Sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sekä Hiroshimaan että Nagasakiin pudotettiin atomipommi toisen maailmansodan lopussa elokuussa 1945. Kuvassa Nagasakin pommitusta seurannut sienipilvi.

Sota on järjestäytyneiden yhteisöjen välinen aseellinen konflikti. Sodan vastakohta on rauha, jota pidetään sodan poissaolona (ns. negatiivinen rauha) tai mahdollisesti sotaan johtavien rakenteellisten tekijöiden puuttumisena (ns. positiivinen rauha). Sodankäynti on sodan toteuttamista käytännössä. Nykyisin sitä säätelevät sekä kansainväliset sopimukset (ks. Geneven sopimukset) että kansainvälinen humanitaarinen tapaoikeus. Sodan etiikkaa käsittelee moraalifilosofian osa-alue (ks. sodan etiikka).

Sodan määrittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Clausewitzin kirjan Vom Kriege esikoispainos vuodelta 1832. Moni nykyajan tutkija pitää Clausewitzin määritelmää sodasta yhä onnistuneena.[1]

Yleisesti sotaa tutkitaan ja määritellään joko sosio-poliittisena tai lakitieteellisenä ilmiönä. Ensimmäinen antaa sijaa tieteelliselle tutkimukselle, kun jälkimmäinen on tärkeä yhteiskunnallisista ja käytännöllisistä syistä. Ensimmäisen näkökulman mukaan sota voi tapahtua vain kahden tai useamman hallinnollisesti järjestäytyneen (heimon, kaupunkivaltion, kansallisvaltion, valtakunnan) osapuolen välillä, kun lakitieteellisestä näkökulmasta sota on laillinen olotila, joka tasa-arvoisesti mahdollistaa kahden tai useamman ryhmän välisen aseellisesti käydyn konfliktin. Myös juridisesti asiaa lähestyvät painottavat hallinnollisuuden merkitystä, sillä kamppailu voidaan katsoa sodaksi vain jos sen osapuolia johdetaan poliittisesti järjestäytyneinä yksiköinä.[1]

Sosio-poliittinen määrittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Preussilaisen 1800-luvun sotateoreetikon Carl von Clausewitzin mukaan sota on osapuolten käymän poliittiisen vuorovaikutuksen jatkamista toisin keinoin. Näin ollen osapuolten välinen rauha ja rauhanomainen kanssakäynti keskeytyy ja muuttuu sodaksi sitä luovan politiikan vuoksi. Clausewitzin mukaan sota itsessään on kuin suuri kaksintaistelu, jossa ”käytetään väkivaltaa vastustajan pakottamiseksi noudattamaan meidän tahtoamme”. Sodankäynti puolestaan on dynaamista, luonnostaan epävakaata vuorovaikutusta toisilleen vihamielisten joukkojen, sattuman ja järkiperäisen laskelmoinnin välillä.[2]

Yksi vanhimmista määritelmistä Hugo Grotiuksen mukaan Ciceron luonnehdinta, jonka mukaan sota on ”valtioiden, tai valtioiden osien kamppailu, jossa käytetään väkivaltaa”.[3][4] Nykynäkemyksen mukaan sota ei kuitenkaan aina ole pelkästään valtioiden välillä käytävä kamppailu, sillä sodan osapuolina voivat olla myös uskonnollisesti, etnisesti, ideologisesti tai kulttuurisesti toisistaan poikkeavat ryhmät.[5]

1600-luvun filosofin Thomas Hobbesin mukaan jokainen valtio on jatkuvasti potentiaalisesti sodassa muita valtioita vastaan, koska bellum omnium contra omnes, ”kaikkien sota kaikkia vastaan” on luonnontila, ja rauha puolestaan päämäärä, joka perustuu järkeen. Hobbesin mukaan ihminen pelastui luonnontilasta vain järjestäytymällä yhteiskunniksi, valtioiksi. Rousseau taas omasi idyllisen käsityksen metsästäjä-keräilijöistä, jotka hänen mukaansa elivät rauhanomaisesti ja harmonisessa yhteydessä luontoon ja sen sijaan sotia alkoi esiintyä vasta valtioiden syntymisen jälkeen.[6][7] Hobbesin näkemys luonnontilasta vastaa Johan Galtungin konseptia negatiivisestä rauhasta, jonka mukaan rauha on pelkästään sotien välinen tila. Galtungin vastakonsepti positiivinen rauha sisältää puolestaan Hobbesin ajatuksen päämäärästä, eli yhteiskuntien potentiaalisen kyvyn säilyttää rauha ja edistää sen jatkuvuutta kaupankäynnin ja yhteistyön sekä järkeen perustuvan diplomatian keinoin.[8]

Sosiologi Trutz von Trothan mukaan sota on ”organisoitua ja kollektiivista materiaalin vahingoittamisen, tappamisen ja tuhoamiseen tarkoitetun teknologian, erityisesti aseiden käyttämistä”. Lisäksi osapuolten jäsenten on sodan aikana alistuttava kärsimyksiin, kuolemaan sekä oltava valmiit tappamaan.[9]

Melvin Smallin ja J. David Singerin sekä Karl W. Deutschin ja Dieter Senghaasin määritelmän mukaan sota on mikä tahansa tapahtumien sarja, joka täyttää seuraavat ehdot: [1]

1) Laajuus: yli 1 000 ihmistä tapetaan vuodessa sotatoimista johtuvista syistä.
2) Suunnitelmallisuus: mikäli konflikti on etukäteen valmisteltu, tai sitä ylläpitävät suuret järjestäytyneet yhteisöt
3) Laillisuus: konflikti on vakiintuneiden hallinnollisesti tai näennäisen hallinnollisesti järjestäytyneiden yhteisöjen laillistama, jolloin suurimittaista tappamista ei pidetä rikoksena vaan velvollisuutena.

Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen johtaja Torsti Sirén on huomauttanut, että sota on politisoitunut termi: asiaintilaa voidaan kutsua sodaksi, jos näin on yleisesti alettu tehdä.[10]

Lakitieteellinen määrittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lainsäädännöllisesti valtioiden välisissä sodissa ja aseellisissa selkkauksissa vastapuoli kieltää valtion suvereniteetin julkisen vallan käyttöön valtion alueella. Tällöin kyseisten osapuolten alueet tulevat sotatoimialueeksi, jotka käsittävät valtioiden maa-, meri- ja ilmatila-alueet, lukuun ottamatta demilitarisoituja alueita. Sodan osapuolet saavat harjoittaa sodankäyntiä vain sotatoimialueella laillisten sotatoimien mahdollistamin keinoin.[11]

Nykyaikaisen kansainvälisen lainsäädännön pohjan loi hollantilainen 1600-luvun oikeusfilosofi ja lakimies Hugo Grotius teoksessaan De Jure Belli ac Pacis ("Sodan ja rauhan laeista"). Grotiuksen teos perustuu luonnonoikeuteen ja se sisältää mm. Ciceron, kirkkoisä Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen teorioita sodan etiikasta ja sodan oikeutuksesta.[12]

Grotiuksen mukaan sota on oikeutettu, jos se täyttää seuraavat ehdot yhtäaikaisesti:[12]

  • Oikeutetun osapuolen on tullut kärsiä vahinkoja hyökkäyksestä, jotta itsepuolustusta voidaan pitää oikeutettuna. Goetiuksen perustelun mukaan ihminen elää olosuhteissa, joissa täydellistä turvallisuutta ei koskaan voida taata, joten pelkkä pelko uhan olemassaolosta ei riitä oikeutetun sodan syyksi.
  • Sodan aiheuttamat kulut ja tappiot pysyvät suhteellisina.
  • Vastarinnalla on realistiset mahdollisuudet onnistua.
  • Kansakunnat ovat julistaneet sodan julkisesti.
  • Sodan voi julistaa vain lailliseksi katsottu taho.
  • Sota on aloitettu viimeisena keinona sen jälkeen kun kaikki muut keinot sodan välttämiseksi on käytetty.

Grotiuksen teos toimi perustana vuonna 1907 laaditulle kansainväliselle Haagin sopimukselle, joka käsittelee laillisia ja laittomia sodankäynnintapoja. Haagin sopimukset johtivat Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamiseen 1998.[12]

Sotaisuus luonnossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien käymisen uskottiin pitkään rajoittuvan pelkästään ihmiskuntaan. 1960-luvun puolivälissä Jane Goodall aloitti pitkän tutkimustyönsä simpanssien parissa, joka kumosi aiemman käsityksen ja samalla simpansseista eläneen myytin, jonka mukaan ne olivat reviireistä piittaamattomia lempeitä ja leikkisiä kasvissyöjiä. Goodall huomasi, että simpanssit metsästävät ja syövät lihaa, ovat mustasukkaisia, reviiritietoisia ja riitaisia. Simpanssit tekevät yhteistyötä saalistaessaan pieniä nisäkkäitä ja toisia apinoita. Urokset partioivat laumansa reviirin raja-alueita ja hyökkäävät raivokkaasti tunkeutujan kimppuun. Lisäksi Goodall dokumentoi vuosia kestäneen sodan kahden saman lajin simpanssiryhmän välillä. Lauman urokset tekivät iskuja naapurilauman alueelle tappaen yksitellen ensin urokset ja myöhemmin muut jäsenet, lukuunottamatta siihen liittyneitä naaraita. Kun toinen lauma oli tuhottu, voittajaosapuoli liitti sen alueen omaansa.[13]

Tiedekirjailija Robert Ardrey päätteli, että sotaisuus liittyy lihansyöntiin ja pyrki paleontologi Raymond Dartin kanssa luomaan kuvaa ihmisen ja apinan linkkinä tuolloin pidetystä Australopithecuksesta "lihansyöjä-tappaja-apinana". Etologi Konrad Lorenz huomautti, että kasvissyöjälajien sisäinen taistelu on joskus jopa lihansyöjälajeja raaempaa ja jatkuvampaa. Lisäksi lihansyöjälajien sisäinen taistelu erosi sekä rituaalinomaisilta tavoiltaan että syiltään pelkästä saalistaja-saalis-suhteesta, jossa tappaminen on tarkoituksenmukaista pelkästään ruoan vuoksi. Sen sijaan molempien lihan- ja kasvissyöjälajien motiivit ovat samankaltaisia kun kyseessä on lajin sisäinen kamppailu: syynä ovat resurssit (vesi, ruoka ja elintila) sekä naaraiden tavoittelu. Lorenz huomautti tosin, että useimpien lajien kohdalla lajikumppanin tappamista vältetään.[14] Ihmisen ohella vain simpanssiuroksilla on todettu olevan toisiaan muistuttava kyky liittoutua ja tehdä organisoitua yhteistyötä, ja tämän vuoksi jotkut pitävät ihmiskunnan sotaisuutta evolutiivisena perintönä.[15][16]

Primitiivinen sota ja antropologinen ongelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikkalaisia sotureita 1920-luvulta. Osa on varustautunut kivikautisin asein.

Joidenkin käsitysten mukaan sotaisuus kuuluu ihmislajin biologiaan. Ensimmäisiin esimerkkeihin kuului Herbert Spencerin aikanaan suosittu sosiaalidarvinistinen teoria sodankäynnistä luonnonvalinnan välineenä, joka karsii joukosta heikoimmat yksilöt ja lisää näin lajin laadullista elinvoimaisuutta. Vaikka Darwin itse oli varoittanut yrityksistä siirtää primitiivisen kulttuurin analysoimiseen soveltuvaa sosiaalidarvinismia moderniin yhteiskuntaan, teoria sai kannatusta mm. natsi-Saksassa ja pohjusti tietä Adolf Hitlerin valtaannousulle.[17][18] Nämä ajatukset edustavat samalla jatkumoa Hobbesin kuvailemalle "luonnontilalle". Tätä vastaan asettuivat varsinkin 1940-luvulta lähtien "rousseaulaiset" antropologit, joiden keskuudessa ajatus heimoyhteisöjen rauhanomaisuudesta sai sijaa, koska maailmansotien ja holokaustin kaltaisten koettelemusten vuoksi Hobbesin ajatus sivilisaatiosta järjen edustajana ei vaikuttanut uskottavalta.[19]

Vuonna 1940 julkaistussa ja runsaasti huomiota keränneessä artikkelissaan "Sota on vain keksintö - ei biologinen välttämättömyys" antropologi Margaret Mead ilmensi vahvasti Rousseaun ajatuksia, vaikka totesi itsekin, että joissakin heimoyhteisöissä esiintyi sotaa. Monet myöhemmät antropologit jatkoivat tätä pyrkien tutkimuksissaan primitiivisistä heimoyhteisöistä unohtamaan sodankäynnin olemassaolon lähes kokonaan.[20]

Vuonna 1996 antropologian professori ja arkeologi Lawrence Keeley julkaisi kiistellyn tutkimuksen War Before Civilization: the Myth of the Peaceful Savage[21]. Keeley katsoi, että sodankäyntiä esiintyi hyvin laajasti ja yleisesti suurimmassa osassa primitiivisiä yhteisöjä ennen valtioiden kaltaisten yhteisöjen syntymistä.[22] Yksi yleisistä "rousseaulaisten" antropologien väittämistä on ollut Amerikan mantereen metsästäjä-keräilijäkulttuurien ja yksinkertaisten maanviljelijäkulttuurien rauhanomaisuus ennen eurooppalaisten saapumista. Vastoin tätä oletusta Keeleyn aineisto osoittaa, että mantereelta on löytynyt lukuisia todisteita sodista, linnoittautumisista, aseista ja joukkomurhista ennen valkoisten tuloa myös näiden kulttuurien keskuudessa. Vahvistavia tutkimuksia on ilmestynyt sen jälkeen eri alojen tutkijoilta, kuten arkeologi Steven E. Blancilta.[23] On laskettu, että 1900-luvulla kuoli noin 100 miljoonaa ihmistä sotien uhrina. Keeleyn mukaan tyypillinen heimoyhteiskunta menetti keskimäärin noin 0,5 prosenttia väkiluvustaan taisteluissa joka vuosi. Jos sama suhteutetaan 1900-luvun väestöihin, se vastaisi 2 miljardia sodissa kuollutta.[24] Toisaalta Keeleyn esittämiä arvioita heimoyhteiskunnille tyypillisestä väkivaltaisesta kuolleisuudesta on myös kyseenalaistettu.

Pään alueen vammat ovat tyypillisiä sodassa.

Keeleyn tutkimus pohjasi laajaan arkeologiseen todistusaineistoon, jota on sodankäynnistä puhuttaessa olemassa noin 10 000 vuoden ajalta. Ihminen oli kuitenkin jo kehittynyt suhteellisesti eikä arkeologinen näyttö siksi pysty vastaamaan tyhjentävästi kysymykseen sodankäynnin yleisyydestä sitä edeltävältä ajalta eli paleoliittiselta kaudelta, joka ulottuu noin 2 miljoonan vuoden päähän ja jonka aikana suurin osa ihmisen evoluutiollisesta kehityksestä tapahtui. Varhaisin todiste ihmisten välisestä väkivallasta on noin 50 000 vuoden takainen neandertalinihminen, joka oli kuollut oikeakätisen vastustajan aiheuttamaan pistohaavaan rinnassa. Ihminen otti hautaamisen käyttöön vasta myöhäispaleoliittisella kaudella, ja sen vuoksi varhaisia todisteita sotimisesta ja joukkomurhista löytyy kauden haudoista.[25]

Nykytutkijoista muun muassa Brian Ferguson pitää Keeleyn ja muiden esittämiä arkeologisia todisteita myöhäispaleoliittisesta sodankäynnistä suurelta osin kyseenalaisina.[26] Antropologi Douglas P. Fry on tutkimuksessaan The Human Potential For Peace pyrkinyt kiistämään käsityksen sodan luonnollisuudesta.[27] Hän on tutkinut kansoja ja heimoyhteisöjä, joiden keskuudessa ei esiinny tai esiintyy erityisen vähän väkivaltaa ja aggressiivisuutta. Fryn mukaan empiirinen aineisto ei tue väitettä, että sotaisuus olisi evolutiivinen sopeutuma. Sotaisaa elämäntapaa vaalivilla miehillä on usein keskimääräisesti vähemmän lapsia kuin rauhanomaisemmin elävillä.[27] Sekä Ferguson että Fry katsovat sodan varsinaisesti ilmaantuneen ns. kompleksisten metsästäjä-keräilijäyhteisöjen myötä, pääasiassa siis paleoliittisen kivikauden jälkeen. Kysymys on edelleen kiistelty.

Sodan syntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioiden välillä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioiden välillä sota voi alkaa kolmella tavalla:[12]

  • Yksipuolisella sodanjulistuksella (Declaration of War).
  • Valtio voi todeta olevansa sodassa (Proclamation of War).
  • Valtio voi aloittaa sodan aggressiivisella sotatoimella (Act of War), jonka kohteeksi joutunut valtio katsoo sotatoimen sodanjulistukseksi.

Sotatila voi säilyä, vaikka toisen osapuolen laillinen hallitus olisi lakannut olemasta sodan aikana.[12]

Sotia ei ole aloitettu yksipuolisilla sodanjulistuksilla vuoden 1945 jälkeen, koska YK:n perustamiskirja kielsi sotilaallisen voiman käytön ensimmäisenä. Viimeisin Yhdysvaltojen muodollinen sodanjulistus on vuodelta 1942, jolloin se julisti saman päivän aikana sodan Saksan liittolaisille Romanialle, Bulgarialle ja Unkarille.[28] Viimeisen kerran muodollista yksipuolista sodanjulistusta käytettiin 1945, kun Neuvostoliitto julisti sodan Japanille toisen maailmansodan lopulla. Tämän jälkeen sotiin osallistuneet valtiot ovat välttäneet sotatilan julistamista. Esimerkiksi Britannia ei kutsunut Suezin kriisiä tai Falklandin sotaa sodiksi, vaan kriiseiksi tai konflikteiksi. [29] Valtiot ovat käyttäneet myös termejä sotilaallinen väliintulo tai poliisitoimi.[12]

Valtion sisällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisen lainsäädäntö tekee eron pienempien konfliktien, kuten mellakoiden tai levottomuuksien, joissa järjestys palautuu suhteellisen nopeasti ja rajoitetuin voimatoimin sekä suurten toisiaan vastustavien poliittisten yhteisöjen välisten aseistettujen kansannousujen välille. Tilanteessa, jossa valtion sisäinen konflikti laajenee vaikuttamaan toisiin valtioihin, ulkopuoliset valtiot voivat katsoa maassa vallitsevan kansannousun. Kansannousun tunnustaminen virallisesti tai de facto osoittaa, että ulkopuolinen valtio käsittää kapinalliset laillista valtaa tavoittelevaksi ryhmäksi. Vaikka kansainvälisen lainsäädännön määritelmä kapinallisten laillisesta statuksesta ei ole tarkka, tyypillisesti kapinallisiksi tunnustetuilla katsotaan olevan lain edessä samat oikeudet kuin sotilaalla. Mikäli kapinallisille myönnetään sotaa käyvän osapuolen status, heitä kohdellaan tasa-arvoisena ja vastuullisena osapuolena sekä neuvotteluissa että mahdollisesti sotarikoslakeja sovellettaessa. Tämän tunnustuksen myöntäjän tulee omaksua neutraali suhtautuminen kapinallisiin.[30]

Sodankäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: sodankäynti

Taistelutahtoon vaikutetaan esimerkiksi propagandalla ja pelottelulla. Kaupunkien pommittaminen, ruoan ja veden saannin häirintä, sekä lämmön ja sähkön saannin katkaiseminen vaikuttavat sekä taistelukykyyn että -tahtoon. Vastustajan tuhoaminen voi tapahtua poistamalla vastapuolen poliittiset ja symboliset tunnusmerkit ja korvaamalla ne voittajan omilla sekä hajottamalla aiemmat hallintoelimet ja korvaamalla ne voittajan omalla hallinnolla (esim. miehityshallinto) tai voittajalle myötämielisillä hallintoelimillä (esim. nukkehallitus).lähde?

Sotavoimien käyttöä eli sodankäyntiä ohjaa strategia. Sodankäynti koostuu operaatioista, joita ohjaa operaatiotaito. Operaatiot koostuvat edelleen taisteluista, joita ohjaa taktiikka. Sotavoimat koostuvat puolestaan asevoimista, jotka jaetaan maa-, ilma- ja merivoimiin.

Sotaa koskeva lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luftwaffen ilmahyökkäyksen uhreja Puolassa 1939.

Tavoitteellisuus tekee sodasta poliittista toimintaa. Jos tavoitteisiin päästään neuvottelemalla tai sodan uhalla, ei kalliiseen taisteluun ole tarvetta. Esimerkiksi humanitaarisen oikeuden ensimmäisen kansainvälisen sopimuksen motiivina saattoi olla tarve hillitä sotilasmenoja. Pietarin julistus 1868 sopimus kieltää tiettyjen ammusten käytön sodassa ja se vaikuttaa edelleen kansainvälisiin sopimuksiin.[31]

Kansainvälisen oikeuden mukaisesti sotaa voivat käydä vain itsenäiset valtiot tai sodankävijöiksi tunnustetut kapinalliset. Näin myös kapinallisia sitovat kansainvälisen oikeuden sotaa käsittelevät säännökset. Nykyaikana sotilaallisten konflikteja ja sodankäyntimenetelmiä rajoittavat kansallisen lainsäädännön lisäksi kansainväliset sopimukset, kuten Geneven sopimukset, YK:n sopimukset ja komiteat sekä rikostuomioistuimet, kuten Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICJ), jolla on kansainvälinen toimivalta rangaista osapuolia sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhonnasta.

On kuitenkin huomattava, etteivät kaikki valtiot ole allekirjoittaneet kaikkia sopimuksia. Osa allekirjoittaneista valtioista tulkitsee sopimusten pykäliä eri tavoin. Esimerkiksi ympäristösodankäyntiä koskevat sopimukset, kuten YK:n Yleissopimus ympäristön muuttamismenetelmien sotilaallisen tai muun vihamielisen käytön kieltämisestä (ENMOD) tai Geneven kemiallista sodankäyntiä koskeva sopimus vuodelta 1925 eivät jokaisen osapuolen mielestä estä käyttämästä esimerkiksi Agent Orangen kaltaisia kasvimyrkkyjä.[32] Kansainvälinen lainsäädäntö ei myöskään pysy aina mahdollisesti siviiliväestölle ja ympäristölle vaaraa aiheuttavan sotateknologisen kehityksen perässä. Yksi nykyajan kysymyksistä on köyhdytetty uraani, jonka käyttö ammuksissa ei ole useimpien NATO-maiden mukaan aiempien sopimusten mukaan kielletty eikä myöskään tähänastisen näytön mukaan vaarallista, vaikka erilaiset organisaatiot pyrkivät saamaan aikaan sen kieltävän sopimuksen.[33][34][35]

Sodan luokittelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimitykset Luonne Esimerkit
Hajoamissota Sota, jossa valtio tai valtakunta hajoaa useampiin osiin Jugoslavian hajoamissodat
Hyökkäyssota Toisen osapuolen provosoimattomasta hyökkäyksestä käynnistyvä sota. Hyökkäyssodan suunnittelu määriteltiin rikokseksi Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynneissä.[36] Useat natsi-Saksan toisen maailmansodan aikana aloittamat sodat,[36] kuten Puolan offensiivi, taistelu Norjasta, operaatio Barbarossa. Myös Suomea syytettiin hyökkäyssodan käymisestä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945–1946.[37]
Ekonominen sota Taloudellisen sodankäynnin keinoin käytävä sota, jolla tähdätään vastustajan voittamiseen taloudellisella kilpailulla ja kauppasaarrolla. Kylmä sota, Kuuban kauppasaarto
Epäsuora sota Konflikteja, joita suurvallat kävivät sisällissotia käyvien maiden välityksellä kylmän sodan aikana. Vietnamin sota, Korean sota
Irtautumissota Sota, jossa valtion osa pyrkii irtautumaan omaksi valtiokseen, yleensä käytetään termiä sisällissota. Yhdysvaltain sisällissota, Slovenian sota
Itsenäisyyssota Sota, jossa jokin maa itsenäistyy esimerkiksi siirtomaavallan alaisuudesta. Algerian sota, Indokiinan sota, Yhdysvaltain vapaussota
Kansalaissota Sisällissota, jota käyvät lähinnä vain valtion kansalaisista muodostuvat osapuolet ilman ulkomaiden tai muiden valtion ulkopuolisten tahojen osallistumista. Englannin sisällissota
Kansansota Sota, johon suuri osa kansasta osallistuu vapaaehtoisesti. Napoleonin hyökättyä Venäjälle vapaaehtoiset talonpojat nousivat aseisiin ranskalaisia vastaan. Isänmaallinen sota
Kauppasota Valtioiden välinen, poikkeuksellisissa oloissa tapahtuva ylimitoitettu kilpailu, jossa normaalit kaupankäyntiä säätelevät menettelytavat ovat saaneet väistyä.[38] Oopiumisodat, Turskasota
Kybersota Vihollisen tietojärjestelmiä vastaan suunnatut hyökkäykset. Viron patsaskiistaa seuranneet palvelunestohyökkäykset
Maailmansota Sota, joka vaikuttaa useisiin valtioihin useissa maanosissa ympäri maailmaa. Ensimmäinen maailmansota, toinen maailmansota
Perimyssota Hallitsijasuvun haarojen välillä vallasta käyty sota Espanjan perimyssota
Ryöstösota Yhteisö tai valtio hyökkää toisen alueelle tavoitellen omaisuutta ja/tai resursseja. Rappasodat
Siirtomaasota Siirtomaavallan alaisen siirtomaan alueella käyty sota, jota siirtomaavalta käy joko siirtomaan alkuperäisväestöä, sitä asuttavia kolonialisteja tai toista, kyseistä aluetta havittelevaa valtiota vastaan. Zulu-sota, Buurisota, Sepoykapina, Indokiinan sota
Sijaissota Sisällissota tai paikallinen sota, johon sekaantuu ulkopuolisia osapuolia, jotka näin käyvät epäsuorasti sotaa toisiaan vastaan. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät useita sijaissotia toisiaan vastaan. Korean sota, Vietnamin sota, Afganistanin sisällissota
Sissisota Sissisodankäynnin keinoin käyty sota miehittäjää, hallintoa tai toista valtiota vastaan vastaan. Kuuban vallankumous, Afganistanin sota, Partisaani
Sisällissota Poliittisen ja järjestäytyneen yhteisön, yleensä valtion sisällä käytävä sota. Sisällissodassa voi olla mukana myös valtion ulkoisia osapuolia auttamassa jompaakumpaa osapuolta. Suomen sisällissota, Espanjan sisällissota, Biafran sota
Totaalinen sota Sodan muoto, jolloin valtio alistaa kaikki käytettävissä olevat resurssinsa sotaan, jota se käy vastustajan koko olemassaolon kirjoa vastaan. Toinen maailmansota
Uskonnollinen sota, Uskonsota, Pyhä sota Eri uskontojen tai erilaisten uskonnollisten näkemysten edustajien välillä käyty sota. Ristiretket, Jihad, uskonpuhdistusta seuranneet sodat
Valesota Vaihe toisessa maailmansodassa, jonka aikana ei tapahtunut suuria sotatoimia sodanjulistuksista huolimatta. Valesota
Vallankumoussota Vallankumousta seurannut sota Ranskan vallankumoussodat, Venäjän sisällissota
Ydinsota Ydinasein käytävä sota Varsinaista ydinsotaa ei ole käyty, mutta Yhdysvallat käytti ydinaseita Japania vastaan toisen maailmansodan lopulla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta sota.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Giuseppe Caforio: Handbook of the Sociology of the Military. Springer, 2003. ISBN 0306472953.
  • Yôrām Dinstein: War, Aggression and Self-defence. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0521850800.
  • Bradley A. Thayer: Darwin and International Relations: On the Evolutionary Origins of War and Ethnic Conflict. University Press of Kentucky, 2004. ISBN 0813123216.
  • Henry Wager Halleck: Elements of International Law and Laws of War. Lippincott & Co, 1866.
  • Hugo Grotius: On the Law of War and Peace (De Jure Belli ac Pacis). Lontoo, 1814 (alkup. Amsterdam 1625). Teoksen verkkoversio.
  • Azar GatWar in human civilization. Oxford University Press, 2006. ISBN 0-19-926213-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Johan M.G. van der Dennen: The Concept and Characteristics of War in Primitive Societies. Viitattu 2.6.2014
  2. Christopher Bassford: Clausewitz and His Works Viitattu 2.6.2009
  3. Halleck s. 150
  4. Grotius 1. luku/II
  5. Jack S. Levy, William R. Thompson: ”Democration and War”, Causes of War. John Wiley & Sons, 2011. ISBN 1444357093.
  6. Gat 2006 s. 5-6
  7. Caforio s.13-19
  8. C.A.J. Coady: Morality and Political Violence, s. 25-45. Cambridge University Press, 2008. ISBN 1139465279.
  9. Caforio s. 420-421
  10. Konfliktit koskettavat 1,5 miljardia ihmistä. Iltalehti Taustat & tekijät 18.11.2014, s. 6.
  11. Sodan Lait : Käsikirja, s.211
  12. a b c d e f Introduction to the Law of War The International Law Of War Association (ILOWA). Viitattu 3.7.2014
  13. Gat 2006: s. 8-10
  14. Gat 2006: s. 6-8
  15. Philip Pomper, David Gary Shaw: The Return of Science: Evolution, History, and Theory, s. 98-102. Rowman & Littlefield, 2002. ISBN 0742521613.
  16. Gat 2006: s. 8-12
  17. Philip Pomper, David Gary Shaw: The Return of Science: Evolution, History, and Theory, s. 98-102. Rowman & Littlefield, 2002. ISBN 0742521613.
  18. prof. Robert J. Richards: Darwin’s Evolutionary Ethics: the Empirical and Normative Justifications Revised introduction, University of Notre Dame Press, 2012. Viitattu 2.6.2014
  19. Didier Fassin: ”Recent Directions”, A Companion to Moral Anthropology. John Wiley & Sons, 2012. ISBN 1118290585.
  20. Gat 2006 s. 11
  21. War Before Civilization: the Myth of the Peaceful Savage. Oxford University Press, 1996.
  22. Gat 2006 s.11-12
  23. Keith Windschuttle review: Constant Battles - The Myth of the Peaceful, Noble Savage The Washington Times (Julkaistu 16.8.2003). Viitattu 2.6.2014
  24. Lawrence H. Keeley: War Before Civilization: the Myth of the Peaceful Savage, s. 93-94. Oxford University Press, 1997 (uusintapainos). ISBN 0195119126.
  25. Lähteessä mainitaan Gebel Sahaba, Egypti; Myöhäispaleoliittisen kauden haudat Tsekin ja Slovakian alueilla; Sandalja II Kroatiassa. Azar Gat 2006 s. 13-18
  26. The Prehistory of War and Peace in Europe and the Near East. War, Peace and Human Nature. Oxford University Press 2013. Sivut 192 - 240
  27. a b Fry, Douglas P.: The Human Potential for Peace: An Anthropological Challenge to Assumptions about War and Violence. Oxford University Press, 2005.
  28. Jennifer K. Elsea, Matthew C. Weed: Declarations of War and Authorizations for the Use of Military Force: Historical Background and Legal Implications Congressional Research Service. Viitattu 5.7.2014
  29. David Turns: Acts of War Crimes of War. Viitattu 3.7.2014
  30. Civil War The Free dictionary by Farlex. Viitattu 4.7.2014
  31. http://217.71.145.20/TRIPviewer/show.asp?tunniste=HE+205/1997&base=erhe&palvelin=www.eduskunta.fi&f=WP | Hallituksen esitys Eduskunnalle miinojen, ansojen ja muiden taisteluvälineiden käyttöä koskevista kielloista ja rajoituksista
  32. ICRC: Practice Relating to Rule 76. Herbicides Punaisen Ristin kansainvälinen komitea. Viitattu 2.6.2014
  33. International Coalition to Ban Uranium Weapons Viitattu 2.6.2014
  34. Campaign for Nuclear Disarmament Viitattu 2.6.2014
  35. Douglas Hamilton: "NATO: 50 Countries See No Depleted Uranium Illness" REUTERS Health Information (Waybackmachine Internet Archive). Viitattu 2.6.2014
  36. a b Eric Zillmer: The Quest for the Nazi Personality, s. 21-22. Lawrence Erlbaum Associates, 1995. ISBN 0805818987.
  37. Olli Vehviläinen: Finland in the Second World War, s. 155-159. Palgrave Macmillan, 2002. ISBN 0333801490.
  38. Taloussanomat:Taloussanakirja Viitattu 8.6.2009

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Clausewitz, Karl von: Sodankäynnistä. (Vom Kriege, 1832.) Käsikirjaksi muokanneeet ja selittävällä jälkisanalla varustaneet Wolfgang Pickert ja Wilhelm Ritter von Schramm. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Art House, 1998 (4. painos 2005). ISBN 951-884-227-2.
  • Einstein, Albert – Freud, Sigmund: Miksi sotaa? Kirjeenvaihto vuodelta 1932. (Warum Krieg? Ein Briefwechsel, 1932.) Suomentanut Maija Pellikka. Helsinki: Bazar, 2003. ISBN 951-9107-19-3.
  • Fry, Douglas P.: The Human Potential for Peace: An Anthropological Challenge to Assumptions about War and Violence. Oxford University Press, 2005. (englanniksi)
  • Fry, Douglas P. (toim.): War, Peace, and Human Nature: The Convergence of Evolutionary and Cultural Vistas. Oxford: Oxford University Press, 2013. ISBN 978-0-19-985899-6.
  • Glover, Jonathan: Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria. (Humanity: A moral history of the twentieth century, 1999.) Suomennos: Petri Stenman. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 952-471-020-X.
  • Keegan, John: Sodankäynnin historia. (A history of warfare, 1993.) Suomentanut Jouni Suistola. Helsingissä: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6967-9.
  • Laine, Henrik: Outo sota: Sodankäynnin kummallisuuksia. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32235-0.
  • Malkki, Janne ym.: Sodan historia. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21885-2.
  • Männistö, Anssi (toim.): Miksi soditaan?. Tampere: Vastapaino, 2003. ISBN 951-768-117-8.
  • Rosén, Gunnar & Parkkari, Juhani: Sodan lait: Käsikirja. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4001-3.
  • Smith, Dan & Bræin, Ane: Sodan ja rauhan kartasto. (Atlas of war and peace, 2003.) Käännös: Timo Forss. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2005. ISBN 952-471-645-3.
  • Sunzi: Sodankäynnin taito. (Sunzi bing fa.) Suomentanut ja toimittanut Matti Nojonen. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-956-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]