Suomen esihistoria

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hirviä, ihmishahmoja ja vene Astuvansalmen kalliomaalauksessa
Susiluolaa sisältäpäin.

Suomen esihistoria käsittää pääasiassa jääkauden jälkeisen ajan Suomen asuttamisesta aina historiallisen ajan alkuun asti. Pohjoismaissa esihistoria jaetaan yleensä kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen, joka on myös Suomen esihistoriassa käytetty jaottelu. Jaottelu on peräisin arkeologisen tutkimuksen alkuajoilta, jolloin löytöesineet jaoteltiin kiven, pronssin ja raudan perusteella ryhmiin. Nykyinen arkeologinen tutkimus nojaa luokittelussaan moniin luonnontieteellisiin ajoitusmenetelmiin ja ajoituksen nimistöä on monipuolistettu.[1][2]

Esihistorian ajan jaottelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistorian tutkimus ei ole onnistunut paleoliittisten kohteiden löytämisessä Suomessa kovinkaan hyvin. Jääkausien väkivaltainen maisemanmuokkaus on piilottanut mahdolliset todisteet moreenikerrosten alle. Ainoa ihmisen mahdollisesta toiminnasta kertova löydös sijaitsee Kristiinankaupungin Susiluolassa,[3] joka sekin olisi neandertalinihmisen leiri. On kuitenkin kyseenalaistettu, ovatko Susiluolasta löydetyt esineet ihmisen tekemiä vai pelkkiä luonnonmuodostelmia.[4]

Jääkauden jälkeen, kun kasvillisuus ja eläimistö palasi takaisin Suomeen, seurasivat ihmisetkin perässä. Suomen asuttamisesta katsotaankin Suomessa mesoliittisen kauden alkavan. Mesoliittinen kausi jaetaan asutusvaiheeseen ja Suomusjärven- eli esikeraamiseen kulttuuriin. Kun väestö otti keraamiset astiat käyttöönsä, alkoi Suomessa vaihe, jota kutsutaan pyyntiväestön neoliittiseksi vaiheeksi. Se jaotellaan karkeasti varhaiseen-, keskiseen- ja myöhäiseen neoliittiseen kauteen. Maanviljelyn tulo Suomeen on vasta selvitystyön alla, mutta tiedetään jo, että sitä harjoitettiin neoliittisella kivikaudella.[5][6][7]

Metallien tulo Suomeen aloitti metallikaudet. Varhaismetallikausi sisältää pronssikauden ja rautakauden alun. Metallit olivat Suomessa harvinaisia ja olivat käytössä vain pienillä ryhmittymillä. Raudan valmistustaidon yleistyttyä sen käyttö arkipäiväistyi ja puhutaan rautakaudesta. Tästä huolimatta kirjallisuudessa käytetään pohjoismaista nimitystapaa, kun metallikauden vaiheet jaotellaan pienempiin jaksoihin. Pronssikausi jaotellaan varhaiseen- ja myöhäiseen pronssikauteen. Rautakausi taas varhaiseen-, keskiseen- ja myöhäiseen rautakauteen.[8][9]

Perusjaottelun ajanjaksot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkauden jälkeisissä ajoituksista käytetään kirjallisuudessa kahta ajoitusjärjestelmää. Vanhempi järjestelmä ilmoittaa ajoitukset radiohiiliajoitusmenetelmän ilmoittamina vuosina. Kyseinen ajoitusmenetelmä perustuu elollisesta materiaalista eli puusta, nahasta, luusta tai kuiduista tehtyjen radioaktiivisen hiilen säteilytason mittauksiin. Aiemmin oletettiin virheellisesti, että muinaisina aikoina hiilidioksidin sisältämän radioaktiivisen hiilen taso oli nykyisen kaltainen ja silloin radiohiiliajoitukset täsmäisivät. Tarkempi tutkimus uppotukkien vuosirenkaista paljasti tämän virheen ja nykyään radiohiiliajoituksia voidaan kalibroida eli korjata tuon virheen suuruuden verran. Kalibroidut ajoitukset ovat lähempänä kohteen todellisen iän kanssa, joten niitä pitäisi suosia yleisissäkin esityksissä. Kuitenkin monet tutkijat ja esimerkiksi Museovirasto julkaisee edelleen kalibroimattomia ajoituksia, joissa saattaa olla muutaman sadan vuoden virhe tai vanhoissa ajoituksissa yli tuhannen vuoden virhe. Nyrkkisääntönä on, että radiohiiliajoitukset antavat nuorempia tuloksia ilman kalibrointia. Alla olevassa luettelossa ajoitukset on ilmoitettu kalibroituina.

Kivikausi

  • Paleoliittinen kausi (ennen jääkautta ja jääkauden aikana)
  • Mesoliittinen kausi (esikeraaminen kausi)
    • Suomen asuttamisen jakso (noin 9 000 − 7 500 eaa.)
    • Suomusjärven kulttuuri eli esikeraaminen kausi (noin 7 500 − 5 100 eaa.)
  • Neoliittinen eli keraaminen kausi
    • Varhaisneoliittinen kausi (5 100 – 3 200 eaa.) [10]
    • Keskineoliittinen kausi (3 200 – 2 500 eaa.)
    • Myöhäisneoliittinen kausi (2 500 – 1 500 eaa.)

Pronssikausi

  • Varhaispronssikausi (1 300 – 1 000 eaa.) [11][12]
  • Myöhäispronssikausi (1 000 – 500 eaa.)

Rautakausi

Yleistyvä käsite varhaismetallikausi sisältää pronssikauden ja rautakauden alkuvaiheet 1500 eaa.–200 jaa., jolloin metallit olivat vielä suhteellisen harvinaisia. Länsi-Suomessa varhaismetallikausi voidaan katsoa alkavan vasta 1300 eaa., kun taas Itä-Suomessa sen voi katsoa alkaneen paikoin jo 1600 eaa.[16]

Ennen jääkautta ja sen aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkautta edeltävältä ajalta on pohjoismaista löydetty vain yksi väitetty kiinteä muinaisjäännös, Kristiinankaupungin ja Karijoen rajalla sijaitseva Susiluola. Löytöpaikka on noin 120 000 vuoden ikäiseksi arvioituna pohjoismaiden vanhin tunnettu ihmisasutuksen paikka. Luolan sorakerroksista on löytynyt väitettyjä kivityökaluja ja jälkiä nuotion pidosta. Kyseessä ovat todennäköisesti olleet neandertalinihmiset. Kaikki arkeologit ja geologit eivät kuitenkaan usko, että Susiluolan löydöt olisivat varmuudella ihmisten aiheuttamia.

Ennen jääkauden maksimia (LGM) nykyihminen levisi Eurooppaan noin vuonna 35 000 eaa. mammutteja ja muuta suurriistaa metsästäen. Suomen alueelta on löydetty useita mammutinluulöytöjä ajalta 34 000–22 000 eaa.[17] Siksi voidaan olettaa, että lämpimän interstadiaalikauden aikana ennen jääkauden maksimia 22 000 eaa. olisi nykyihminen voinut metsästää myös Suomen alueen tundra-aroilla. Mitään todisteita ihmisen toiminnasta tuolta ajalta ei kuitenkaan ole.[18]

Mesoliittinen kivikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antrean verkko

Jääkausi päättyi Suomessa noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäiset asukkaat saapuivat Etelä-Suomeen koillisesta tai etelästä, luultavimmin Kundan kulttuuriin piiristä nykyisen Viron alueelta. Varhaisimpaan asutukseen liittyviä löytöpaikkoja on mm. Lahden Ristolassa, Orimattilassa ja Suomussalmen Kalmosärkällä. Tämän vaiheen ehkä kuuluisin Suomen alueeseen liittyvä muinaisjäännös löydettiin 1914 Karjalankannakselta Antreasta. Kyseessä on pajun niinestä 8400–8100 eaa. valmistettu tunnettu kalastusväline Antrean verkko, joka oli pitkään maailman vanhin verkkolöytö.[18]

Pohjois-Suomen varhaisin asuinpaikka Utsjoen Vetsijärvellä on ajoitettu hieman yli 10 000 vuotta vanhaksi. Kohteen löytöaineisto viittaa sekin kaakon suunnalle, mahdollisesti Moskovan ympäristössä vaikuttaneeseen Butovon kulttuuriin, joka kuuluu Kundan kulttuurin kanssa samaan ns. jälkisvidryläiseen kompleksiin.[19] Joitakin Pohjois-Lapin löytöjä on myös yhdistetty Norjan Ruijan rannikon vanhimpaan ns. Komsan kulttuuriin.[18]

Suomen mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa.), tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinot olivat kasvien keräily, metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Liuskekärkinen keihäs oli yleinen metsästysase. Suomusjärven kulttuuri on levinnyt koko maahan, tosin tiheintä se on ollut silloisilla rannikoilla, jotka maannousun johdosta ovat nykyisin syvällä sisämaassa. Kulttuurilla on yhteyksiä Viron Kundan kulttuuriin ja Itä-Karjalaan. Tänä aikana ei osattu vielä valmistaa saviastioita, joten aikaa kutsutaan esikeraamiseksi. Kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää, ajoittuu mesoliittiseen aikaan.[20]

Varhaisneoliittinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin vuonna 5300 eaa. Suomeen leviää saviastioiden valmistustaito. Tätä aikaa nimitetään neoliittiseksi eli nuorimmaksi kivikaudeksi. Myös vanhin suomalainen maanviljelys, itäistä perua oleva tattarin viljelys ajoittuu uusimpinen löytöjen mukaan samaan ajankohtaan [21]. Suomi kuului tällöin laajaan koilliseurooppalaiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui Pohjanlahdelta Veikselin suulle ja Uralille. Väestön on arveltu olleen suomalais-ugrilaista, joskin eräät kielitieteilijät ovat kyseenalaistaneet tämän.[20]

Kampakeraamisia kulttuureja yhdistävät suuret saviastiat, joihin on painettu kamman muotoisella esineellä kuvioita. Kulttuuri levisi ympäri Suomen aluetta. Varhaiskampakeramiikan aikana (5300–4200 eaa.) keskilämpötila on ollut noin kaksi astetta nykyistä korkeampi, mikä on houkutellut ihmisiä suomenniemelle.[20]

Kampakeraaminen kulttuuri jaetaan pyöreäpohjaisten saviastiatyylien perusteella edelleen varhaiskampakeramiikkaan (5300–4200 eaa.), tyypilliseen kampakeramiikkaan (4200–3600 eaa.) ja myöhäiskampakeramiikkaan (3600–2800 eaa.). Näistä jokainen on edelleen jaettu vanhempaan ja nuorempaan alaryhmään. Lisäksi tunnetaan alueellisia ryhmiä, kuten Jäkärlän ryhmä Lounais-Suomessa ja Säräisniemen keramiikka Pohjois-Suomessa.[20]

Niin sanotut asumuspainanteet yleistyvät varhaisneoliittisella kaudella. Ne osoittavat että asuntoina toimivat entistä vankemmat yhden perheen rakennukset. Ihmiset elivät ehkä 5–10 perheen paikallisyhteisöissä. Jokaisella paikallisyhteisöllä oli todennäköisesti yhteinen laaja pyyntireviiri, vuotuiskierto ja pääasuinpaikka. Pyyntireviirin alueella oli useampia tukikohtia joita käytettiin pyynnissä vuotuiskierron mukaan. Talous perustui ainakin rannikkoseuduilla vahvasti hylkeenpyyntiin.

Kampakeraaminen kulttuuri hautasi vainajansa punamultahautoihin. Vainajan mukaan annettiin käyttöesineitä ja koruja. Kalliomaalauksia alettiin tehdä viimeistään varhaisneoliittisella kaudella. Maalatut eläimenkuvat ja kivestä tehdyt eläimenpääveistokset liittyvät todennäköisesti käsityksiin toteemieläimistä. Astioiden ohella savesta tehtiin myös todennäköisesti šamanismiin liittyviä niin sanottuja savi-idoleita. Pohjois-Euroopan vanhin ihmistä esittävä figuuri on löydetty Vantaan Jokiniemestä.[22][20]

Tyypillisen kampakeramiikan aikana Suomeen tuotiin etelästä ja kaakosta suuria määriä piikiveä, josta tehtiin teriä ja kärkiä. Kampakeraamisen ajan ihmiset tunsivat jousen ja nuolet aseena.[20]

Keskineoliittinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorakeraaminen kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorakeraaminen kulttuuri, eli toiselta nimeltään vasarakirveskulttuuri, vaikutti aluksi Venäjällä ja levisi asukkaiden siirtymisen johdosta Itämeren ympäristöön Baltiaan. Noin 3200 eaa. tulivat ensimmäiset siirtolaiset Lounais- ja Etelä-Suomeen ja asettuivat vanhan pyyntikulttuurin sekaan, mutta erilaisille asuinpaikoille. On arvioitu, että tulokkaita oli vähän, mutta siitä huolimatta he ottivat haltuunsa alueen, jonka raja sisämaata vasten oli Viipurinlahti-Lahti-Kangasala-Teisko-Kauhava-Kokkola. Tämän alueen pohjoispuolelle he eivät pystyneet enää siirtymään, koska lauhempi ilmasto takasi paremmat olosuhteet kotieläimien pitoon ja toisaalta viljavat savikot ja niiden lehtimetsät loppuivat tuolle linjalle.[20][23]

Vasarakirveskulttuurin alun perin keskieurooppalaiset symbolit ja rituaalit eroavat huomattavasti pohjoisen kampakeraamisen kulttuurin perinteistä. Kulttuurin tärkeitä sota-aseita tai seremoniallista esineitä, vasarakirveitä, on löydetty Suomesta noin 900 kappaletta. Suomeen kehittyivät omat vasarakirvestyyppinsä. Keramiikka oli erilaista: astiat olivat pienempiä, tasapohjaisia ja vain yläosastaan koristeltuja. Koristeena on päällekkäisiä nuoranpainaumia.[20]

Nuorakeraaminen kulttuuri viljeli mahdollisesti viljaa kaskiviljelynä tai hoiti karjaa. Nuorakeraamisen kulttuurin asutus ei ollut yhtä rannansidonnaista kuin aikaisempi kampakeraaminen asutus, mutta asuinpaikat olivat kuitenkin useimmiten veden lähistöllä. Asutuksen sijainti voi viitata rantaniittyjen hyödyntämiseen laidunmaana. Virossa arvioidaan yksittäistaloasutuksen syntyneen nuorakeraamisen kulttuurin aikana. Suomenkin osalta tämä on mahdollista sillä asuinpaikat ovat suhteellisen pieniä ja niiden levintäkuva on hajanaisempi aikaisempaan verrattuna. Nuorakeraamisen kulttuurin vahvistuttua ja elintilan käytyä vähiin, myöhäiskampakeraaminen väestö väistyi tai sulautui nuorakeraamiseen väestöön, mutta ainakin myöhäiskampakeraamisen väestön asuinpaikat vähenivät.[24][20][23]

Asbestikeramiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kierikin keramiikkaa

Suomen pohjois- ja itäpuolella elivät ns. asbestikeramiikkaa käyttävät ihmisryhmät. Asbestikuitujen sekoittaminen keramiikan sideaineeksi lienee Saimaan alueella kehitetty tekniikka. Sisämaan asukkaat pitivät yhteyksiä rannikon myöhäiskampakeraamisen ja Pyheensillan kulttuurien kanssa. Sisämaan asbestikeramiikka koostuu Kierikin ja Pöljän keramiikasta. Ilmeisesti nämä ryhmät myös asuttivat Perämeren rannikon. Jokien suihin muodostui laajoja asuinpaikkavalleista koostuvia asuinpaikkoja. Nämä kylämäiset asuinpaikat saattoivat olla ympärivuotisia.[20]

Noin 3300-1300 eaa. Perämeren rantaviivan tuntumaan ilmestyivät ns. jätinkirkot, joiden tekijöistä on vain hatara kuva. Nämä vallimaiset rakenteet pohjautuivat luultavasti Keski-Euroopan ja Etelä-Skandinavian megaliittiperinteeseen. Parhaiten säilyneet ja suurimmat jätinkirkot portteineen on tuoreen tutkimuksen mukaan suunnattu päivänseisausten ja -tasausten auringonnousuihin ja -laskuihin [25]Läpimitaltaan 60-metrinen Pattijoen Kastelli on maan suurin jätinkirkko.[26][27]

Lounaissuomalaista Pyheensillan ryhmää (2900–2400 eaa.) pidetään usein kampakeramiikan tradition viimeisenä vaiheena. Löytöjä on mm. tehty Mynämäen Pyheensillasta. Ahvenanmaalla ovat edustettuina kaikki kampakeramiikan vaiheet ja vasarakirveskulttuuri. Lännestä saapui uusia asukkaita, joka kuuluvat skandinaaviseen kuoppakeraamiseen kulttuuriin, joka tunsi myös maanviljelyn. Merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka on Jomalan Jettböle, josta on löydetty Suomen ainoa kivikautinen luuranko, 160 cm pitkä mies ja runsaasti savi-idoleita.[28]

Myöhäisneoliittinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiukaisten kulttuuri (2300–1500/1300 eaa.) syntyi yleisen käsityksen mukaan neoliittisen kivikauden viimeisessä vaiheessa nuorakeraamisen väestön sekoittuessa Pyheensillan kulttuurin väestöön. Pyyntitalous oli yhä vallalla, mutta kaskiviljely alkoi levitä Länsi- ja Etelä-Suomeen. Kiukaisten kulttuurin asuinpaikkoja on tavattu rannikoilla Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta Viipuriin. Merellisten yhteyksien merkitys korostuu aikaisempaan verrattuna. Vähitellen muodostuu eräänlainen Itämeren kulttuuripiiri johon liittyy myös Länsi- ja Etelä-Suomi.[20][29]

Porin Tuorsniemestä on löydetty 1900 eaa. aikainen lehmuksen niinestä sidottu verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa. Verkkoja on mahdollisesti käytetty hylkeiden pyyntiin luisten harppuunoiden ohella. Skandinaviasta tuodut piisirpit, jauhin ja survinkivet todistavat maataloudesta ja asuinpaikoilta on löydetty ohranjyviä. Varmat merkit maataloudesta ovat kivi- ja pronssikauden vaihteesta 2000–1500 eaa. jopa Pellon korkeudelta asti. Naudan ja lampaan luut viittaavat karjanhoitoon. Itämeren grönlanninhylje pyydystettiin sukupuuttoon näihin aikoihin.[29]

Pohjois- ja Itä-Suomessa tapahtuu suuria muutoksia. Asutus muuttuu vähitellen vaikeammin arkeologisesti todettavaksi. Jätinkirkot näyttävät häviävän käytöstä noin 2500 eaa. Pöljän-Jysmän keramiikka häviää viimeistään noin 2000 eaa. Samanaikaisesti autioituvat Perämeren alueen suuret kylämäiset asuinpainannekeskittymät. Asutusyhteisöt saattoivat hajota pienemmiksi yksiköiksi ja asutuksesta ehkä tulee liikkuvampaa. Myöhäisneoliittisen kauden hautaustavat tunnetaan huonosti. Käytössä on saattanut olla maanalainen ruumishautaus. Myös joitain pitkäröykkiöitä on pidetty aikakauden hautoina.

Pronssikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntinen pronssikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Kirkonlaattiana” tunnettu neliskulmainen hautaröykkiö Sammallahdenmäen pronssikautisella röykkiöalueella Raumalla

Suomen pronssikausi alkoi 1500 eaa.[30] Merelliset yhteydet korostuvat vahvasti ja Länsi-Suomi muodostuu osaksi yhteispohjoismaista pronssikauden kulttuuria. Pronssiesineiden löydöt sijoittuvat lähinnä rannikkoalueelle, jonne ainakin osan oletetaan saapuneen läntisten siirtolaisten mukana. Pronssiesineet olivat tuontitavaraa mutta Suomessa on ollut omaakin pronssinvalantaa.

Maanviljely muuttui yhä tärkeämmäksi ja viimeistään nyt ilmestyvät maatalot. Tärkeä esimerkki tästä on Nakkilan Rieskaronmäen asuinpaikka.[30] Rannikon yleisin asutusmuoto oli todennäköisesti yksittäistalo tai mahdollisesti pieni taloryhmä. Viljoista viljeltiin ohraa ja vehnää, kotieläiminä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Rieskaronmäen talosta on löydetty myös Suomen vanhin navetaksi tulkittu rakennus. Pronssikaudella yleistyvät keittokuopat varsinkin Pohjanlahden alueella. Ne saattavat liittyä hylkeentraanin valmistukseen.

Pronssikaudella tapahtui oletettavasti tärkeä uskonnollinen murros. Omaksuttiin uskomuksia joiden alkuperä oli eurooppalaisissa maanviljelijäyhteisöissä. Hautausta alettiin tehdä monumentaalisiin kiviröykkiöihin, ns. hiidenkiukaisiin mikä on korostanut esi-isien merkitystä. Näitä halkaisijaltaan jopa kymmeniä metrejä leveitä kiviröykkiöitä voidaan pitää vanhimpina julkisina muistomerkkeinä Suomessa.[30] Suomen suurin röykkiö on Panelian Kuninkaanhauta. Toinen tärkeä muutos oli nuoremmalla pronssikaudella polttohautauksen omaksuminen,[30] mikä voi liittyä sielukäsityksen muuttumiseen. Tämä hautausperinne ilmeni vahvimmillaan pitkin rannikkoa Viipurin seudulta aina Pyhäjoelle asti. Hautoihin pantiin harvoin esineitä.

Läntisen pronssikulttuurin alueella Satakunta ja Kokemäenjoen suisto näyttäytyy eräänlaisena keskusalueena. Alueella esiintyy huomattavan monumentaalisia röykkiöitä ja Suomen oloissa myös merkittävä pronssiesineiden löytökeskittymä. Nakkilan ja Kiukaisten merkittävät asutusyhteisöt muodostuivat lahtien perukkoihin, rantaniittyjen äärelle. Rauman Sammallahdenmäki on Suomen ensimmäinen esihistoriallinen UNESCO:n maailmanperintökohde. Sammallahdenmäki edustaa läntisen pronssikauden röykkiöperinnettä.

Itäinen pronssikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä- ja Pohjois-Suomeen pronssikulttuuri tuli idästä. Itäiset valumuotit kuitenkin todistavat myös paikallista pronssinvalantaa esiintyneen. Huomattava keskittymä esiintyy Suomussalmella. Pohjois-Suomessa oli käytössä asbestisekoitteinen keramiikka. Järvi-Suomen alueella alettiin saven valamiseen käyttää kangasmuottia, josta tavasta juontuu nimi tekstiilikeramiikka. Tekstiilikeramiikka on lähtöisin idästä, Volga- ja Okajokien suomalais-ugrilaiselta alueelta. Siitä syntyi paikallisia muunnoksia, joita tehtiin vielä rautakauden alussa. Metallikauppa lisäsi rannikon ja sisämaan välisiä yhteyksiä. Polttohautaus ja röykkiöhaudat levisivät itäisenkin kulttuurin alueelle. Näitä hautoja on ryhdytty myöhemmin kutsumaan lapinraunioiksi. Saamelaisiin niillä ei silti ole välttämättä yhteyttä. Uskonnollisiin muutoksiin kuuluu myös kalliomaalaus- ja eläimenpääveistosperinteen loppuminen. Tekstiilikeraamisessa Järvi-Suomessakin esiintyi kaskiviljelyä pyyntitalouden ohella.

Pronssikauden ja varhaisrautakauden välinen raja on varsinkin sisämaassa ja Pohjois-Suomessa hyvin liukuva, ja usein nämä aikakaudet yhdistetäänkin varhaismetallikausi-käsitteen alle.

Kielitieteen näkökulmia varhaismetallikauteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pronssikaudella ja vanhemmalla rautakaudella (lainan täsmällisen ajankohdan tarkka määrittely on vaikeaa) suomen kieleen omaksuttiin runsaasti germaanisia lainasanoja, jotka kuvaavat ajan yhteiskuntaa: kuningas, ruhtinas, valta, vuokra, kunnia, lunnaat, murha, sakko, tuomita. Vanhoiksi pronssikauden lainoiksi on katsottu kuitenkin varmuudella mm. kansa, karja, kaura, kavio, kilpi, liesi, purje, pursi, pyhä, ratsu, rauta, satama, sika, tuoni, väylä. Pronssikaudelle ajoitettuja indoiranilaisia lainasanoja ovat mm. huhta, varsa, marras, taivas, mana, jumala. [31]

Rautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisrautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautakausi alkoi Suomessa 500 eaa. Rautaa saattoi valmistaa järvi- ja suomalmista, joten metalliesineiden saatavuus parantui selvästi ja raudan käyttö levisi nopeasti eri puolille maata. Vanhimmat raudanvalmistuspaikat on löydetty Pohjois-Suomesta jonne raudanvalmistusteknologia oletetaan saapuneen idästä. Aikaa noin vuosina 500–0 eaa. kutsutaan esiroomalaiseksi ajaksi. Tälle ajalle kuuluvien löytöjen määrä on pieni, mutta riittää todistamaan Suomen alueen olleen jatkuvasti asuttu. Rannikon väestö elätti itsensä sekataloudella, johon kuuluivat vaihtelevissa määrin viljanviljely, karjanhoito, kalastus, hylkeenpyynti ja metsästys. Rautaiset viljelyvälineet olivat tärkeä uutuus. Mahdollisesti hylkeentraanin keittoon liittyvät kettokuopat ovat edelleen yleisiä Pohjanlahden alueella. Suurimmat keskittymät tunnetaan Perämeren alueelta. Haudat ovat yleensä rakenteeltaan pronssikautta vaatimattomampia. Hautaukset tehtiin pieniin röykkiöihin ja latomuksiin. Perinteisten pyöreämuotoisten hautojen ohelle yleistyvät suorakulmaiset kehärauniot. Rannikon yhteydet suuntautuivat varsinkin Baltian suuntaan. Arkeologisessa aineistossa Morbyn keramiikka on tärkeä ajanjakson tunnusmerkki rannikolla. Sisämaassa oli käytössä asbestisekoitteinen Luukonsaaren keramiikka.

Vuosina 0–200 jaa. muutamat Rooman valtakunnassa valmistetut esineet löysivät tiensä Suomeen asti. Aikaa nimitetään vanhemmaksi roomalaisajaksi. Esineiden laittaminen rannikkoalueiden hautoihin yleistyi ja siten arkeologinen löytöaineisto kasvaa ja monipuolistuu. Suomeen ilmestyi samalla myös asehautaustapa. Kalmistoja eli hautapaikkoja tunnetaan lähinnä Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikoilta, Kokemäenjoen suulta, Etelä-Pohjanmaalta sekä joitakin Oulun seuduilta. Asutusta oli kuitenkin epäilemättä muuallakin.

Korut olivat usein Baltiasta ja aseet germaanisia. Rannikoille on ehkä tullut siirtolaisia Baltiasta ja Skandinaviasta. Vaatteissa käytettiin viimeistään nyt villaa. Etelärannikolla hautaukset alettiin tehdä ilmeisesti Virosta omaksuttuihin suorakaiteenmuotoisiin kivirakenteisiin eli tarhoihin, joihin vainajat haudattiin poltettuina tai polttamattomina. Sisämaan pyyntikulttuurin alueella elintapojen katsotaan säilyneen vanhakantaisina.

Nuorempana roomalaisaikana noin vuosina 200–400 jaa. kalmistoja alkoi ilmaantua myös sisämaahan, varsinkin Kokemäenjoen latvoille. Rannikon suhteellisen ohut ja tasaisesti levittäytynyt asutus näyttäisi keskittyvän vähitellen muutamiin tiheästi asuttuihin, selkeärajaisiin asutusyhteisöihin: ainakin kalmistolöytöjen levintä muodostuu tällaiseksi. Asutus keskittyy entistä selvemmin lahtien perukkoihin, jokien suualueille sekä niiden alajuoksuille.

Keskirautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvaellusaikana (vuodet 400–550/600 [32]) maanviljely laajeni etenkin sisämaassa ja metalliesineiden määrä kasvaa haudoissa. Löytöihin sisältyy pieni määrä kultaesineitä. Aseistus oli germaanista. Hautaus tehtiin usein suuren keskuskiven ympärille koottuun kiviröykkiöön polttohautauksena. Etelä-Pohjanmaalta on varsin rikkaita löytöjä jotka viittaavat sosiaaliseen eriytymiseen. Tärkeä löytöpaikka on esimerkiksi Vöyrin Gulldynt, josta on löydetty huomattavan suuri määrä eläinornamentein koristeltuja tuontiesineitä. Löytöihin kuuluu myös kultarahoja ja -renkaita. Sikäläinen talous perustui varsinkin karjanhoitoon mutta eliitin rikastuminen saattoi riippua turkiskaupasta. Erämaiden tuotteita hankittiin sisämaasta ja Lapista ja välitettiin edelleen rannikkoseutujen kautta. Ahvenanmaalle saapui vuoden 500 tienoilla uusi hautausmuoto, hautakummut, mahdollisesti läntisen uudisasutuksen mukana.

Sisämaassa ja Pohjois-Suomessa asbestikeramiikka poistuu käytöstä ja samalla päättyvät oman raudanvalmistuksen jäljet. Tämän alueen keski- ja myöhäisrautakautta nimitetään toisinaan "saamelaiseksi rautakaudeksi". Pyyntikulttuuriin kuuluvien ryhmien arkeologinen seuraaminen vaikeutuu. Arkeologinen "näkymättömyys" saattaa osittain johtua siitä että pyyntikulttuurin omavaraisuus päättyi. Rautaa ja muita tuotteita ruvettiin hankkimaan Suomen ja Skandinavian maatalousyhteisöiltä, vastineeksi pyyntiyhteisöt tarjosivat turkiksia.

Merovingiaikana (vuodet 550/600[32]–800) Lounais-Suomeen muodostui oma esineellinen kulttuuri, joka laajeni myös Savoon ja Karjalaan. Haudoissa on paljon kalliita aseita. Koruissa ja aseissa alkaa tulla esiin Suomen naapurialueista eroava oma tyyli. Hautaus tehtiin edelleen useimmiten röykkiöön tai ns. polttokenttäkalmistoon. Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueilla, alettiin 500-luvulla haudata ihmisiä maakuoppiin, mahdollisesti kristinuskon vaikutuksesta. Aikakauden erikoispiirre ovat rikkaasti varustellut asehaudat, jotka viittaavat jonkinlaisen "yläluokan" olemassaoloon. Eräiden tutkijoiden mukaan Suomen alueen sosiaalisen johtokerroksen jäsenillä oli merovingiajalla tiiviit yhteydet Keski-Ruotsissa ja Etelä-Skandinaviassa kehittyvien valtiomuodostumien johtajiin. Yleisin asutusmuoto lienee edelleen ollut yksittäistalo mutta merovingiajalla oletetaan Lounais-Suomeen syntyneen myös varsinaisia kyliä. Muun muassa Maalahden Kalaschabrännanissa on tutkittu hyvin säilyneet merovingiaikaiset talonjäännökset. Talot ovat olleet pystypaalurakenteisia ja seinät on tiivistetty savella.

Isonkyrön Orismalan kylän Leväluhdasta on löydetty noin vuosina 300–700 lampeen haudatun tai uhratun sadan vainajan jäännökset, pronssikattila ja koruja.

Myöhäisrautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkiaikana (noin vuodet 800–1025) kauppa ja yhteydet vilkastuivat ja kaupunkimaisia asutuksia alkoi syntyä Itämeren piirissä. Aina 900–luvun lopulle saakka liikenne viikinkien idäntiellä oli merkittävää. Skandinaviassa viikinkiaika on esihistoriallisen kauden viimeinen jakso. Pohjoismaissa tärkeimmät kauppakaupungit olivat Mälar-järven Birka Keski-Ruotsissa, Etelä-Jyllannin Hedeby Tanskassa ja Oslovuonon Kaupang Norjassa. Aikakauden vilkkailla kauppareiteillä liikkui Ahvenanmaan ja luultavasti pieniä määriä manner-Suomenkin alueen asukkaita.

Suomessa asutus tihentyi varsinkin Savossa ja Karjalassa, mutta kalmistot katosivat Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Se, tarkoittaako kalmistojen häviäminen asutuksen katoamista, on vilkkaan keskustelun aihe. Viikinkiajan lopulla polttohautauksesta siirryttiin yleisesti ruumishautaukseen, mikä lienee merkki kristillisten tapojen vähittäisestä omaksumisesta. Merkittävin tutkittu ruumiskalmisto on Euran Luistari. Pysyvän asutuksen alueella vallitsi suhteellisen yhtenäinen kulttuuri.

Sisämaan ja Pohjois-Suomen pyyntikulttuurin alueella kasvaa Etelä-Suomeen viittaavien irtolöytöjen ja esineellisten yksittäishautojen määrä. Ilmiö selitetään perinteisesti erätalouden ja turkiskaupan merkityksen kasvuna. Saamelainen asutus ulottui etelässä ainakin Oulujärven tasolle, mutta mahdollisesti huomattavasti etelämmäksi. Siida- tai talvikyläjärjestys, johon muun muassa liittyi poronhoito, on saattanut syntyä myöhäisrautakaudella.

Hämeenlinnan Varikonniemessä, Vanajaveden rannalla, on tutkittu suurta huomiota herättänyttä rautakautista asuinpaikkaa. Kaivauksen suorittaneiden arkeologien mukaan paikalla oli jäänteitä jonkinlaisesta puolustusvallista ja laiturista, joskin näitä tulkintoja on epäilty. Paikka oli tärkeiden vesireittien risteyksessä. Alueella oli usean toistensa kanssa näköyhteydessä olevan muinaislinnan ketju. Varikonniemeä on luonnehdittu muinaiskaupungiksi ja siitä on käytetty venäläisestä kronikasta lainattua nimeä "Vanain kaupunki". Toisten tutkijoiden mielestä kyseessä on kuitenkin ollut melko tavanomainen rautakautinen asuinpaikka, jonka yhteydessä epämääräisen "kaupunki"-termin käyttöön ei ole aihetta.

Ristiretkiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeinen rautakauden jakso Suomessa on ristiretkiaika (n. 1025/10501250/1300). Muualla Pohjoismaissa tämä jakso luetaan jo keskiajaksi. Ristiretkiajan päättyessä Länsi-Suomi oli päätynyt osaksi katolista kristikuntaa ja Ruotsin valtakuntaa, kun taas Itä-Suomi päätyi osaksi ortodoksista kristikuntaa ja Novgorodin valtakuntaa. Vaikka siteet molempiin valtakuntiin olivat löyhät, voidaan jo todeta täydellisen itsenäisyyden menetetyksi ja kristinuskon voimistuvan vaikutuksen alkaneen. Kun molemmat valtakunnat kykenivät takaamaan riittävän kaupparauhan, liitettiin Suomi eurooppalaiseen kauppaverkostoon. Kun vielä kirkollinen järjestäytyminen sai vankemman jalansijan, saattoi kristillinen lähestystyö tuottaa pysyvää tulosta.[33][34]

Muinaislinnoja rakennettiin viimeistään myöhäiseltä rautakaudelta alkaen. Ne yhdistetään ristiretkiajan ja keskiajan sotilaalliseen rauhattomuuteen. Muinaislinnoja tunnetaan Suomessa noin 90. Ne rakennettiin vaikeapääsyisille paikoille kallioiden tai kukkuloiden päälle tai veden ympäröimille kukkuloille. Linnoihin rakennettiin valleja kivestä ilman laastia, maasta ja hirsistä. Varsinkin varhaisempi tutkimus näki muinaislinnoissa merkkejä myös yhteiskunnan järjestäytymisestä jonkinlaisen maakunnallisen hallinnon tasolle. Monet nykytutkijat suhtautuvat tähän kuitenkin skeptisemmin. Muinaispitäjiä Suomessa lienee kuitenkin ollut.

Rautakauden väkiluvusta on mahdoton esittää tarkkaa arviota, mutta luultavasti se laskettiin kymmenissä tuhansissa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vahtola, Jouko: Suomen historia. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9.
  • Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, s. 62. Rovaniemen hirvenpää. Keuruu: Otava, 2000. ISBN 951-1-13753-0.
  • Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Museovirasto: Tietoa Suomen esihistoriasta
  2. Museovirasto: Ajoitusmenetelmät arkeologiassa
  3. Ajan Jälkiä Kristiinankaupungissa: Muutamia kivikautisia muinaisjäännöksiä
  4. Christian Carpelan, Susi luolassa. Tieteessä tapahtuu 2/2005. Artikkelin verkkoversio Viitattu 21.11.2013
  5. Museovirasto: Luonnon kehitys jääkauden jälkeen
  6. Museovirasto: Esihistoriallisen ajan väestö
  7. Museovirasto: Kivikausi
  8. Museovirasto: Pronssikausi
  9. Museovirasto: Rautakausi
  10. Jussila, Timo: Suomen esihistorian kronologiataulukko
  11. a b c d Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.5-6
  12. Museovirasto: Pronssikausi
  13. a b c Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s.117-118
  14. a b c Helsingin yliopisto: Rautakauden periodijako Suomessa
  15. Ari Siiriäinen: Esihistoria, s.39, Suomen historian pikkujättiläinen, 2003; Petri Halinen, Hautaaminen pakanuuden aikana, s 63. Suomen kulttuurihistoria 1,Helsinki 2002, Torsten Edgren, Finlands historia,1992, s.258
  16. Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s.92-94
  17. http://www.fmnh.helsinki.fi/mammutit/tietoa/suomi.htm
  18. a b c Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s.9-11
  19. Rankama, Tuija & Kankaanpää, Jarmo 2007. ”The Earliest Postglacial Inland Settlement of Lapland.” – Volokitin, A.V., Karmanov, V.N. & Pavlov, P.Yu. (toim.), Kamennyi vek Evropeiskogo Severa. Rossiiskaja akademija nauk, Uralskoje otdelenije, Komi nautshnyi tsentr, Institut jazyka, literatury i istorii, Venäjä. 44–65. ISBN 5-89606-291-5
  20. a b c d e f g h i j k Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s.11-16
  21. http://www.helsinki.fi/hum/ajankohtaista/2013/01/0128b.htm
  22. http://www.nba.fi/fi/arkeologia
  23. a b Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.59-75
  24. Espoon esihistorian oppimateriaali Viitattu 17.12.2010.
  25. http://arxiv.org/ftp/arxiv/papers/0905/0905.2035.pdf, Marianna Ridderstad, Jari Okkonen,
  26. Keski-Pohjanmaan Museot: Arvoitukselliset jätinkirkot
  27. Museovirasto: Jätinkirkot, arvoituksellinen muinaisryhmä
  28. Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s.80-81
  29. a b Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.75-89
  30. a b c d Sarajas-Korte: Ars – Suomen taide 1, s. 21. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1987. ISBN 951-35-4202-5.
  31. Lehtinen, Tapani: Kielen vuosituhannet: Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Tietolipas 215. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-896-1.
  32. a b Ari Siiriäinen: Esihistoria, Suomen historian pikkujättiläinen, 2003 s.36
  33. Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s.29-33
  34. Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s.35-46

Yleisesityksiä Suomen esihistoriasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Edgren, Torsten & Salo, Unto & Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: ”Kivikausi, pronssikausi ja rautakauden alku, keski- ja myöhäisrautakausi”.
  • Torsten Edgren: Den förhistoriska tiden. Kirjassa Finlands historia 1, Espoo 1992.
  • Halinen, Petri & Anttonen, Veikko & Hiekkanen, Markus: ”Myyttien maailmasta lännen kirkon piiriin”. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8.
  • Siiriäinen, Ari: ”Esihistoria”. Teoksessa Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Uudistettu laitos. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]