Viikingit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo skandinaavisista merenkulkijoista. Sanan muita merkityksiä luetellaan täsmennyssivulla.
Viikinkejä piirroksessa 800- tai 900-luvulta.

Viikinki tarkoittaa skandinaavista alkuperää olevaa aseistautunutta merenkulkijaa 700–1000-luvuilla.[1]

Näitä sotureita ja kaukopurjehtijoita lähti Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta etsimään kultaa ja hopeaa ja uutta maata. He ryöstelivät ympäri Eurooppaa, ottivat itselleen orjia ja matkasivat Bagdadiin ja Amerikkaan asti. Heillä oli tarunomainen maine nopeista ja rohkeista hyökkäyksistään joista munkit kirjoittivat muistiin kauhukertomuksia luostarien ja kaupunkien ryöstöistä. Pelkkiä raakoja barbaareja viikingit eivät kuitenkaan olleet, vaan kävivät taitavasti kauppaa, olivat erinomaisia purjehtijoita ja monitaitoisia käsityöläisiä ja laivanrakentajia. Lisäksi viikingeillä oli rikas tarinaperinne.[2]

Skandinaaviset aikalaiset ilmeisesti käyttivät riimukirjoituksissa sekä myöhemmissä saagoissa esiintyvää nimitystä viikinki vain ryöstö- ja sotaretkien osanottajista. Sanalla on tällöin saattanut olla kielteinenkin merkitys, kuten nykyisin sanalla merirosvo. Nykyisin viikinkikäsite on kuitenkin laajentunut tarkoittamaan myös kaupparetkien ja tutkimusmatkojen osanottajia tai jopa skandinaavista väestöä kokonaisuudessaan.

Viikinkejä muistuttavia, merillä liikkuvia kauppiaita ja rosvoja asui Pohjois-Euroopassa myös slaavilaisten, balttilaisten ja suomensukuisten väestöjen keskuudessa, mutta näitä ei historiankirjoituksessa yleensä kutsuta viikingeiksi. Hyvin luultavasti skandinaavistenkin viikinkien joukkoon silti sulautui ei-skandinaavisia aineksia.

Länsi-Euroopassa puhutaan skandinaavisten viikinkien osalta normanneista, Bysantissa ja nykyään Venäjällä varjageista. Muinoin Venäjällä viikingit olivat ruseja (soutaja: nimitys tulee siitä, että viikingit tulivat jokia pitkin). Rus-sanan merkitys kuitenkin muuttui samalla kun viikinkien vaikutus Venäjällä loppui.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinki on mahdollisesti peräisin muinaisnorjan sanasta vík, joka tarkoittaa lahtea tai poukamaa.[1] Vikingr ’viikinki’ tarkoitti siten mahdollisesti henkilöä, joka toimi lahdessa tai poukamassa. Myöhemmin viikingistä tuli synonyymi vesitse tapahtuvalle tutkimus- ja ryöstöretkille, jolloin vikingr oli henkilö, joka osallistui tällaisille retkille. Toisen tulkinnan mukaan termi on johdettu muinaisenglannin sanasta wíc, joka tarkoitti kauppapaikkaa (vrt. latinan sanaan vicus, ’kylä’).lähde? Muitakin etymologioita on esitetty.

Sana viikinki esiintyy useissa riimukivissä ympäri Skandinaviaa.lähde? Islantilaisissa saagoissa viikinki tarkoittaa merellistä tutkimusmatkailua (vrt. muinaisnorjan sanontaan farar i vikingr ’mennä tutkimusmatkalle’).lähde? Muinaisenglannissa sana wicing esiintyy ensimmäisen kerran 500- tai 600-luvulle ajoitetussa anglosaksisessa runossa Widsith.lähde?

Keskiaikaisessa kirjallisuudessa viikingiksi kutsutaan rosvoa, eikä tiettyä kansaa tai kulttuuria kokonaisuudessaan.lähde? Sana viikinki tuli uudelleen esiin romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta lähtien. 1800-luvulla sanan merkitys laajennettiin koskemaan ryöstelijöiden sijaan koko aikakautta. Käsite viikinkiaika on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka.lähde?

Viikinki-nimitys on yhdistetty myös kauppamiehiin, ruseihin, jotka kävivät kauppaa Venäjän jokien varsilla ja perustivat siirtokuntia itään. Kuitenkaan vanhoissa kirjallisissa lähteissä Viinimaasta, ruseista tai varjageista puhuttaessa ei käytetä termiä viikinki. Nestorin kronikassa skandinaavit erotetaan ruseista ja varjaakeista, joitten kerrotaan asuneen Suomenlahden rannoilla: ”Jeftan jälkikasvuun kuuluivat myös varjaakit, sveat, normannit, gootit, rusit, anglit, valakit, galikit, roomalaiset, germaanit....”[3]

Historialliset maininnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisin mainittu päivämäärä viikinkien ryöstöretkelle on 787, jolloin Anglosaksien kronikan mukaan joukko norjalaisia miehiä purjehti Portlandin saarelle, joka sijaitsee Dorsetissa. Siellä heitä luultiin ensin kauppiaiksi, ja he tappoivat paikallisen virkamiehen tämän yrittäessä saada heitä kuninkaan kartanolle verollepantavaksi. Seuraava taltioitu ja ensimmäinen varmana pidetty hyökkäys tapahtui 8. kesäkuuta 793, kun Lindisfarnen luostari Englannin itärannikolla ryöstettiin. Tämän jälkeen kronikat ja asiakirjalähteet ovat yli 200 vuoden ajan täynnä merkintöjä viikingeistä ja heidän ryöstelystään.

Adam Bremeniläinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen pappi Adam Bremeniläinen kirjoitti noin vuonna 1075 teoksensa Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificum (Hampurin piispojen historia) neljännessä osassa:.[4]

»Aurum ibi plurimum, quod raptu congeritur piratico. Ipsi enim piratae, 'quos illi Wichingos as appellant, nostri Ascomannos regi Danico tributum solvunt.

Täällä Sjellannissa on paljon kultaa, ryöstöretkillä hankittua. Nämä merirosvot, jotka kutsuvat itseään wichingeiksi, joita me kutsumme ascomanneiksi, maksavat veroa Tanskan kuninkaalle.»

Riimukivet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri puolilta Skandinaviaa löytyy runsaasti riimukiviä, joihin on tallennettu viikinkiretkien osanottajien nimiä. Olemassa on myös riimukiviä, jotka kertovat näillä retkillä kuolleiden nimiä sekä rahoittajan nimen. Riimukivet on kirjoitettu riimuilla, vanhoilla germaanisilla ja skandinaavisilla aakkosilla. Riimukiviä on eniten Keski-Ruotsissa, missä niitä pystytettiin 1000-luvulla, viikinkiajan loppuvaiheessa. Riimukirjaimet ovat germaaninen muunnelma latinalaisista aakkosista. Varhaisimmat tunnetut riimukirjoitukset on löydetty Tanskasta, ja ne ajoittuvat jo 200-luvulle. (roomalainen rautakausi).

Saagat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saagat ovat 1100–1400-luvuilla syntyneitä islantilaisia käsikirjoituksia, jotka kertovat viikinkimenneisyyteen sijoittuvia sankaritarinoita. Saagat perustuivat suullisiin perimätietoihin, joita ilmeisesti on kuitenkin kirjoittamisen yhteydessä muokattu. Kuuluisimpia islantilaisia saagakirjailijoita olivat Snorri Sturluson ja Sæmundr fróði.

Viikinkien yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä viikinkipäällikön hauta on säilynyt hyvin Färsaarten puuttomassa maastossa

Viikinkien juuret olivat nykyisten Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueilla, mutta he eivät itse ajatelleet itseään tanskalaisina, norjalaisina tai ruotsalaisina. Kansallisvaltioiden idea ja kansallisuuskäsitteet syntyivät vasta myöhemmin. Skandinaavisten keskiajan valtakuntien alkujuuria voi etsiä viikinkiajalta ja osittain ehkä kaukaisemmastakin menneisyydestä, mutta viikinkien valtakunnat luonnollisesti erosivat hyvin paljon myöhempien aikojen valtio-organisaatioista. Vaikka pohjanmiehet sotivat usein keskenään, heillä oli kuitenkin paljon yhteistä, kuten kieli ja pääpiirteissään samanlainen uskonto. Heidän yhteiskuntansa olivat suurin piirtein samanlaisia. Karkeasti voidaan erottaa kolme eri yhteiskuntaluokkaa: soturien yläluokka, vapaiden miesten eli lähinnä talonpoikien laaja luokka sekä kolmantena ryhmänä orjat ja puolivapaat.

Orjuus oli yleistä. Orjia hankittiin ryöstöretkiltä ja ostamalla. Naisilla oli tärkeä asema yhteiskunnassa, varsinkin miesten ollessa matkoilla. Sikäli kuin tiedetään, thingiin eli käräjille saattoi osallistua jokainen vapaa mies, joskin ylimykset luultavasti kykenivät melko pitkälle kontrolloimaan yhteistä päätöksentekoa. Euroopan vanhin kansalliskokous, allting, kokoontui saagojen mukaan vuodesta 902 tai ainakin vuodesta 930 alkaen Islannissa.

Viikinkiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Viikinkiaika
Viikinkien asuttamat alueet sekä retket.

Viikinkiaika kesti 700-luvun lopulta noin 1000-luvun puoliväliin saakka. Ajan symbolisena aloituksena pidetään joskus Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793 ja päätöksenä Stamford Bridgen taistelua vuonna 1066.

Skandinaavit tekivät sekä kauppa-, ryöstö- että valloitusretkiä. On esitetty useita, joskus ristiriitaisiakin teorioita siitä, mikä ajoi viikingit retkilleen. Syyksi on arveltu mm. ilmastonmuutosta, ruoan ali- tai liikatuotantoa, kelvottomia hallitsijoita, merikaupan kasvun suomia ryöstelymahdollisuuksia, merikaupan laman aiheuttamaa ryöstelytarvetta, väestön tungosta ja viikinkien perusruoan, sillin, kantojen romahdustalähde?. On spekuloitu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvin ravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden.lähde?

Länsi-Euroopassa viikinkien ryöstelyt ja valloitukset olivat kiihkeimmillään noin vuosien 830900 välisenä aikana. 900-luvun lopulla hyökkäykset Pohjanmeren alueella alkoivat uudestaan ja huipentuivat lopulta Knuut Suuren valloituksiin. Viikinkiajan päättymiseen oli monia syitä, joista tärkein oli ehkä Euroopan poliittinen kehitys. Puolustuksen tehostuessa ryöstelylle ei enää ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin aiemmin. Venäjän jokireiteillä ja Mustallamerellä viikinkien liikehdintä ilmeisesti väheni dramaattisesti 900-luvun lopulla.

Viikingit toimivat kauttaaltaan Irlannin ja Skotlannin rannikkoseuduilla, ja valloittivat sekä asuttivat laajoja alueita Englannista. He matkasivat myös ylös Ranskan ja Espanjan jokia, sekä saivat hallintaansa laajoja alueita Venäjältä sekä Baltian rannikolta. Lähteet kertovat myös ryöstöretkistä Välimerellä sekä Kaspianmerellä saakka.

Viikingit vaikuttivat suoraan tai välillisesti monen valtakunnan muotoutumiseen (esimerkiksi Englanti, Irlanti, Venäjä). Viikingit perustivat siirtokuntia, mutta sulautuivat monessa paikassa kantaväestöön. Viikingit asuttivat myös Färsaaret, Shetlandsaaret, Orkneysaaret, Hebridit, Islannin sekä Etelä-Grönlantia, josta skandinaavinen asutus kuitenkin katosi 1400-luvulla ilmaston kylmetessä. Nykyään viikinkiaikaan palautuvaa skandinaavista kieltä puhutaan vain Färsaarilla ja Islannissa.

Leif Erikinpoika (noin 975–1020), Erik Punaisen poika, saattoi olla ensimmäinen viikinki ja eurooppalainen Amerikan mantereella. Hän kävi sotureineen vuoden 1000 tienoilla Pohjois-Amerikassa alueilla, joita he nimittivät Marklandiksi (nykyinen Nova Scotia) ja Vinlandiksi (nykyinen Newfoundland).[5] Viinimaa oli todennäköisesti nykyisen Newfoundlandin pohjoisosa ja se on voinut tarkoittaa muinaisnorjaksi "laidunmaata". Viinirypäleitä Newfoundlandissa tuskin kasvoi.

Aiemmin rannikon oli saagojen mukaan nähnyt Bjarni Herjolfsson, mutta hän ei ollut pystynyt tutkimaan maata.lähde? Lisäksi viikingit tekivät retkiä Jäämerellä, muttei ole todisteita siitä, että he olisivat juurikaan käyneet Vienanmerta ja Kuolan niemimaata idempänä.

Viikinkiajan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinusko alkoi toden teolla levittäytyä Skandinaviaan 900-luvulla. Kristinuskoon käännyttäminen saatiin pohjolassa suurelta osin päätökseen seuraavien parin vuosisadan kuluessa. Skandinaaviset kansat alkoivat nähdä itsensä osana laajempaa eurooppalaista sivilisaatiota, "kristikuntaa".

Yksi viikinkiajan päätepiste oli Hastingsin taistelu 1066, jossa Englannin kuningas Harald Godwininpoika hävisi normannien armeijaa johtaneelle Vilhelm Valloittajalle. Vilhelmillä oli käytössään taisteluhevosia, joiden ratsastajilla oli jalustimin varustetut satulat. Näin viikinkivalta päättyi Britanniassa, vaikkakin myös normannit olivat alueelle muuttaneita skandinaaveja.[6]

Viikinkien laivanrakennus ja merenkulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piirros viikinkilaivasta.
Viikinkilaiva Oslossa
Ankkuri viikinkien aikakaudelta.

Laivanrakennustekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkiretket tulivat mahdollisiksi laivanrakennustekniikan kehittyessä. Maston ja airojen yhdistelmä oli viikinkialusten salaisuus. Viikinkiveneissä oli mastot, jotka voitiin helposti laskea alas tuulen vastuksen vähentämiseksi, sekä vakauden lisäämiseksi, kun alusta soudettiin, tai kun oli tarpeen pitää matalaa profiilia yllätyshyökkäykseen ryhdyttäessä.

Viikinkien pitkät veneet kehittyivät silloiseen olomuotoonsa juuri viikinkiaikaa edeltävänä aikana pohjanmiesten laivanrakennustekniikan kehittyessä huippuunsa. Veneiden selkäranka oli pitkä köli joka leikattiin yhdestä suorasta puunrungosta. Veneiden kaaret muotoiltiin oksista jotka olivat valmiiksi halutun muotoisia. Tavoitteena oli notkeus ja taipuisuus, kylkilaudat veistettiin ohuiksi suurinta mahdollista joustavuutta silmällä pitäen, koska alusten runkojen tuli purjehtia kevyesti aalloilla, eikä taistella niitä vastaan. Reilunkokoisen sota-aluksen rakennukseen käytettiin noin tusina tammea. Pohjoisemmassa, missä tammea ei kasvanut, käytettiin mäntyä.

Koska viikingit hautasivat mahtimiehiään, rikkaita naisia ja miehiä laivoissa, muutamia laivoja on säilynyt. Tällaisia ovat norjalaiset Osebergin laiva ja Gokstadin laiva.[7]

Gokstadin laivan keula

Purjehduksesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikingit tekivät matkansa purjelaivoilla, joita voitiin myös soutaa. Avomerellä käytettiin suurta suorakulmaista purjetta, jokivesiä ja rannikkoa pitkin kuljettiin soutamalla, jolloin masto kaadettiin. [8]

Gokstadin laivan rekonstruktio

Tyypillinen viikinkien sota-alus oli noin 30 metriä pitkä ja siihen mahtui 32 soutajaa. Kuitenkin saagojen mukaan rakennettiin jopa yli 50-metrisiä sota-aluksia. Vene tehtiin tammesta, jos sitä vain oli saatavilla. Se oli matala ja vakaa, ja sillä pystyi rantautumaan helposti. Joettomien taipaleiden yli veneet siirrettiin vetämällä tai kantamalla hankainreikiin työnnettyjen airojen avulla. Tosin osa arkeologeista epäilee viimeksi mainittua, sillä käytännön kokeissa se on osoittautunut hankalaksi.

Valtaosa viikinkien retkistä tehtiin rannikkoa seuraillen, maamerkkejä tarkkailemalla saattoi selvittää kuinka pitkälle oltiin edetty. Rannikkoa pitkin tehdyillä retkillä tilaa vievää ruokaa ei tarvinnut lastata, sillä tarvittava ravinto saatiin rannikon pysähdyspaikoista. Matkat Atlantin yli Islantiin ja Grönlantiin olivat huomattavasti haasteellisempia, koska merellä oltiin useita päiviä sekä öitä. Ruoaksi viikingit söivät pitkillä retkillä kuivattua kalaa tai lihaa ja hapattamatonta leipää. Nahkaleileistä he joivat vettä, maitoa tai olutta.

Aavoilla merillä viikingeillä oli omat suuntimis- ja matkanmittauskeinonsa. Vaikka monia teorioita on esitetty siitä, kuinka viikingit navigoivat aavalla merellä, teorioiden tueksi ei ole löydetty arkeologista todistusaineistoa mistään navigointivälineistä. On luultavaa, että he selvisivät auringon ja pohjantähden asemaa seuraamalla, sekä tarkkailemalla luontoa, aaltoja, tuulta, lintuja ja meren kaloja. Linnut ja valaat esiintyivät rannikkojen läheisyydessä, sekä aallot muodostuivat eri tavalla merenpohjan kohotessa rannikkoa lähestyttäessä. Kokenut purjehtija osasi myös tarkkailla taivaanrannassa näkyvää jääkenttien heijastusta.

Kokeilut nykyaikana tehdyillä viikinkialusten kopioilla ovat osoittaneet, että aluksilla voi saavuttaa yli 10 solmun (18,5 km/h) nopeuden hyvissä olosuhteissa, ja pitkiä matkoja kuljettaessa voitiin edetä 200 km tai enemmänkin 24 tunnissa.lähde?

Viikinkien mytologia ja taikuuden harjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkien uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkien maailma ei erotellut uskontoa ja maallisia asioita, sillä thing-kokouksissa valitut päälliköt toimivat usein samalla pappeina.[9] Erikoistunutta papistoa ei tiettävästi ollut. Palvontapaikoista tiedetään jonkin verran arkeologisten löytöjen perusteella. Uskomukset tunkeutuivat elämän jokaiselle osa-alueelle. Rituaalit suoritettiin usein taivasalla, monesti myös asumuksissa tai pihapiirissä. Erityisten kulttirakennuksien, "temppeleiden", olemassaoloa epäiltiin pitkään, mutta sellaisistakin on 1990-luvulta lähtien saatu kasvava määrä arkeologisia tietoa.

Viikinkiajan loppuvaiheeseen kuului jo kristinuskon nopea leviäminen Skandinaviassa.

Mytologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkien mytologia ja uskonto oli hyvin moni-ilmeinen. Tunnettuja ovat muun muassa sodan jumala Odin, ukkosen jumala Thor ja hedelmällisyyden jumalatar Freija sekä Valhalla (kaatuneiden sali), jonne Odinin naispuoliset soturit, valkyyriat johdattivat taisteluissa urheiten taistelleet kaatuneet soturit. Odin keräsi sotajoukkoja tulevaa viimeistä taistelua varten, joka käytäisiin jumalien ja "jättiläisten" välillä. Jumalien hävitessä maailma loppuisi.

Jumalista suosituimpia oli Thor, jonka keskeinen asema saattoi muodostua vasta kristinuskon vaikutuksesta tai halusta kilpailla sen kanssa. Odinia, jota kutsuttiin 170 eri nimimuodolla, palvottiin nimistöaineistosta päätellen huomattavasti enemmän Ruotsissa ja Tanskassa kuin Norjassa ja Islannissa. Ruotsissa oli Ull-jumala, jota ei ollut Tanskassa, mutta Tanskassa oli Ti-jumala, jota puolestaan ei ollut Ruotsissa. Viikinkipäälliköillä saattoi myös olla henkilökohtainen suosikki- ja suojelijajumala, jolloin muut jätettiin taka-alalle.[9]

Kristinusko alkoi levitä Skandinaviaan viikinkiajan kuluessa. 900-luvun jälkipuoliskolta lähtien skandinaaviset kuninkaat ja ylimykset alkoivat yleisesti kääntyä kristinuskoon.

Uhrit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhraus oli keskeinen osa viikinkien elämää, ja sillä oli monia ilmenemismuotoja. Suurimmat rituaalit pidettiin vuodenaikojen taitekohdissa, ja niihin otti osaa koko yhteisö. Yleinen uhripaikka oli paikallisen hallitsijan sali, jonka ympärille uhrattujen veri siunattuna ripoteltiin. Uhrauksen jälkeen pidettiin yleensä suuri juhla, jossa uhrieläinten ruhot syötiin. Saagoissa mainitaan myös miestietäjien ennustaneen tulevaisuutta uhrijuhlissa.

Suuria uhrijuhlia pidettiin muun muassa Uppsalassa Ruotsissa ja Lejressä Tanskassa. Molemmista on säilynyt vain kristittyjen kirjoittajien kuvauksia, joten tiedot voivat olla vääristyneitä. Molemmat juhlat pidettiin joka yhdeksäs vuosi ja ihmisiä kuin myös eläimiä uhrattiin. Numerolla yhdeksän oli jonkinlaista maagista merkitystä: Lejressä sanottiin uhratun 99 ihmistä, hevosta, koiraa ja kukkoa. Uppsalassa uhrattiin yhdeksän koirasta joka lajia (myös ihmisiä), yhteensä 72, ja uhrien ruumiit ripustettiin roikkumaan uhrilehtoon.lähde?

Muualla uhraus ei ollut yhtä laajamittaista. Esimerkiksi Volgaa matkaavat rus-kauppiaat asettivat puisia jumalankuvia ja uhrasivat niille lampaita ja karjaa varmistaakseen kauppaonnen.

Taikuuden harjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taikuus oli läheisesti läsnä viikinkien elämässä ja tarinoissa. Taikuutta käytettiin ennustamiseen ja elämän sekä luonnonkierron tapahtumien yhteydessä. Taikuudella oli myös vahingoittavia käyttötarkoituksia. Yksi pelätyimmistä taikuuden muodoista oli nimeltään seid, joka oli yleensä luonteeltaan vahingoittavaa taikuutta. Monet tutkijat ovat verranneet seidiä šamanismiin.

Skandinaavien naapureina eläneet saamelaiset tunnettiin šamaanikulttuurinsa johdosta skandinaavien tarustossa ennen kaikkia taikavoimistaan. Saamelaisten vaikutus viikinkien taikuuskäsityksiin saattoi olla hyvin suuri. Saamelaisten taikuuteen väitettiin monien, ennen kaikkea vihollisten, turvautuneen. Joissain saagoissa kerrotut taikuudet, kuten valaaksi muuttuminen, ratsastus vainajien maahan, ja noidannuolet, ovat ehkä lainaa saamelaisista uskomuksista.

Seidiä arvostettiin ja pelättiin läpi viikinkiajan. Naiset saattoivat harjoittaa seidiä yhteisön tuomitsematta yleensä ennustamiseen, mutta miesharjoittajia ei katsottu hyvällä: eräs kronikka kertoo Norjan ensimmäisen kuninkaan Harald Kaunotukan sytyttäneen poikansa talon tuleen kun tämä oli turvautunut seidiin. Poika ja hänen 80 kannattajaansa poltettiin elävältä. Miehille tämän katsottiin olevan sopimatonta, koska taikuuden manipuloivan luonteen takia sitä pidettiin ristiriidassa miehisen ihanteen, avoimuuden ja rehellisyyden, kanssa. Ilmeisesti miesten harjoittamaan seidiin liittyi myös assosiaatio naisen seksuaalisen roolin ottamisesta eli passiivisesta homoseksuaalisuudesta, jota viikinkikulttuurissa nähtävästi pidettiin miehelle häpeällisenä. Mahdollisesti ajatus šamanistisesta hengen valtaan joutumisesta assosioitiin vastaanottavaan eli feminiiniseen rooliin seksuaaliyhteydessä. Aktiivista homoseksuaalisuutta ei välttämättä paheksuttu ainakaan yhtä jyrkästi, koska siinä miehisen roolin katsottiin säilyvän.

Naisennustajia, jotka kiersivät talosta taloon ennustaen ihmisten ja yhteisöjen tulevaisuutta, kutsuttiin sanalla völva. Ainoa yksityiskohtainen lähde, joka kertoo völvan työskentelystä, on 1200-luvulta peräisin oleva Erik Punaisen Saaga. Völuspá kertoo pohjanmiesten käsityksen maailman synnystä ja lopusta. Runo on esitetty völvan näkeminä näkyinä, joista Odin palkitsi tietäjän koruilla.

Riimumagia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Futhark-riimut.

Paitsi että riimuja käytettiin asioiden muistiin merkitsemiseen, ne olivat pohjanmiesten perinteessä myös maagisia. Niillä saattoi tylsyttää vihollisen miekat, murtaa kahleet tai saada nainen rakastumaan. Riimut paransivat myös sairauksia, suojelivat taistelussa, tyynnyttivät myrskyjä tai puolustivat noitia vastaan.[10]

Viikinkejä koskevia myyttejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarvekkaat kypärät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ei ole todisteita, että viikingit olisivat pitäneet sarvekkaita kypäriä. Tämä on myöhemmin 1800-luvulla romantiikan ajalla Ruotsissa muotoutunut myytti, joka perustui skandinaaviselta pronssikaudelta peräisin oleviin aitoihin esinelöytöihin[11]. Tuolloin todella käytettiin sarvikypäriä, luultavasti seremoniallisissa yhteyksissä. Sarvikypärät saattoivat kuulua myös myöhäisroomalaisiin paraativarusteisiin. Kansainvaellus- ja merovingiajalla Odin-jumala kuvattiin toisinaan sarvipäisenä tai sarvikypäräisenä. Wagnerin oopperassa viikingeillä oli sarvekkaat kypärät ja ihmiset mielsivät virheellisesti, että menneessä ajassa viikinkien kypäröissä oli sarvet.

Mielikuva sarvikypäröistä on saanut lisäpohjaa populaarikulttuurin viikinkihahmoista, kuten muassa Harald Hirmuinen -sarjakuvasankarista.

Ihmiskallojen käyttö kuppeina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ei myöskään ole historiallisia todisteita sille, että viikingit käyttivät ihmisten kalloja juomakuppeina. Tämän myytin alkuna luultavasti on islantilaisen kenningin virheellinen käännös, sekä Magnús Ólafssonin kuvaus sotureista, jotka joivat ”kallon kaarevista osista” (eli sarvista), joka kääntyi muotoon ”tapettujen kalloista”. Historioitsijat Herodotos ja Strabo mainitsevat joidenkin todella juoneen kallokupeista, muun muassa skyyttien on sanottu juoneen vihollisten kalloista.

Sivistymättömät, likaiset raakalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikingit kuvataan joskus populaarikulttuurissa villeiksi ja likaisiksi raakalaisiksi. Viikingit käyttivät kuitenkin monenlaisia siistiytymisvälineitä, kuten kampoja, partateriä ja "korvalusikoita", joilla ehkä puhdistettiin korvakäytävät vaikusta. Kampoja löytyy viikinkiaikaisista haudoista niin paljon, että voisi kuvitella jokaisen miehen ja naisen käyttäneen niitä.

Arabialainen matkamies Ibn Fadlan kuvailee matkakertomuksessaan rusien likaisuutta monin värikkäin kuvauksin. Hän esim. mainitsee inhoten, kuinka miehet ja naiset pesevät naamansa samassa astiassa aamuisin. Muslimimaailmassa tärkeä ajatus henkilökohtaisesta hygieniasta oli tuolloin ilmeisen vieras kaikkialla Euroopassa, mutta Ibn Fadlanin mukaan rusit joka tapauksessa olisivat peseytyneet joka aamu.

Viikinkien perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suullisesti välittyneet tarinat viikinkiajasta kirjoitettiin myöhemmin, 1200-luvulta alkaen, saagoiksi muinaisnorjan kielellä. Saagat kertovat usein oikeasti eläneistä ihmisistä, joskin niitä on pidettävä pikemminkin kaunokirjallisina teoksina kuin yksityiskohdissaan luotettavina dokumentteina viikinkiajan elämästä.lähde?

Pohjanmiesten esikristillisten uskomusjärjestelmien (kts. blót, vanha germaaninen uhritoimitus jumalille) piirteitä säilyi kansanuskomuksissa 1800-luvulle saakka. Nykyisin uuspakanallinen suuntaus nimeltä asatru ("aasainusko") pyrkii entistämään ja elvyttämään vanhaa skandinaavista esikristillistä uskomusjärjestelmää.

Viikingit modernissa kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkimyytin juuret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmat uuden ajan julkaisut, jotka käsittelivät viikinkikulttuuria, ilmestyivät 1500-luvulla. Näitä olivat Historia de gentibus septentrionalibus (Olaus Magnus, 1555) ja vuonna 1514 painettuna julkaistu Saxo Grammaticuksen Gesta Danorum, joka oli peräisin 1200-luvun alusta. Julkaisujen määrä lisääntyi 1600-luvulta lähtien, jolloin latinaksi käännetyt Eddat julkaistiin. Muinaisten sankareiden uroteot muodostuivat tärkeäksi osaksi Ruotsin ja Tanskan kansallisvaltioiden omakuvaa.

Skandinaavinen romantiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinki sanana tuli yleiseen tietoisuuteen positiivisessa merkityksessä Erik Gustaf Geijerin vuonna 1811 kirjoittaman runon Viikinki myötä. Sanaa käytettiin puhuttaessa romantisoiduista merenkävijöistä, joilla oli hyvin vähän yhteistä historiallisen viikinkikulttuurin kanssa. Tällä romanttisella mielikuvalla oli poliittisiakin vaikutuksia. Ruotsissa haaveiltiin vuonna 1809 Suomen sodassa menetetyn Suomen takaisinvaltaamisesta. Tuolloin haluttiin ylläpitää myyttiä tarunhohtoisesta, urheasta soturikansamenneisyydestä. Nationalistinen viikinkimyytti nousi erittäin tärkeäksi myös Islannissa, Tanskassa ja Norjassa sekä Suomenkin svekomaanisissa piireissä. Norjassa tehtiin merkittävä arkeologinen löytö, Osebergin viikinkilaiva, juuri maan itsenäistymisen aikoihin vuonna 1905. Norjassa viikinkejä käytettiin natsivallan aikana (19401945) niin merkittävänä propaganda-aseena, että sodan jälkeen oli havaittavissa jopa pientä viikinkiväsymystä.

Viikingit olivat myös brittiläisten romantikkojen suosiossa erityisesti viktoriaanisella ajalla. Saksassa Richard Wagnerin monet työt ovat saaneet vahvoja vaikutteita skandinaavisesta mytologiasta.

Ruotsalaisen Frans G. Bengtssonin vuonna 1941 julkaisemasta historiallisesta viikinkiromaanista Orm Punainen tuli Ruotsissa suuri menestys. Kirja käännettiinkin maailmansodasta huolimatta useille kielille.

Saksalainen nationalismi ja kansallissosialismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Natsisymboliikka

Romanttiset kuvitelmat germaanisista, sankarillisista viikingeistä sekä wagneriaaninen germaanimytologia vetosivat natsi-Saksan ajattelijoihin. Ne ovat nähtävissä esimerkiksi SS-järjestön tunnuksessa, joka muodostuu kahdesta sig-riimusta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hentilä, Seppo; Krötzl, Christian; Pulma, Panu: Pohjoismaiden historia. Keuruu: Edita, 2002. ISBN 951-37-3614-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Heikkilä, Tuomas & Niskanen, Samu: Euroopan synty: Keskiajan historia, s. 88. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6.
  2. Susan M. Margeson, s. 6
  3. http://www.imwerden.de/pdf/povest_vremennyx_let.pdf
  4. Borgström, Natasha: Saksalaispappi Pohjolassa. Tieteen Kuvalehti Historia, 14/2010.
  5. Kämäräinen, Eija: Löytöretket. Teoksessa Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 378–379. Uudistettu laitos. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30602-9.
  6. Else Christensen: Hastingsin taistelu. Englannin kohtalo ratkaistiin vuonna 1066. Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 11, s. 15-21. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  7. Susan M. Margeson, s. 8–9
  8. Susan M. Margeson, s. 8
  9. a b Hentilä 2002, s. 16–18
  10. Eddan jumalrunot. Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Aale Tynni. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1982 (2. painos 1998). ISBN 951-0-11503-7.
  11. Did Vikings really wear horns on their helmets? 7.4.2004. Straightdope.com. Viitattu 7.4.2010. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Roesdahl, Else: Viikingit. (Vikingernes verden, 1986.) Suomentanut Hannes Virrankoski. Helsingissä: Otava, 1993. ISBN 951-1-11802-1.
  • Heikkilä, Tuomas & Niskanen, Samu: Euroopan synty: Keskiajan historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6.
  • Hall, Richard: Matka viikinkien maailmaan. (Exploring the world of the vikings, 2007.) Suomennos: Veli-Pekka Ketola. Helsinki: Multikustannus, 2007. ISBN 978-952-468-154-4.
  • Ihmisen suku. 3, Etruskeista viikinkeihin. (The illustrated history of humankind.) Päätoimittaja: Göran Burenhult. Asiantuntijat: Ari Siiriäinen, Juha Valste. Suomentajat: Jukka Jääskeläinen ym. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-18781-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta viikingit.