Jalkaväki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Napoleonin sotien aikaisia rinnan yli kulkevia panosvöitä kuvaava jalkaväen taktinen merkki.

Jalkaväki (jv) on maavoimiin kuuluva aselaji, jonka sotilaat taistelevat yleensä jalkaisin ja käyttävät henkilökohtaista asetta.

Jalkaväen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalkaväki ennen teollista aikaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läpi aikojen jalkaväki on ollut armeijoiden keskeisin osa. Muinaisina aikoina merkittävimmät sotilasmuodostelmat olivat esimerkiksi Kreikassa käytetyt falangit ja hienopiirteisemmät roomalaiset legioonat. Näissä yksiköissä saattoi olla useita tuhansia miehiä.

Keskiajalla ratsuväen ajateltiin olevan ylivertainen jalkaväkeen nähden. Kuitenkin, mikäli ratsastavien ritarien rynnäkkö oli huonosti järjestynyt, se päättyi usein tuhoon jalkaväkeä vastaan, ja 1350-luvulta lähtien ritarit itsekin alkoivat jalkautua taisteluun vastakeinona jousimiehiä vastaan, jotka saattoivat ampua heidän ratsunsa. Kurinalaiset jalkaväkimuodostelmat alkoivat hallita taistelukenttää yhdessä ratsuväen kanssa käyttäen heittoaseita, jousia ja erilaisia maastotyyppejä hyväkseen. Tilanne pysyi ennallaan, kunnes tuliaseet ja räjähteet mullistivat sodankäynnin.

Vaikka pitkäjousi olisi ollut huomattavasti tehokkaampi kuin vasta keksitty musketti, sen tuloksellinen käyttö vaati ampujalta elinikäistä harjoittelua. Muskettiarmeijan värvääminen vaati puolestaan rahaa, aseiden tuotantoyksikköjä, ruutia ja suuren määrän sotilaita, mutta sotilaita ei tarvinnut kouluttaa kuin muutamia viikkoja tai kuukausia. Pitkä keihäs, piikki, tuli merkittäväksi lähipuolustusaseeksi hyvin koulutetuille jalkaväkimiehille.

Teollistumisen myötä jalkaväki hallitsi yhä taistelukenttää. Ratsuväki oli kevyempää ja panssaroimatonta.

Jalkaväki teollisesta ajasta tähän päivään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikaisia Yhdysvaltain armeijan jalkaväen miehiä.

Myöhemmin teollinen vallankumous mahdollisti suurten suhteellisen kouluttamattomien joukkojen värväämisen. Ennen rautateiden keksimistä 1800-luvulla jalkaväki marssi taistelukentälle kävellen tai toisinaan laivalla. 1890-luvun jälkeen jotkut maat käyttivät polkupyörillä liikkuvaa jalkaväkeä, mutta todellinen vallankumous liikkumisessa tapahtui 1920-luvulla moottoriajoneuvojen myötä kun autoja alettiin käyttää joukkojen siirroissa. Toisen maailmansodan myötä syntyi panssaroitu jalkaväki kun luotiin yksiköitä, joissa miehistö liikkui taistelukentällä panssaroitujen ajoneuvojen suojissa. Samoihin aikoihin nähtiin ensimmäistä kertaa laajassa käytössä lentokoneilla liikkuvaa ja laskuvarjoilla taistelukentälle saapuvaa jalkaväkeä.

Korean sodan aikana Yhdysvaltain armeija käytti ensimmäistä kertaa helikoptereita sekä haavoittuneiden kuljettamiseen että nopeaan joukkojen kuljettamiseen. Tämä johti siihen, että Neuvostoliitto alkoi kehittää omia sotilashelikoptereitaan. Vietnamin sodan aikana helikoptereiden käyttö kasvoi ja sissisodan luonteen vuoksi sillä pystyttiin siirtämään nopeasti riittävän suuria jalkaväkijoukkoja taistelun avainkohtiin. Helikopteri alkoi kehittyä kuljetusvälineestä raskaasti aseistetuksi taistelukopteriksi (gunship).

Nykyaikaista jalkaväkeä tukevat taistelussa panssarivaunut, tykistö ja ilmavoimat. Jalkaväki on kuitenkin se armeijan osa, joka voi vallata maa-alueita ja pitää niitä hallussaan, siksi se on yhä säilynyt oleellisena modernissakin sodankäynnissä.