Al Gore

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Albert Arnold Gore, Jr. Nobelin rauhanpalkinto
Al Gore at SapphireNow 2010 cropped.jpg
Al Gore vuonna 2010
Yhdysvaltain 45. varapresidentti
20. tammikuuta 199320. tammikuuta 2001
Presidentti Bill Clinton
Edeltäjä Dan Quayle
Seuraaja Dick Cheney
Tennesseen senaattori
3. tammikuuta 19852. tammikuuta 1993
Edeltäjä Howard Baker
Seuraaja Harlan Mathews
Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Tennesseen 6:nnesta piiristä
3. tammikuuta 19833. tammikuuta 1985
Edeltäjä Robin Beard
Seuraaja Bart Gordon
Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Tennesseen 4:nnestä piiristä
3. tammikuuta 19773. tammikuuta 1983
Edeltäjä Joe L. Evins
Seuraaja Jim Cooper
Tiedot
Syntynyt 31. maaliskuuta 1948 (ikä 66)
Washington, D.C., Yhdysvallat
Puolue Demokraatit
Puoliso Tipper Gore (aviol. 1970, asumusero 2010)
Lapset Karenna, s. 1973; Kristin, s.1977; Sarah, s. 1979; Albert 3rd, s. 1982.
Asuinpaikka Washington, D.C.
Koulutus B.A. (hallinto)
Tutkinnot Harvardin yliopisto (BA 1969)
Vanderbiltin yliopisto (1971-1971, 1974-1976)
Ammatti kirjoittaja, poliitikko, ympäristöaktivisti
Uskonto baptistinen
Allekirjoitus Al Gore Signature.svg
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t) Yhdysvallat
Puolustushaara maavoimat
Palveluvuodet 1969-1971
Sotilasarvo sotamies
reportteri
Joukkoyksikkö 20th Engineer Brigade
Taistelut ja sodat Vietnamin sota

Albert Arnold ”Al” Gore Jr. (s. 31. maaliskuuta 1948 Washington, D.C.) on yhdysvaltalainen poliitikko, joka oli Yhdysvaltain varapresidenttinä vuosina 19932001 ja demokraattisen puolueen presidenttiehdokas vuoden 2000 vaaleissa. Gore sai koko maassa noin puoli miljoonaa ääntä enemmän kuin vastaehdokkaansa George W. Bush, mutta enemmistövaalityyppisen vaalijärjestelmän takia Gore hävisi vaalit. Gorelle myönnettiin vuonna 2007 Nobelin rauhanpalkinto hänen ilmastonmuutoskysymyksen parissa tekemästään työstä.[1]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gore syntyi poliitikkoperheeseen Washingtonissa: Hänen isänsä, Albert Gore, Sr., oli pitkäaikainen senaattori Tennesseen osavaltiosta. Al Gore asui lukukausien ajan vanhempiensa kanssa Washongtonissa ja kävi poikakoulua St. Albans Episcopal School. Lomat hän vietti perheen maatilalla Tennesseessä.[2]

Gore Jr. valmistui Harvardin yliopistosta 1969. Hän värväytyi armeijaan ja toimi Vietnamin sodassa armeijan rintamareportterina 1969-1971. Palattuaan kotimaahan hän työskenteli toimittajana Tennesseessä ja opiskeli työn ohella filosofiaa ja oikeustiedettä Vanderbiltin yliopistossa.[1]

Siirtyminen politiikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietnamista palattuaan Gore oli jatkanut opiskeluitaan vaikka ei surittanut jatkotutkintoja. Hän sanoi että ei ollut kiinnostunut politiikasta. Hän kuitenkin päätti pyrkiä kongressin alahuoneen jäseneksi Tennesseestä, isänsä kotivaltiosta, kun hänen isäns seuraaja alahuoneessa jäi eläkkeelle 1976. 28-vuotias Gore asettui ehdokkaaksi ja sai 94% äänistä. Äänestäjät tunnistivat hänen nimensä. Gore tuli uudelleenvalituksi kolme kertaa.[2] Alahuoneessa hän käsitteli pääasiassa liittovaltion asevoimien sekä liikenne-, kauppa- ja tiedeministeriön budjetteja, säätäen muun muassa ARPANETin rahoitusta. Vuonna 2000 käyty keskustelu siitä, onko Gore sanonut "luoneensa internetin" liittyy tuonaikaiseen päätöksentekoon.[3]

Harvat olivat yllättyneitä Tennesseessä Goren pyrkimyksistä päästä kongressin ylähuoneeseen, mutta varhainen ajankohta ensimmäiselle senaattorikampanjalle oli melko odottamaton: Goren pyrkiessä ja päästessä senaattoriksi Tennesseestä 1984 hän oli vain 36-vuotias, 20 vuotta silloista senaattorien keski-ikää nuorempi. Vielä suurempi uutispaukku osavaltiossa oli Goren presidenttikampanja vuoden 1988 demokraattien esivaaleissa. Goren etelävaltioiden tukeen perustuva vaalistrategia kuitenkin petti pahan kerran Jesse Jacksonin hajauttaessa etelävaltioiden äänet: Demokraatit valitsivat Massachusettsin kuvernöörin Michael Dukakiksen presidenttiehdokkaakseen, ja Gore näytti vaipuvan unholaan.

Goren poika jäi auton alle vuonna 1989, ja perhe keskittyi yksityisasioihin muutaman vuoden ajan kunnesi poika toipui pahimman yli.[4] Gore ilmoitti että ei asetu ehdokkaaksi 1992.[2]

Vuonna 1992 demokraattien esivaalit voitti kuitenkin Arkansasin kuvernööri Bill Clinton. Clinton, jonka kampanja näytti aluksi tuhoon tuomitulta republikaanien ylivoiman edessä, päätti taata itselleen edes kahden osavaltion voiton vaaleissa valitsemalla itselleen varapresidenttiehdokkaan naapuriosavaltiosta. Kun vanhemman presidentti Bushin suosio sitten hiipui, Clinton voitti yllättäen vaalit ja Goresta tuli varapresidentti.

Aktiivinen varapresidentti Gore[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bill Clinton ja Al Gore

Gore ja Clinton ovat suunnilleen samanikäisiä ja heidän sanotana olevan ideologisesti lähellä toisiaan. Avustajien mukaan Clinton kysyi kaikissa tärkeisä päätöksissä myös Goren mielipidettä. Goren mielenkiinnon kohteina olivat etenkin teknologia- ja ympäristökysymykset. Hänen näkyvin tehtävänsä oli keskushallinnon uudistaminen.[2]

Asiantuntemuksen kääntöpuoli oli Goren kyvyttömyys tuoda sanottavansa esiin kiinnostavassa muodossa.[5]

Äänienemmistö ei auttanut vaalivoittoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Goren odotettu vuoden 2000 presidentinvaalikampanja republikaanien ehdokasta, George W. Bushia vastaan koostui epäonnistumisesta toisensa perään: vaikka hän oli koko kongressiuransa ajan ollut senaatin aktiivisin ympäristönsuojelija, vihreiden ehdokas Ralph Nader hajautti demokraattien äänet; vaikka Gore oli taistellut Vietnamissa 1969 ja Bush ei ollut, armeijan edustajat pitivät Gorea heikkona johtajana ja äänestivät lähes yksinomaan Bushia; vaikka Gore oli murskannut tiedoillaan eksyneeltä vaikuttaneen Bushin vaaliväittelyissälähde?, Gore hävisi ne koska äänestäjäkunta piti häntä ylimielisenä. Tästäkin huolimatta Gore sai yli puoli miljoonaa ääntä enemmän kuin päävastustajansa (Albert Gore 51,0 milj. ääntä, 48,4% äänistä; George W. Bush 50,4 milj., 47,9 %; Ralph Nader 2,9 milj, 2,7 %.

Al Goren tappion kuitenkin ratkaisi Yhdysvaltain valitsijamiesjärjestelmän lisäksi vaalien vaa'ankieleksi muodostunut Floridan osavaltio. Virallisten tulosten mukaan Bush voitti Floridassa 537 äänellä, vaikka vaaliepäselvyyksiä epäiltiin. Demokraatit syyttivät tästä Floridan sekavia äänestyslippuja, jotka olisivat saaneet Goren kannattajat äänestämään vahingossa arkkikonservatiivi Pat Buchanania, joka sai edellisiin vaaleihin verrattuna valtavasti kasvaneen äänipotin, kun taas republikaanien äänimäärä oli noussut vähän ja demokraattien äänimäärä laskenut merkittävästi. Lisäksi esitettiin syytöksiä siitä, että suurilta joukoilta mustia äänestäjiä, jotka ovat perinteisiä demokraattien kannattajia, oli viety erilaisista lakiteknisistä syistä äänioikeus ennen vaaleja. Epäilyksiin vaikutti myös, että Floridan kuvernööri oli osavaltion virallisesti voittaneen ehdokkaan veli, Jeb Bush. Äänten uudelleenlaskenta kuitenkin kiellettiin Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa äänin 5–4. Floridan osavaltion 25 valitsijamiesääntä päätyivät kaikki Bushille ja varsinainen valitsijamieskokous nimesi tämän Yhdysvaltain presidentiksi tammikuusta 2001 alkaen äänin 266–271.

Presidentinvaalien jälkeinen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gore jätti politiikan vuoden 2000 vaalien jälkeen. Hän työskentelee nykyään konsulttina eri suuryrityksille. Hän on myös kiertänyt ympäri maailmaa puhumassa ilmaston lämpenemisestä ja hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä. Suomessa hän kävi syyskuussa 2006.

Puheesta on myös tehty dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus (engl. An Inconvenient Truth), jonka ensi-ilta oli 24. toukokuuta 2006. Elokuvan ohjasi Davis Guggenheim ja se voitti kaksi Oscar-palkintoa vuonna 2007, mukaan lukien parhaan dokumenttielokuvan Oscarin.[6] Gore oli myös mukana järjestämässä konserttisarja Live Earthia, jolla kampanjoitiin ilmastonmuutosta vastaan.

Gore oli kehittämässä interaktiivista televisiokanavaa Current TV, joka perustettiin vuonna 2005 ja sai Emmy-palkinnon 2007. Vuonna 2013 Current TV myytiin Al-Jazeeralle.[1] Kaupasta seurasi oikeusujuttuja kauppahinnasta, alennuksista ja sopimusrikkomuksista.[7]

Vuonna 2007 Gore julkaisi kirjan The Assault on Reason jossa arvostellaan presidentti Bushin hallintoa. Vuonna 2013 ilmestyi ilmastonmuutoksesta kertova The Future: Six Drivers of Global Change.[1]

Gore kiletäytyi asettumasta Demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaaksi 2008.[8] Niin kauan kun Obama ja HIllary Clinton kilpailivat ehdokkuudesta, Gore ei ottanut julkisesti kantaa kummankaan puolesta, mutta kun Obama oli valittu demokraattien ehdokkaaksi, Gore ilmaisi tukensa tälle.[9]

Ilmastonmuutos ja Nobel-palkinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gore sai yhdessä Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n kanssa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2007 "työstään luodakseen ja levittääkseen tietoisuutta ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta ja tämän muutoksen torjuntaan tarvittavien toimien alkuunsaattamisesta".[10] Gore lupasi käyttää osuutensa miljoonan euron palkinnosta ilmastonmuutoksesta tiedottamiseen.[5]

Heti Nobelin saatuaan Gore yritti saada vuoden 2007 Balin ilmastokokouksessa aikaan sitovaa sopimusta aiempaa nopeammalla aikataululla.[11] Gore kommentoi Balilla Yhdysvaltain olevan vastuussa ilmastoneuvotteluiden pattitilanteesta.[12] Gore on ollut toteuttamassa lukuisia muitakin kampanjoita. Aloitteella Why? Why Not? yritetään saada 2000-luvulla syntyneiden ääni kuulumaan Pariisin ilmastokokouksessa 2015.[13]

Al Gore esittää kirjassaan Our choice, a plan to solve the climate crises (2009) ydinvoiman olleen kriisissä viimeiset 30 vuotta. Yhdysvaltoihin ei ole rakennettu yhtään ydinvoimalaa vuodesta 1973. Goren mukaan yhtenä pääsyynä ovat ydinvoiman korkeat kustannukset.[14][15]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Al ja Tipper Goren häät 19. toukokuuta 1970

Gorella on neljä lasta avioliitostaan Tipper Goren kanssa. Pari ilmoitti asumuserostaan 40 vuoden avioliiton jälkeen vuonna 2010. Gore seurustelee ympäristöaktivisti Eliabeth Keadlen kanssa vuodesta 2012.[16]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Al Gore Encyclopedia Britannica. Viitattu 19.10.2014.
  2. a b c d Candidates 1996 - Al Gore Biography 1996. CNN. Viitattu 19.10.2014.
  3. Krugman P: Al Gore and the Internet NY Times. Viitattu 19.10.2014.
  4. VP Albert Gore US Senate. Viitattu 19.10.2014.
  5. a b Antti Honkamaa, Katriina Mäkelä: Uusi yritys Valkoiseen taloon?. Iltalehti, 2007, nro 13.10..
  6. http://www.imdb.com/title/tt0497116/
  7. Al Gore Sues Al Jazeera Over TV Deal 15.8.2014. NY Times. Viitattu 19.10.2014.
  8. Al Gore Says Don't Count on Him Running for President in 2008 2006. Fox News. Viitattu 19.10.2014.
  9. Al Gore backs Obama for president CNN. Viitattu 19.10.2014.
  10. Peace 2007 12. lokakuuta 2007. Den Norske Nobelkomite. Viitattu 12. lokakuuta 2007.
  11. Gore haluaa uuden ilmastosopimuksen vuonna 2010 YLE 7.12.2007
  12. EU uhkaa boikotoida teollisuusmaiden ilmastotapaamista YLE 13.12.2007
  13. Al Gore wants to engage Millennials on climate change 22.9.2014. US Today. Viitattu 19.10.2014.
  14. Gore, Al.: Our Choice: A Plan to Solve the Climate Crisis, s. 152. Rodale Books, 2009. ISBN 9781594867347.
  15. A Review of Al Gore's New Book, Our Choice Daily Kos. Viitattu 19.10.2014.
  16. Al Gore not divorced from wife Tipper, confirms relationship with longtime girlfriend NY Daily News. Viitattu 19.10.2014.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gore, Al: Maapallo vaakakupissa. (Earth in the balance: Ecology and the human spirit, 1992.) Suomentanut Eeva Simola. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19346-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Al Gore.