Bosnian sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bosnian sota
Osa Jugoslavian hajoamissotia
Bosnian war header.no.png
Päivämäärä:

1. maaliskuuta 1992 – 14. joulukuuta 1995

Paikka:

Bosnia ja Hertsegovina

Lopputulos:
Vaikutukset:

Daytonin rauhansopimus ja sen mukainen Bosnia ja Hertsegovinan jakaminen

Bosnian sota oli Jugoslavian hajoamissotiin kuulunut veristen sotatoimien sarja pääosin nykyisen Bosnia ja Hertsegovinan alueella. Se käytiin 29. helmikuuta 199221. marraskuuta 1995 serbien, kroaattien ja bosniakkien eli Bosnian muslimien välillä.

Kansallismieliset serbit aloittivat sodan, koska muslimien ja kroaattien johtama Bosnia itsenäistyi serbijohtoisesta Jugoslaviasta, ja serbit halusivat pitää kaikki serbit samassa valtiossa.

Kuuluisimmat sotatapahtumat lienevät serbien tekemät Sarajevon piiritys ja Srebrenican joukkomurha, jotka kohdistuivat bosniakkeihin. Sota oli Kroatian sotaa ankarampi, sillä Bosnia-Hertsegovinassa eri kansallisuudet olivat tilkkutäkkimäisesti toistensa lomassa. Näin syntyi monia rintamia kolmen eri kansallis-poliittisen ryhmittymän kesken. Lisäksi paikalliset samaa kansallisuutta edustavat päälliköt saattoivat sotia toisiaan vastaan. Esimerkiksi muslimien puolella taisteli tuhansia serbejä, minkä vuoksi Bosnian hallituksen joukkoja on oikeampaa kutsua bosniakeiksi kuin muslimeiksi.

Bosnian sodassa etniset puhdistukset, joihin liittyi joukkokarkotuksia, tappamista, ryöstämistä, tuhopolttoja, talojen räjäytyksiä, kidutuksia ja raiskauksia olivat laajempia kuin Kroatian sodassa. Bosniakkeja suljettiin joukoittain keskitysleireille, joissa heitä kuoli tuhansia. Keskitysleirejä ei suljettu, vaikka serbit niin lupasivat. Kiihkonationalistiset serbit perustelivat tekemiään muslimi-bosniakkien puhdistuksia sillä, että islam uhkasi levitä Jugoslaviaan ja Eurooppaan, jolloin serbien oli pysäytettävä muslimien eteneminen[1] vaikka väkivalloin. Myös kroaatit ja muslimit harjoittivat omalta osaltaan puhdistuksia. Sarajevon piirityksessä kuoli joissain yksittäisissä serbien kranaatti-iskuissa kymmeniä bosniakkisiviilejä.

Vaikka sota olikin ulospäin eri ryhmittymien välisten taistelujen sekava vyyhti, Slobodan Milošević käynnisti sen ajatuksenaan luoda hajoavaan Jugoslaviaan Suur-Serbia ajamalla muslimit, kroaatit ja muut kansallisuudet pois laajoilta alueilta. Bosnian sodan alussa muslimit ja kroaatit tekivät yhteistyötä kukistaakseen serbit, mutta pian äärinationalistiset kroaatit aloittivat sodan myös muslimeita vastaan. Lopulta kroaatit ja muslimit pääsivät sopuun ja taistelivat voitokkaasti serbejä vastaan, kunnes rauha saatiin aikaan. Sodassa kuoli yhteensä yli 100 000 ihmistä, pääosin bosniakkeja.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs ajatus Bosnian ja Kroatian jakamisesta serbien ja kroaattien kesken.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilainen, turkkilainen Ottomaanien valtakunta levittäytyi 1400-luvulla Bosniaan. Seuraavina vuosisatoina monia alueen slaaveja kääntyi islaminuskoon. Kun ottomaanit vetäytyivät Bosnia-Hertsegovinasta, alue joutui Itävalta-Unkarin hallintaan. Näin myös Kroatian läntinen vaikutus ulottui Bosniaan. Tällöin Bosniasta tuli kansallisuuksien tilkkutäkki, joka oli kuin Jugoslavia pienoiskoossa.

Edeltäviä tapahtumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titon Jugoslavia ajautui 1980-luvun lopuilla talousvaikeuksiin. Kansallisuusaate nousi eri osatasavalloissa pintaan ja sai varsinkin Serbiassa ja hajallaan Jugoslaviassa asuvien serbien parissa kiihkokansallisia piirteitä. Serbit halusivat pitää kaikki serbit samassa valtiossa, ja he kokoivat muiden kansojen polkevat heidän oikeuksiaan. Niinpä he ajoivat joko serbijohtoista Jugoslaviaa tai Suur-Serbiaa. Slovenian ja Kroatian kansalliset liikkeet veivät nämä kesällä 1991 itsenäisyyteen. Sloveniassa ja varsinkin Kroatiassa käyty sota enteili sotaa myös Bosniaan.

Poliittinen tilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bosnia-Hertsegovinassa järjestettiin ensimmäiset monipuoluevaalit 18. marraskuuta 1990. Yhtenäistä Jugoslaviaa edustavan Ante Markovicin monikansallisen puolueen kannatus oli vähäistä[2]. Eniten ääniä saivat eri kansanryhmien etuja ajaneet kansallismieliset puolueet. Yksikään puolueista ei tässä vaiheessa kannattanut Bosnian itsenäistymistä, mutta Radovan Karadzicin SDS julisti vastustavansa Bosnian irtautumista[3]. Suvereniteetista Jugoslavian sisällä oli paljon keskustelua[3].

Vaalien suurimmat puolueet olivat bosniakkien sosialistinen toimintapuolue SDA (Stranka Demokratske Akcije) johtajanaan muslimien asioita ajanut antikommunisti ja lakimies Alija Izetbegović, Serbien demokraattipuolue SDS (Srpska Demokratska Stranka, psykiatri ja serbinationalisti Radovan Karadžić, puolueella kytköksiä Serbian Slobodan Milosevicin johtamaan sosialistipuolueeseen[2]) ja kroaattien Kroatian demokraattinen liitto (HDZ, Stjepan Kljuić, puolue käytännössä Kroatian samannimisen puolueen sisarpuolue, mutta linjaeroja Kroatian puolueeseen nähden[3]). Muslimit pelkäsivät jo ennen vaaleja serbien ja kroaattien välisten vanhojen vihojen nousua[4]. Muslimit pitivät kroaatteja serbejä läheisempinä mm siksi että serbien cetnikit surmasivat muslimeja Focassa toisen maailmansodan aikana[4]. HDZ ja SDA eli bosniakit ja kroaatit tekivät tuohon aikaan yleensä yhteistyötä Bosnia-Hertsegovinassa[4]. Myös kommunistit olivat valmiita tarpeen vaatiessamuuhunkin kuin liittovaltioon[5]. SDA sai 41, SDS 34 ja HDZ 20 paikkaa[5]. Kommunistit saivat 10 ja ante markovicin uudistusvoimien liitto 11 paikkaa. Näin ollen eri kansojen kansallisia puolueita kannatti 95 yhteensä 130:sta kansanedustajasta[5]. 7-jäsenisen presidenttineuvoston johtoon tuli muslimien Alija Izetbegovic, koska SDA voitti eniten ääniä[5]. Serbien puolelta presidenttineuvostoon tulivat Biljana Plavsic ja Nikola Koljevic[4]. Serbit valtasivat jo ennen Bosnian sodan alkua Banja Lukan ympäristöstä laajan alueen, ns Bosanska Krajinan[6]. Kesäkuussa 1991 muslimit pidättivät Kroatian serbialueen Krajinan "sisäministeri" Milan Marticin, joka oli johtanut serbijoukkojen harjoituksia Bosniassa. Hallitus vapautti pian Marticin, jottei sota alkaisi Bosniassa[6].

Kun Kroatian sota alkoi, Bosnian tilanteen tiedettiin olevan lähellä räjähdystä.

Sotaa käyvän Kroatian tilanteen takia EY lupasi 16. joulukuuta 1991 tunnustaa ne entisen Jugoslavian alueella olevat valtiot, jotka täyttivät Badinterin komitean ehdot. Tämä loi paineen Bosnia-Hertsegovinan itsenäisyysjulistukselle ja sodalle, sillä serbit vastustivat itsenäistymistä. Serbit halusivat välttää sotaa Bosniassa jonkin aikaa, koska sota raivosi vielä Kroatiassa. Näin serbien ei tarvinnut käyttää voimiaan kahdella taistelutantereella yhtä aikaa.

Serbit perustivat ennen Kroatian itsenäisyysjulistusta Bosanska Krajinan, serbien itsehallintoalueen Bosnia-Hertsegovinaan Banja Lukan ympäristöön. Tämä ja muut perustetut serbialueet (SAO) käsittivät noin puolet Bosnia-Hertsegovinan pinta-alasta. Jugoslavian liittoarmeija aseisti Bosnia-Hertsegovinan serbit pääosin vuonna 1991, ja serbien puolue SDS julisti Bosnian serbialueet itsehallintoalueiksi toukokuussa. Kroatiasta vetäytyviä liittoarmeijan joukkoja asettui Bosniaan.

Sodan merkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bosnia-Hertsegovina ajautui sodan partaalle jo syksyllä 1991. Heinäkuussa paljastuivat Serbian asetoimitukset Bosnia-Hertsegovinan serbeille, ja kesäkuun alussa Kroatian serbialueen Krajinan miliisit pitivät harjoituksia Bosnian puolella. Sarajevon hallitus kontrolloi todellisuudessa vain pientä osaa maasta. Syyskuun alkuun mennessä Bosnia-Hertsegovinaan oli perustettu jo neljä serbien itsehallintoaluetta, jotka pyysivät Jugoslavian liittoarmeijan suojelusta. Maahan saapuikin kolme liittoarmeijan kolonnaa.

Sodan merkit olivat jo syksyllä selvät, samaan aikaanhan Kroatiassa taisteltiin ankarasti. Bosniakkijohtaja Alija Izetbegović pyysi YK:ta tulemaan Bosniaan, mutta YK ei suostunut, koska Bosnia ei virallisesti ollut sotatilassa. Syksyllä 1991 Länsi-Hertsegovinan kroaatit kieltäytyivät antamasta aseitaan Jugoslavian liittoarmeijalle. 19. syyskuuta liittoarmeija siirsi lisäjoukkoja Mostarin ympärille, mitä kaupungin hallinto julkisesti vastusti. Liittomarmeija tuhosi 30. syyskuuta JNA pienen Ravno-nimisen kroaattien asuttaman kylän Hertsegovinassa. Muslimit ja kroaatit pysäyttivät Višegradissa barrikadein ja konetuliasein vähäksi aikaa noin 60 panssarista koostuvan liittoarmeijan osaston, mutta armeija ajoi heidät pois 1000 asukkaan kanssa seuraavana päivänä[7] Näitä välikohtauksia ei kuitenkaan seurannut välittömästi väkivaltaisuuksien laajeneminen. Hertsegovinan kroaatit perustivat 18. marraskuuta oman ”Herzeg-Bosnan kroaattiyhteisön” (Hrvatska Zajednica Herceg-Bosna), joka ajoi alueen kroaattien asiaa.

Syksyllä serbiarmeija liikkui Bosnia-Hertsegovinassa[8] ja mm Dubrovnikiin hyökättiin osin Itä-hertsegovinasta[9], ja j'ännitys kansojen välillä kasvoi.

EY ilmaisi lokakuussa tukensa Slovenian ja Kroatian aikoinaan ehdottamalle valtioliitolle[10], jota muslimien Itzetbagovic tuki, luultavasti uskoen EY:n auttavan. Lokakuussa kroaatit ja bosniakit (lähinnä muslimit) äänestivät yhteistuumin serbipuolueen pelistä ja julistivat Bosnia-Hertsegovinan suvereeniksi, jolloin serbit kävelivät ulos parlamentista. Karadzicin mielestä Jugoslavia oli ainoa kansainvälisesti tunnustettu valtio, ja että muslimit ja kroaatit yrittivät kaapata vallan Bosniassa, ja että serbit pysyvät Jugoslaviassa[10]. Suverenitettipäätöksessä Bosnia-Hertsegovina kuuluisi Jugoslavian löyhään valtioliittoon vain, jos myös Kroatia olisi siinä mukana[10]. Karadzic sanoi serbien palauttavan laillisen järjestyksen Jugoslavian perustuslain hengessä[10].

Serbijohtaja Karadžić uhkasi muslimeja verilöylyllä, mikäli Bosnia-Hertsegovina itsenäistyisi[11]. Pian serbit perustivat oman parlamenttinsa, joka jätti Bosnia-Hertsegovinan kiinteästi Jugoslavian yhteyteen. Ajatukseen Bosnian itsemääräämisoikeudesta Karadžić suhtautui jyrkän kielteisesti. Täälläkin SDS halusi pitää serbit saman valtion valtapiirin alla. Joulukuussa 1991 Jugoslavian liittoarmeija ja serbien puolisotilaalliset joukot olivat valmiita sotaan Bosnia-Hertsegovinassa.

EY tunnusti Slovenian ja Kroatian tammikuussa 1992 Saksan painostuksesta[8].

Tammikuussa 1992 Bosnian kroaattien kansallismielisen HDZ-puolueen maltillinen johtaja Stjepan Kljuić väistyi syrjään ja antoi tilaa jyrkälle Mate Bobanille, joka edusti länsihertsegovinalaista ryhmittymää ja Franjo Tudjmania. Bosnia-Hertsegovinan kroaatit saivat hieman aseita Kroatiasta, vaikka maalla oli itsellään pula aseista. Kroatiaa tulitettiin ja sinne hyökkäiltiin Bosnia-Hertsegovinasta.

Bosnian kansallisuudet 1991 enemmistörajoina. Valkoisella Daytonin rauhansopimuksen raja.
  Bosniakit
  Serbit
  Kroatit

Sotatapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bosnian rintamat 1994 kroaattien ja bosniakkien taistelujen loputtua ja Washingtonin sopimuksen allekirjoituksen aikoihin.
Bosnian kansallisuudet 2005

Bosnia ja Hertsegovinassa oli muutamia hajanaisia yhteenottoja jo syyskuussa 1991. Maahan oli syntynyt monenlaisia vapaaehtoisluontoisia asekaarteja. Bosniakkipoliisin vahvuutta lisättiin, ja serbit julistivat perustamansa itsehallintoalueen irtautuvan bosniakkivaltiosta, mikäli maa itsenäistyisi. Joulukuussa 1991 Bosnia-Hertsegovinan johtava serbipoliitikko Radovan Karadžić uhkasi muslimeja jopa tuholla, kun sota syttyy. Karadzic sanoi myös liittoarmeijan puuttuvan asioihin, jos maa itsenäistyy Jugoslaviasta.

Nationalistista serbipropaganda syytteli Bosnian msulimeja ja kroaatteja[12]. Serbit näyttivät televisiossa serbinationalististen upseerien propagandaa, jossa muslimeja ja kroaatteja halvennettiin[13]. Näiden televisio-ohjelmien mukaan serbien tuli kostaa muslimien ja kroaattien heille satojen vuosien aikana tekemät vääryydet[13], koska serbit olivat ylpeitä. televisiokertomusten mukaan mm. muslimit aikoivat tappaa kaikki yli 13-vuotiaat serbit ja raiskata serbinaiset, jotta nämä synnyttäisivät muslimeja[13]. Belgradin television mukaan kaikkien serbien olisi elettävä samassa valtiossa, ja että vain solidaarisuus pelastaa serbit, ja että serbit ovat Balkanin johtava kansa[13].

Vaikka serbipuolue SDS boikotoikin kansanäänestystä, se silti salli sen pitämisen[8].

Maaliskuun alussa 90% äänestäneistä kannatti Bosnia-Hertsegovinan itsenäistymistä[14], mutta serbit olivat jääneet vaaleista pois. Kun vaalitulos julkaistiin, serbit perustivat tiesulkuja eri puolille Sarajevoa ja Bosniaa muka kostoksi siitä, että sarajevolaisissa häissä oli surmattu serbimies ja ortodoksipappi haavoittunut[14]. Serbit joiden seassa oli cetnikkejä ampuivat ilmaan vuorokauden ajan tauotta[8]. Karadzicin johtamien nationalistien hallintokeskuksesta Palesta julistettiin, että poliittinen ratkaisu ei onnistu[14]. Niinpä myös muslimit ostivat aseita puolustuskaarteilleen[14].

Bosnia-Hertsegovina julistautui itsenäiseksi 5. huhtikuuta 1992. Belgradilainen mafioso Arkan hyökkäsi jo 4. huhtikuuta Bileljinaan joukkioineen, joka surmasi [15] summamutikassa sata muslimia[16].

6. huhtikuuta Yhdysvallat ja EU tunnustivat itsenäisyyden[16].

Tämän jälkeen serbijoukot alkoivat välittömistä tulittaa Sarajevoa raskain asein. Saman kuun aikana serbien paramilitäärit ja serbiarmeijan joukot hyökkäsivät moniin bosniakkienemmistöisiin kaupunkeihin[17], kuten Zvornikiin, Fočaan ja Višegradiin, josta ajoivat lähes kaikki muslimit pois huhtikuun loppuun mennessä[16].

Suurin osa bosniakkiasukkaista karkotettiin kaupungeista, jotka joutuivat kokemaan sodan ensimmäiset etniset puhdistukset, jotka olivat vastustajien siviilien karkotuksia, tappamista, ryöstämistä, talojen polttamisia tai räjäytyksiä ja niin edelleen. Etnisten puhdistusten tekijät erottelivat miehet ja naiset toisistaan. Mieht saattoivat joutua nälkäleireille kuolemaan, naiset raiskausleireille[18]. Monesti kuolemanleireille joutuivat muslimien merkittävässä asemassa olevat henkilöt[16].

Serbit itse perustelivat tekemiään puhdistuksia sillä, että islamilaiset ja muut ei-serbit uhkasivat serbejä[1]. Kuudessa viikossa serbit onnistuivat valtaamaan noin kaksi kolmasosaa Bosnia-Hertsegovinasta.[19]. Tämä johtui muun muassa siitä, ettei muslimeilla (bosniakeilla) ollut käytössään järjestynyttä vakinaista armeijaa, vaan puolustus oli vähin asein varustettujen paikallisten vapaaehtoisten asekaartien varassa[20]. Monien puolisotilaallisten joukkojen toiminnan motiivi oli ryöstämisestä saatava taloudellinen hyöty, kuten "Arkanin" tiikereillä[21].

Serbia ja Montanegro perustivat huhtikuun lopussa virallisesti tynkä-Jugoslavian, joka asetettiin YK:n aseidenvienti- ja öljysaartoon ja EY:n kauppasaartoon. Virallisesti liittoarmeija vetäytyi Bosnia-Hertsegovinasta huhtikuun lopussa, mutta käytännössä sen siellä olevat joukot nimettiin Bosnian serbiarmeijaksi. Toki noin 14 000 sotilasta lähti Bosnia-Hertsegovinasta pois[18]. Tätä 80 000 miehan vahvuista[18] BSA:ksi ristittyä JNA:n lohkoa johti Kroatian sodassa mainetta niittänyt pahamaineinen kenraali Ratko Mladic, jonka sukulaisia oli kuollut toisen maailmansodan aikaisessa Jugoslavian sisällissodassa.

Kroatian rauhaa turvaavat UNPROFOR-joukot eivät olisi riittäneet toimiin Bosniassa[18].

Maaliskuusta elokuuhun muutamat länsivallat, muun muassa Yhdysvallat, pudottivat serbien saartamiin Bosnia-Hertsegovinan kaupunkeihin suuren määrän ruokaa ja lääkkeitä.

Rintamalinjojen vakiintuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rintamalinjat olivat suunnilleen vakiintuneet kesäkuun alussa. Länsi-Hertsegovinan kroaattialue irtautui kesällä Bosnia-Hertsegovinasta ja käytännössä liittyi Kroatiaan, mikä enteili sotaa bosniakkien ja kroaattien kesken, ja liittyi sellaisten kroaattipoliitikkojen kuin Franjo Tudjmanin ja Gojko Susakin ajamaan Bosnia-Hertsegovinan jakoon kroaattien ja serbien kesken. Samoihin aikoihin Kroatia ja bosniakkihallitus solmivat kuitenkin sotilasliiton.

Pakolaisia oli liikkeellä suuri määrä jo kesäkuun alussa[17], jolloin Sarejevon saarto umpeutui. enen sitä kaupunkia oli jo alettu tulittaa mm Trebevic-vuorelta[17].

Pakolaistulva kasvoi valtavasti kesällä. Etnisistä puhdistuksista alettiin puhua julkisesti vasta heinäkuussa 1992, vaikka niitä oli tehty jo Kroatian sodassa edellisenä vuonna. Serbien pystytyttämät keskitysleirit nousivat julkisuuteen 4. elokuuta vankien kidutuksineen, nälkiinnyttämisineen ja mielivaltaisine surmaamisineen, vaikka serbit lupasivat sulkea leirit, ne jatkoivat toimintaansa siitä huolimatta. Yli 3 miljoonaa ihmistä oli joutunut pakolaiseksi Bosnia-Hertsegovinassa, ja serbit tappoivat vuoden 1992 elokuuhun mennessä noin 40 000 siviiliä.lähde?

Rauhanyritykset ja bosniakkien ja kroaattien riidat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuun lopussa 1992 YK:n joukot saapuivat Bosnia-Hertsegovinaan, mutta he eivät estäneet sotaa tai etnisiä puhdistuksia. Heidän tehtävänään oli pääosin sodan jalkoihin jäävien siviilien auttaminen, missä he myös monin kohdin epäonnistuivat. Serbit ajoivat muslimeja kodeistaan ja pistivät nämä kirjoittamaan todistuksen omaisuuden luovutuksesta. Keväällä 1993 neuvoteltiin muutaman kerran rauhasta, mutta rauhanneuvottelut kariutuivat yksi toisensa jälkeen. Ainakin yksi kansaa johtava puolue oli jokaisella neuvottelukerralla tyytymätön rauhansuunnitelmaan. Toukokuussa 1993 serbit hylkäsivät Vancen-Owenin rauhansuunnitelman. Samana vuonna serbit ja kroaatit saivat aatteen Bosnian jakamisesta Suur-Kroatiaan ja Suur-Serbiaan, kun bosniakit olivat joutuneet sodassa hyvin ahtaalle. Muodollisesti Bosnia-Hertsegovina olisi jaettu kolmeen etniseen valtioon. Tämän Owenin-Stoltenbergin rauhansuunnitelman mukaan serbit olisivat saaneet 53 prosenttia alueesta, kroaatit 17 % ja bosniakit 30 %. Bosniakit eivät hyväksyneet elokuussa esitettyä rauhanehdotusta.

Serbit ja muut taistelivat keskenään sodan aikana Brcon eli Posavinan käytävästä, joka yhdisti Banja Lukan-Derventan serbialueen Serbiaan[22]. Käytävä oli kapeimmillaan Brckon kohdalla vain muutaman kilometrin levyinen. Muslimit ja kroaatit koettivat monesti taistellen katkaista käytävän. Yleensä käytävä oli serbeille auki.

Bosniakkien ja kroaattien sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroaatit hyökkäsivät bosniakkien kimppuun toukokuussa 1993, ja näin serbejä vastaan tappiolla olevan kahden etnisen ryhmän välille syttyi katkera sota, mikä näkyi muun muassa Mostarissa, jossa kroaatit tulittivat muslimikaupunginosaa. Kroaatit puhdistivat bosniakkeja keväällä 1993 muun muassa Ahmićissa Keski-Bosniassa. Vaikka muslimien virallinen politiikka ei suosinut etnistä puhdistamista, jotkut heistä tekivät etnisiä puhdistuksia ja joukkomurhia, ja toisia kansallisuuksia pakeni muslimialueilta. Kroaattien hyökkäys ei bosniakkeja onnistunut kukistamaan.Viittausvirhe: <ref>-elementin sulkeva </ref>-elementti puuttuu Turvakaupungit olivat Sarajevo, Bihać, Goražde, Tuzla, Srebrenica ja Žepa.

Muslimit valtasivat kesäkuussa 1993 Travnikin kaupungin kroaateilta. Mostarin kuuluisa vanha kaarisilta romahti 9. marraskuuta 1993. Se oli kestänyt ihmeen pitkään eri osapuolien tulitusta. Elokuussa YK-joukkoja oli vähän aikaa vankeina Mostarissa. Syksyllä 1993 bosniakit olivat hyvin ahtaalla. Samaan aikaan serbialueiden talous oli aivan kuralla ja pula kaikesta, ja serbien taisteluinto oli laantunut, ja monet kynnelle kykenevät serbit pakenivat Serbiaan tai pois Jugoslaviasta[23].

Tammikuussa 1994 serbit vetäytyivät Naton ilmaiskujen pelosta vähäksi aikaa Sarajevon ympäristöstä. Helmikuun 6. päivänä serbien ampuma kranaatti tappoi 61 henkeä ja koko tulituskerta noin 200. Naton uhkaus ajoi serbit vetämään raskaat aseensa 20 kilometrin päähän Sarajevon ympäristöstä, mikä hieman rauhoitti taisteluja koko Bosnia-Hertsegovinassa. Nato onnistui iskuillaan keskeyttämään huhtikuussa 1994 serbien hyökkäyksen saarrettuun Goražden kaupunkiin.

Vuonna 1994 kroaatit ja bosniakit sopivat joidenkin mukaan lännen painostuksen takia kiistansa, ja jatkossa he tekivät yhteisiä sotilasoperaatioita serbejä vastaan. Länsi välitti tai painosti tämän rauhan. Länsi oli alkanut salaa tukea kroaatteja ja muslimeja, joiden armeijat olivat voimistuneet sodan edetessä. Vaikka kroaatit ja muslimit nyt tekivätkin yhteistyötä serbejä vastaan, heidän välillään vallitsi yhä syviä epäluuloja sodan loppuun asti, ja muun muassa muslimit varautuivat joillain alueilla yhä mahdollisiin taisteluihin kroaatteja vastaan.

Serbien yhtenäisyys rakoilee ja sota loppuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan edetessä alkoi eri alueiden serbien yhtenäisyys rakoilla. Kesällä 1994 Milošević oli kääntynyt Bosnian sotaa vastaan. Elokuussa vuonna 1994 Milošević lopetti Bosnian serbien tukemisen helpottaakseen Tynkä-Jugoslavian taloussaartoa. Lisäksi hänellä oli kiistoja kansallismielisen Bosnian serbijohtaja Radovan Karadžićin kanssa. Milosevic piti myös Vojislav Seseljin äärikansallismielisiä valtansa uhkaajina[24] ja liittoutui sotaa vastustavan Vuk Draskovicin kanssa. Karadžić oli hylännyt rauhansuunnitelman, joka sopi Miloševićille. Miloševićin luottohenkilö Zoran Lilić syytti Politika-lehdessä Bosnian serbejä laittomuuksista ja moraalittomuudesta, Sarajevon tulituksista ja etnisistä puhdistuksista sekä inflaation kiihdyttämisestä[25]. Karadzic pyöritti mustan pörssin kauppaa Bosniassa. Siellä oli serbialueellakin pula kaikesta, ja monet serbit pakenivat maasta sodan välttääkseen. Koska Serbia ei ollut virallisesti autatnut Bosnian serbejä, Milosevic saattoi syyttää Bosnian laittomuuksista paikallisia kansallismielisiä serbejä. Näin Milošević luopui Suur-Serbia-haaveesta. Bosnian tukeminen oli äärimmilleen köyhtyneelle Serbialle taloudellinen rasite. Karadžić oli enemmän kiinnostunut omasta serbivaltiostaan Bosnia-Hertsegovinassa, ei suuresta serbimaasta niin kuin Milošević. Niinpä loppuvuonna 1994 Bosnian ja Serbian välinen raja suljettiin. Bosnian serbit hyökkäsivät Sarajevoa vastaan syksyllä 1994 ja katkaisivat sinne vievät avustuskuljetukset, mikä ajoi kaupungin nälänhädän partaalle. Bosniassa ja Kroatiassa monet serbit olivat katkeria Miloševićin hylättyä heidät. Serbiarmeija alkoi heiketä. Kiistoja oli myös Kroatian Krajinan ja Bosnia-Hertsegovinan serbihallitusten välillä.

Toukokuussa 1995 Nato pommitti Bosnia-Hertsegovinassa olevaa asevarastoa, kun serbit olivat tulittaneet saarrettua Sarajevoa raketein. Serbit ottivat yli 200 YK-sotilasta panttivangeiksi ja kahlehtivat näitä ihmiskilviksi Naton pommituskohteisiin. Tämän takia Nato joutui lopettamaan ilmaiskunsa. Lisäksi serbit ajelivat samaan aikaan Bosniassa varastamillaan YK:n ajoneuvoilla ja näin tiedustelivat vastapuolen asemia. Serbit koettivat näihin aikoihin vallata saartamansa bosniakkeja täynnä olevan Bihacin alueen, jossa vallitsi nälkä.

Kroaatit tekivät eteläisessä Bosniassa melko laajan hyökkäyksen kesällä 1995. Elokuussa 1995 kroaatit ja bosniakit hyökkäsivät yhdessä serbejä vastaan laajalla alueella. Kroatiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa hyvin edennyt Operaatio Myrsky kesti vain muutaman päivän. Heikentyneen serbiarmeijan puolustus murtui, koska se ei saanut tukea Serbiasta. Karadzic määräsi serbit pakenemaan etnisten puhdistusten pelossa ja koska halusi säilyttää Bosnian serbit yhdessä. Hyökkäys ajoi suuren määrän serbejä pakoon laajalta alueelta Kroatiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa. Nato pakotti syksyllä 1995 ilmapommituksilla serbit vetämään raskaat aseensa Sarajevon ympäriltä. Suurin osa YK:n joukoista oli vedetty pois Bosnia-Hertsegovinasta, joten serbien ei ollut niin helppoa ottaa suurta määrää panttivankeja YK:n sotilaista kuin edellisellä kerralla. Serbien sotilaallinen romahdus ja NATO:n toiminta johtivat lopulta taistelujen päättymiseen Bosniassa ja Kroatiassa. Virallisesti sotatilan päätti Yhdysvaltojen johdolla solmittu Daytonin rauhansopimus marraskuussa 1995. Se allekirjoitettiin 14. joulukuuta 1995 Pariisissa.[26]

Etniset puhdistukset Bosnian sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bosnian kansanmurha
Mostarin evakoiminen

Erityisesti muslimit joutuivat sodassa etnisen puhdistuksen kohteeksi: heitä surmattiin usein joukoittain ja suljettiin keskitysleireihin. Lievemmissäkin tapauksissa muslimit ryöstettiin usein putipuhtaiksi ja heidän kotinsa joko räjäytettiin tai poltettiin. Monelle sodassa mukana olevalle serbille mahdollisuus ryöstää oli riittävä kannustin sotimiseen. Etnisistä puhdistuksista alettiin puhua laajalti vasta heinäkuussa 1992, vaikka niitä oli tehty Bosniassa jo maaliskuussa ja Kroatiassa viimeistään heinäkuussa 1991. Niihin osallistui alueen serbeistä noin kolmannes. Puhdistusten tarkoitus oli hävittää muslimien kulttuuri ja kansa Bosnia-Hertsegovinasta. Myös kroaatit harrastivat etnisiä puhdistuksia.

Kansainvälinen kriisinhallinta epäonnistui Bosniassakin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset neuvottelut eivät pysäyttäneet Bosnian sotaa, ennen kuin asetelma oli kääntynyt Bosnian serbeille epäedulliseksi ja Bosnian aluejako muistutti vuonna 1991 salaa karadjordjevossa sovittua[27]. Suurvallat toimivat Balkanilla epäröiden ja neuvottomasti. Länsimaat viivyttelivät tai eivät tehneet mitään, eivätkä heidän uhkauksensa tehonneet. Pakon edessä tehtiin kansainvälisesti hätäisiä, puolinaisia toimia[28]. Siviilejä ei kyetty auttamaan, sotaa hillitsemään ja jatkuviin ihmisoikeusrikoksiin puuttumaan. Tapahtumia entisessä Jugoslaviassa ohjasi lähinnä Bosnian serbiarmeijaksi naamioitu entinen Jugoslavian liittoarmeija. YK:n turvallisuusneuvoston jäsenmaat olivat lähes koko sodan ajan hyvinkin erimielisiä siitä, mitä kriisin hillitsemiseksi pitäisi tehdä. Kun YK perusti maaliskuussa 1993 Jugoslavia-tuomioistuimen, sen toiminta lepäsi tyhjän päällä, ja tuskin kukaan uskoi niihin aikoihin monenkaan sotarikoksista epäillyn joutuvan Haagiin oikeudenkäynteihin. Euroopan yhteisö EY yritti turhaan rajoittaa sotaa Bosniassa. Etyk, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous, oli vielä heikompi. Oikeudesta voimankäyttöön eniten ihmisoikeuksia rikkonutta osapuolta, Bosnian serbejä vastaan päätettiin kansainvälisesti jo vuoden 1992 alkupuolella[28], mutta siihen ei laajassa mitassa ryhdytty kuin vasta vuonna 1995. Monien mielestä voimankäyttö olisi kuitenkin auttanut mm Sarajevon piiritettyjä päätellen muutamasta välikohtauksesta[29], mutta se olisi vaatinut suurempia YK-joukkoja[30]. Poliittislla neuvotteluilla olis voitu avata Tuzlan lentokenttä[31]. Naton ilmaiskujen väitetään estäneen sodan lopussa esimerkiksi Goradzen valtauksen[32]. YK ei kyennyt estämään raiskauksia ja keskitysleireille sulkemisia, vaikka näihin puuttumisesta oli tehty erilliset päätökset[33]. YK-joukot suojasivat avustuskuljetuksia, joista monet joutuivat silti perääntymään tulituksen tieltä tai maksamaan piirittäjille veroa. Yhdysvaltalaiset pudottivat piiritettyihin kaupunkeihin avustustarvikkeita heti sodan alettua. Serbit ja muut ryöstelivät ja verottivat saarrettuihin kaupunkeihin matkaavia YK:n kuljetuksia[28]. Serbit sulkivat monesti Sarajevon lentoaseman ja estivät näin ilmasillan kautta tulevat avustuskuljetukset. Perille päässytkin apu oli monesti huonolaatuista, esimerkiksi eltaantuneita jauhoja, vanhoja sairaalavälineitä ja sydänlääkkeitä. Jotkut YK-sotilaat sortuivat itse erilaisiin kurittomuuksiin ja laittomuuksiin Bosnia-Hertsegovinan sodassa[34]. Vuoden 1994 syksyllä ja vuoden 1995 kesällä Bosnian serbit ottivat YK-sotilaita panttivangeiksi ja käyttivät heitä ihmiskilpinä Naton ilmahyökkäyksiä vastaan.

Länsimaat eivät haluneet lähettää joukkojaan Bosnia-Hertsegovinaan varsinkaan maasotaan. Entisen Jugioslavian alueella paikalliset sissiosastot olisivatkin olleet tehokkaita esimerkiksi Naton joukkoja vastaan. Ilmahyökkäyksiä kannatettiin herkemmin. Eri osapuolet, aluksi serbit ja myöhemmin muslimit sabotoivat kansainvälisen yhteisön tekemät rauhanehdotukset. Rauhanvälittäjinä toimivat entiset ulkoministerit Cyrus Vance Yhdysvalloista, David Owen Britanniasta ja Thorbjörn Stoltenberg Norjasta.

Vuonna 1993 Yhdysvallat pelkäsi Jugoslavian kriisin laajenemista Kosovoon. Tällöin sota olisi saattanut edetä Albaniaan ja Makedoniaan, jossa asuu paljon albaaneja. Tämä olisi saattanut ajaa keskenään kiistelevät NATO-maat Kreikan ja Turkin sotaan. Siksi Yhdysvallat lähetti rauhanturvaajia Makedoniaan.

Aseistetut joukot Bosnian sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bosniakkeja johti Alija Izetbegović, kroaatteja Mate Boban ja serbejä Radovan Karadžić. Muslimien armeijasta käytettiin nimeä Armija BiH, "Bosnia-Hertsegovinan armeija" ja kroaattien asejoukoista nimeä HVO.

Aseistettuja joukkoja, joita toimi Bosnian sodassa:

  • Kroaattien puolustuskokous (Hrvatsko Vijeće Obrane, HVO)
  • Bosnia ja Hertsegovinan armeija (Armija Bosne i Hercegovine, Armija BiH), tunnettu nimellä "Armija".
  • Serbitasavallan armeija (Vojska Republike Srpske, VRS) ja myöhemmin Bosnian serbiarmeija BSA.
  • Serbien "Valkoiset kotkat" (Beli Orlovi)
  • Serbien Arkanin "Tiikerit"
  • Serbien "Punabaretit"
  • Bosniakkien "Isänmaallinen liitto" (Patriotska Liga)
  • Bosniakkien "Vihreät baretit" (Zelene Beretke)
  • Kroaattien "Kroaattien puolustusvoimat" (Hrvatske Obrambene Snage HOS)
  • Monet muut puolisotilaalliset joukot

Tilinpäätos Bosnian sodasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisimpien arvioioiden mukaan Bosnian sodassa kuoli kaikkiaan 100 000–110 000 ihmistä, joista 40  % oli siviilejä.[35][36] Heti sodan jälkeen kuolonuhrien lukumääräksi arvioitiin noin 200 000 ihmistä.[19] Noin 1,8 miljoonaa ihmistä pakeni tai joutui karkotetuksi.

Sarajevolaisen tutkimuskeskuksen mukaan sodan aikana Bosniassa oli ainakin 400 vankileiriä.[37]

Bosnian merkittävimmistä sotarikollisista toinen, Radovan Karadžić pidätettiin lähellä Belgradia heinäkuussa 2008, Ratko Mladić pidätettiin Vojvodinassa 26. toukokuuta 2011.[38]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rutanen, Reijo: Serbia - Euroopan sairain mies. Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-869-9.
  • Terttu Lensu, Marijan hiljainen sota, WSOY 2000, WS Bookwell Oy Juva 2000, ISBN 951-0-24361-2
  • Marita Vihervuori: Tervetuloa helvettiin: välähdyksiä Jugoslavian perintösodasta, Otava 1999,ISBN 951-116-390-6
  • Roy Gutman: Kansanmurhan todistaja - raportti etnisistä puhdistuksista Bosniassa, Like 1993,ISBN 951-578-160-4
  • Yrjö Lautela ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut, VAPK-Kustannus 1992,ISBN 9513709566
  • Mary Kaldor, Uudet ja vanhat sodat, Kustannus Oy Taifuuni 2001, Tallinna 2001, ISBN 951-881-078-7, Riikka Taipale (suom.), http://www.taifuuni.com
  • Sarajevo ja sen ympäristö, Timo Virtala, Savukeidas 2013, ISBN 9789522680662
  • Luca moconesi, Mostarin tien liftarit - suomalainen palkkasoturi Bosnian sodassa, WSOY 1997, ISBN 951-021-906-1
  • Jani Anttola, Mustat lesket, Tammi 1998, ISBN 951-311-173-3
  • Bosnian conflict Encyclopædia Britannica. 2013. Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 24.1.2013. (englanniksi)
  • Slavenka Drakulić: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla, Suomen rauhanpuolustajat 2005, Pystykorvakirja, Like Helsinki 2005, ISBN 952-471-612-7 (sid.), Petri Stenman (suom), alkuteos They would never hurt a fly : war criminals on trial in The Hague

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Rutanen 2002, s. 94
  2. a b Rutanen 2002, s 39
  3. a b c Lautela 1992, s 68
  4. a b c d Lautela 1992, s 70
  5. a b c d Lautela 1992, s 69
  6. a b Lautela 1992, s 71
  7. Ramet 2006, p. 416
  8. a b c d Lautela 1992, s 102
  9. Lautela 1992, s 100
  10. a b c d Lautela 1992, s 101
  11. Johnstone 2007, s 134
  12. Virtala 2013, s 87
  13. a b c d Lensu 200, s 28
  14. a b c d Lensu 200, s. 26
  15. Lautela 1992, s 103, 104
  16. a b c d Virtala 2013, s 90
  17. a b c Lautela 1992, s 104
  18. a b c d Virtala 2013, s 91
  19. a b Encyclopædia Britannica.
  20. Kaldor 2001, s. 65
  21. Kaldor 2001, s. 67, s 68, s. 75
  22. Lensu 2000, s 38, s 96
  23. Lensu 200, s 78-80
  24. Rutanen 2002, s 122
  25. Rutanen 2002, s 123
  26. Erlanger S: The Dayton Accords: A Status Report 1996. NY Times on the Web. Viitattu 6.9.2009. (englanniksi)
  27. Kaldor 2001, s 82
  28. a b c Kaldor 2001, s 85
  29. Kaldor 2001, s 87
  30. Kaldor 2001, s 88
  31. Kaldor 2001, s 86
  32. Kaldor 2001, s 89
  33. Kaldor 2001, s 84, s 85
  34. Kaldor 2001, s 85, s 86
  35. Bosnian sodan uhrilukua tarkistettu reilusti pienemmäksi Helsingin Sanomat, 23.7. 2008.
  36. Bosnia's Book of the Dead BIRN, 21.6. 2007. [vanhentunut linkki]
  37. Bosnia: Struggle to Overcome Male Rape Taboo IWPR. Viitattu 15.8.2012.
  38. War crimes fugitive Radovan Karadzic arrested Guardian 2008

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bosnian sota.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaaneja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jani Anttola: Mustat lesket: vuosi vapaaehtoisena Bosnian muslimijoukoissa. Tammi 1998.