Äänioikeus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Äänioikeus määrittelee, ketkä saavat päättää yhteisön asioista. Äänioikeus voidaan antaa edustajille, jolloin systeemi on edustuksellinen. Äänioikeus on oikeutta äänestää eduskunnassa, vaaleissa ja kansanäänestyksissä, yhtiö- tai yhdistystoiminnassa yhtiön tai yhdistyksen kokouksissa.

Äänioikeuden lajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Yleinen äänioikeus tarkoittaa, että äänioikeus on kaikilla yhteisön jäsenillä. Äänioikeutta voidaan rajoittaa riippuen yleensä ihmisen iästä ja kotipaikasta. Varsinkin aiemmin myös sukupuoli, rotu, omaisuus ja koulutus ja yhteiskunnallinen asema ovat rajanneet äänioikeutettujen joukkoa. Edelleen on maita, joissa ei ole yleistä äänioikeutta.
  • Yhtäläinen äänioikeus tarkoittaa, että jokaisen äänioikeutetun ääni on samanarvoinen. Esimerkiksi yhtiötoiminnassa on tämän sijaan käytössä painotettu äänioikeus, jossa kunkin osallistujan äänimäärä riippuu tämän yhtiön osakkeisiin sijoittamasta rahamäärästä.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kunnallisvaalit: Äänioikeutettu on jokainen Suomen ja muun Euroopan unionin jäsenvaltion kansalainen sekä Islannin ja Norjan kansalainen, joka viimeistään vaalipäivänä täyttää 18 vuotta ja jonka kotikuntalaissa tarkoitettu kotikunta kyseinen kunta on 51. päivänä ennen vaalipäivää. Myös muiden maiden kansalaiset, jotka täyttävät nämä ehdot, ovat äänioikeutettuja, jos he ovat asuneet Suomessa vähintään kaksi vuotta.[1]
  • Eduskuntavaalit: Asuinpaikasta riippumatta äänioikeutettu on jokainen Suomen kansalainen, joka viimeistään vaalipäivänä täyttää 18 vuotta.[2]
  • Europarlamenttivaalit: Asuinpaikasta riippumatta äänioikeutettu on jokainen Suomen kansalainen, joka viimeistään vaalipäivänä täyttää 18 vuotta. Suomessa on äänioikeutettu myös muun EU-maan kansalainen, jonka kotikunta on Suomessa 51. päivänä ennen vaalipäivää.[2]
  • Presidentinvaali: Asuinpaikasta riippumatta äänioikeutettu on jokainen Suomen kansalainen, joka viimeistään ensimmäisen vaalin vaalipäivänä täyttää 18 vuotta.[2]
  • Seurakuntavaali: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien luottamushenkilöt valitaan seurakuntavaaleissa, joissa äänioikeutettu on jokainen seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka viimeistään ensimmäisenä vaalipäivänä on täyttänyt 16 vuotta. Aiemmin ikäraja oli 18 vuotta. Uusi, alempi ikäraja on ensimmäisen kerran käytössä syksyn 2010 vaaleissa.
  • Yhdistystoiminta: Jollei yhdistyksen säännöissä ole toisin määrätty, jokaisella 15 vuotta täyttäneellä jäsenellä on äänioikeus ja jokaisella äänioikeutetulla yksi ääni. Yksityinen henkilö ei voi käyttää äänioikeuttaan asiamiehen välityksellä, ellei säännöissä ole niin määrätty. Säännöissä voidaan myös määrätä, että määrätyn ajan jäsenmaksunsa maksamisen laiminlyönyt ei saa käyttää äänioikeuttaan. Lisäksi säännöissä voidaan myös määrätä, että voidakseen käyttää kokouksessa äänioikeutta jäsenen on ilmoitettava osallistumisestaan kokoukseen etukäteen yhdistykselle viimeistään kokouskutsussa mainittuun päivään mennessä.[3]

Puolueohjelmissa on esityksiä suorasta demokratiasta, mutta lakiesitystä ei ole tehty.

Edustajien äänioikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Osakeyhtiö: Jokainen yhtiön osake on yhden äänen arvoinen, edustaja voi äänestää kaikilla osakkeillaan samaan aikaan. Poissa olevat omistajat voivat luovuttaa äänioikeutensa väliaikaisesti toisille ennakkoon annetulla valtakirjalla.

Suomen äänioikeuden historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1362 Suomella oli tasaveroinen edustus maan valtiopäivillä. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle Suomen sodassa (1808–09) Suomi sai itsehallinnon, jossa suuriruhtinas tunnusti Ruotsin-vallan aikaisten perustuslakien sitovan itseään. Vuoteen 1907 asti valtiopäivillä oli kullakin säädyllä yksi ääni, mikä korosti etenkin aatelin valtaa ja jätti mm. torpparit, työläiset ja naiset äänittä. Muissa maissa käytäntö oli pääsääntöisesti samansuuntainen.

Ensimmäisenä maailmassa koko kansa poislukien tummaihoiset sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden Uudessa-Seelannissa vuonna 1893. Australiassa valkoinen väestö sai ääni- ja vaalioikeuden (siis myös oikeuden asettua ehdolle; tätä oikeutta Uuden-Seelannin naisilla ei ollut) vuonna 1903, joskaan sielläkään ei ollut naisparlamentaarikkoja vielä puoleen vuosisataan. Suomi oli kuitenkin maailman ensimmäinen maa, jossa lähes koko kansa sai ääni- ja vaalioikeuden (1906).

Yleisen äänioikeuden toteuttaminen oli työväenliikkeen keskeisin vaatimus Suomessa SDP:n perustamisesta lähtien, ja SDP oli ainoa puolue Suomessa, joka oli kirjannut tämän tavoitteen ohjelmaansa. Säätyvaltiopäivillä kuitenkin aatelisto ja porvaristo vastustivat uudistusta papiston ja talon­poikien ollessa taipuvaisempia laajentamaan äänioikeutta.[4]

Vuonna 1905 Venäjällä puhkesi Japanin sodan seurauksena suurlakko, joka levisi Suomeen. Lakon aikana Suomen työväestö vaati äänioikeusuudistusta, ja keisari määräsi Marraskuun manifestissa uuden hallituksen eli Mechelinin senaatin laatimaan yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaa uutta valtiopäiväjärjestystä.

Äänioikeus joka aikaisemmin oli kattanut noin 10 prosenttia väestöstä, nousi äänioikeusuudistuksen myötä noin 90 prosenttiin 25 vuotta täyttäneestä väestöstä. Äänioikeuden ulkopuolelle jäivät vakinaisessa sotapalveluksessa olevat; kaikki holhouksenalaiset; henkilöt, jotka eivät ole viimeiseen kahteen vuoteen maksaneet verojaan; vaivais­hoidon varassa elävät; kansalais­luottamuksen menettäneet ja maan palvelukseen kelpaamattomat; irtolaisuudesta tuomitut ja vaalivilppiin syyllistyneet.

Keisari antoi säädyille valtiopäiväjärjestystä ja vaalilakia koskevat esitykset 3. toukokuuta 1906, ja ratkaisevat käsittelyt olivat 28. ja 29. toukokuuta. Senaatin puheenjohtaja Leo Mechelin vaikutti osaltaan arvovallallaan lain hyväksyntään. Toisaalta myös Helsingin työväen punakaarti osoitti mieltään Säätytalon edessä uudistuksen puolesta. Valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki hyväksyttiin 1.6.1906, ja Suuriruhtinas vahvisti ne 20. heinäkuuta 1906.

Naisasianaiset toimivat ehdotuksen puolesta mm. keräämällä 25 000 allekirjoituksen vetoomuksen. Venäläiset pitivät asiaa paikallisena, ja siksi keisari ei torjunut esitystä. Kerrotaan tosin Ståhlbergin aiemmassa vaiheessa laskelmoineen, että kannattaisi ensin ajaa läpi miesten yleinen äänioikeus, koska se olisi helpompaa ja sitten sen turvin olisi helpompi saada enemmistö myös naisten äänioikeuden taakse.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 15.–16.3.1907 valittiin 19 maailman ensimmäistä naiskansanedustajaa (eduskunnan ensimmäinen täysistunto oli 23.5.1907). Heistä tunnetuimpia olivat kenties kolme naisasianaista: Nuorsuomalaisen puolueen Lucina Hagman (1853–1946), Sosialidemokraattisen puolueen Miina Sillanpää (1866–1952) ja Suomalaisen puolueen Aleksandra Gripenberg (1857–1913).

Maita, joissa naisilla ei ole äänioikeutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kuntalaki (365/1995) (26 §) Viitattu 14.5.2008.
  2. a b c Vaalilaki (714/1998) (2 §) Viitattu 14.5.2008.
  3. Yhdistyslaki (503/1989) (25 §)
  4. Uusi Tietosanakirja, osa 4, s. 973-974. Helsinki: Tietosanakirja Oy, 1960.