Émile Durkheim

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Émile Durkheim
Emile Durkheim.jpg
Syntynyt 15. huhtikuuta 1858
Kuollut 15. marraskuuta 1917 (59 vuotta)
Kansallisuus Ranskan lippu Ranska
Tutkimusala Sosiologia
Tutkinnot École Normale Supérieure
Uskonnollinen kanta agnostikko

David Émile Durkheim (15. huhtikuuta 1858 Épinal15. marraskuuta 1917 Pariisi) oli ranskalainen sosiologi ja antropologi. Hänet tunnetaan Auguste Comten ohella nykyaikaisen sosiologian isänä, sillä suurelta osin hänen ansiostaan sosiologiasta tuli yliopistollinen oppiaine ja itsenäinen tieteenala. Hänellä oli Pariisissa ensimmäinen sosiologian professorin virka.

Durkheim oli myös ensimmäisen yhteiskuntatieteille omistetun aikakausjulkaisun Année Sociologiquen perustaja. Kyseistä nimitystä käytetään myös viittaamaan joukkoon Durkheimin koulukuntaan kuuluneita opiskelijoita, jotka kehittivät hänen sosiologista ohjelmaansa.

Durkheimin mukaan jokainen tieteenala tarvitsee oman tutkimuskohteensa. Sosiologian tutkimuskohteena olivat hänen mukaansa yhteiskunnalliset tosiasiat, joita sosiologin tuli pitää esineinä. Sosiologian tehtävä on tutkia yhteiskunnallisia tosiasioita sekä selittää yhteiskunnallisia ilmiöitä yhteiskunnallisilla seikoilla, tällöin luonnontieteelliset ja psykologiset selitykset tulee sulkea ulkopuolelle. Durkheimin mielestä sosiologia tuli käsitteidensä selkeydessä ja menetelmiensä täsmällisyydessä kehittää luonnontieteiden tasolle.

Tutkimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsemurhatutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Malliesimerkin yhteiskunnallisten ilmiöiden yhteiskunnallisesta selittämisestä Durkheim tarjosi laajassa itsemurhatutkimuksessaan. Siinä Durkheim osoittaa laajoja tilastollisia menetelmiä käyttäen itsemurhien johtuvan pääosin yhteiskunnallisista tekijöistä. Esimerkiksi yhteisön kiinteydellä sekä yhteisön toiminnalla on suora yhteys itsemurhien määrään.

1. Egoistinen itsemurha

  • Yhteisölliset suhteet katkenneet
  • Ei paikkaa yksilölle, pettynyt yhteisöön.
  • Protestanttiset, kapitalistiset yhteiskunnat, joissa kilpailua ja omia päämääriä korostetaan
  • Alhainen yhteiskunnallinen integraatio

2. Anominen itsemurha

  • Ei mahdollisuutta elää tavalla johon pyrkii; koulutus liian kallista tms.
  • Liittyy yhteiskunnallisen epäjärjestyksen tai muutoksen aikoihin; ei osaa sopeutua uuteen

3. Altruistinen itsemurha

  • Korkean integraation yhteisöt (alkukantaiset, sotilaalliset)
  • Samat päämäärät ja tunteet sekä tavat toimia
  • Ihminen uhraa itsensä yhteisölle; rintamalla kaatuneet, Japanin kamikaze-lentäjät

4. Fatalistinen itsemurha

  • Korkean sääntelyn yhteisö. Yksilö tekee normien pakottamana itsemurhan. Yhteisön säännöt tukahduttavat yksilön. (myös tapojen perinteiden sanelemana); esimerkiksi isäntiään kuolemaan seuraavat orjat.[1]

Vaikka Durkheimin itsemurhatutkimukseen on vuosien varrella kohdistunut runsaasti arvostelua, se oli ilmestyessään malliesimerkki yhteiskunnallisten tekijöiden vaikutuksesta yksilöiden elämään. Sitä kautta tutkimus loi pohjaa sille työlle, mitä sosiologit nykyisinkin tekevät.

Uskontoantropologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Durkheim käsitteli uskontoa yhteiskunnallisena ilmiönä teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot.[2] Yleisesti ottaen sen mukaan ihmisten palvomat jumalat ovat kuviteltuja olentoja, jotka yhteiskunta on tiedostamattomasti luonut välineiksi, joilla valvotaan yksilön ajattelua ja toimintaa.[3]

Durkheimin malli on seuraavanlainen. Monilla ihmisillä on uskonnollinen tunne, jonka mukaan he ovat alaisina yliluonnollisille olennoille, jotka antavat heidän toiminnalleen käskyjä. Durkheimilaisen käsityksen mukaan he tuntevat tällöin yliluonnollisen mahdin sijaan heitä voimakkaamman luonnollisen yhteiskunnan voiman. Yksilön sisäänsä sulkeva yhteiskunta synnyttää jäsentensä mieliin ajatuksen jumalasta, joka on tosiasiassa heijastus yhteiskunnasta.[4]

Yhteiskunta kohdistaa Durkheimin mukaan jäseniinsä ehdottoman tottelevaisuuden vaatimuksen, ja tämä heijastuu ihmisten käsityksenä pyhistä asioista sekä jumalasta, joka koetaan pyhäksi asettamisen vaatimuksen lähteeksi. Alkukantaisissa yhteiskunnissa tämä tunne yhteisön vaatimuksesta ehdottomaan kuuliaisuuteen on Durkheimin mukaan hyvin voimakas. Heimon käsityksillä ja tavoilla on ehdoton valta yli yksilöiden. Myös kehittyneissä yhteiskunnissa tämä alkukantainen ykseyden tuntu palaa osittain henkiin esimerkiksi sodan aikana, jolloin tunne kansallisesta yhteenkuuluvuudesta saa yksilöihin lähes rajattoman vaikutusvallan.[5]

Jumala koetaan myös yksilön viimeiseksi avunantajaksi. Ihminen on Durkheimin käsityksen mukaan olemukseltaan yhteisöllinen, riippuvainen laumastaan ja onneton joutuessaan siitä eroon. Yhteisö on ihmisen henkisen elinvoiman tärkein lähde. Durkheimin mukaan yksilö vahvistuu suorittaessaan ryhmän toisten jäsenten kanssa samaa ryhmää yhdistävän uskonnon palvontamenoja. Esimerkiksi latinan sanan religio kantana on ligare, joka tarkoittaa sitomista tai yhteenliittämistä.[6]

Jumala on siis Durkheimin mielestä vertauskuva yhteiskunnalliselle todellisuudelle, tekijälle joka on ollut olemassa kauan ennen yksilöä ja joka säilyy kauan hänen jälkeensä. Yhteiskunnan luonnollinen paine muuttuu käsityksesi jumalan yliluonnollisesta läsnäolosta, koska ihmisen mielellä on yleinen taipumus luoda mielteitä ja vertauskuvia. Jumala on tämän käsityksen mukaan homo sapiens -eläimen luomus, jonka tarkoituksena on säilyttää tämän olennon yhteiskunnallinen olemassaolo.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Durkheim, Émile: Itsemurha: Sosiologinen tutkimus. (Le suicide: Étude de sociologie, 1897.) Suomentanut Seppo Randell. Forum-kirjasto. Helsinki: Tammi, 1985. ISBN 951-30-6298-8.
  2. Durkheim, Émile: Uskontoelämän alkeismuodot: Australialainen toteemijärjestelmä. (Les formes élémentaires de la vie religieuse, 1912.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi, 1980. ISBN 951-30-5061-0.
  3. Hick, John: ”Epäuskon perusteet: Sosiologinen uskonnon teoria”, Uskonnonfilosofia, s. 43. (Philosophy of religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. 2. painos (1. painos 1969). Helsinki: Kirjapaja, 1992. ISBN 951-625-167-6.
  4. Hick 1992, s. 43.
  5. Hick 1992, s. 43–44.
  6. a b Hick 1992, s. 44.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sosiaalisesta työnjaosta. (De la division du travail social, 1893.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-511-8.
  • Sosiologian metodisäännöt. (Las règles de la méthode sociologique, 1895.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi, 1982. ISBN 951-30-5579-5.
  • Itsemurha: Sosiologinen tutkimus. (Le suicide: Étude de sociologie, 1897.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi, 1985. ISBN 951-30-6298-8. Uskontoelämän alkeismuodot: Australialainen toteemijärjestelmä. (Les formes élémentaires de la vie religieuse: Le système totémique en Australie, 1912.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi, 1980. ISBN 951-30-5061-0.

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fournier, Marcel: Émile Durkheim: A Biography. (Émile Durkheim, 2007.) Translated by David Macey. Cambridge: Polity Press, 2013. ISBN 978-0-7456-4645-9.
  • Vanamo, Jussi: Durkheimilainen sosiologia ja vuosisadanvaihteen radikalismi: Tieteellisen sosiologian kehitys, radikalistinen ideologia ja keskiluokan poliittinen nousu Ranskan Kolmannessa Tasavallassa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Helsinki: J. Vanamo, 1997. ISBN 952-90-9185-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]