Erioikeus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Erioikeus eli privilegio (lat. privilegium) on jollekin yhteisölle tai yksityiselle myönnetty etuus, jota ei ole muilla.[1] Säädyillä eli aatelistolla, papistolla, porvaristolla ja talonpojilla on ollut vahvistettuja erioikeuksia, jotka on myöhemmin lainsäädännöllä kumottu, Suomessa lopullisesti 1995.[2]

Säätyerioikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säätylaitos oli keskiajalla olemassa useimmissa Euroopan maissa. Yhteiskunnallisten erioikeuksien perusteella johonkin kansanluokkaan kuuluvat henkilöt saivat esimerkiksi yksinoikeuden tietyn kiinteän omaisuuden omistamiseen, heidät voitiin vapauttaa veroista ja rasituksista, he saattoivat saada harjoittaa elinkeinoaan vapaammin kuin muut tai he saattoivat käyttää julkista valtaa alaisiinsa nähden. Valtiollisten erioikeuksien nojalla tietty kansanluokka saattoi muodostaa valtiosäädyn, joka yhdessä toisten säätyjen kanssa muodosti säätyvaltiopäivät. Se rajoitti hallitsijan valtaa ja harjoitti joitakin valtiollisia tehtäviä. Erioikeuksien merkitys on kadonnut kansanvaltaisen valtiojärjestyksen myötä, sillä sen mukaan kansalaiset ovat yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia.[3] Esimerkiksi Ranskassa kaikki säätyerioikeudet lakkautettiin kerralla 4. elokuuta 1789, myöhemmin vähitellen lähes kaikissa muissakin maissa.

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin valtakunnassa ja siihen kuuluvassa Suomessa aatelisia olivat alun perin ne tilalliset, jotka sitoutuivat toimittamaan ratsumiehen sotaan. Myöhemmin aatelisto oli perinnöllinen viranhaltijoiden luokka. Pappissäädyn erioikeudet antoivat papeille ja heidän perheenjäsenilleen oikeuksia ja etuuksia. Pappien erivapauksissa on lausuttu uskontopakon periaate ja valtion velvollisuus kouluttaa papit kustannuksellaan. Porvarissäädyn erivapaudet muodostivat perustan silloisten kaupunkien itsehallinnolle.[4]

Ulrika Eleonoran privilegiot

Ruotsin valtakunnan aateliston vuonna 1723 vahvistetut erioikeudet pysyivät voimassa myös Venäjän vallan aikana. Vuonna 1723 vahvistettiin myös papiston erioikeudet. Porvariston ja kaupunkien sekä talonpoikien oikeudet vahvistettiin myöhemmin vuonna 1789 annetuilla vakuutuksilla.[5]

Säätyerioikeuksien lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa säätyerioikeudet lakkautettiin suurelta osin 1800-luvulla, osittain kuitenkin vasta 1900-luvulla. Jo vuonna 1789 vahvistettu yhdistys- ja vakuuskirja poisti aatelistolta yksin­oikeuden korkeimpiin virkoihin[6][7] sekä myönsi talon­pojillekin oikeuden ostaa rälssi­tiloja[6][7], ei kuitenkaan säteritiloja.[6] Vuosien 1863–1864 valtiopäivillä päätettiin kumota säädyn yksinoikeus säteritilojen omistamiseen ja vapaus henkirahan maksamisesta, ja samalla keskusteltiin jo aateliston kaikkien muidenkin eri­oikeuksien poistamisesta.[6] Vuoden 1867 valtio­päivillä kumottiin myös säännös, jonka mukaan aatelisilla oli eräissä asioissa oikeus käyttää ensimmäisenä oikeus­asteenaan hovi­oikeutta.[6]

Laki kaupunkien kaupankäyntioikeuksista kumottiin vuonna 1868.[3] Kun vuonna 1879 säädettiin joukko lakeja elin­keino­vapauden toteuttamiseksi, porvariston sääty­eri­oikeudet kumottiin siltä osin, kuin ne koskivat porvareita henkilöinä, mutta kaupungeilla julkis­yhteisöinä oli vielä tämän jälkeen eräitä eri­oikeuksista.[8].

Säätyerioikeudet menettivät enimmän merkityksensä vuonna 1906, kun säätyvaltiopäivät lakkautettiin ja tilalle tuli yleiseen äänioikeuteen perustuva eduskunta.[4] Kaikilta osin niitä ei kuitenkaan kumottu, ja vielä vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin, että siltä osin kuin ne olivat vielä voimassa, niitä voitiin muuttaa tai kumota vain perustuslain säätämisjärjestyksessä.[9]

Itsenäisessä Suomessa vuoden 1919 hallitusmuodossa mainittiin kansalaisten olevan yhdenvertaisia lain edessä. Hallitusmuoto kielsi myöntämästä uusia aatelisarvoja tai muita perinnöllisiä arvoja.[4] Muutamia vanhoja erioikeuksia aatelisilla kuitenkin oli vielä myöhemminkin, muun muassa muita laajempi vapaus määrätä testamentilla kaupungissa olevasta omaisuudestaan.[8] Vanhat arvonimet jäivät osittain käyttöön.[2]

Kirkko ja valtio -komitea esitti mietinnössään vuonna 1977, että vuonna 1723 annettu laki papiston eri­oikeuksista oli kumottava, samoin sääty­eri­oikeuksia koskenut valtio­päivä­järjestyksen säännös papiston erioikeuksien osalta. Sitä ennen oli jo eräs Veli Merikosken johtama työryhmä todennut, että oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta selvittää, minkä verran vanhoista eri­oikeuksista oli vielä voimassa.[10]

Säätyerioikeudet lakkautettiin kokonaan vuonna 1995[5] perusoikeusuudistuksen yhteydessä vanhentuneina, tarpeettomina ja epätasa-arvoisina.[4]

Vapaa-ajattelijoiden mielestä luterilaisen kirkon etuoikeutettu asema sekä teologian opettaminen julkisissa yliopistoissa perustuvat pappissäädyn erivapauksiin, ja tältä osin säätyerioikeuksia ei olisi heidän mukaansa vielä täysin kumottu.[4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. a b Factum: Uusi tietosanakirja. 2, Dio–håv. Hakusana erioikeudet. Espoo: Weilin & Göös, 2003. ISBN 951-35-6641-2.
  3. a b Tietosanakirja. 2 osa, Confrater–Haggai. Helsinki: Tietosanakirja, 1910.
    * Uusi tietosanakirja. 5, Edv–Fla. Helsinki: Tietosanakirja, 1961.
  4. a b c d e Toivonen, Raimo: ”Säätyerioikeudet”, Uskonnottoman oikeusopas, s. 124. Jämsä: R. Toivonen, 1997.
  5. a b Laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta (971/1995) Finlex. Viitattu 8.9.2010.
  6. a b c d e Johanna Aminoff-Winberg: Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut, s. 70–71. Suom. Salla Korpela, Wilhelm Brummer. Helsinki: Minerva, 2013. 978-952-492-781-9.
  7. a b Salme Vehvilä, Matti J. Castrén: Suomen historia lukioluokkia varten, s. 66–67. WSOY, 1975. ISBN 951-0-00592-3.
  8. a b Iso tietosanakirja. 13 osa, Suonenisku-Trooli. Hakusana Säätyerioikeudet. Helsinki: Otava, 1937.
  9. Valtiopäiväjärjestys (7/1928) (67 §;n 3. momentti (ei enää voimassa)) Finlex. Viitattu 8.9.2010.
  10. Kirkko ja valtio -komitea: Kirkko ja valtio -komitean mietintö, s. 90. Komiteanmietintö 21/1977. Helsinki: Opetusministeriö, 1977. ISBN 951-46-2246-4.