Ritari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee keskiaikaista sotilasluokkaa. Ritari on myös joissain maissa aatelisarvo, joka myönnetään ritarikunnan jäsenelle.
Hopeinen palkintopatsas, ns. Anglia TV:n ritari (Anglia Knight) vuodelta 1850. Ritarin varustus on 1300-luvun jälkipuolen tyyppiä.

Ritari tarkoittaa keskiaikaista raskasaseista ratsuväensotilasta, jota historiantutkimus käyttää latinankielisen termin miles suomennoksena. Ritari suoritti asepalveluksensa esimerkiksi suvereniteetille tai vaihtoehtoisesti feodaaliselle tai uskonnolliselle auktoriteetille. Palvelus saattoi olla velvoite feodaalisessa yhteiskuntajärjestelmässä tai ratsupalveluksen suorittaja halusi etuoikeuksia palveluaan vastaan. Tyypillinen etuoikeus henkilölle, joka kustantaa raskaan ratsumiehen varusteineen on ollut vapautus veroista. Suomessa ja Ruotsissa ratsusotilas varusteineen katselmoitiin vuosittain tätä verovapautta vastaan, eikä perinnöllistä etuoikeutta tunnettu koko keskiajan aikana.

Ritarilaitoksen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Roomassa ritari tarkoitti alun perin ratsupalvelusta suorittavaa kansalaista. Heitä oli kahdenlaisia: valtion kustantamalla hevosella ratsastavia (equites equo publico) ja itse hankkimallaan hevosella ratsastavia (equites equo privato). Vähitellen ritarit erottuivat omaksi säädykseen, jolla oli tiettyjä etuoikeuksia. Ritarisäätyyn pääsivät myöhemmin myös muut kuin sotilaat, esimerkiksi varakkaat maanomistajat, puhujat ja oppineet.[1]

800- ja 900-luvuilla ritarit olivat Länsi-Euroopassa raskaasti aseistautuneita ratsumiehiä, ammattisotilaita, joiden sosiaalinen status ei välttämättä ollut erityisen korkea. 1000-luvun mittaan alkoi levitä ajattelu, jonka mukaan ritarit olivat "Kristuksen sotilaita" ja muodostivat erityisen sääntökunnan, joka oli sitoutunut kristinuskon puolustamiseen, uskollisuuteen, heikkojen ja naisten suojelemiseen ynnä muihin hyveisiin. Ritareiden kasvava arvostus johti siihen, että myös aateliset ja ruhtinaat alkoivat esiintyä ritareina. 1100-luvun kuluessa alettiin kaikkia ritareita pitää aatelismiehinä. Ritarius ei ollut alun perin perinnöllistä, vaan sen saattoi ansaita vain omin teoin. Perinnöllinen ritarisääty tunnetaan vasta vuodesta 1186[1]. Ruotsissa ja Suomessa aateluus tuli perinnöllisesksi vasta 1569 ruudin, ampuma-aseiden ja bastionijärjestelmän aikakaudella. Suomessa (ja Ruotsissa) ratsupalvelusta suorittaneet miehet joutuivat vuosittaissa katselmuksissa esittelemään varustuksensa saadakseen vapautuksen veroista ja näihin katselmointeihin on voinut kuulua myös turnajaisia. Suomalaisista keskiaikaisista kirkoista löytyneet ritarien kuvat voivat liittyä tällaisiin katselmuksiin.

1100- ja 1200-luvuilla kehittyi aristokraattinen ritarikulttuuri. Kuningas tai ruhtinas löi miehen ritariksi, kun tämä oli osoittautunut sen arvoiseksi. Ritarit kamppailivat toisiaan vastaan juhlallisissa turnajaisissa. Ritarikulttuuriin kuului myös romanttisen rakkauden ihanne. Varhaiskeskiajalta periytyvää sankaritarustoa tulkittiin uudelleen ritari-ihanteiden valossa. Kuningas Arthurin hovi alettiin mieltää ritarillisuuden esikuvaksi. Toinen merkittävä esikuva olivat Rolandin laulun kreivi Roland ja hänen toverinsa eli paladiinit. Ritari-ihanteista ja urotöistä kerrottiin ritarirunoudessa (jota esittivät trubaduurit, truveerit ja minnelaulajat) sekä ritariromansseissa. Ritareiden elämäntapaa, kunniakäsityksiä ja arvomaailmaa ihannoitiin tuon aikakauden kirjallisuudessa. Jalomielisyyttä, armeliaisuutta ja kohteliaisuutta osoittavaa henkilöä voidaan vielä nykyisinkin nimittää kunnioittavasti tai leikillisesti ritariksi.

1200-luvun kuluessa ritarin arvonimi alkoi vähitellen rajoittua ylhäisaateliston keskuuteen. Taistelukentällä raskaan ratsuväen tehtäviä saattoivat ritareiden ohella hoitaa myös alemmat aatelismiehet (näiden nimityksiä olivat mm. asemiehet ja soinit) tai jopa aatelittomat palkkasoturit. Kun raskas, haarniskoitu ratsuväki menetti nopeasti sotilaallista merkitystään 1500-luvulla, ritarin nimityksestä tuli lopulta pelkkä kunnianimi.

Ritarikulttuuri kotiutui 1200-luvulla myös Ruotsin valtakuntaan. Suomalaisia ritareita tiedetään keskiajalta kymmenkunta. Asemiehen arvon omaavia oli enemmän.

Ritarin koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ritarin koulutus alkoi 7-vuotiaana, jolloin nuori aatelispoika opetteli ratsastamaan, voimistelemaan, miekkailemaan ja taistelemaan ilman aseita. Usein nuori aatelispoika lähetettiin enonsa linnaan koulutettavaksi, jolloin hän oppi myös palvelemaan ja tottelemaan sekä toimimaan kurinalaisesti. Oppilaita kutsuttiin paaseiksi.

Koulutus oli intensiivistä aina 13 vuoden ikään, jolloin poika (puer) voitiin nimetä aseenkantajaksi (armiger tai valet). Tämän jälkeen nuori aseenkantaja seurasi herraansa - tavallisesti isäänsä, setäänsä tai enoaan - taistelukentälle, turnajaisiin ja metsästysretkille sekä huolehti herransa logistiikasta. Aseenkantajat harjoittelivat nyt yleensä yhdessä toimimaan ryhmänä, sillä raskaan ratsuväen sodankäynti vaati hyvää yksikönsisäistä ryhmätyötä. Harjoituksen pääpaino oli edelleen aseharjoituksella ja fyysisen kunnon ylläpitämisellä, mutta useimmat aseenkantajat tässä vaiheessa opettelivat lukemaan ja kirjoittamaan sekä opettelivat, paitsi aseenkäyttöä, johtamistaitoa, strategiaa ja taktiikkaa, myös musiikkia ja säveltämistä, runoutta, tanssia, muita taiteita sekä tapakulttuuria. Ritariksi koulutettavan nuorukaisen tuli 1400-luvulta peräisin olevan Ritaripeili-teoksen mukaan hallita seitsemän vapaata taitoa, seitsemän hyvettä ja seitsemän ruumiillista valmiutta[2].

Aseenkantaja voitiin lyödä ritariksi aikaisintaan 21-vuotiaana, joskin poikkeuksiakin tiedetään: mm. prinssi Edward Plantagenet, "Musta prinssi", lyötiin ritariksi 16-vuotiaana. Ennen ritariksilyöntiään aseenkantajan oli osoitettava taitonsa, kelpoisuutensa ja kunniallisuutensa.

Ritariksilyönti suoritettiin usein joko taistelukentällä tai turnajaisten yhteydessä. Tässä tilaisuudessa vanhempi ritari ensin löi nuorta aseenkantajaa voimakkaasti mahaan ("viimeinen isku, jonka ritari sai vastaanottaa siihen vastaamatta"), komensi tämän kumartumaan ja kosketti tätä olkapäihin miekan lappeella. Tämän jälkeen toverit kiinnittivät ritarin jalkoihin kultaiset kannukset ritarin arvon merkiksi. Tästä tulee sanonta "ansaita kannuksensa".

Ritarikunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1100-luvulla, ristiretkien aikana, syntyi ns. hengellisiä ritarikuntia, joista tunnetuimpia olivat temppeliherrat, johanniitat ja saksalainen ritarikunta. Nämä pyrkivät yhdistämään munkki- ja ritari-ihanteet taistellessaan vääräuskoisia ja pakanoita vastaan sekä suojellessaan pyhiinvaeltajia. Edellä mainituista johanniitat toimivat edelleen kristillisenä hyväntekeväisyysjärjestönä.[1] Myös Iberian niemimaalla syntyi reconquistan (kristittyjen suorittama maan takaisinvalloitus muslimeilta) aikana lukuisia hengellisiä ritarikuntia, kuten Santiagon ja Calatravan ritarikunnat Espanjassa sekä Kristuksen ritarikunta Portugalissa.

1300-luvulla alkoi Eurooppaan syntyä myös maallisia ritarikuntia, joihin kuninkaat kutsuivat aatelismiehiä jäseniksi. Varhaisin ja ehkä tunnetuinkin näistä oli Sukkanauharitaristo Englannissa. Muita tunnettuja maallisia ritarikuntia olivat Kultaisen taljan ritaristo Burgundissa sekä valakialainen Lohikäärmeen ritarikunta. Maalliset ritarikunnat edustivat aristokraattista romantiikkaa ja mystiikkaa, jonka avulla hallitsijat yrittivät luoda tiiviitä henkilökohtaisia siteitä itsensä ja aateliston välille. Nykyisin maalliset ritarikunnat elävät lähinnä erilaisten kunniamerkkien nimissä (esimerkiksi Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta).

Ritarisodankäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raskaan ratsuväen alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ritarin esivaiheena voidaan pitää antiikin katafraktiratsuväkeä, joka ensimmäisenä tuli käyttöön 300-luvulla eaa. Armeniassa ja joka levisi hellenistiseen maailmaan. Katafraktien varustukseen kuuluivat peitsi (kontos) ja miekka (spathion). Katafraktien tehtävänä oli ratkaista taistelu falangin päästyä taistelukontaktiin rynnäköimällä vihollisen heikkoa kohtaa vastaan ja suorittamalla läpimurto. Katafraktit ja usein heidät ratsunsakin olivat vahvasti haarniskoituja ja monella keihäällä oli vaikeuksia päästä läpi heidän panssareistaan.

Bysantin katafraktiratsuväki kehitettiin 500-luvulla taistelemaan jousiratsuväkeä vastaan, mihin legioonat soveltuivat huonosti. He olivat varustautuneet peitsen ja miekan lisäksi myös jousiaseella (toxion) sekä heittonuolilla (marzobarbuloi). Väitetään, että Bysantin katafraktin ennennäkemätön panssarointi antoi lopulta vaikutteita ritarivarustuksen kehittämiseen. Bysantin katafraktit taistelivat usein kovemman kurin alla kuin ritarit, ja heitä oli yleensä enemmän – osittain Bysantin vaurauden takia. Bysantti käytti katafrakteja aina tuhoonsa asti.

Varsinainen ritariratsuväki sai alkunsa karolingiaikana (vv. 751-840). Ensimmäiset ritarit eivät olleet erityisen hyvin panssaroituja – 700-luvulla harvalla ritarilla oli muita varusteita kuin rengaspaita ja kilpi. Ritarien varsinainen esiinmarssi tapahtui 1000-luvun alussa ritarisatulan ja ritarikannusten kehittämisen myötä. Uudenmallinen satula ehkäisi peitsirynnäkön muuttumisen äkilliseksi "seiväshypyksi". Uudenmalliset kannukset puolestaan mahdollistivat ratsun paremman hallitsemisen. Siinä, missä katafraktit joutuivat tyytymään raviin, ritari kykeni nyt hyökkäämään peitsi kainaloon koukistettuna täydessä laukassa.

Ritariratsuväki taistelussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelukentällä ritarit olivat tyypillisesti hyvin varustettua raskasta ratsuväkeä, jonka tehtäviä olivat rynnäkkö ja pakenevien vihollisjoukkojen takaa-ajo. Ratsastavat ritarit oli tyypillisesti varustettu pitkällä peitsellä, jonka tarkoitus oli tehdä mahdollisimman paljon tuhoa rynnäkön aikana. Peitsirynnäkkö suljetuin rivein usein mursi vihollisyksikön jo ensimmäisessä iskussa. Hitaassa ja ahtaassa lähitaistelussa peitsi oli huono ase. Lähitaistelussa käytettiin mieluummin miekkaa, nuijaa tai sotavasaraa, joilla pystyttiin taistelemaan ahtaassa tilassa.

Ritarien rynnäkkö suoritettiin suljetuin rivein peitset tanassa laukassa. Yksikkö levittäytyi riviin noin nuolenkantaman päässä vihollisesta. Aluksi ritarit etenivät hidasta ravia, keräten vähitellen vauhtia ja iskuvoimaa, kunnes yksikön komentaja komensi noin 50 metriä ennen kontaktia "Pognies!" (Kannukset!), minkä jälkeen ritarit kiihdyttivät täyteen laukkaan. Rynnäkön onnistumisen kannalta oli tärkeää, että isku suoritettiin kautta linjan samanaikaisesti. Jos ritarien rivit hajosivat, myös iskuvoima valui hukkaan. Rynnäköllä oli myös valtava psykologinen vaikutus viholliseen: Usein vihollinen murtui jo ennen kontaktia. Mikäli rynnäkkö ei ensikontaktissa murtanut vihollisen rivejä, taistelu joko muuttui miekoilla ja nuijilla käytäväksi lähitaisteluksi tai komentaja saattoi komentaa yksikön perääntymään sekä valmistautumaan uuteen rynnäkköön.

1000- ja 1100-luvuilla ritarit ratsastivat useissa taisteluissa jalkaväen kumoon, mutta vähitellen jalkaväkitaktiikka kehittyi eivätkä ritarijoukot enää olleet lyömättömiä.

Korkean sosiaalisen asemansa johdosta ritarijoukoissa oli usein huono kuri, mikä johti usein tottelemattomuuteen ja liian aikaisiin rynnäköihin. Nämä aiheuttivat monissa taisteluissa pahoja tappioita, jopa häviöitä, kuten Bannockburnissa 1314, Crecyssä 1345, Nicopoliissa 1396 ja Agincourtissa 1415. 1300-luvun jälkeen sodankäynti kuitenkin ammattimaistui, ja sotilaskurin käyttöönotto merkitsi myös parantunutta taktista joustavuutta ritariarmeijoissa.

1300-luvulta lähtien ritarit ja asemiehet taistelivat pääsääntöisesti jalan, sillä jousien ja salkoaseiden kehitys merkitsi ratsun haavoittuvuuden lisääntymistä. Englantilaisarmeijan suuri voitto ranskalaisista ritareista Crecyssä 1345 satavuotisen sodan aikana perustuivat siihen, että pitkäjousimiehet ampuivat ranskalaisritarien hevoset kuoliaaksi, jolloin rynnäkkö muuttui sekamelskaksi ja jalan liikkuneet englantilaisritarit viimeistelivät kaaokseksi muuttuneen taistelun voitokseen. Haarniskoiden kehitys kuitenkin kompensoi aseteknologian kehityksen taistelijan osalta, ja jo Poitiers'ssa 1356 ranskalaiset taistelivat itsekin jalan. Jos raskaat ratsumiehet toimivat jalkaväkenä, he tyypillisesti taistelivat sulkeisjärjestyksessä, aseinaan kahdenkädenmiekka, taistelukirves tai hilpari. On harhakuvitelma, että liikkuakseen jalan heidän täytyi poistaa suuria osia haarniskastaan ja pitää kevyempiä varusteita. 1400-luvun taisteluhaarniska painoi noin 25 kg, mikä on vähemmän kuin nykyisen jalkaväkisotilaan täyspakkaus, ja haarniskan paino jakautui tasaisesti ympäri kehoa. Haarniskan ansiosta raskas ratsumies oli käytännössä haavoittumaton teräaseiden iskuja vastaan, mutta suojaus oli heikompi tylppiä aseita, kuten erilaisia nuijia ja varstoja, vastaan. 1400-luvun puolivälin jälkeen myös hevonen opittiin haarniskoimaan ja raskaasti haarniskoidut aatelismiehet taistelivat taas yhä useammin ratsain.

Feodalismin heikentyminen 1300-luvulla merkitsi ammattisotilaiden ja palkkasoturiarmeijoiden nousua. Keskusvallan lujittuminen merkitsi vakinaisten armeijoiden perustamista. Niinpä monet ritarit ja asemiehet ryhtyivät ammattisotilaiksi. Ritariyksiköistä tuli kurinalaisempia ja ammattimaisempia kuin ennen. 1300-luku merkitsi Italiassa ammattimaisten sotaherrojen, kondottieerien, nousua. Kondottieerit kehittivät lopulta keskiajan sotataidon tieteeksi – ehkä jopa liiankin pitkälle, sillä vähemmän sofistikoituneet, mutta aggressiivisemmat ranskalaiset murskasivat lopulta kondottieeri Carmagnolan armeijan Fornovossa 1495.

Varustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mies esittämässä noin 1000-luvun ritaria Turun keskiaikamarkkinoilla.

Ritarien varustus oli raskas, sillä taistelun luonne vaati hyvän suojavarustuksen. Alkuaikoina ritarin varusteena oli mekkomainen rengaspaita (hauberk kuvassa), kilpi (scudo) ja kypärä. Varhaiskeskiajalla varusteet olivat kalliita – rengaspaita saattoi maksaa saman verran kuin maatila ja ratsu maksoi helposti kymmenen lehmän hinnan. Rengaspaidan alla pidettiin toppatakkia (gambeson) vaimentamassa tylppien aseiden iskuja. Gambeson oli tavallisin tuon ajan jalkamiehen varuste. 1000-luvulla rengaspaidan hihat pitenivät koko käsivarren mittaiseksi, ja myös kypärän alla alettiin pitää rengashuppua (coif). 1100-luvulla talouden nousun myötä yhä useammilla oli varaa myös rengashaarniskasukkiin (chausses). Samalla pitkä rengasmekko, hauberk, lyheni rengaspaidaksi (haubergeon). Myös kilpi pieneni klassisen "vaakunakilven" muotoiseksi (escutcheon, escudo, ecu). 1100-luvun lopussa kehitettiin koko pään peittävä patakypärä (heaume). Koska patakypärä peitti kasvot ja vaikeutti tunnistamista, kilpeen maalattiin kantajansa tunnusmerkki. Tämä merkitsi vaakunaopin eli heraldiikan syntymistä. Haarniskan päällä alettiin pitää asetakkia (surcót), johon myös oli ommeltu kantajansa vaakuna. 1100-luvulta tunnetaan myös ensimmäiset koko hevosen kattavat haarniskat. 1200-luvulla ilmestyivät ensimmäiset kiinteät levyt suojaamaan raajoja sekä vartaloa.

Sydänkeskiaika oli yleistä vaurastumisen aikaa. 1000-luvulta lähtien rengaspaita yleistyi myös jalkamiehen varusteena. Rengashaarniskan (mail) ohella käytettiin vähemmässä määrin myös suomuhaarniskaa sekä bysanttilaismallista lamellaarihaarniskaa eli lustoa (klibanion). 1200-luvulla kehitettiin myös ns. "Visby-haarniska", joka koostui nahkatakin sisäpuolelle niitatuista levyistä. 1300-luvulla kehitettiin ensimmäiset täydelliset levyhaarniskat. Klassinen ritarihaarniska kehittyi täydellisyyteensä 1400-luvun alussa. Ritarien haarniskat olivat paitsi kauniita, myös hyvin käytännöllisiä. Ne suojasivat kantajaansa lähes täydellisesti, eivätkä ne häirinneet liikkumista lainkaan niin paljon kuin usein on kuviteltu – nykyaikaiset kokeet ovat osoittaneet, että ritarihaarniska päällä on mahdollista kävellä, juosta, hypätä, tehdä kuperkeikka ja jopa uida. 1400-luvun lopulla myös jalkaväki varustautui levyhaarniskoin.

Järjestäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ritariarmeijan pienin yksikkö oli peitsi (lance, Gleve, lanza), joka koostui ritarista, yhdestä raskaasta asemiehestä (esim. coustillier) sekä kahdesta kevyestä ratsumiehestä. Peitseen saattoi lisäksi kuulua aseenkantajia, jalkaväkeä tai ratsastavia jousimiehiä. Neljä tai viisi peistä muodostivat vintenarian (joukkueen), nimivahvuus oli 20 miestä ja komentaja vintenarius (vintenar), ja viisi vintenariaa eskadroonan (squadron, conrois, centuria). Eskadroonalla oli oma lippu, baneeri. Eskadroonan komentajaa kutsuttiin Englannissa nimellä "knight banneret" (suomennetaan joskus "baneeriherra"). Yhden komentajan alaisuudessa olevaa monesta eskadroonasta koostuvaa osastoa kutsuttiin pataljoonaksi (bataille, battle). Tavallisesti armeijassa oli kaksi tai kolme pataljoonaa ja ylipäällikön alaisuudessa oleva reservi.

Lisäksi ritari- ja asemiesarmeijaan kuului epälukuinen joukko sulkeisjärjestysjalkaväkeä, yleensä keihäin, lyömäasein tai piikein aseistettua sekä jousimiehiä ja kevyitä joukkoja, joiden tehtävänä oli toimia vaikeakulkuisessa maastossa. Keskiajalla logistiikka asetti rajat armeijan koolle. Mahdollisuuksien mukaan armeija pyrittiin kokoamaan palkkasotureista, sillä asevelvollisuus rasitti varustajan taloutta. Sitä paitsi asevelvollisuudella (arriere-ban, levy, heerbann) koottu armeija ei yleensä kestänyt ritariarmeijaa vastaan. Espanjassa, Portugalissa ja Välimeren maissa armeijaan kuului myös runsaasti kevyttä ratsuväkeä (jinetes). Unkarissa puolestaan vain armeijan ydin koostui ritareista, ja pääosa armeijasta koostui kevyistä ratsujousimiehistä.

Ritari- ja asemiesarmeijan tyypillinen taktiikka oli, että jalkaväki eteni armeijan edellä, ja toisaalta kilvillään suojasi ritarien ratsuja sekä toisaalta jousillaan ensin pehmitti vihollista raskaan ratsuväen ratkaisevaa iskua varten. Kevyt ratsuväki asetettiin sivustoille toisaalta suojaamaan omia sivustoja ja toisaalta iskemään vihollisen kylkeen. Espanjassa oli tapana, että kuningas itse komensi ritareita, kruununprinssi komensi reserviä, ja nuoremmat prinssit (infantes) puolestaan jalkaväkeä, joka heidän mukaansa sai nimen "infanteria". Kun kevyiden joukkojen ja jalkaväen manööverit olivat pakottaneet vihollisen sille epäedulliseen asemaan ja pehmittäneet sitä, oli ritarien rynnäkön vuoro. Oli tärkeää, että ratkaiseva rynnäkkö suoritettiin juuri oikeaan aikaan; liian aikaisin suoritettu rynnäkkö saattoi johtaa ritarien lyömiseen, ja liian myöhään suoritettu taas törmäsi voittoisaan viholliseen.

Merkittäviä taisteluja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan suurin ritaritaistelu oli Las Navas de Tolosan taistelu Espanjassa 1212lähde?, jossa yhdistyneet Kastilia-Leonin, Aragonian, Navarran ja Portugalin joukot löivät almohadiberberien armeijan.

Ritarien väistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brandenburgin rajakreivi Joakim II ritarin haarniskassa. Lucas Cranach vanhemman maalaus, 1520.

1500-luvulle tultaessa pitkin keihäin ("piikein") aseistetusta jalkaväestä oli tullut armeijan pääaselaji. Raskaat ratsumiehet, joita yhä useammin oli alettu kutsua santarmeiksi (gendarmerie, gens d'armes) ottivat saman roolin kuin antiikin katafraktit. Jalkaväen ottaessa päätaisteluvastuun santarmit rynnäköivät joko vihollisen kylkeen, linjojen heikkoon kohtaan tai vihollisen ylipäällikköä vastaan ratkaisten taistelun.

Ritaristo muodosti myös nyt jalkaväen upseeriston ytimen. Koska ritarit olivat aatelisia, ammattisotilaita ja jo nuoresta pitäen harjoitelleet sotilaiksi, oli luonnollista käyttää heitä jalkaväkiyksikköjen johtajina, ja myöhemmin syntyivät ensimmäiset sotilasoppilaitokset. Ei ole liioiteltua sanoa, että nykypäiväinen upseeristo juontaa juurensa ritarilaitokseen.

1500-luvun puolivälissä tuliaseiden kehitys merkitsi peitsen väistymistä ratsumiehen aseena. Pääaseeksi tuli peitsen sijaan pistooli. Raskaita ratsumiehiä alettiin nyt kutsua kyrassieereiksi heidän käyttämänsä uudenmallisen haarniskan, kyrassin, mukaan. Keskiaikaistyylistä ratsutaistelun perinnettä edustivat vielä 1600-luvulla haarniskoidut, sotavasaraa ja miekkaa käyttävät puolalaiset husaarit.

Ritarit taiteessa ja viihteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ritariromaanien kukoistuskausi oli 1100-1300-luvuilla. Ne olivat kansankielellä kirjoitettuja ritareista kertovia runo- tai proosateoksia, joka kuvasivat ritareita romantisoiden. Suosittuja aiheita olivat kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit sekä Tristan ja Isolde. Tärkeitä teemoja olivat ritari-ihanteet ja palvova rakkaus ylhäiseen naiseen. Myöhemmin uskonnollinen mystiikka, kuten Graalin malja, sai keskeisen sijan.

Kuuluisin ritariudesta kertova myöhempi romaani on Miguel de Cervantesin vuosina 1605–1615 julkaistu Don Quijote, joka parodioi aiempia ritaritarinoita.

Ritariromantiikka koki kuvataiteissa ja kirjallisuudessa uuden kukoistuksen 1800-luvulla. Walter Scott kirjoitti vuonna 1820 suositun romaaninsa Ivanhoe, joka kertoo 1100-luvun Englannista.

Ruotsalaisen kirjailijan Jan Guilloun Ristiretki-trilogia kertoo elämästä 1100-luvun lopun ja 1200-luvun alun Ruotsissa sekä Palestiinassa. Päähenkilö, Arn Magnusson, on ruotsalainen ritari, joka palvelee 20 vuotta elämästään Palestiinassa temppeliherrana, ja lopulta palaa Ruotsiin rakentamaan kotimaataan.

Suomalainen kirjailija Juha-Pekka Koskinen on kirjoittanut ensimmäisestä ristiretkestä (vv. 1095–1099) kertovan romaanin Ristin ja raudan tie (2004) sekä temppeliherrain perustamiseen liittyvän romaanin Seitsemäs temppeliherra (2007).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anssi Halmesvirta, Jari Ojala, Heikki Roiko-Jokela, Kustaa H.J. Vilkuna: Historian sanakirja. Gummerus 1997. ISBN 951-20-5089-7.
  • Hans Biedermann: Suuri symbolikirja. WSOY 1993. ISBN 951-0-18537-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Biedermann 1993, s. 306-307
  2. Halmesvirta et al.: Historian sanakirja 1997, s. 185
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta ritari.