Yhdistyneet kansakunnat

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
الأمم المتحدة
United Nations
Organización de las Naciones Unidas
联合国 / 聯合國
Organisation des Nations Unies
Организация Объединённых Наций
YK:n lippu
YK:n lippu
Viralliset kielet arabia, kiina, englanti, ranska, venäjä, espanja
Pääsihteeri Ban Ki-moon
Perustettu 24. lokakuuta 1945
Jäsenvaltioiden lukumäärä 192 jäsenvaltiota
Päämaja New York, Yhdysvallat
Kotisivu http://www.un.org

Yhdistyneet kansakunnat[1] (lyhenne YK, engl. United Nations eli UN) on maailmanlaajuinen hallitusten välinen yhteistyöjärjestö, joka perustettiin 24. lokakuuta 1945 San Franciscossa Kansainliiton korvaajaksi. Maailmanjärjestö perustettiin toisen maailmansodan jälkeen edistämään kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta sekä ihmisoikeuksia.

Perustamispäivä 24.10. on kansainvälinen YK:n päivä ja se aloittaa YK:n aseidenriisuntaviikon. Yhdistyneiden kansakuntien viralliset kielet ovat englanti, ranska, espanja, venäjä, kiina ja arabia: näistä päivittäisessä käytössä ovat englanti ja ranska.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Organisaatio

YK:n päämaja New Yorkissa
Yleiskokouksen istuntosali YK:n päämajassa New Yorkista.
Turvallisuusneuvoston sali New Yorkissa.

YK:n organisaatio muodostuu kuudesta pääelimestä sekä New Yorkissa sijaitsevasta päämajasta. YK:n pääelimiä ovat yleiskokous, turvallisuusneuvosto, talous- ja sosiaalineuvosto, huoltohallintoneuvosto, kansainvälinen tuomioistuin ja sihteeristö.

[muokkaa] Yleiskokous

Yhdistyneiden kansakuntien päättävä elin on yleiskokous. Jokainen jäsenvaltio voi osallistua New Yorkissa pidettävään kokoukseen.

[muokkaa] Turvallisuusneuvosto

Yhdistyneiden kansakuntien päätösten toimeenpanon kannalta on keskeinen päätöslauselmia antava turvallisuusneuvosto. Turvallisuusneuvostossa on 15 jäsentä kerrallaan, joista pysyviä jäsenvaltioita ovat Venäjä (Neuvostoliiton kansainvälisoikeudellisena seuraajavaltiona), Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Yhdysvallat ja Kiinan tasavallan sijaan 1971 paikan saanut Kiinan kansantasavalta. Näin ollen niillä on mahdollisuus veto-oikeudella kieltää mikä tahansa päätöslauselmaehdotus.

Muut turvallisuusneuvoston jäsenvaltiot vuorottelevat kiertojärjestelmän perusteella. Niillä ei ole veto-oikeutta turvallisuusneuvoston päätösehdotuksiin. Turvallisuusneuvosto kokoontuu New Yorkissa.

[muokkaa] Talous- ja sosiaalineuvosto

Myös talous- ja sosiaalineuvosto toimii New Yorkissa. Sen päätöksenteossa on mukana nykyisin 54 jäsenmaata. Talous- ja sosiaalineuvoston alaisena toimivat muun muassa UNESCO, WHO ja FAO sekä muut vastaavat erityisjärjestöt.

[muokkaa] Huoltohallintoneuvosto

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen siihenastiset Saksan siirtomaat sekä eräät Turkille Lähi-idässä kuuluneet alueet joutuivat voittajavaltioiden hallintaan Kansainliiton mandaattialueina. Muutamat niistä, kuten Irak ja Libanon, itsenäistyivät jo ennen toista maailmansotaa tai sen aikana. Kun YK perustettiin, muutettiin jäljellä olleet mandaattialueet YK:n huoltohallintoalueiksi. Niiden hallintoa hoiti YK:n antamalla valtuutuksella jokin jäsenvaltio, yleensä sama, jonka hallussa ne olivat ennestään olleet mandaattialueina. Tällaisia alueita koskevia asioita käsittelemään perustettiin YK:n huoltohallintoneuvosto.

Myöhemmin kaikki huoltohallintoalueet itsenäistyivät ja myös huoltohallintoneuvosto on lakkautettu. Sitä koskevia YK:n peruskirjan artikloja ei kuitenkaan ole virallisesti kumottu.

[muokkaa] Kansainvälinen tuomioistuin

Kansainvälinen tuomioistuin sijaitsee Haagissa, Alankomaissa. Sen tehtävänä on hoitaa valtioiden välisiä kiistoja.

[muokkaa] Sihteeristö

Sihteeristö palvelee muita YK:n elimiä ja panee toimeen tehdyt päätökset. Sen tehtävänä on kokousten ja konferenssien järjestäminen sekä taustamateriaalien tuottaminen ja loppuraporttien laatiminen. Sihteeristö esimerkiksi johtaa katastrofi- ja kehitysapuhankkeita sekä valvoo vaalijärjestelyjä eri puolilla maailmaa.

Sihteeristön työntekijöiltä vaaditaan sitoutumista ainoastaan YK:n palvelukseen, mikä tarkoittaa, että sihteeristö ei saa ottaa vastaan minkään maan hallituksen tai viranomaisen ohjeita.

YK-sihteeristössä työskentelee noin 14 000 ihmistä, joista noin kolmannes New Yorkin päämajassa. Sihteeristöä johtaa pääsihteeri; yleiskokous nimittää tämän turvallisuusneuvoston suositusten pohjalta viideksi vuodeksi kerrallaan.

[muokkaa] Pääsihteeri

Ban Ki-moon, YK:n pääsihteeri 2007 alkaen.

Yhdistyneiden kansakuntien operatiivista toimintaa johtaa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri (engl. Secretary General).

Ensimmäinen varsinainen pääsihteeri oli norjalainen Trygve Lie (1946–1952), joka erosi kesken toisen vuonna 1950 alkaneen kautensa pääasiassa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton toivomuksesta.

Toinen pääsihteeri, ruotsalainen Dag Hammarskjöld (1953–1961), oli myös aktiivinen pyrkien rakentamaan Yhdistyneille kansakunnille itsenäistä roolia. Hän sai surmansa Pohjois-Rhodesiassa lento-onnettomuudessa yrittäessään ratkoa Kongon kriisiä esikuntansa kanssa.

Kolmas pääsihteeri oli burmalainen (myanmarilainen) U Thant (1961–1971). Neljännen pääsihteerin, itävaltalaisen Kurt Waldheimin (1972–1981) jatko kolmannelle pääsihteerikaudelle jäi Kiinan kansantasavallan esittämään vetoon. Viides pääsihteeri oli perulainen Javier Pérez de Cuéllar (1982–1991) ja kuudes egyptiläinen Boutros Boutros-Ghali (1992–1996), jonka jatko toiselle kaudelle jäi Yhdysvaltain vetoon.

Setsemännen pääsihterin Kofi Annanin toinen kausi päättyi vuoden 2006 lopussa. Hänen seuraajakseen ilmoittautui seitsemän varsinaista ehdokasta, joista eteläkorealainen Ban Ki-moon voitti kaikki turvallisuusneuvoston koeäänestykset ja valittiin kahdeksanneksi pääsihteeriksi yleiskokouksessa 13. lokakuuta 2006.

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Atlantin julistuksesta Yhdistyneiksi kansakunniksi

Churchill ja Roosevelt HMS Prince of Walesilla 1941.

Alun perin Yhdistyneet kansakunnat perustettiin liittoutuneiden maiden perustalle. Yhdistyneitä kansakuntia olivat ne maat, jotka liittyivät Winston Churchillin ja Franklin Rooseveltin 14. elokuuta 1941 taistelulaiva HMS Prince of Walesilla allekirjoittamaan kahdeksan kohdan Atlantin julistukseen. Julistuksessa määriteltiin Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan toista maailmansotaa koskevia tavoitteita ja sitä on verrattu Yhdysvaltain presidentti Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelmaan. Atlantin julistus oli osa Rooseveltin politiikkaa liittää Yhdysvallat toiseen maailmansotaan Britannian puolelle kuitenkaan sotaa itse julistamatta.

Yhtyminen Atlantin julistukseen tapahtui hyväksymällä 1. tammikuuta 1942 annettu Yhdistyneiden kansakuntien julistus, missä viitattiin Atlantin julistuksen periaatteisiin. Tämän vuoksi YK:n perustajajäseniin kuuluivat aluksi toisen maailmansodan voittajavaltiot Kiinan tasavalta, Neuvostoliitto, Ranska, Britannia ja Yhdysvallat liittolaisineen.

[muokkaa] Avoin liittoutuneiden järjestö

YK:n jäsenyys määriteltiin avoimeksi kaikille "rauhaa rakastaville valtioille", jotka hyväksyvät YK:n peruskirjan vaatimukset ja ovat järjestön mielestä halukkaita ja kykeneviä täyttämään nämä vaatimukset käytännössä. Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleet valtiot saattoivat liittyä jäseniksi vasta myöhemmin, kun niiden suhteet voittajiin oli saatu sopimuksin selvitetyksi.

YK:n maailmanpoliittinen merkitys alkoi korostua Korean sodan aikana. Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston istuntoja, joissa Kiinan tasavalta edusti Kiinaa. Neuvostoliiton vaatimus Kiinan kansantasavallan jäsenyydestä sai aikaan sen, että Yhdysvallat liittolaisineen kykeni käymään Korean sodan (1950–1953) YK:n nimissä. Näin Neuvostoliiton liittolaiset, Pohjois-Korea ja sitä tukevat kommunistisen Kiinan vapaaehtoiset, voitiin tuomita hyökkääjinä YK-järjestelmänkin puitteissa. Myös Neuvostoliitto ryhtyi sen jälkeen käyttämään veto-oikeutta turvallisuusneuvoston päätöslauselmia laadittaessa sekä valvomaan uusien jäsenvaltioiden hyväksymistä.

YK:n täydentäminen uusilla jäsenvaltioilla muotoutui jäseneriksi, ja Neuvostoliitto pyrki valvomaan sitä, että jokaisessa jäsenerässä olisi ollut myös sille ulkopoliittisesti myönteisiä valtioita, jottei länsivaltojen määräävyys YK:n yleiskokouksessa olisi lisääntynyt. 1970-luvulle tultaessa oli länsivaltojen määräävyys tasoittunut itsenäistyneiden siirtomaiden tullessa YK:n jäseniksi ja toisaalta pääasiassa kehitysmaista muodostuvien sitoutumattomien maiden liikkeen vuoksi. Yhdysvallat kykeni kuitenkin puolustamaan turvallisuusneuvostossa ulkopolitiikkaansa turvallisuusneuvoston viidelle pysyvälle jäsenelle varatulla veto-oikeudella mm. Israelia koskevien päätöslauselmien osalta. YK:n yleiskokouksessa kuitenkin Israelin valtioajatus, siionismi, määriteltiin lähinnä kehitysmaiden ja arabimaiden voimin rasismiksi, mikä myöhemmin kumottiin.

[muokkaa] Jäsenvaltiot

YK:n jäsenvaltiot

Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan allekirjoitti 26. kesäkuuta 1945 San Franciscossa 51 valtiota. Se astui voimaan 24. lokakuuta 1945, kun turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä ja suurin osa muista YK:n silloisista jäsenvaltioista oli sen ratifioinut.

Neuvostoliitosta YK:iin liittyivät Neuvostoliitto itse, sekä siihen jäseninä kuuluvat neuvostotasavallat Ukraina ja Valko-Venäjä, jotka olivat kärsineet erityisen paljon oltuaan taistelualueina toisessa maailmansodassa. Neuvostoliitto epäili brittiläisten kansainyhteisömaiden tuovan Britannialle moninkertaisen äänimäärän, kun taas Yhdysvaltain osavaltioiden ryhtyminen suoraan YK:n jäseniksi Valko-Venäjän tai Ukrainan tapaan olisi voinut olla Yhdysvaltain perustuslain vastaista.

Pohjoismaista Norja ja Tanska kuuluivat perustajajäseniin. Ruotsi ja Islanti liittyivät jäseniksi vuonna 1946.

Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleiden valtioiden, muun muassa Suomen, osalta mahdollisuus anoa YK:n jäsenyyttä muodostui vasta Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan syksyllä 1947. Kuitenkin suurvaltojen, lähinnä Neuvostoliiton sekä Yhdysvaltain ja sen liittolaisten, välisestä tasapainopolitiikasta johtui se, ettei 1950–1954 Yhdistyneisiin kansakuntiin otettu jäseniä, ennen kuin niitä oli riittävän suuri ja tasapuolinen joukko. Vasta 14. joulukuuta 1955 YK:n jäseniksi hyväksyttiin samanaikaisesti Albania, Bulgaria, Ceylon (nyk. Sri Lanka), Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Jordania, Kambodža, Laos, Libya, Nepal, Portugali, Romania, Suomi ja Unkari.

Kylmän sodan vuoksi myös molemmat Saksat olivat kauan YK:n ulkopuolella ja hyväksyttiin jäseniksi vasta vuonna 1973.

Kun Afrikassa sijainneet entiset siirtomaat etupäässä 1960-luvulla itsenäistyivät, ne liittyivät yleensä YK:n jäseniksi lyhyen ajan kuluessa itsenäistymisestään. Poikkeuksena oli valkoisen vähemmistöhallituksen itsenäiseksi julistama Rhodesia, nykyinen Zimbabwe, joka ei saanut kansainvälistä tunnustusta, ennen kuin siellä 1980-luvulla oli siirrytty enemmistövaltaan.

[muokkaa] Kiina ja YK

Merkittävä muutos Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioiden piirissä tapahtui 1971, kun Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsen, Kiinan tasavalta, syrjäytettiin Yhdistyneistä kansakunnista ja Kiinaa edustamaan valittiin Kiinan kansantasavalta Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen oikeuksin. Tämä Yhdysvaltain aikaansaama hanke perustui Richard Nixonin hallinnon ulkoasianministeri Henry Kissingerin sukkuladiplomatian, minkä tarkoituksena oli päästä vetämään yhdysvaltalaisjoukot Vietnamista ilman, että Yhdysvaltain liittolaisena toimiva Etelä-Vietnam häviää Vietnamin sodan Kiinan kansantasavallan Pohjois-Vietnamille myöntämän tuen vuoksi. Toinen mahdollistaja Yhdysvaltain Mao Zedongin johtaman Kiinan kansantasavallan tunnustamiseksi 1971 oli Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko Neuvostoliiton Hruštševin johdolla sanouduttua irti stalinismista.

Syrjäytettyään Kiinan tasavallan Yhdistyneistä kansakunnista Yhdysvallat kuitenkin takasi lainsäädännöllään Taiwanin tosiasiallisen itsenäisyyden sotilasavun ja turvallisuustakuiden muodossa. Taiwan 1971 oli Guomingdangin hallitsema diktatuuri, jota johti Jiang Jieshi, joka piti kiinni tiukasti yhden Kiinan politiikasta, siitä, että Kiinan tasavalta Taiwanilla on Kiinan valtion ainoa laillinen edustaja, ja Kiinan kansantasavalta on kapinallinen osa tätä Kiinaa. Myös Kiinan kansantasavalta pitää vielä nykyään kiinni yhden Kiinan politiikasta, jonka mukaan Taiwan on Kiinan kansantasavallan kapinallinen maakunta. Kiinan tasavallan demokratisoiduttua Guomingdang joutui välillä oppositioon, ja jotkut kannattavat myös yhden Kiinan politiikasta luopumista ja Taiwanin itsenäisyyttä.

[muokkaa] Uusimpia jäseniä

Sveitsi kieltäytyi pitkään liittymästä YK:hon, koska ei katsonut sen soveltuvan yhteen puolueettomuutensa kanssa. Vasta syyskuussa 2002 se liittyi jäseneksi samaan aikaan kuin tuolloin itsenäistynyt Itä-Timor. Viimeksi järjestöön liittyi 28. kesäkuuta 2006 192. jäsenvaltio, Montenegro.

[muokkaa] Suomi ja YK

Suomi jätti jäsenhakemuksen heti Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan 1947. Suurvaltapoliittisista syistä Suomi samoin useat muutkin maat kuitenkin hyväksyttiin jäseniksi vasta 14. joulukuuta 1955. Jo edellisenä vuonna oli kuitenkin perustettu Suomen YK-liitto tiedotusta antamaan ja koulutusta järjestämään.

Suomi korosti asemaansa YK:n jäsenenä ja puolueettomana rauhanturvaamisen kannattajana. Suomen ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen toimi Yhdistyneiden kansakuntien piirissä olikin kiireellä järjestetty osallistuminen Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvatoimintaan Dag Hammarskjöldin tiedustelun perusteella Siinailla Suezin kriisin jälkeen UNEF I -rauhanturvaoperaatiossa.

Erityisen aktiivinen Suomi onkin ollut juuri rauhanturvatoiminnassa, kansainvälisen oikeuden kehittämisessä, aseidenriisunnassa sekä monenkeskisissä kehitysyhteistyöhankkeissa. Suomesta tuli kehitysavun antajamaa 1960-luvulla.

Korkeita asemia maailmanjärjestössä on ollut ensimmäisellä naispuolisella apulaispääsihteeri Helvi Sipilällä, joka piti naisten asemaa näkyvästi esillä. Martti Ahtisaari on toiminut muun muassa YK:n hallinto- ja talousasioiden apulaispääsihteerinä sekä pääsihteerin erityisedustajana Namibiassa ja sittemmin erityislähettiläänä Kosovo-neuvotteluissa. Harri Holkeri toimi YK:n 55. yleiskokouksen, Millennium Assemblyn, puheenjohtajana 2000–2001.

28. toukokuuta 2008 Suomen ulkoasiainministeriö julkaisi Suomen YK-strategian, jossa hahmotellaan muun muassa Suomen tavoitteet YK:ssa ja sen operaatioissa ja yhteistyöhankkeissa.[2] Sen mukaan "Suomi pitää YK:ta keskeisimpänä monenkeskisen yhteistyön välineenä".

[muokkaa] Rahoitus

Yhdistyneiden kansakuntien sihteeristö laatii maailmanjärjestön sääntömääräisen talousarvion joka toinen vuosi. YK-virkamiesten palkat ja matkustuskustannukset käsittävät noin 60 prosenttia budjetista.

Sen sijaan esimerkiksi rauhanturvatoiminnan, katastrofiavun tai alajärjestöjen kehitysaputoiminnan rahoitusta ei lasketa kuuluvaksi sääntömääräisen talousarvion piiriin.

Jäsenvaltiot maksavat osuutensa niiden maksukykyyn perustuvan prosenttiasteikon mukaisesti, jonka yleiskokous on hyväksynyt. Vuonna 2000 yhden valtion maksimiosuudeksi YK-budjetista määriteltiin 22 prosenttia; tämä on Yhdysvaltain maksuosuus. Vuonna 2001 muut suurimmat maksajat ja niiden osuudet budjetista olivat:

  • Japani 19,63 %
  • Saksa 9,82 %
  • Ranska 6,50 %
  • Yhdistynyt kuningaskunta 5,57 %
  • Italia 5,09 %
  • Kanada 2,57 %
  • Espanja 2,53 %
  • Brasilia 2,39 %

[muokkaa] Saavutuksia

YK:n toiminnan ansiosta yli 80 entistä siirtomaavaltiota on saavuttanut itsenäisyytensä ja noin 170 alueellista konfliktia on ratkaistu rauhanomaisesti. Maailmanjärjestö on ollut mahdollistamassa vapaita vaaleja ainakin 45 valtiossa. Lisäksi YK on auttanut yli 80 poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen sekä ihmisoikeuksiin liittyvän sopimuksen täytäntöönpanossa.

[muokkaa] Kritiikkiä

Valtioiden vahva asema kansainvälisessä järjestelmässä on herättänyt arvostelua. Ne käyttävät YK-järjestelmässäkin pääasiallista valtaa. Käytännössä kansainvälisistä asioista päättävät jäsenvaltioiden hallitusten edustajat, usein valtionpäämiehet sekä ulko- tai pääministerit. Päätösten valmistelu on puolestaan uskottu YK-virkamiehille ja -edustajille, jotka ovat tavallisesti jäsenvaltioista rekrytoituja korkea-arvoisia virkamiehiä. Kansainvälinen järjestelmä eroaa täten merkittävästi länsimaisista poliittisista yhteiskuntajärjestelmistä, joissa valta on viime kädessä sen kansalaisilla. Kansainvälisten ja globaalien kysymysten ja ongelmien ratkaisuissa yksittäisten kansalaisten on luotettava valtioiden hallitusten pätevyyteen ja tahtoon hoitaa yhteisiä asioita.

Valtioiden yksinoikeus kansainvälisessä päätöksenteossa saattaa polkea alleen yksittäisten ihmisten ja ryhmien tarpeita. YK-järjestelmässä tätä epäkohtaa ovat pyrkineet korjaamaan erilaiset kansalliset tai kansainväliset kansalaisjärjestöt. [3]

[muokkaa] Kansalaisjärjestöt

Yhdistyneiden kansakuntien ihanteita vaalimaan ja järjestöä koskevaa tiedotusta hoitamaan on moniin maihin perustettu kansalaisjärjestöjä. Yksi näistä on Suomen YK-liitto.

Yhdistyneiden kansakuntien seitsemäs varsinainen pääsihteeri (1997–2006), ghanalainen Kofi Annan. (Kuva: Agência Brasil)


[muokkaa] Toimielimet

Yhdistyneiden kansakuntien rakennus Sveitsin Genevessä

[muokkaa] Erityis- ja yhteistyöjärjestöjä

Yhdistyneillä kansakunnilla on useita erityisjärjestöjä, kuten:

Muutamat erityisjärjestöistä ovat paljon vanhempia kuin YK itse, mutta toimivat nykyisin YK:n yhteydessä. Esimerkiksi Maailman postiliitto perustettiin jo vuonna 1874.

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ http://koibaali.kotus.fi/kielitoimisto/nimisto/usein_esitettyja_kysymyksia/federaatio.shtml
  2. ↑ Yhteistyön maailma - Suomen ulkoasiainhallinnon YK-strategia – Ulkoasiainministeriö 28.5.2008
  3. ↑ YK-liitto

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Aiheesta muualla

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdistyneet kansakunnat.

[muokkaa] Kirjallisuutta

Nobelin rauhanpalkinto: Palkinnonsaajat

1901: Dunant, Passy 02: Ducommun, Gobat 03: Cremer 04: Institut de droit international IDI 05: Suttner 06: Roosevelt 07: Moneta, Renault 08: Arnoldson, Bajer 09: Beernaert, d'Estournelles de Constant 10: Bureau International Permanent de la Paix 11: Asser, Fried 12: Root 13: La Fontaine 17: Punainen Risti 19: Wilson 20: Bourgeois 21: Branting, Lange 22: Nansen 25: Chamberlain, Dawes 26: Briand &Stresemann 27: Buisson, Quidde 29: Kellogg 30: Söderblom 31: Addams, Butler 33: Angell 34: Henderson 35: Ossietzky 36: Lamas 37: Cecil 38: Office international Nansen pour les réfugiés 44: Punainen Risti 45: Hull 46: Balch, Mott 47: Kveekarit 49: Boyd Orr 50: Bunche 51: Jouhaux 52: Schweitzer 53: Marshall 54: YK:n pakolaisapujärjestö 57: Pearson 58: Pire 59: Noel‑Baker 60: Lutuli 61: Hammarskjöld 62: Pauling 63: Punainen Risti 64: King 65: UNICEF 68: Cassin 69: Kansainvälinen työjärjestö ILO 70: Borlaug 71: Brandt 73: Kissinger, Le 74: MacBride, Satō 75: Saharov 76: B.Williams, Corrigan 77: Amnesty International 78: Sadat, Begin 79: Äiti Teresa 80: Esquivel 81: YK:n pakolaisapujärjestö 82: Myrdal, García Robles 83: Wałęsa 84: Tutu 85: Lääkärit ydinsotaa vastaan 86: Wiesel 87: Arias 88: YK:n Rauhanturvaajat 89: Dalai Lama 90: Gorbatšov 91: Suu Kyi 92: Menchú 93: Mandela, de Klerk 94: Arafat, Peres, Rabin 95: Pugwash-liike, Rotblat 96: Belo, Ramos Horta 97: Kampanja maamiinojen kieltämiseksi (ICBL), J.Williams 98: Hume, Trimble 99: Lääkärit ilman rajoja 2000: Kim 01: YK, Annan 02: Carter 03: Ebadi 04: Maathai 05: IAEA, ElBaradei 06: Yunus, Grameen Bank 07: Gore, IPCC 08: Ahtisaari

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Yhdistyneet_kansakunnat
Henkilökohtaiset työkalut
Muilla kielillä