Sääty

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sääty on nimitys, jota käytetään etenkin antiikin aikana ja keskiajalla yhteiskunnalliseen työnjakoon perustuneista erioikeuksia nauttineista yhteiskuntaluokista.[1] Sääty-yhteiskunnan säädyt olivat aatelisto, papisto, porvaristo sekä Pohjoismaissa myös talonpojat. Kaksi ensin mainittua muodostivat yläsäädyn, porvaristo ja maataomistavat talonpojat alasäädyn.[2] Ranskassa porvaristosta käytettiin vuoden 1789 vallankumoukseen saakka nimitystä kolmas sääty (ransk. Tiers d'État).[3]

Monissa maissa järjestettiin säätyvaltiopäiviä, joissa kullakin säädyllä oli omat edustajansa. Tämän vuoksi sanalla sääty voidaan tarkoittaa myös kunkin säädyn valtiopäiville kokoontuneita edustajia. Useimpien maiden parlamenteista säätyjako poistettiin viimeistään 1800-luvulla. Suomen säätyvaltiopäivät toimivat vuoteen 1906 saakka.[4]

Säädyillä oli asemaansa liittyviä erioikeuksia, esimerkiksi aatelista tai pappia ei saanut tuomita tavallisessa oikeusistuimessa. Sääty määräytyi pääosin vanhempien syntyperän mukaan. Säätykiertoa tapahtui esimerkiksi avioliiton kautta sekä myönnettäessä uusia aatelisarvoja.lähde?

Ruotsissa aatelisia eli maallista rälssiä olivat alun perin ne tilalliset, jotka sitoutuivat toimittamaan ratsumiehen sotaan. Myöhemmin aatelisto oli perinnöllinen viranhaltijoiden luokka. Pappissäädyn erioikeudet antoivat papeille ja heidän perheenjäsenilleen oikeuksia ja etuuksia. Pappien erivapauksissa on lausuttu uskontopakon periaate ja valtion velvollisuus kouluttaa papit kustannuksellaan. Porvarissäädyn erivapaudet muodostivat perustan kaupunkien itsehallinnolle.[5]

Ranskan kansalliskokous lopetti Ranskan kolmeen säätyyn perustuvan säätyjärjestelmän 4. elokuuta 1789. Tällöin lakkautettiin kerralla kaikki säätyerioikeudet.[6]

Säätyjen erioikeudet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin valtakunnan aateliston vuonna 1723 vahvistetut erioikeudet pysyivät Suomessa voimassa myös Venäjän vallan aikana. Niiden monet tärkeimmät kohdat, kuten vapaus veroista, yksinoikeus rälssitilojen omistamiseen ja eräisiin korkeisiin virkoihin, kumottiin 1800-luvun lopulla. Kaupankäyntiä koskeneet kaupunkien erioikeudet kumottiin vuonna 1868.[7]

Suomessa säätyvaltiopäivät lakkautettiin 1906 ja tilalle tuli yleiseen äänioikeuteen perustuva eduskunta.[5] Osa säätyjen erioikeuksista oli kuitenkin edelleen voimassa, ja tällöin säädetyn valtiojärjestyksen mukaan niiden kumoaminen tai muuttaminen edellytti, että asiasta oli säädettävä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Tästä aiheutui ajoittain vaikeuksia käytännön lainsäädäntötyössä. Esimerkiksi vuonna 1983 voimaan tullut rikesakkolaki oli käsiteltävä perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska se olisi loukannut papiston erioikeuksia; niiden mukaan jokaisen pappiin kohdistuvan rankaisutoimen oli mentävä tuomiokapitulin kautta. Useat kirkolliset komiteat ja toimielimet olivat esittäneet erioikeuksien kumoamista.[8] Viimeiset vielä muodollisesti voimassa olleet säätyerioikeudet lakkautettiin vuonna 1995, kun hallitusmuodossa olleet kansalaisten perusoikeuksia koskeneet säännökset uudistettiin.[9]

Säätyläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla Suomessa yhteiskunnalliset erot aateliston, papiston ja porvariston välillä lievenivät vähitellen, kun taas ero näiden ryhmien sekä toisaalta talonpoikien ja mihinkään säätyyn kuulumattomien välillä pysyi jyrkkänä. Tämän vuoksi ylemmistä säädyistä alettiin käyttää yhteisnimitystä säätyläiset erotukseksi talonpoikaisesta rahvaasta. Säätyläiset-sanan synonyymina voitiin puhua myös herrasväestä.[10] Säätyläiset rahvaasta erottavia tekijöitä olivat pukeutuminen, kirjallinen harrastuneisuus, käyttäytyminen, oma säätytietoisuus, ylemmyys ja ruumiillisen työn tekemättömyys.[11] Toisaalta joillekuille talonpoikaista syntyperää olevillekin avautui mahdollisuus nousta säätyläisten joukkoon joko opiskelemalla oppikoulussa ja yliopistossa taikka taloudellisen yritteliäisyyden avulla.[10]

Termiä säätyläiset käytetään myös rajatummasta ryhmästä, 1800-luvulla kasvaneesta aatelittomasta virkamies- ja yrittäjäväestöstä, joka oli yllä kuvatulla tavalla myös sivistyneistöä ja herrasväkeä.[12]

Säätyläisnimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säätyläisillä kaikkialla oli vanhastaan sukunimet, jotka Suomessa tavallisesti olivat joko ruotsinkielisiä tai latinalaistettuja, mutta myös saksankielisiä nimiä esiintyy. Tavallisia ovat olleet myös nimet, joissa pohjautuvat johonkin vanhaan suomenkieliseen suku- tai paikannimeen, johon kuitenkin on esimerkiksi lisätty latinalaisperäiset päätteet -aeus, ius säätyläisaseman osoittamiseksi (esim. Alopaeus, Gezelius).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Blåfield, Tapio: Asikkalan ristikirkon ensimmäiset vuosikymmenet (pdf) (s. 3) Asikkalan ristikirkon vaiheita ja kirkonmiehiä 1689 - 1790. Lauri Muranen. Viitattu 28.1.2013.
  3. Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip-Kp), s. 1899, art. Kolmas sääty. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9.
  4. Otavan iso Fokus, 7. osa (Sv-Öö), s. 4150, art. Sääty, Säätyvaltiopäivät. Otava, 1974. ISBN 951-1-01521-4.
  5. a b Toivonen, Raimo: ”Säätyerioikeudet”, Uskonnottoman oikeusopas, s. 124. Jämsä: R. Toivonen, 1997.
  6. Kronologia Merkkivuosi 1809 -verkkosivut. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 3.8.2008.
  7. Tietosanakirja. 2 osa, Confrater–Haggai. Helsinki: Tietosanakirja, 1910.
    * Uusi tietosanakirja. 5, Edv–Fla. Helsinki: Tietosanakirja, 1961.
  8. Kai Korte: Ministerit tulivat ja menivät, s. 55−56. Jyväskylä: Gummerus, 1992.
  9. Laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta (971/1995) Finlex. Viitattu 9.4.2009.
  10. a b Salme Vehvilä, Matti J. Castren: Suomen historia lukioluokkia varten, s. 254. WSOY, 1975. ISBN 951-0-00593-2.
  11. Halmesvirta, Anssi ym.: Historian sanakirja. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-5089-7.
  12. Yrjö Blomstedt: Väestö- ja yhteiskuntarakenne Ruotsin vallan lopulla, s. 334-335. Teoksessa Suomen historia 4: Vapauden aika. Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0.