisältyy alkuperäiskansoja.[145] Vuonna 2002 toimitetun väestölaskennan mukaan venäjän väestöstä 79,8 % on venäläisiä. Muita kansallisuusryhmiä ovat tataarit (3,8 %), ukrainalaiset (2 %), baškiirit (1,2 %), tšuvassit (1,1 %), mordvalaiset ja valkovenäläiset. Alle 0,5 % väestönosuuden muodostavia kansallisuuksia ovat muun muassa armenialaiset, avaarit, tšetšeenit, saksalaiset, juutalaiset, kazakit, marit ja udmurtit.

Vaikka Venäjän väestö on suhteellisen suuri, on väestötiheys matala valtion valtaisan pinta-alan vuoksi. Väestötiheys on suurimmillaan Euroopan puolella, lähellä Uralvuoria sekä Lounais-Siperiassa. 73 prosenttia väestöstä elää kaupunkialueilla.[146] Yleisesti ottaen 60. leveyspiirin pohjoispuolelle jäävä osa Siperiasta on erittäin harvaan asuttua. Vuoden 2002 laskennan mukaan kaksi suurinta kaupunkia ovat Moskova (10 126 424 asukasta) ja Pietari (4 661 219). Yksitoista muuta kaupunkia ovat kooltaan yhden ja kahden miljoonan väliltä: Tšeljabinsk, Kazan, Novosibirsk, Nižni Novgorod, Omsk, Perm, Rostov-na-Donu, Samara, Ufa, Volgograd ja Jekaterinburg.

Venäjän väestö oli suurimmillaan vuonna 1991, jolloin väkeä oli 148 689 000.[147] Vuonna 2007 kuolleisuus ylitti syntyvyyden 477 700 hengellä. Edellisenä vuonna lukema oli suurempi: 687 100.[142] Venäjän Tilastopalvelun mukaan kuolleisuusaste laski neljä prosenttia vuonna 2007 verrattuna edellisvuoteen, ollen noin kahden miljoonan paikkeilla kun taas syntyvyysaste kasvoi 8,3 % vuosittain ollen nyt 1,6 miljoonan syntyneen paikkeilla.[143] Väestö siis kutistuu korkean kuolleisuuden ja matalan syntyvyyden vuoksi. Syntyvyysaste on kyllä verrattavissa Euroopan maiden lukemiin (keskimäärin 11,3 syntynyttä tuhatta ihmistä kohden vuonna 2007[142] ja EU:n keskiarvo on 10,00 per 1000),[148] sen väestö pienenee suuren kuolleisuuden takia (vuonna 2007 kuolleisuusaste oli 14,7 per 1000 henkeä[142] siinä missä EU:n keskiarvo oli 10,00 per 1000).[149] Venäjän terveysministeriö kuitenkin ennusti vuonna 2008, että vuoteen 2011 mennessä kuolleisuusaste ja syntyvyysaste kohtaavat kuolleisuuden pienetessä ja syntyvyyden noustessa.[150]

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä on perustuslain takaama ilmainen koulutus kaikille kansalaisille,[151] ja 99,4 prosenttia väestöstä on lukutaitoisia.[3] Vuonna 2006 tehdyssä neljäsluokkalaisten luetunymmärtämistaitoa mittaavassa Bostonin yliopiston PIRLS-tutkimuksessa (Progress in International Reading Literacy Study) Venäjä sijoittui ensimmäiseksi.[152] Korkeamman asteen koulutuspaikoista on Venäjällä kova kilpailu.[153] Koulutuksessa on panostettu perinteisesti vahvasti tieteeseen ja teknologiaan, jonka tuloksena Venäjän lääketieteen, matematiikan, luonnontieteen sekä avaruuden ja ilmailun tutkimus on edelleen yleensä korkeatasoista.[154][138]

Hallitus jakaa valtion koulutuslaitoksille rahoitukset joko vakiintuneen kiintiösumman tai oppilasmäärän mukaan. Tämän tarkoituksena on taata, että kaikki pätevät oppilaat saavat koulutuspaikan. Lisäksi opiskelijoille myönnetään pieni stipendi ja ilmainen asuminen. Opetuslaitosten rahoitus tapahtuu kokonaan valtion tai alueellisen tason budjeteista.[155] Rahoituksen turvaamiseksi monet valtion laitokset ovat avanneet ulkopuolisesti rahoitettuja virkoja, joiden määrä on ollut kasvussa.[156] Uusien korkean teknologian ja muiden nousevien teollisuusalojen työvoiman tarvetta tyydyttämään on noussut monia yksityisiä korkean asteen oppilaitoksia.[155]

Terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän perustuslaki lupaa ilmaisen, yleisen terveydenhuollon kaikille kansalaisille.[157] Vaikka Venäjällä on enemmän lääkäreitä, sairaaloita ja terveysalan työntekijöitä kuin lähes millään muulla maalla[158][159] on väestön terveys Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen heikentynyt huomattavasti sosiaalisten, taloudellisten ja elämäntapaan liittyvien muutosten myötä.[160] Vuonna 2007 keskimääräinen eliniänodote oli miehille 61,5 vuotta ja naisille 73,9 vuotta.[161] Keskimääräinen eliniänodote, 67,7 vuotta, on 10,8 vuotta lyhyempi kuin EU-maiden keskiarvo.[162] Miesten matalan eliniän suurimmat taustatekijät ovat työikäisten miesten estettävissä olevat kuolinsyyt, kuten alkoholimyrkytykset, stressi, tupakointi, liikenneonnettomuudet sekä väkivaltarikokset. Miesten kuolleisuus nousi 60 % vuoden 1991 jälkeen ja on neljä-viisi kertaa korkeampi kuin Euroopassa keskimäärin.[163] Johtuen sukupuolten välisestä eliniänodotteesta, sekä toisen maailmansodan yhä jatkuvasta vaikutuksesta (Venäjällä kuoli sodassa enemmän miehiä kuin missään muussa maassa) sukupuolten välillä vallitsee epätasapaino ja jokaista naista kohden on 0,859 miestä.[3]

Sydänsairaudet aiheuttavat 56,7 % kaikista kuolemista, ja näistä 30 % koskee työikäisiä ihmisiä. Noin 16 miljoonaa venäläistä kärsii verenkiertoelinten sairauksista, mikä on suhteellisesti toiseksi eniten maailmassa Ukrainan jälkeen.[163] Kuolemat henkirikoksista, itsemurhista ja syövästä ovat myös kansainvälisellä tasolla hyvin korkeat.[164] Itsemurhia tehdään prosentuaalisesti toiseksi eniten koko maailmassa, vain Liettuan tilastot ovat synkemmät.[165] WHO:n mukaan tilanne on parantunut 200-luvulla, mutta itsemurhien määrä on silti kaksi kertaa maailman keskiarvon verran.[166] Vuoden 2007 tutkimuksen mukaan 52 % miehistä ja 15 % naisista tupakoivat. Tupakka aiheuttaa maassa noin 260 000 kuolemaa vuodessa.[167] AIDSia ei juuri tavattu neuvostoaikana, mutta 1990-luvun aikana se lisääntyi huimasti suonensisäisten huumeiden leviämisen myötä.[168] Virallisten tilastojen mukaan HIV-positiivisia ihmisiä on Venäjällä 364 000, mutta jotkut asiantuntijat pitävät todellisia lukuja selvästi korkeampana.[169] Kamppaillakseen tautia vastaan hallitus lisäsi HIVin torjumisen keinoihin kohdistettuja varoja kaksinkymmenkertaiseksi vuonna 2006 ja seuraavana vuonna määrärahat vielä kaksinkertaistettiin edellisvuodesta.[170] Neuvostoliiton jälkeisenä aikana myös tuberkuloosin aiheuttamat kuolemat ovat lisääntyneet rajusti erityisesti vankien usein sairastuessa tautiin.[171]

Kamppaillakseen väestön hupenemista vastaan hallitus on aloittanut useita ohjelmia, joiden tarkoitus on lisätä syntyvyyttä ja houkutella maahan lisää maahanmuuttajia. Hallitus on kaksinkertaistanut kuukausittaiset lapsilisät ja on asettanut vuodesta 2007 alkaen 250 000 ruplan (noin 6800 euroa) kertapalkkion naisille, jotka saavat toisen lapsen.[172] Vuonna 2007 syntyvyys nousi korkeimmalle tasolle Neuvostoliiton jälkeisenä aikana.[173] Varapääministeri Sergei Ivanov myös kertoi 20 miljardin ruplan (noin 544 miljoonaa euroa) käyttämisestä neuvoloihin vuosina 2008–2009. Maahanmuutto nähdään välttämättömänä keinona ylläpitää maan väestömäärää.[174]

Kielet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maat, joissa puhutaan venäjää

Venäjän 160 etnisen ryhmän edustajat puhuvat yhteensä noin sataa eri kieltä.[7] Vuoden 2002 lukemien mukaan 142,6 miljoonaa ihmistä puhuu venäjää. Toiseksi suurin kieliryhmä ovat tataaria puhuvat (5,3 miljoonaa puhujaa) ja kolmantena saksankieliset (2,9 miljoonaa).[175] Venäjä on keskushallinnon ainut virallinen kieli, mutta perustuslaki antaa yksittäisille tasavalloille oikeuden ottaa oman alueensa alkuperäiskieli alueen toiseksi viralliseksi kieleksi.[176] Huolimatta laajasta alueellisesta levinneisyydestään venäjän kieli on varsin homogeenistä koko maassa. Venäjä on Euraasian maantieteellisesti laajimmalle levinnyt kieli ja puhujamäärältään suurin slaavilainen kieli.[177] Venäjän kieli kuuluu indoeurooppalaisten kielten perheeseen ja on yksi kolmesta elävästä itäslaavilaisesta kielestä (muut ovat valkovenäjä ja ukraina). Vanhaa itäslaavilaista venäjän kieltä on löydetty kirjoitetussa muodossa 900-luvulta lähtien.[178] Nykyään yli neljännes maailman tieteellisistä julkaisuista julkaistaan venäjäksi.[179] Venäjän kieli on yksi Yhdistyneiden kansakuntien kuudesta virallisesta kielestä.

Uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uskonto Venäjällä
Kristus Vapahtajan katedraali Moskovassa (1882)1996. Kirkko tuhottiin vuonna 1931.

Venäjän perinteiset uskonnot ovat kristinusko, islam, buddhalaisuus sekä juutalaisuus, jotka määritellään Venäjän vuonna 1997 säädetyssä ”historiallisen perinnön laissa”.[180] Kristinuskon ortodoksinen suunta on Venäjän selvästi suurin uskonto. Venäjällä mielipidekyselyitä tekevän tutkimuskeskuksen mukaan 63 prosenttia vastaajista piti itseään Venäjän ortodokseina, 6 prosenttia muslimeina ja alle yksi prosentti piti itseään buddhalaisena, katolisena, protestanttina tai juutalaisena. 12 prosenttia ihmisistä sanoi uskovansa Jumalaan olematta minkään uskonnon harjoittaja, ja 16 prosenttia piti itseään ei-uskovana.[181]

Eri lähteiden ilmoittamat arviot ei-uskonnollisten ihmisten määrästä Venäjällä vaihtelevat suuresti. Lähteestä riippuen niitä on 16–48 prosenttia väestöstä.[182] Ei-uskonnollisten ihmisten määrän arviointi on hankalaa, sillä etniset venäläiset identifioivat itsensä ortodokseiksi silloinkin, kun he eivät varsinaisesti harjoita uskontoaan tai edes usko sen oppeihin. Sama koskee myös muita uskontoja, jotka ovat leimautuneet osaksi eri kansanryhmien identiteettiä.[7][183] Uskontokuntiin kuuluminen jakautuu pääasiassa etnisten jakolinjojen mukaan. Slaavit ovat yleensä ortodokseja, turkinkieliset muslimeita, joskin maassa on myös turkkilaisia väestöryhmiä, jotka eivät edusta islamia.[7]

Venäjän ortodoksinen kirkko on luonteeltaan puolivaltiollinen.[184] Ortodoksikristillisyys omaksuttiin Venäjällä alun perin 900-luvulla.[7] Ortodoksisen kirkon sisällä toimineista liikkeistä historiallisesti merkittävin on ollut vanhauskoisuus, jota vielä 1900-luvun alussa kannatti jopa 10 % väestöstä. Nykyään vanhauskoisten kannatus on laskenut tuntuvasti matalammaksi. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vapaat suunnat, kuten herätyskristillinen liikehdintä, ovat lisänneet kannatustaan.[184] 95 prosenttia rekisteröidyistä seurakunnista kuuluu varsinaisen Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen, mutta sen lisäksi on myös pienempiä ortodoksisia kirkkoja.[185] Suurin osa ortodoksiuskoa tunnustavista ei käy säännöllisesti kirkossa. Kuitenkin kirkko on kunnioitettu sekä uskonnollisten että ei-uskonnollisten keskuudessa, sillä se nähdään Venäjän kulttuuriperinnön symbolina.[186] Yhdysvaltain sisäministeriön vuoden 2007 uskonnon vapautta käsittelevän raportin mukaan 100 miljoonaa venäläistä pitää itseään ortodoksikristittyinä.[187] Pienempiin kristillisiin suuntauksiin Venäjällä kuuluvat katoliset, Armenian apostolinen kirkko sekä muutamat protestanttiset suuntaukset.

Siinä missä ortodoksisuus on Venäjän slaavilaisia kansanosia etnisesti määrittelevä uskonto, sunnilainen islam on vastaavalla tavalla useimpien turkkilaisia kieliä puhuvien kansojen perinteinen uskonto. Muslimiväestö keskittyy pääosin tietyille Venäjän eteläisille alueille, kuten Kaukasukselle ja Tatarstaniin. Venäjällä on arvioitu asuvan 15–20 miljoonaa muslimia, mikäli kaikkien muslimikansojen jäsenet lasketaan muslimeiksi.[188][189] Buddhalaisuutta on perinteisesti esiintynyt Burjatiassa, Tuvassa ja Kalmukiassa.[190] Jotkut Siperian ja kaukoidän alkuperäisasukkaat harjoittavat luonnonuskontoja valtauskontojen lisäksi.[7]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäläinen kulttuuri

Musiikki ja baletti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taidemusiikki alkoi toden teolla nostaa päätään Venäjällä 1800-luvulla, jolloin musiikkielämää määritteli kiista kahden ryhmittymän välillä. Mihail Glinka ja hänen seuraajiensa muodostama viiden ryhmä korostivat venäläistä kansallistunnetta ja lisäsivät tyyliinsä kansanmusiikin ja uskonnollisen musiikin piirteitä. Toista suuntausta edustivat kansainvälisemmin, mutta silti konservatiivisemmin suuntautunut Anton Rubinstein ja hänen veljensä Nikolai. Myöhempää romantiikkaa Venäjällä edustivat esimerkiksi Modest Musorgski, Nikolai Rimski-Korsakov ja tunnetuimpana Pjotr Tšaikovski, josta tuli musiikkinsa selkeän venäläisistä piirteistä huolimatta yksi kaikkien aikojen suosituimmista säveltäjistä myös ulkomailla. Romantiikan lippua piti yllä 1900-luvun alussa vielä etenkin pianokonsertoistaan tunnettu Sergei Rahmaninov. Muita 1900-luvun maailmankuuluja ja yhä suosittuja venäläissäveltäjiä ovat Aleksandr Skrjabin, Igor Stravinsky, Sergei Prokofjev, Dmitri Šostakovitš ja Irving Berlin, joskin viimeksi mainittu vaikutti Yhdysvalloissa. Näistä etenkin ulkomaille muuttanut Stravinsky oli uudistuksellinen hahmo, joka vei taidemusiikin kehitystä eteenpäin.[191][192][193] Neuvostoaikana säveltäjiä valvottiin tarkkaan ja musiikin tuli olla optimistista, isänmaallista ja helposti ymmärrettävää.[194]

Venäjän musiikkikonservatoriot ovat tuottaneet suuret määrät maailmankuuluja solisteja. Näistä tunnetuimpiin kuuluvat viulistit David Oistrah ja Gidon Kremer, sellisti Mstislav Rostropovitš, pianistit Vladimir Horowitz, Svjatoslav Richter ja Emil Gilels sekä laulaja Galina Višnevskaja.

Tšaikovski on muiden töidensä ohella suosituin balettisäveltäjä, jonka tunnetuimpiin töihin kuuluvat Joutsenlampi, Pähkinänsärkijä sekä Prinsessa Ruusunen. 1900-luvun alkupuolella venäläiset tanssijat Anna Pavlova ja Vatslav Nižinski kohosivat maailmanmaineeseen, kun impressaario Sergei Djagilev ja hänen Ballets russes -ryhmänsä kiersivät ulkomailla.[195] Neuvostoajan baletti täydensi 1800-luvun traditiota,[196] ja Neuvostoliiton balettikoulut tuottivat lukuisia kansainvälisen tason tähtiä, joihin kuuluvat esimerkiksi Maija Plisetskaja, Rudolf Nurejev, ja Mihail Baryšnikov. Balettiesityksiä järjestävät Moskovan Bolšoi-teatteri ja Pietarin Mariinski-teatteri ovat säilyttäneet maineensa tähän päivään asti.[197]

Rock and roll saapui Venäjälle 1960-luvulla, ja venäläisen rockin kultakausi ajoitetaan yleensä 1980-luvulle. Nykyään tunnettuja maan rajojen ulkopuolella suosiota saaneita artisteja ovat esimerkiksi laulaja Alla Pugatšova sekä tyttöduo t.A.T.u.selvennä Taide- ja populaarimusiikin lisäksi Venäjän lukuisilla etnisillä ryhmillä on omat kansanmusiikin perinteensä.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän kirjallisuus

Venäjän kirjallisuutta on pidetty hyvin vaikutusvaltaisena ja monet sen teoksista kuuluvat maailmankirjallisuuden parhaiten tunnettuihin töihin.[198] Venäjän kirjallisuuden historian on ajoitettu alkavan jo 900-luvun tienoilla. Varsinainen kansallinen kirjallisuuden traditio syntyi 1800-luvun alussa. Tämän aikakauden aloitti Aleksandr Puškin, jota pidetään modernin venäläisen kirjallisuuden perustajana. Häntä on usein sanottu "Venäjän Shakespeareksi".[199] Venäjän tunnetuimpiin kirjailijoihin ja runoilijoihin 1800-luvulla kuuluivat Anton Tšehov, Mihail Lermontov, Leo Tolstoi, Nikolai Gogol, Ivan Turgenev ja Fjodor Dostojevski. Samoin Ivan Gontšarov, Mihail Saltykov-Štšedrin, Aleksei Pisemski ja Nikolai Leskov jättivät kestävän jälkensä venäläiseen proosaan ja Puškinin ohella Pjotr Jeršov runouteen. Erityisesti Tolstoi ja Dostojevski ovat olleet vaikutukseltaan mammuttimaisia hahmoja, joita monet kriitikot ovat pitäneet kaikkien aikojen suurimpina romaanikirjailijoina.[200][201]

1880-luvun tienoilla Venäjän kirjallisuus alkoi muuttua. Suurien romaanikirjailijoiden aika oli ohi ja lyhyempi proosa (novellit) sekä runous tulivat hallitseviksi tyylilajeiksi seuraavien vuosikymmenien ajaksi. Tätä aikaa kutsutaan usein kirjallisuuden hopeakaudeksi. Vuosiksi 1893–1914 symbolismi syrjäytti aiemmin hallinneen realismin. Aikakauden johtavia kirjoittajia olivat Valeri Brjusov, Andrei Belyi, Vjatšeslav Ivanov, Aleksandr Blok, Dmitri Merežkovski, Fjodor Sologub, Anna Ahmatova, Osip Mandelstam, Leonid Andrejev, Ivan Bunin ja Maksim Gorki.

Vuoden 1917 vallankumouksen ja sitä seuranneen sisällissodan jäljiltä Venäjän kulttuurielämä oli kaaoksessa. Jotkut vanhemmat kirjailijat jättivät maan samalla, kun kirjailijoiden nuori sukupolvi, joka yleensä ainakin hieman tuki vallankumouksen ideaaleja, alkoi ilmaantua. Jotkut näistä perustivat kirjailijoiden järjestöjä tarkoituksenaan luoda uutta työväenluokan kulttuuria, joka sopisi vallankumouksen myötä syntyneen uuden valtion aikakaudelle. 1920-luvulla kirjailijat saivat tehdä työtään rauhassa, mutta 1930-luvulla Stalinin aikana kirjallisuuden viralliseksi ohjenuoraksi tuli sosialistinen realismi. Stalinin kuoleman jälkeen rajoituksia vähennettiin.

1970- ja 1980-luvuille tultaessa kirjailijat yhä enemmän jättivät huomiotta sosialistisen realismin ohjenuorat. Neuvostoajan johtaviin kirjailijoihin kuuluivat Jevgeni Zamjatin, Isaak Babel, Ilf ja Petrov, Juri Oleša, Vladimir Nabokov, Mihail Bulgakov, Boris Pasternak, Aleksandr Solženitsyn, Vladimir Majakovski, Mihail Šolohov, Jevgeni Jevtušenko ja Andrei Voznesenski.

Viisi venäjänkielistä kirjailijaa on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon: Ivan Bunin 1933, Boris Pasternak (kieltäytyi palkinnosta 1958), Mihail Šolohov 1965, Aleksandr Solženitsyn 1970 ja Joseph Brodsky 1987. Heistä Bunin asui Ranskassa ja Brodsky Yhdysvalloissa.[202]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siinä missä lännen teollisuusmaissa elokuvat nähtiin vuoden 1917 vallankumouksen aikoihin vielä halpana viihteenä työväenluokalle, Venäjällä alettiin tutkia filmien editoinnin mahdollisuuksia elokuvailmaisun kehittämiseksi.[203] Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton elokuvateollisuudesta tuli kasvualusta innovatiivisille elokuville välittömästi vallankumousta seuranneina vuosina. Tämän seurauksena syntyi maailmankuuluja elokuvia, kuten Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin.[7]

Eisenstein oli saanut oppinsa ohjaaja Lev Kulešovilta, joka oli uraauurtavien editointioppien kehittäjä ja opetti maailman ensimmäisessä elokuva-alan oppilaitoksessa, Moskovassa sijaitsevassa Valtion elokuvainstituutissa. Dziga Vertov taas kehitti kameran ja todellisen elämän suhdetta käsittelevän kino-glaz-teorian, jolla oli valtava vaikutus dokumenttielokuvien kehittymiselle. Sosialistisen realismin politiikka tukahdutti filmintekijöiden luovuutta, mutta myös rajoitusten alla tehtiin onnistuneina pidettyjä neuvostofilmejä, Kurjet lentävät ja Vain neljä päivää.[7] Leonid Gaidain 1960- ja 1970-luvuilla tekemät komediat ovat edellen hyvin suosittuja.[204] Vuonna 1969 valmistui Vladimir Motylin elokuva Aavikon laki, joka aloitti ”osternina” tunnetun elokuvan lajin.[205] Kosmonauteilla on tapana katsoa kyseinen elokuva ennen avaruuslentoja.[206]

1980- ja 1990-luvuilla venäläinen elokuva oli kriisissä. Vaikka ilmaisunvapaus saavutettiin, valtiontuki elokuville romahti, minkä seurauksena elokuvia tehtiin selvästi vähemmän.[7] 2000-luvun alkuvuodet ovat tuoneet talouskehityksen myötä taas lisää katsojia ja menestystä elokuvateollisuudelle, ja elokuvia tehdään Venäjällä jo enemmän kuin esimerkiksi Briteissä ja Saksassa.[207] Lipputulot Venäjän elokuvista olivat 1996 yhteensä vain 6 miljoonaa dollaria, mutta vuonna 2006 tulot olivat jo 412 miljoonaa dollaria, mikä oli 18 prosenttia kasvua edellisvuoteen verrattuna.[207][208]

Kuvataiteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen Venäjän maalaustaide keskittyi Bysantista periytyneeseen ikonimaalaukseen sekä freskoihin. Moskovan voimistuttua Theofanes Kreikkalainen ja Andrei Rubljov kohosivat varsinaisen Venäläisen taiteen johtonimiksi. Omintakeinen välimuoto ikonin ja renessanssimuotokuvan välillä oli venäläisen muotokuvamaalauksen laji, parsuna. Venäjän taideakatemia perustettiin vuonna 1757 ja sen tarkoituksena oli tuoda venäläisille taiteilijoille kansainvälistä roolia ja asemaa. Akatemian huomattavia muotokuvamaalareita olivat Ivan Argunov, Fjodor Rokotov, Dmitri Levitski ja Vladimir Borovikovski. 1800-luvun realismi pyrki kuvamaan venäläistä identiteettiä. Tämä näkyy maisemamaalauksessa, sekä arkipäiväisiä tapahtumia kuvaavissa genre-maalauksissa ja vahvapiirteisissä aikalaisten muotokuvissa. Toiset taiteilijat keskittyivät yhteiskuntakritiikkiin kuvaamalla köyhien oloja ja tekemällä karikatyyrejä auktoriteeteista. Tämä kriittisen realismin suuntaus kukoisti Aleksanteri II:n aikana.

Mihail Nesterov, Kansan sielu, 1914–1916.

Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen (1861) jotkut taiteilijat keskittyivät inhimillisen kärsimyksen kuvaamiseen. Toisinaan tehtiin suuria historiamaalauksia Venäjän dramaattisista hetkistä. Peredvižniki ("vaeltajat") nimellä kulkenut taiteilijaryhmä katkaisi välinsä taideakatemiaan ja perusti akateemisista rajoitteista vapaan koulukunnan. Tämän suuntauksen teoksissa on mukana vahva yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuus. Realismin johtonimiin kuuluivat Ivan Šiškin, Arhip Kuindži, Ivan Kramskoi, Vasili Polenov, Isaak Levitan, Vasili Surikov, Viktor Vasnetsov ja Ilja Repin. 1830-luvulla akatemia alkoi lähettää oppilaitaan ulkomaille taitojaan kartuttamaan. Näistä lahjakkaimpiin kuuluivat Aleksandr Ivanov ja Karl Brjullov, jotka tunnetaan romanttisista historiallisista maalauksistaan. Venäjälle tyypilliset omintakeiset kansanelämän kuvaukseen keskittyneet maalaustyylit syntyivät 1800-luvun lopulla. Vaeltajien lisäksi 1800-luvun lopulta 1920-luvulle vaikutti taiteilijaryhmittymä Mir iskusstva, jonka näyttelyihin osallistui myös useita suomalaisia taiteilijoita.[209]

Venäjän avantgarde on kattokäsite suurelle joukolle erilaisia modernin taiteen suuntauksia, jotka kukoistivat Venäjällä noin vuosien 1890 ja 1930 välillä. Näihin suuntauksiin kuuluvat esimerkiksi neo-primitivismi, suprematismi, konstruktivismi, rayonismi ja futurismi. Abstrakti taide ja sen eri varhaiset suuntaukset kehitettiin paljolti Venäjällä, josta ne siirtyivät länsimaihin tullen myöhemmin modernismin traditioksi. Avantgarden huomattaviin taiteilijoihin kuuluvat esimerkiksi Vladimir Majakovski, El Lisitski, Kazimir Malevitš, Wassily Kandinsky, Vladimir Tatlin, Aleksandr Rodtšenko ja Marc Chagall. Venäjän avantgarde kukoisti 1900-luvun alusta 1930-luvun alkuun,[210] minkä jälkeen se tukahdutettiin Stalinin määräämän sosialistisen realismin avulla.[211]

1920-luvun lopulla NKP:n myötävaikutuksella toteutettu sosialistinen realismi oli jo vähentänyt avantgarden merkitystä huomattavasti ja se katosi virallisen taiteen piiristä Stalinin valtaannousun myötä. 1940-luvulla neuvostotaiteilijat, kuten Vera Muhina loivat "antifasistisia" ja kiihkoisänmaallisia töitä, joissa esiintyi myös henkilökulttia. Suureksi isänmaalliseksi sodaksi kutsutun toisen maailmansodan taistelut ja muut tapahtuvat olivat usein teosten aiheena. Sodan jälkeen kuvanveistäjät loivat juhlallisia monumentteja sodassa kuolleiden kunniaksi. 1900-luvulla monet venäläistaiteilijat siirtyivät Länsi-Eurooppaan, koska bolsevikkien hallinto rajoitti taiteen vapautta. Vasili Kandinski (Wassily Kandinsky), Marc Chagall ja Naum Gabo esittivät töitään ja ajatuksiaan Venäjän ulkopuolella. Nämä taiteilijat opiskelivat usein Pariisissa ja Münchenissä ja heidän pakolaisuutensa takia venäläinen taide usein onnistui levittämään vaikutustaan maailmanlaajuisesti. Virallisen taiteen ulkopuolella työskennelleet Non-konformistiset taiteilijat, kuten Ernst Neizvestnyi, Ilja Kabakov, Mihail Šemjakin ja Erik Bulatov pyrkivät ironisoimaan sosialistista realismia sots-taiteessa tai kehittämään kiellettyjä suuntauksia, kuten ekspressionismia, abstraktia taidetta, hyperrealismia tai käsitetaidetta ja yhteistä heille on vastustava suhtautuminen sosialistisen realismin kaanoniin. Nämä riippumattomat taideyhteisöt ilmaantuivat käsi kädessä kansalaisyhteiskunnan syntymisen kanssa, jonka laajuus ja syvyys osaltaan aiheutti Neuvostohallinnon luhistumisen. Non-konformistien taidetta pidetään nykyisin osana ja eräänä vaiheena nykyisen Venäjän taidehistorian synnyssä.[212]

Media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän televisiota dominoivat kanavat, jotka ovat joko suoraan valtionomistuksessa tai joilla ainakin on läheiset suhteet Kremliin. Televisio on useimpien venäläisten tärkein uutislähde. Valtion radiokanavien rinnalla on kymmeniä musiikkipainotteisia yksityiskanavia. Päivittäin ilmestyy yli 400 sanomalehteä.[88]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä on ollut menestyksekäs lukuisissa urheilulajeissa sijoittuen niissä jatkuvasti olympialaisten mitalisijoille. Neuvostoaikana maajoukkue osallistui 18 olympialaisiin ja sai 14 kerralla eniten mitaleja;[213] Neuvostoliitto olikin vuosikymmenestä toiseen dominoiva mahti olympialaisissa.[214] Vuoden 1952 olympialaisista lähtien Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän yleisurheilijat ovat aina olleet kolmen eniten kultamitaleita saaneen maan joukossa. Vuoden 1980 kesäkisat pidettiin Moskovassa ja vuonna 2014 talviolympialaiset pidettiin Sotšissa.[215]

Neuvostoliiton voimistelijat, yleisurheilijat, painonnostajat, painijat, murtomaahiihtäjät ja nyrkkeilijät olivat jatkuvasti maailman huipputasoa, ja näissä lajeissa Venäjä on ollut huippumaa myös Neuvostoliiton jälkeisenä aikana. Jalkapallo on useimpien maailman maiden tapaan hyvin suosittua Venäjällä. Venäjä järjestää jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2018. Jääkiekko on niin ikään suosittua ja Neuvostoliitto oli lajissa kansainvälisellä huipulla, sillä se voitti kultaa useimmissa maailmanmestaruus- ja olympiakisoissa.[216] Jääpallo on paikoin suosittua. Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjä ovat alusta asti hallinneet lajin kansainvälisiä kilpailuja.[217] Koripallossa Venäjän maajoukkue on voittanut Euroopan-mestaruuden ja lentopallossa maajoukkue on saavuttanut parhaimmillaan olympiakultaa.[218][219]

Taitoluistelu on myös ollut Venäjän vahva laji; Neuvostoliitto hallitsi etenkin pariluistelua ja jäätanssia. Neuvostoliittolainen tai venäläinen pari on voittanut kultaa jokaisissa talviolympialaisissa vuodesta 1964 nykypäivään asti, mikä on yksi koko urheilumaailman pisimpiä voittoputkia.[220] Neuvostoliiton jälkeisenä aikana tennis on kasvattanut suosiotaan ja Venäjältä onkin jo tullut joukko kuuluisia tennistähtiä. Judo on suosittua Venäjällä, ja sitä on tuonut esille presidentti Vladimir Putin, joka on judoka.[221] Shakkiin venäläisillä on myös ollut pitkään erityissuhde ja peli on maassa suosittua ajanvietettä; monet kansainväliset mestarit ovat olleet venäläisiä.[222]

Ruokakulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläinen keittiö tunnetaan etenkin keitoista, kalaruoista ja suolaisista leivonnaisista. Sieniä ja kasviksia käytetään paljon. Liharuoista suosituimpia ovat paistit, mutta ortodoksisen kirkon paaston aikana punaista lihaa ei saa syödä. Tunnetuimpia venäläisiä ruokia ovat muun muassa kaalikeitto, borssikeitto, blinit ja stroganov.[223]

Juhlapäivät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän juhlapäivät

Venäjällä on 8 yleistä virallista juhlaa, yhteensä 12 yleistä vapaapäivää. Lisäksi vietetään erinäisiä kirkollisia juhlia, virallisia muistopäiviä sekä eri ammattialojen juhlapäivä. Kirkollisia juhlapäiviä vietetään sekä gregoriaanisen että juliaanisen kalenterin mukaan. Kirkolliset pyhät eivät ole vapaapäiviä, joulua lukuun ottamatta, koska kirkko on erotettu valtiosta. Joulu on 7. tammikuuta, koska kirkon kalenteri on 13 päivää jäljessä gregoriaanista ajanlaskua. Lisäksi monet viettävät vanhaa uuttavuotta (Старый Новый год). 14. tammikuuta, joka ei ole virallinen juhlapäivä.

Pvm Suomalainen nimi Paikallinen nimi Huomautuksia
1.5. tammikuuta uusivuosi Новый год valtiollinen juhlapäivä
7. tammikuuta juliaanisen kalenterin mukainen joulu Рождество valtiollinen juhlapäivä
23. helmikuuta isänmaan puolustajan päivä День защитника отечества valtiollinen juhlapäivä
8. maaliskuuta kansainvälinen naistenpäivä Международный женский день valtiollinen juhlapäivä
1. ja 2. toukokuuta kevään ja työn juhla (vappu) Праздник весны и труда valtiollinen juhlapäivä
9. toukokuuta voitonpäivä День Победы valtiollinen juhlapäivä
12. kesäkuuta Venäjän päivä День России valtiollinen juhlapäivä
29. marraskuuta äitienpäivä День матери valtiollinen juhlapäivä
4. marraskuuta kansallisen yhtenäisyyden päivä День народного единства valtiollinen juhlapäivä
12. joulukuuta perustuslain päivä День конституции valtiollinen juhlapäivä

[224]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mauno Koivisto: Venäjän idea. , 2001.
  • Ohto Manninen: Stalinin kiusa Himlerin täi, s. 296. , 2002.


Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Maatiedosto Venäjä: Poliittinen järjestelmä Formin.finland.fi. Ulkoasiainministeriö. Viitattu 9.8.2012.
  2. 2013 Human Development Report (arabiaksi, kiinaksi, englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, venäjäksi, portugaliksi, saksaksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r The World Factbook: Russia CIA. (englanniksi)
  4. a b Venäjällä kesäaika vähensi aikavyöhykkeitä 28.3.2010. Yle Uutiset, Yleisradio. Viitattu 8.10.2011.
  5. a b c d Curtis: Topography and Drainage Viitattu 16.10.2011.
  6. a b Curtis: Early History Viitattu 16.10.2011.
  7. a b c d e f g h i j k Russia Encyclopædia Britannica.
  8. a b Country Profile: Russia (archive.org) Foreign & Commonwealth Office of the United Kingdom. Viitattu 8.3.2014.
  9. Nick Paton Walsh: It's Europe's lungs and home to many rare species. But to Russia it's £100bn of wood 19.9.2003. Guardian (UK). Viitattu 9.10.2011. (englanniksi)
  10. Fish Industry of Russia — Production, Trade, Markets and Investment Elokuu 2006. Eurofish, Copenhagen, Denmark.
  11. Oil prices drive the cost of food RIA Novosti. Viitattu 9.10.2011.
  12. Lake Baikal—A Touchstone for Global Change and Rift Studies United States Geological Survey. Viitattu 9.10.2011.
  13. Lake Baikal UNESCO World Heritage Centre. Viitattu 9.10.2011.
  14. Angara River Encyclopædia Britannica. Viitattu 9.10.2011.
  15. Pietarin vesilaitosyhteistyö. Ympäristöministeriö. 17.6.2008. Viitattu 19.8.2008. [vanhentunut linkki]
  16. Choi, Charles Q.: World's 10 Most Polluted Places Livescience. 18.10.2006. TechMediaNetwork.com. Viitattu 16.10.2011. (englanniksi)
  17. Horn, Marketta: Venäjän ympäristöpolitiikka ja ympäristön tila Viitattu 16.10.2011.
  18. a b Curtis: Climate Viitattu 16.10.2011.
  19. Drozdov, V. A. et al: Ecological and Geographical Characteristics of the Coastal Zone of the Black Sea. GeoJournal, 1992, s. 27.2, pp. 169–178. Springer Netherlands. Artikkelin verkkoversio.
  20. Russian Federation UNESCO World Heritage Centre. Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)
  21. Russian Federation Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)
  22. Where we work: Russia Wildlife Conservation Society. Viitattu 9.10.2011. (englanniksi)
  23. Belinskij, Andrej & H. Härke: The 'Princess' of Ipatovo. Archeology, March/April 1999, 52. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio. [vanhentunut linkki]
  24. Jacobson Esther: The Art of the Scythians: The Interpenetration of Cultures at the Edge of the Hellenic World, s. 38. Brill, 1995. ISBN 9004098569.
  25. Tsetskhladze, Gocha R.: The Greek Colonisation of the Black Sea Area: Historical Interpretation of Archaeology, s. 48. F. Steiner, 1998.
  26. Turchin, Peter: Historical Dynamics: Why States Rise and Fall, s. 185–186. Princeton University Press, 2003. ISBN 0691116695.
  27. Christian David: A History of Russia, Central Asia and Mongolia, s. 286–288. Blackwell Publishing, 1998. ISBN 0631208143.
  28. for a discussion of the origins of Slavs, see Barford, Paul M.: The Early Slavs, Cornell University Press, pp. 15–16, ISBN 0801439779
  29. a b Christian, s. 6–7
  30. Entsiklopeditšeski slovar F.A. Brokgauza i I.A. Efrona (1890–1907). CD-rom, 2002.
  31. Obolensky, Dimitri (1994). Byzantium and the Slavs. p. 42: St Vladimir's Seminary Press. ISBN 088141008X. 
  32. Ukraine: Security Assistance 2008. U.S. Department of State.
  33. Klyuchevsky, Vasily. The course of the Russian history. ISBN 5-244-00072-1. 
  34. Рыбаков, Б. А. (1948). Ремесло Древней Руси. 
  35. Hamm, Michael Franklin. Kiev: A Portrait, 1800–1917. Princeton University Press. ISBN 0691025851. 
  36. Harold Damerow: Russia Union County College; Cranford, New Jersey. Viitattu 16.10.2011. (englanniksi)
  37. Solovjev osa 6 s. 562-604
  38. Skrynnikov R.: Ivan the Terrible, s. 58. Academic Intl Pr (March 1981), 1981. ISBN 0875690394.
  39. Solovjev osa6, s.751–908
  40. Borisenkov E, Pasetski V. The thousand-year annals of the extreme meteorological phenomena. ISBN 5-244-00212-0, p.190
  41. Solovjev osa.6, s.751–809
  42. Nighttime temperatures in all summer months, often below freezing, wrecked crops. Borisenkov E, Pasetski V. The thousand-year annals of the extreme meteorological phenomena. ISBN 5-244-00212-0, p.190
  43. Solovjev osa .7, s.461–568
  44. James A. Oliver: The Bering Strait Crossing, s. 40. Information Architects, 2006. ISBN 9780954699574.
  45. Solovkjev osa.9, luku 1
  46. Solovjev osa.15, luku1
  47. Kirkinen 2006, s. 170
  48. Kirkinen 2006, s. 197
  49. Curtis: Ruling the Empire Viitattu 16.10.2011.
  50. Kirkinen 2006, s. 210
  51. Kirkinen 2006, s. 214
  52. Kirkinen 2006, s. 221
  53. Kirkinen 2006, s. 334
  54. Kirkinen 2006, s. 366
  55. Kirkinen 2006, s. 394
  56. World War II Encyclopædia Britannica. Viitattu 2008-03-09.
  57. The Allies' first decisive successes > Stalingrad and the German retreat, summer 1942–February 1943 Encyclopedia Britannica. Viitattu 2008-03-12. s
  58. Erlikman, Vadim: Poteri narodonaseleniia v XX veke : spravochnik. Russkaja panorama, 2004. ISBN 5-93165-107-1.
  59. Curtis: Reconstruction and Cold War Viitattu 16.10.2011.
  60. Kirkinen 2006, s. 461
  61. Kirkinen 2006, s. 477, 478
  62. Kirkinen 2006, s. 513
  63. Soviet Union Economic Policy 1989. Federal Research Division of the Library of Congress. Viitattu 22.2.2014.
  64. Curtis: Historical Background Viitattu 16.10.2011.
  65. Ohto Manninen, Stalinin kiusa Himlerin täi, 2002, sivu 296
  66. Kirkinen 2006, s. 523
  67. Curtis: Economic Conditions in Mid-1996 Viitattu 16.10.2011.
  68. a b Russian Federation Organisation for Economic Co-operation and Development (OECD). Viitattu 2008-02-24.
  69. Melvin Fagen: Russia: Shock Therapy Isn't the Way to Promote Democracy 1992. International Herald Tribune. Viitattu 16.10.2011.
  70. Elaine Sciolino: U.S. is abandoning 'shock therapy' for the Russians The New York Times. Viitattu 2008-01-20.
  71. Branko Milanovic (1998). Income, Inequality, and Poverty During the Transformation from Planned to Market Economy. The World Bank, 186–189. 
  72. Russia pays off USSR’s entire debt, sets to become crediting country Pravda.ru. Viitattu 2007-12-27.
  73. Russia: Clawing Its Way Back to Life (int'l edition) BusinessWeek. Viitattu 2007-12-27.
  74. Sokolov, Vsevolod: From Guns to Briefcases: The Evolution of Russian Organized Crime. World Policy Journal, Spring 2004, XXI. vsk, nro 1.
  75. Showdown in Moscow: The Overview; Yeltsin sends troops to oust armed foes from parliament; Fierce battle rages in capital New York Times. Viitattu 2008-05-25.
  76. Margaret Shapiro: Yeltsin Dissolves Parliament, Orders New vote Washington Post. Viitattu 2008-05-25.
  77. Luukkanen, Arto: Projekti Putin - uuden Venäjän historiaa, 1996-2008, s. 30-31, 36-37. Jeltsinin 15.10.1993 määräämästä 12.12.1993 järjestetystä uutta perustuslakia koskevasta kansanäänestyksestä. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki, 2008. ISBN 978-951-0-33079-1.
  78. Political System Russiapedia. 2005-2011. Autonomous Nonprofit Organization “TV-Novosti". Viitattu 22.2.2014.
  79. a b Nuffield Poultry Study Group—Visit to Russia pg 7. The BEMB Research and Education Trust. Viitattu 2007-12-27. [vanhentunut linkki]
  80. Russia's Capitalist Revolution Viitattu 2008-03-28.
  81. Putin Moves to Centralize Authority Washington Post. Viitattu 22.2.2014.
  82. Daniel Treisman: Is Russia's Experiment with Democracy Over? 2004. UCLA International Institute. Viitattu 17.10.2011. (englanniksi)
  83. Freedom of the Press 2007, Draft Country Reports and Ratings, Freedom House, May 1, 2007 [vanhentunut linkki]
  84. a b Economic growth does not mean press freedom Press freedom index 2010. Reporters without borders. Viitattu 16.10.2011.
  85. No wonder they like Putin The Times. Viitattu 2007-12-31. maksullinen
  86. Time's Person of the Year 2007 2007. Time Inc.. Viitattu 17.10.2011.
  87. a b c d Russia timeline BBC News. Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)
  88. a b Russia country profile BBC News. Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)
  89. Georgia Timeline BBC. Viitattu 2.3.2014.
  90. Levottomuudet Ukrainassa jatkuvat: rajuja yhteenottoja nyt Krimillä Ilta-Sanomat. 26.2.2014. Viitattu 2.3.2014.
  91. YK:n yleiskokous tuomitsi Krimin äänestyksen Helsingin Sanomat. 27.3.2014. Viitattu 30.3.2014.
  92. Perustuslaki, Artikla 8, kpl 1
  93. Perustuslaki Artikla 19, kpl 1
  94. Perustuslaki artikla 120, kpl 1.
  95. Perustuslaki Artikla 123, kpl 1.
  96. Perustuslaki Artikla 81, kpl 1.
  97. Perustuslaki Artikla 81, kpl 3.
  98. Salmenniemi, S. Kamppailua kansalaisuudesta: Kansalaistoiminta ja valtio 2000-luvun Venäjällä. Esitelmän runko. Viitattu 18.8.2008. [vanhentunut linkki]
  99. Russia Freedom on the net 2011. Freedom house. Viitattu 16.10.2011. [vanhentunut linkki]
  100. The Worldwide Governance Indicators (WGI) project World Bank. Viitattu 22.2.2014.
  101. Rule of Law Index Scores and Rankings World Justice Project. Viitattu 22.2.2014.
  102. CPI 2010 data Transparency International. Viitattu 16.10.2011.
  103. Global Peace Index 2011 Vision of Humanity.
  104. Webber M: The International Politics of Russia and the Successor States. Manchester University Press, 1996. ISBN 9780719039614. Teoksen verkkoversio (viitattu 8.3.2014).
  105. Russia 2004. Chance to Success & RCHE. Viitattu 8.3.2014.
  106. Russia 'backed Litvinenko murder' BBC News 8.7.2008
  107. http://news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/7078712.stm 'Thousands' pose UK terror threat. BBC News, 5.11. 2007
  108. http://www.hs.fi/ulkomaat/Ven%C3%A4j%C3%A4+v%C3%A4rv%C3%A4%C3%A4+agentteja+ja+salakuuntelee+Ruotsissa++Huolestuttavaa+arvioi+S%C3%A4po/a1396842198418?ref=hs-art-new-6
  109. Russian Foreign Policy Vertical Russia In Global Affairs. Viitattu 2007-12-27.
  110. Interview of official Ambassador of Russian Foreign Ministry on relations with the EU
  111. NATO-Russia relations NATO. Arkistoitu 2007-04-11. Viitattu 2007-12-27.
  112. Chapter 2—Investing In Russian Defense Conversion: Obstacles and Opportunities Federation of American Scientists. Viitattu 2007-12-27.
  113. a b Overview of the major Asian Powers International Institute for Strategic Studies.
  114. Status of Nuclear Powers and Their Nuclear Capabilities Federation of American Scientists. Viitattu 2007-12-27.
  115. Financial value of the arms trade SIPRI. Viitattu 2007-09-12. [vanhentunut linkki]
  116. Russia arms exports could exceed $7 bln in 2007 - Ivanov RIA Novosti. Viitattu 2008-01-27.
  117. FBIS: Informatsionno-Analiticheskoye Agentstvo Marketing i Konsalting.14. maaliskuuta 2006. Russia: Assessment, Adam Baltin Interview, Opinion Poll on State of Armed Forces
  118. Russian defense spending to grow 20% in 2008, to $40 bln RIA Novosti. Viitattu 2008-03-13.
  119. Rice: Russia's Military Moves 'a Problem' ABC News. Viitattu 2008-01-06.
  120. World Wide Military Expenditures Global Security. Viitattu 2008-01-06.
  121. Big rise in Russian military spending raises fears of new challenge to west Guardian. Viitattu 2008-01-06.
  122. The Constitution of the Russian Federation (Article 65, para. 1) In 1993, when the Constitution was adopted, there were 89 subjects listed. Some of them were later merged. Viitattu 2007-12-27.
  123. The Constitution of the Russian Federation (Article 95, para.2). Viitattu 2007-12-27.
  124. "Общероссийский классификатор экономических регионов" (ОК 024–95) введённый 1 января 1997 г., в ред. Изменения № 05/2001. Секция I. Федеральные округа (Russian Classificaton of Economic Regions (OK 024–95) of January 1, 1997 as amended by the Amendments #1/1998 through #5/2001. Section I. Federal Districts)
  125. Russia: How Long Can The Fun Last? BusinessWeek. Viitattu 2007-12-27.
  126. Seija Lainela, Alexey Ponomarenko: Russian financial markets and monetary policy instruments (pdf) (ISSN 1456-811X) BOFIT Online 2012 No. 3. 2012. Helsinki: Suomen Pankki – BOFIT. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  127. Laura Solanko: Venäjän talouden uusi aika (pdf) (Venäjän öljy- ja kaasusektorin uudet haasteet, ISSN 1456-811X) BOFIT Online 2012 No. 4. 15.6.2012. Helsinki: Suomen Pankki – BOFIT. Viitattu 26.6.2012.
  128. Venäjän duuma ratifioi WTO-jäsenyyden Taloussanomat.fi. 11.7.2012. Sanoma News Oy. Viitattu 4.8.2012.
  129. Petri Järvikuona, Aleksander Panfilo, Päivi Karhunen: Palvelusektorin kehitys Venäjällä (pdf) CEMAT papers 1/2010. 2010. Center for Markets in Transition (CEMAT). Viitattu 16.6.2012. (englanniksi)
  130. Energy Efficiency in Russia: Untapped Reserves (pdf) (s. 28) IFC. Viitattu 26.1.2012. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  131. Mika Erkkilä, Heli Simola ja Laura Solanko: Venäjän sähkösektorin uudistus (pdf) (ISSN 1456-811X) BOFIT Online 2009 No. 1. 2009. Helsinki: Suomen Pankki BOFIT – Siirtymätalouksien tutkimuslaitos. Viitattu 18.6.2012.
  132. Riitta Kosonen, Erja Kettunen, Simo Leppänen, Sinikka Parviainen, Petri Järvikuona ja Mikko Hietikko: 2. Teollisuustuotannon kasvu hidastunut CEMAT Venäjän talousnäkymät 1/2012 -raportti. 4/2012. Viitattu 18.6.2012.
  133. Nuclear Power in Russia World Nuclear Association. Viitattu 16.10.2011. (englanniksi)
  134. Country Profile: Russia Renewable Energy World. Viitattu 16.10.2011. (englanniksi)
  135. Trans-Siberian railway. History and facts. Vizit. Viitattu 9.10.2011. (englanniksi)
  136. Baikal-Amur railway tour (karttalinkki) Vizit. Viitattu 9.10.2011. (englanniksi)
  137. Russia Country Guide EUbusiness.com. Viitattu 2007-12-27.
  138. a b Background Note: Russia U.S. Department of State.
  139. All Nobel Prizes Nobelprize.org. Nobel Foundation. Viitattu 5.8.2012. (englanniksi)
  140. http://www.thespacereview.com/article/671/1
  141. Демография (Demografija) Federal State Statistics Service. Viitattu 16.10.2011. (venäjäksi) [vanhentunut linkki]
  142. a b c d e Демография VII - Demography Federal State Statistics Service. Viitattu 16.10.2011. (venäjäksi) [vanhentunut linkki]
  143. a b Russia's population down 0.17% in 2007 to 142 mln RIA Novosti. Viitattu 16.10.2011. (englanniksi)
  144. Russia cracking down on illegal migrants January 15, 2007. International Herald Tribune. Viitattu 16.10.2011.
  145. A great number of children in Russia remain highly vulnerable 1.7.2007. Unicef. Viitattu 11.8.2012. (englanniksi)
  146. Resident population Federal State Statistics Service. Viitattu 16.10.2011.
  147. Curtis: Demographics Viitattu 16.10.2011.
  148. Rank Order — Birth rate Central Intelligence Agency. Viitattu 2007-12-27.
  149. Rank Order — Death rate Central Intelligence Agency. Viitattu 2007-12-27.
  150. Russia's birth, mortality rates to equal by 2011 - ministry 2008. RIA Novosti. Viitattu 16.10.2011.
  151. The Constitution of the Russian Federation (Article 43 para. 1). Viitattu 2007-12-27.
  152. Russia tops, South Africa last, in literacy study 28.11.2007. Reuters. Viitattu 11.8.2012. (englanniksi)
  153. Bridging the Gap Between Higher and Secondary Education in Russia Viitattu 2007-12-27.
  154. Russia Country Guide EUbusiness.com. Viitattu 2007-12-27.
  155. a b Higher education structure State University Higher School of Economics. Viitattu 2007-12-27.
  156. Higher Education Institutions Federal State Statistics Service. Viitattu 2008-01-01. [vanhentunut linkki]
  157. The Constitution of the Russian Federation (Article 41). Viitattu 2007-12-27.
  158. Field, M. G.. The health and demographic crisis in post-Soviet Russia: a two-phase development in "Russia’s Torn Safety Nets", edited by Field M. G., Twigg J. L. (eds). 2000:11–42: St. Martin’s Press. 
  159. Highlights on Health in the Russian Federation November 1999. World Health Organization. Viitattu 2007-12-27.
  160. Declining growth status of indigenous Siberian children in post-Soviet Russia April 2002. Viitattu 2007-12-27.
  161. Продолжительность жизни россиян возросла с 2005 по 2007 г на 2,4 года, до 67,7 года United Russia. Viitattu 2008-05-01.
  162. European Union Central Intelligence Agency. Viitattu 2008-01-20.
  163. a b Heart disease kills 1.3 million annually in Russia — chief cardiologist RIA Novosti. Viitattu 2007-12-27.
  164. Corruption Pervades Russia's Health System CBS News. Viitattu 2007-12-27.
  165. Russia has second worst suicide rate in the world 2011. The Moscow News. Viitattu 22.2.2014.
  166. Russian Suicide Rate, Though High, Is Falling – Expert RIA Novosti. Viitattu 22.2.2014.
  167. Third of Russians smoke, but half welcome public smoking ban RIA Novosti. Viitattu 2007-12-27.
  168. HIV/AIDS in the Russian Federation The World Bank. Viitattu 2007-12-27.
  169. Russian regional HIV vaccine center seeks $40–50 mln from budget RIA Novosti. Viitattu 2007-12-27.
  170. Russian Federation AIDS information Russian Federation UNAIDS: The Joint United Nations Programme on HIV/AIDS. Viitattu 2008-03-11.
  171. 119,000 TB cases in Russia — health official RIA Novosti. Viitattu 2007-12-27.
  172. Country Profile: Russia October 2006. Library of Congress—Federal Research Division. Viitattu 2007-12-27.
  173. Russian policies ignite unprecedented birth rate in 2007 The Economic Times. Viitattu 2008-03-11.
  174. United Nations Expert Group Meeting On International Migration and Development 6–8 July 2005. Population Division; Department of Economic and Social Affairs; United Nations Secretariat. Viitattu 2007-12-27.
  175. Russian Census of 2002 4.3. Population by nationalities and knowledge of Russian; 4.4. Spreading of knowledge of languages (except Russian). Federal State Statistics Service. Viitattu 2008-01-16.
  176. The Constitution of the Russian Federation (Article 68, para. 2). Viitattu 2007-12-27.
  177. Russian University of Toronto. Viitattu 2007-12-27. [vanhentunut linkki]
  178. Russian language Viitattu 2007-12-27. rikki
  179. Russian language course Russian Language Centre — Official Website, Moscow State University. Viitattu 2007-12-27.
  180. Eastern Europe, Russia and Central Asia Viitattu 2007-12-27.
  181. Regions.ru: Опубликована подробная сравнительная статистика религиозности в России и Польше Religare.ru. Viitattu 16.10.2011. (venäjäksi)
  182. Zuckerman, Phil (2005). Atheism: Contemporary Rates and Patterns, chapter in The Cambridge Companion to Atheism, ed. by Michael Martin. Cambridge University Press. 
  183. Russia: International Religious Freedom Report 2006. US Department of State. Viitattu 8.4.2008
  184. a b ;Russia: International Religious Freedom Report 2006. US Department of State. Viitattu 8.4.2008
  185. Сведения о религиозных организациях, зарегистрированных в Российской Федерации Religare.ru. 19.12.2006. Viitattu 16.10.2011. (venäjäksi)
  186. Russia Viitattu 2007-12-27.
  187. Russia Viitattu 2008-04-08.
  188. Fact Box: Muslims In Russia Radio Free Europe. Viitattu 2007-12-27.
  189. The rise of Russian Muslims worries Orthodox Church Viitattu 2007-12-27.
  190. Prayers for Ivolginsky CNN. Viitattu 2007-12-27. [vanhentunut linkki]
  191. Russian Composers 52 composers. Viitattu 22.2.2014.
  192. Irving Berlin Jevish Virtual Library. Viitattu 22.2.2014.
  193. Stravinsky, Igor American National Biography Online. Viitattu 22.2.2014.
  194. Art of Fear Composing under Stalin Sinfini Music. Viitattu 22.2.2014.
  195. Garafola, Lynn. Diaghilev's Ballets Russes. Oxford University Press, 576. ISBN 0195057015. 
  196. Alexander Pushkin's Influence on Russian Ballet — Chapter Five: Pushkin, Soviet Ballet, and Afterward Viitattu 2007-12-27.
  197. A Tale of Two Operas Petersburg City. Viitattu 2008-01-11.
  198. Russian Literature Viitattu 2008-01-07.
  199. Kelly, Catriona. Russian Literature: A Very Short Introduction (Very Short Introductions) (Paperback). Oxford Paperbacks. ISBN 0192801449. 
  200. Russian literature; Leo Tolstoy Encyclopedia Britannica. Viitattu 2008-04-11.
  201. Otto Friedrich: Freaking-Out with Fyodor Time Magazine. Viitattu 2008-04-10.
  202. All Nobel Prizes in Literature Nobel Prize Org.
  203. History of the motion picture: The Soviet Union Encyclopædia Britannica. Viitattu 2008-01-07.
  204. Leonid Gaidai. The Great Mockingbird Red Square. Viitattu 22.2.2014.
  205. Elokuvaohjaaja Vladimir Motyl on kuollut YLE Uutiset. 22.2.2010. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 16.10.2011.
  206. American space 'nerd' blasts off BBC News. 7.4.2007. BBC. Viitattu 16.10.2011. (englanniksi)
  207. a b Dzieciolowski, Zygmunt: Kinoeye: Russia's reviving film industry oD Russia. 10.7.2006. Lontoo: openDemocracy Ltd. Viitattu 16.10.2011. (englanniksi)
  208. Russian Entertainment & Media Industry worth $27.9 bn by 2011 28.6.2007. PricewaterhouseCoopers. Viitattu 16.10.2011. (englanniksi)
  209. Mir iskusstvan paluu -kuvataidenäyttely
  210. Intensity of Russian avant-garde 1850-1930 Russian avant-garde nl. Viitattu 22.2.2014.
  211. Hilton Kramer: Rehabilitating the Russian avant-garde 1988. New Criterion. Viitattu 22.2.2014.
  212. Michael Friedländer, Does Berlin Equal Moscow? Art Papers march/april 2004. Viitattu 6.12.2008.
  213. Summer Olympics Through The Years Information Please. Viitattu 2007-12-27.
  214. The main game in a dragon's lair The Sydney Morning Herald. Viitattu 2007-12-27. [vanhentunut linkki]
  215. Olympic.org: Olympic Games since 1896 Viitattu 1.3.2014
  216. Russia::Sports and recreation 2007. Encyclopædia Britannica. Viitattu 2007-12-27.
  217. Russian Bandy Russia Ukraine Travel. Viitattu 16.10.2011. (englanniksi)
  218. Champions of Europe 16.9.2007. FIBA Europe. Viitattu 23.2.2014. (englanniksi)
  219. Russia Volleyball Men's Volleyball Results Sports-Reference. Viitattu 23.2.2014. (englanniksi)
  220. Winter Olympics Through The Years Information Please. Viitattu 2007-12-27.
  221. The Russian Judo revolution 2.8.2012. Rossiyskaya Gazeta. Viitattu 28.11.2012. (englanniksi)
  222. Why are the Russians so good at chess? 2009. Slate. Viitattu 16.10.2011. (englanniksi)
  223. Lehmusoksa, Risto & Lehmusoksa, Ritva: Venäjän keittiö. Jyväskylä: Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4705-5.
  224. Paasikivi, Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41, II, s. 62-63

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aromäki, Juhani (vastaava toim.): Venäjäkirja. Helsingissä: Ajatus, 1998. ISBN 951-9440-62-3.
  • Harding, Luke: Mafiavaltio: Miten tavallisesta toimittajasta tuli uusbrutaalin Venäjän vihollinen. (Mafia State: How One Reporter Became an Enemy of the Brutal New Russia, 2011.) Suomentanut Jarkko S. Tuusvuori. Helsinki: Into, 2012. ISBN 978-952-264-161-8.
  • Helanterä, Antti & Tynkkynen, Veli-Pekka: Maantieteelle Venäjä ei voi mitään. Helsingissä: Ajatus, 2002. ISBN 951-20-6228-3.
  • Juntunen, Alpo: Itään vai länteen? Venäjän vaihtoehdot. Helsinki: Ajatus, 2003. ISBN 951-20-6447-2.
  • Karppinen, Antti: Venäjän aatetta jäljittämässä. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23328-5.
  • Karppinen, Antti: Minne troikka rientää?. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-28328-2.
  • Karppinen, Antti: Sirppi, vasara ja tähti: Kansallisesta aatteesta uuden Venäjän ideologia. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32354-3.
  • Kuorsalo, Anne & Susiluoto, Ilmari & Valkonen, Martti: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko. Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2868-4.
  • Laurén, Anna-Lena: ”Hulluja nuo venäläiset”: Tuokiokuvia Venäjältä. (”De är inte kloka, de där ryssarna”: Ögonblicksbilder från Ryssland.) Suomentanut Laura Beck. Helsinki: Teos: Söderström, 2009. ISBN 978-951-851-200-7.
  • Liukkonen, Leena: Venäläiset tulevat. Helsinki: Siltala, 2013. ISBN 978-952-234-159-4.
  • Luukkanen, Arto: Projekti Putin: Uuden Venäjän historiaa 1996–2008. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33079-1.
  • Nemtsov, Boris & Milov, Vladimir: Putinismi ja Venäjän rappio. Päivitetty ja toimitettu laitos teoksesta Nezavisimyj èkspertnyj doklad ”Putin. Itogi”. Suomentanut Anu Lönnqvist. Helsinki: Like: Into, 2009. ISBN 978-952-01-0367-5.
  • Parikka, Outi: Äiti-Venäjän aapinen. 5. tarkistettu painos. Jyväskylä: Atena, 2009. ISBN 978-951-796-610-8.
  • Pesonen, Pekka: Venäjän kulttuurihistoria. 3. painos (1. painos 1998). Helsinki: Palmenia, 2007. ISBN 978-951-570-732-1.
  • Pyykkö, Riitta: Maa jossa kaikki on mahdollista: Kirjoituksia Venäjästä. Turku: Kirja-Aurora, 2002. ISBN 951-29-2294-0.
  • Sailas, Anne & Susiluoto, Ilmari & Valkonen, Martti: Venäjä – jättiläinen tuuliajolla. Kleio ja nykypäivä. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1863-8.
  • Seppänen, Esa: Avaran sielun anarkia: Voiko venäläisyyttä ymmärtää?. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2355-3.
  • Seppänen, Esa: Venäjä: Vanha tuttu, vaan niin vieras: Suomen naapurikuvan todet, luulot ja harhat. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5736-4.
  • Vihavainen, Timo (toim.): Opas venäläisyyteen. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-20924-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjä.