Hastingsin taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bayeux Tapestry WillelmDux.jpg
Hastingsin taistelu
Päivämäärä 14. lokakuuta 1066
Paikka Hastings
Lopputulos normannien täydellinen voitto
Taistelijat
Englanti normannit, anglosaksit[1]
Komentajat
Harald Godwininpoika Vilhelm Valloittaja, Bayeux'n piispa Odo
Joukot
6 000-7 000 miestä, joista 2 000 ratsumiestä noin 8 000
Tappiot
noin 3 000 noin 5 000

Hastingsin taistelu käytiin 14. lokakuuta 1066 Englannin kuninkaan Harald Godwininpojan ja normannien herttuan Vilhelm Valloittajan välillä. Normannit voittivat taistelun, joka käytiin lähellä Hastingsin kaupunkia suoalueen reunustamalla mäellä. Sen huipulla kasvoi perimätiedon mukaan omenapuu.

Joukot ja aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haraldin joukot koostuivat pääasiassa asevelvollisista, joka oli koottu nopeasti lähiseudulta ja jotka olivat vailla kunnollista aseistusta. Vain viikkoa aiemmin Harald oli kukistanut maahan tunkeutuneet viikingit kovin tappioin Stamfordin sillan taistelussa, ja hänen joukkonsa oli väsynyt ja huvennut. Sotajoukon runko koostui Haraldin henkilökohtaisista sotilaista, jotka olivat hyvin koulutettuja ja aseistettuja jalkamiehiä.[1]

Vilhelmillä oli paljon ratsuväkeä ja jousimiehiä, jotka toivat hänelle suuren edun taistelussa. Joidenkin teorioiden mukaan Vilhelmin mukanaan tuomista "venekunnista" muodostettiin Britannian ensimmäinen ritarijärjestelmä, jonka varaan vuosisatoja kestänyt feodaaliyhteiskunta rakentui. Myöhemmät ritari-ihanteet (jalous, sankaruus) eivät kuitenkaan vielä olleet muotoutuneet. Vilhelmin ratsujoukot olivat ennemminkin ratsastavia roistoja kuin ritareita.[1]

Molemmat armeijat käyttivät saarnipuisia pitkäjousia, normannit lisäksi varsijousia. Nuolten lentorata oli entistä vakaampi niihin lisättyjen sulkien ansiosta. Korkea-arvoiset sotilaat käyttivät rengashaarniskaa. Kaikki sotilaat käyttivät keilamaisia rautakypäriä, joissa oli myös oli nenäsuojia. Normannit käyttivät myös alkeellisia peitsiä. Taistelukirves oli miekkaa yleisempi ase, koska miekat olivat kalliita. Normanniarmeijalla oli taisteluhevosia, joissa ritarit käyttivät jalustimia pystyäkseen käyttämään aseita ratsunsa selästä.[1]

Taistelutapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustusasema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavi oli siunannut Vilhelmin sotaretken, jonka seurauksena sotajoukossa oli myös hengenveljiä paavin viiri merkkinään. Haraldin etuna oli puolustusasema Senlac Hill -nimisellä mäellä, jonka hänen miehensä olivat osittain linnoittaneet. Sinne Vilhelmin ratsuväkijoukkojen oli vaikea hyökätä. Sen lisäksi soinen maasto kukkulan ympärillä vaikeutti hyökkäämistä.[1]

Aamulla 14. lokakuuta Vilhelm joukkoineen marssi kohti englantilaisten asemia. Englantilaisten puolustusrintama oli noin kilometrin mittainen ja sivustojen suojana jyrkät rinteet. Haraldin raskaimmin aseistetut joukot olivat eturintamassa, heidän takanaan oli nostoväki. Puoli kymmenen maissa Vilhelmin torvensoittajat puhalsivat hyökkäysmerkin. Nuolia satoi englantilaisten niskaan ja normannien raskas jalkaväki ja ratsuväki lähtivät liikkeelle.

Huhuja ja oveluutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Normanneille taistelu oli raskas, sillä heillä oli vastassaan ylämäki. Puolustavat englantilaiset iskivät tapparoillaan hevosia ja surmasivat maahan pudonneet ratsastajat. Pakokauhu oli vallata koko normanniarmeijan ja huhuttiin Vilhelm-herttuan saaneen jo surmansa. Tarinan mukaan Vilhelm valoi joukkoihinsa rohkeutta paljastamalla kasvonsa huutaen: "Katsokaa minua tarkasti. Olen yhä hengissä ja Jumalan armosta minusta tulee vielä voittaja." Pian tämän jälkeen normannien ratsuritarit saartoivat ja tuhosivat ne englantilaisjoukot, jotka olivat tehneet murron vasempaan sivustaan. Englantilaisten sivustoja komentaneet Haraldin veljet kaatuivat.[1]

Taistelu jatkui koko iltapäivän. Vilhelm houkutteli englantilaisten asevelvollisia irrottautumaan puolustusasemistaan lavastamalla joukkojensa pakokauhua, jolloin puolustajat lähtivät takaa-ajoon. Silti Haraldin raskaat joukot pysyivät asemissaan ja torjuivat normannien hyökkäykset. Illan hämärtäessä Harald haavoittui, tarun mukaan kasvoihin osuneesta nuolesta. Nähdessään kuninkaansa kaatuvan englantilaiset menettivät taistelutahtonsa ja normannien jälleen hyökätessä englantilaisten armeijan pääosa pakeni kentältä. Vilhelm oli voittanut.[1]

Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesti joitakin vuosia, ennen kuin koko Englanti oli normannien vallassa. Tarinan mukaan Vilhelm pystytti telttansa kivaimman taistelun paikkaan ja söi tukevan aterian välittämättä ympärillä olevista ruumiista. Hän antoi sotilaidensa levätä muutaman päivän. Kun hän taas ryhtyi etenemään, hän ei yrittänyt hyökätä suoraan Lontooseen, koska pelkäsi kaupungin vahvaa puolustusta. Tästä syystä hän valitsi kiertotien Kentin, Pohjois-Hampshiren ja Berkshiren kautta Thamesin yli Wallingfordissa. Englantilaiset murskattiin. Vilhelm kruunattiin 25. joulukuuta 1066 Lontoon Westminster Abbeyssä. Hän rakennutti taistelupaikalle kappelin. Sen alttari pystytettiin kuulemma siihen, mihin Harald kuoli.

Tämän jälkeen useimmat englantilaiset antautuivat vastarinnatta, mutta normanneja vastaan taisteltiin silti Northumbriassa, Walesin rajoilla ja Kentissä vuoteen 1068 asti, jolloin myös Exeter ja York kukistuivat. Levottomuudet olivat erityisen kiivaita pohjoisessa, jossa tanskalaiset lähettivät joukkoja englantilaisten tueksi. Vilhelm ratkaisi ongelman hävittämällä Yorkin ja Durhamin välisen alueen. Vuoteen 1072 mennessä Vilhelm oli joukkoineen vallannut koko Englannin.

Valloitus muutti Englantia merkittävästi. Vuonna 1085 Vilhelm antoi laatia Domesday Book -nimisen maakirjan uuden kuningaskuntansa maanomistajista ja heidän omaisuudestaan. Sen avulla hän sai tarkan kuvan siitä, miten paljon miltäkin alueelta oli odotettavissa veroja ja sotilaita. Hänen ongelmanaan oli maanomistajien ja viljelijöiden välinen "kielimuuri" (omistajat puhuivat ranskaa ja kansa vanhaa anglosaksista kieltä). Näiden kielten yhteisvaikutuksesta kehittyi vähitellen nykyinen englannin kieli. Vilhelm uudisti keskushallinnon ja solmi entistä läheisemmät suhteet manner-Eurooppaan. Naisten asema huononi: he menettivät muun muassa oikeuden maanomistamiseen.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Else Christensen: Hastingsin taistelu. Englannin kohtalo ratkaistiin vuonna 1066. Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 11, s. 15-21. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  • "Battlefields of England", kirjoittanut A.H.Burne.
  • Valitut Palat:"Ratkaisun hetket" 1995

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hastingsin taistelu.