Uralilaiset kielet

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Uralilaiset kielet muodostavat kielikunnan, johon kuuluvia kieliä nykyään puhutaan laajalla alueella kahden puolen Ural-vuoristoa ja Euroopassa. Yhteensä uralilaisia kieliä on yli 30 ja niiden puhujia noin 24 miljoonaa. Myös suomen kieli kuuluu uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaiseen haaraan. Muita uralilaiseen kielikuntaan kuuluvia valtiokieliä ovat viron kieli ja unkarin kieli. Muut uralilaiset kielet ovat vähemmistökieliä, joista suurinta osaa puhutaan Venäjällä. Uralilaisia kieliä tutkiva kielitieteen haara on fennougristiikka.

Joskus nimitykset "uralilaiset kielet" ja "suomalais-ugrilaiset kielet" ovat synonyymeja, joilla tarkoitetaan koko kielikuntaa.[1]

Yleispiirteinen kartta uralilaisten kielten puhuma-alueista.

Sisällysluettelo

Kielikunnan päähaarat ja niihin kuuluvat kielet [muokkaa]

Uralilaisten kielten puhujien jakauma
unkari
  
 59,5 %
suomi
  
 23,8 %
viro
  
 5,2 %
mari
  
 2,6 %
udmurtti
  
 2,5 %
ersä
  
 2,4 %
komi
  
 1,9 %
mokša
  
 1,2 %
karjala
  
 0,6 %
muut
  
 0,4 %

Perinteisen käsityksen mukaan (mm. M. A. Castrén) uralilaiset kielet jakautuvat kahteen ryhmään, suomalais-ugrilaisiin kieliin ja samojedikieliin. Näistä suomalais-ugrilaisia kieliä puhutaan pääasiassa Uralin länsipuolella (poikkeuksena Länsi-Siperiassa puhuttavat obinugrilaiset kielet), samojedikieliä Aasiassa (tosin tundranenetsiä myös Euroopan puolella aina Kaninin niemimaalle asti).

Uralilaisten kielten perinteinen sukupuu Otto Donnerin mukaan (+ samojedi)

Vanha oletus kahtiajaosta perustuu lähinnä siihen havaintoon, että samojedi jakaa selvästi vähiten yhteisiä sanoja muiden kielihaarojen kanssa. Vaikka joitain äännetason piirteitäkin on ehdotettu vanhan kahtiajaon tueksi, [2] on ehdotusta myös kritisoitu ja esitetty toisenlainen tulkinta, jossa äännetason perusteella pikemminkin samojedi- ja ugrilaiskielet palautuisivat yhteiseen kantamurteeseen.[3] Äännetasolta ei siis löydy selvää tukea vanhalle kahtiajaolle, ja pelkkä sanaston lukumääräero voi selittyä niinkin, että samojedi olisi vaihtanut sanastoaan suuremmassa mitassa kuin läntisemmät kielihaarat.lähde?

Uralilaisten kielten sukupuu äännetason perusteella Jaakko Häkkisen mukaan

Tästä syystä useimmat tutkijat ovat nykyisin sitä mieltä, että samojedikielten ja suomalais-ugrilaisten kielten välinen etäisyys ei ole niin suuri kuin on aikaisemmin oletettu ja että kielikunnan jako samojedilaiseen ja suomalais-ugrilaiseen päähaaraan on kyseenalainen. Monet tutkijat pitävät parempana neutraalimpaa kielikunnan ryhmittelyä suoraan seitsemään (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, ugri, samojedi) tai yhdeksään päähaaraan (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, unkari, mansi, hanti, samojedi).[4] Näin kiistattomien alimman tason kantakielten (kantasaame, kantasuomi, kantamordva jne.) ja kantauralin väliin ei rekonstruoitaisi mitään välikantakielitasoja.

Uralilaisten kielten lattea sukupuu (kampamalli) Tapani Salmisen mukaan

Esimerkiksi volgalainen välikantakieli (joka olisi mordvan ja marin yhteinen kantakieli) ja suomalais-volgalainen välikantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan ja marin yhteinen kantakieli) ovat nykyään yleisesti hylättyjä ainakin suomalaisten tutkijoiden keskuudessa, kun taas eräitä muita välikantakielitasoja on hiljattain myös puolustettu. Näistä kiistanalaisia ovat suomalais-saamelainen kantakieli ([2] vs. [5]) sekä kantaugri ja kantaobinugri ([6] vs. [4]). Ehkä parhaiten perusteltu välikantakielitaso on suomalais-permiläinen kantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan, marin ja permin yhteinen kantakieli), koska sille on esitetty sekä sanastollista [2] [7] että äännetason tukea.[8]

Kompromissiratkaisua vanhan monitasoisen sukupuun ja liiasta latteudesta syytetyn kampamaisen sukupuun välillä edustaa Ulla-Maija Kulosen ”sukupensas”.[9] Siinä kantaurali jakautuu suoraan kolmia: kantasamojediin, kantaugriin ja suomalais-permiläiseen kantakieleen. Mukana ovat siis välikantakielistä sekä parhaiten perusteltu suomalais-permiläinen kantakieli että kiistanalaiset suomalais-saamelainen, ugrilainen ja obinugrilainen kantakieli. Kulosen sukupuussa on kuitenkin luovuttu suomalais-ugrilaisesta, suomalais-volgalaisesta ja volgalaisesta kantakielestä.

Uralilaisten kielten sukupuu Ulla-Maija Kulosen mukaan

Edelleen voidaan kuitenkin käyttää vanhoja nimityksiä viittaamaan maantieteellisesti määriteltyihin kieliryhmiin, ilman että oletetaan näille yhteistä kantakieltä. Niinpä voidaan puhua suomalais-ugrilaisista, suomalais-permiläisistä ja suomalais-volgalaisista kielistä silloin kun on tarpeen erottaa nämä kielikunnan kokonaisuudesta.

Hanti ja mansi on perinteisesti katsottu yhtenäisiksi kieliksi. Kumpikin näistä on todellisuudessa kuitenkin ryhmä kieliä, joiden puhujat jakavat yhteisen kansallisen identiteetin. Hantin kieli jakaantuu kolmeen tai jopa viiteen kielimuotoon, jotka eivät ole keskenään erityisen ymmärrettäviä, mansin kieli neljään kielimuotoon. Aikaisemmin on puhuttu myös yhdestä saamen kielestä, mutta nykyisin jako kymmeneen saamelaiskieleen on vakiintunut.

Seuraavassa luettelossa uralilaiset kielet ja niiden murteet on lajiteltu yhdeksään täysin kiistattomana pidettyyn ryhmään (sulkeissa kielten vanhentuneet nimitykset)[10][11]:

Kartta permiläisten kielien levinneisyydestä 1000 -luvulla

1. Samojedikielet

2. Unkarin kieli (madjaari; ks. Unkarilaiset)

3. Hantin kieli (ostjakki, todellisuudessa useita eri kieliä; ks. Hantit)

4. Mansin kieli (voguli, todellisuudessa useita eri kieliä; ks. Mansit)

5. Permiläiset kielet

6. Marin kieli (tšeremissi; ks. Marit)

7. Mordvalaiset kielet (ks. Mordvalaiset)

8. Saamelaiskielet (ks. Saamelaiset)

9. Itämerensuomalaiset kielet

Kiisteltyjä ryhmittelyjä ovat:

Osa näistä ryhmittelyistä katsotaan nykyään vanhentuneiksi ja osasta on erilaisia käsityksiä. Joitakin voidaan käyttää myös areaalisina nimityksinä ilman että otetaan kantaa sukulaisuussuhteeseen.

Varhain kuolleita uralilaisia kieliä [muokkaa]

Edellä lueteltujen lisäksi tunnetaan historiallisista lähteistä eräitä varhain kuolleita uralilaisia kieliä nimeltä. Tällaisia ovat muun muassa merjan kieli, muroman kieli, metserän kieli ja tšuudin kieli. Näistä tšuudin kieltä on perusteita pitää lähinnä itämerensuomalaisena, edellisiä kolmea taas yleisemmin suomalais-volgalaisina. Muita ugrilaisia kieliä tai kieliryhmiä olivat muun muassa toimalaiset, Valkeajärven lopilaiset ja nykyisen Tverin alueella asunut nimeltä tuntematon ryhmä "tveriläiset". Näiden kansojen ja kieliryhmien olemassaolo on tulkittu Luoteis-Venäjän paikannimistössä ja paikallisissa venäläismurteissa.[12]

Uralilaisen kieliyhteyden löytäminen [muokkaa]

Jo 1600-luvun lopulla olivat muun muassa Gottfried Leibniz ja Martin Vogel tietoisia siitä, että suomen ja unkarin kielet ovat rakenteeltaan samankaltaisia ja että näitä läheisesti muistuttavia kieliä puhutaan laajalti Euraasiassa. Uralilaisen kieliyhteyden löytäjänä kunnioitetaan kuitenkin yleisesti János Sajnovicsia, joka vertaili keskenään saamen, unkarin ja suomen keskeisiä kieliopillisia tunnuksia ja perussanastoa ja totesi näiden olevan yhteistä alkuperää. 1800-luvulle tultaessa kielikuntaan yhdistettiin myös samojedikielet, joiden puhujat asuvat Länsi-Siperiassa sekä Euroopan-puoleisen Venäjän pohjoisimmissa osissa Jäämeren rannikolla. Samojedikielten ja muiden uralilaisten kielten välisen sukulaissuhteen tieteellisenä todistajana pidetään M. A. Castrénia.

Koko kielikuntaa kutsuttiin pitkään suomalais-ugrilaiseksi sen maantieteellisten ääripäiden mukaan. Nimitys uralilainen on vakiintunut tieteellisessä kielenkäytössä 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Uralilainen kieliyhteys on yritetty myös kiistää lukuisia kertoja. 1800-luvun loppupuoliskolla erityisesti Unkarissa vaikutti lingvistejä, jotka uskoivat unkarin kuuluvan turkkilaiskieliin. Nykyisin tiedeyhteisössä vallitsee konsensus, jonka mukaan unkarin ja turkkilaiskielten lukuisat samankaltaisuudet perustuvat kauan jatkuneisiin lainakosketuksiin, eivät kielisukulaisuuteen.

1990-luvulla muun muassa Ago Künnap ja Angela Marcantonio ovat esittäneet, että uralilaisten kielten yhteydet olisivat saattaneet syntyä kielten rinnakkaiskehityksen ja lainakosketusten myötä. Koska oletus uralilaisten kielten yhteydestä kuitenkin perustuu historiallis-vertailevan kielitieteen standardimetodien käyttöön, sitä on vaikea kumota, ellei näitä metodeja aseteta kyseenalaisiksi.

Yhteydet muihin kielikuntiin [muokkaa]

Vaikka uralilaisen kielikunnan kielten on esitetty olevan sukua monille eri kielikunnille, on tutkijoiden enemmistö sitä mieltä, että yksikään esitetyistä etäsukulaisuushypoteeseista ei ole riittävästi perusteltu.

Varsinkin vanhemmissa lähteissä näkee puhuttavan "ural-altailaisesta kielikunnasta", eli oletetaan uralilaisten kielten olevan sukua ns. altailaisten kielten kanssa. Uudempi valtavirtauralistiikka suhtautuu ural-altailaiseen hypoteesiin kriittisesti, koska ns. altailaisten kielten keskinäistä sukulaisuuttakaan ei ole kyetty todistamaan. Uralilaiset ja altailaiset kielet kuuluvat samaan typologiseen kielityyppiin ja keskeiset kieliopilliset suhteet ilmaistaan niissä samoin keinoin, mutta historiallis-vertaileva kielitiede ei ole kyennyt osoittamaan niiden palautuvan yhteiseen kantakieleen.

Ns. nostraattihypoteesin mukaan uralilaiset, altailaiset, indoeurooppalaiset ja muutamat muutkin Euraasian kielikunnat olisivat kaikki sukua keskenään, mutta tämä hypoteesi on vielä kiistanalaisempi.

Jotkut tutkijat, muun muassa Björn Collinder, ovat olettaneet siperialaista jukagiirin kieltä uralilaisten kielten sukulaiseksi, mutta tämäkään hypoteesi ei ole saanut tutkijoiden valtavirran tukea. On esitetty myös uralilaisten kielten yhteyttä eskimokieliin, mutta tämäkin on todistamattoman hypoteesin tasolla. Toisinaan on hypoteettiseen uralilais-siperialaiseen kielikuntaan luettu näiden lisäksi myös tšuktšilais-kamtšatkalaiset kielet.

Valtavirtauralistiikka on sen sijaan yleensä hyväksynyt ajatuksen, jonka mukaan uralilaista kantakieltä olisi puhuttu indoeurooppalaisen kantakielen lähettyvillä, sillä näiden kahden kielimuodon välillä on todennäköisesti ollut lainakosketuksia.

Kantauralin ajoitus ja paikannus [muokkaa]

Uralilaisen kantakielen eli kantauralin ajoitukset ovat eri tutkijoilla vaihdelleet noin välillä 7000–3500 eaa. Nykyisin monet tutkijat ovat taipuvaisia kannattamaan myöhäisempiä ajoituksia. Tärkeimpänä perusteena ovat välittömästi kantauralin hajoamisen jälkeen alkaneet lainakosketukset indoeurooppalaisen kielikunnan eri haaroihin, joiden ajoittamiseen on yksityiskohtaisempia kriteerejä.

Uralilainen kantakieli on paleolingvistiikan ja areaalilingvistiikan metodein paikannettu jonnekin Venäjän havumetsävyöhykkeelle. Tutkijoiden kannat eroavat siinä, onko uralilaisten kielten lingvistinen alkukoti sijainnut Uralin länsi- vai itäpuolella. Uralin itäpuolella sijainnutta alkukotia puolustavat tutkijat (mm. Juha Janhunen) viittaavat siihen, että uralilaiset kielet muistuttavat typologisesti tämän alueen muita kielikuntia, ennen kaikkea turkkilaisia kieliä, mongolikieliä ja tunguusikieliä.

Uralin länsipuolella sijainnutta alkukotia puolustavat tutkijat (mm. Jorma Koivulehto ja Asko Parpola) viittaavat siihen, että indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten välillä on ollut vanhoja lainakosketuksia. Kun indoeurooppalainen kantakieli nykyisin tavallisimmin paikannetaan Ukrainaan, täytyy uralilaista kantakieltä olettaa puhutun tämän pohjoispuolella. Tätä "Volgan-mutkan" teoriaa ovat kannattaneet jo muun muassa Paavo Ravila ja Erkki Itkonen.

Toisinaan on myös esitetty, että kantakieltä on alun perin puhuttu laajalla alueella Uralilta Baltiaan saakka. Mm. Kalevi Wiikin paljon julkisuutta saaneen mallin mukaan uralilaisia kieliä olisi puhuttu jääkauden aikana suunnilleen nykyisen Ukrainan alueilla, ja kieli olisi levittäytynyt sieltä ensimmäisten nykyihmisten mukana keskiseen ja pohjoiseen Eurooppaan. Wiikin ajoitukset ja paikannukset poikkeavat suuresti fennougristien esittämistä, eivätkä ne suuresta julkisuudesta huolimatta ole saavuttaneet tieteellistä kannatusta. On korostettu, että Wiikin käyttämä metodi on epäluotettava, koska siinä ei piitata kielitieteen tuloksista ja koska menetelmällä saadaan keskenään ristiriitaisia tuloksia.[13]

Aikaisemmin paljon keskustelua on käyty myös siitä, tuleeko uralilaisten kielten alkukodin olettaa olleen suhteellisen suppea vai melko laaja. Laajaa aluetta puoltavana väitteenä on esitetty, että Uralilta Itämerelle ulottuva kampakeraaminen kulttuuripiiri olisi ollut kieleltään suomalais-ugrilainen.[14] Nykyisin useimmat fennougristit kannattavat kuitenkin suppeaa alkukotia perusteenaan ennen kaikkea se, että kaikki historiasta tunnetut kielelliset alkukodit ovat melko pieniälähde?. Viime vuosina esitetyt kielitieteellisesti perustellut näkemykset ovatkin viitanneet siihen suuntaan, että kantauralin leviäminen on oletettua myöhäisempi tapahtuma eikä siis voisikaan enää liittyä kampakeraamiseen kulttuuriin. [15] [16]

Tutkimusparadigmat [muokkaa]

Uralilaisten kielten menneisyyden tutkimuksessa voidaan havaita erilaisten tutkimusparadigmojen vaihtelua. Viime vuosikymmenet suomalaista uralistiikkaa on hallinnut maltillinen jatkuvuusteoria, joka on lähtökohtaisesti arkeologinen malli. Jatkuvuusteoria rakentuu oletukselle, että jatkuvuus arkeologisessa aineistossa vastaisi kielellistä jatkuvuutta. Koska siis asutuksen jatkuvuus Suomessa ulottuu kivikaudelle, olisi suomen kielen esimuotoa puhuttu Suomessa jo tuhansien vuosien ajan.

Arkeologisen jatkuvuuden todistusvoimaa kielellisen jatkuvuuden suhteen on epäilty alusta saakka, eli niin kauan kuin arkeologit ovat jatkuvuusperusteluja esittäneet (esimerkiksi jo Y. H. Toivonen 1950-luvulla[17]). Kuitenkin vuonna 1980 järjestetyssä monitieteisessä suomalaisten juuria käsittelevässä symposiumissa iso osa kielentutkijoistakin vihdoin kallistui maltillisen jatkuvuusteorian kannalle[18]. Tämän näkemyksen mukaan suomen kielen esimuoto olisi levinnyt Suomeen tyypillisen kampakeramiikan mukana (ajoitus kalenterivuosina noin 3900 eaa.[19]). Tuolloin tämän näkemyksen ei katsottu olevan ristiriidassa kielitieteen tulosten kanssa, joten sen hyväksymiselle ei nähty esteitä.

Viime vuosina on kuitenkin yhä kasvavassa määrin esitetty kannanottoja jatkuvuusteoriaa vastaan. Yhtäältä on entistä painokkaammin korostettu, että arkeologinen jatkuvuus ei voi luotettavasti todistaa kielellisestä jatkuvuudesta, ja toisaalta on esitetty, että kielitieteen tulosten perusteella suomen kielen esimuodon leviäminen Suomeen näyttäisi olevan oletettua myöhäisempi tapahtuma. Yhä useammat suomalaiset kielentutkijat ovatkin hiljattain kyseenalaistaneet jatkuvuusteorian uskottavuuden[20][21][22][23][24].

Eräänä merkittävänä tekijänä maltillisen jatkuvuusteorian perustelujen heikkouden osoittamisessa voidaan pitää ns. radikaalia jatkuvuusteoriaa, jonka mukaan jo Suomeen heti jääkauden jälkeen (kalenterivuosina noin 8500 eaa.;[25]) saapunut väestö olisi puhunut uralilaista kieltä. Tätä näkemystä on 1990-luvun puolimaista lähtien äänekkäimmin kannattanut Kalevi Wiik (ks. Kalevi Wiikin teoria suomalaisten alkuperästä). Radikaali jatkuvuusteoria nimittäin vetoaa aivan samaan argumenttiin kuin maltillinenkin jatkuvuusteoria eli arkeologiseen jatkuvuuteen: arkeologisessa aineistossa näkyvä asutuksen jatkuvuus voidaan ulottaa maamme alkuasuttajiin saakka. Kielentutkijoiden mielestä sellainen menetelmä, jolla saavutetaan näinkin ristiriitaisia tuloksia, ei voi olla luotettava.[26]

Tällä hetkellä jatkuvuusteoriat ovatkin menettämässä suosiotaan. Menetelmän yleisen epäluotettavuuden lisäksi jatkuvuusteorioiden heikkoutena ovat ristiriidat kielitieteen tulosten kanssa. Esimerkiksi itämerensuomessa ja saamessa saakka on iranilaisten lainasanojen kerrostuma, jonka myöhäisimmät lainat ajoittuvat arjalaisen kronologian perusteella vasta vuoden 2000 eaa. jälkeisiksi[27][28].

Koska iranilaisen kielialueen ei oleteta milloinkaan ulottuneen Ylä-Volgan luoteispuolelle, tämä kerrostuma olisi hyvin vaikea selittää, mikäli oletettaisiin suomen kielen esimuotoa puhutun Suomessa jo kaksi vuosituhatta aikaisemmin. Koska nämä lainasanat ovat suurimmaksi osaksi äänteellisesti säännöllisiä, ne on omaksuttu sellaiseen kielentasoon, jossa kantasuomen ja kantasaamen äänteellinen erilliskehitys ei vielä ollut alkanut. Siinäkin tapauksessa, että nämä lainasanat olisivat kulkeutuneet Ylä-Volgalta Suomeen saakka, ne voisivat olla pikemminkin vain joitain satoja vuosia myöhäisempiä kuin suomen kielen edeltäjän leviäminen Suomeen[29]. Niinpä maltillisen jatkuvuusteorian mukainen oletus, että kantasuomalainen kehitys olisi alkanut Lounais-Suomessa jo nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin vaikutuksesta pian vuoden 3200 eaa. jälkeen, on monien kielentutkijoiden mielestä epäuskottava.

Uralilaisten kielten historiaa [muokkaa]

Suurinta osaa uralilaisista kielistä puhutaan nykyisin Euraasian havumetsävyöhykkeellä. Niissä uralilaisissa kielissä, jotka ovat levinneet tundravyöhykkeelle, on huomattava määrä melko nuoria lainasanoja kuolleista kielimuodoista, mikä viittaa siihen, että uralilainen kielimuoto on levinnyt näille alueille melko myöhään. Tällaisia kieliä ovat ennen kaikkea obinugrilaiset kielet, samojedikielet ja saamelaiskielet

Suurin osa uralilaisista kielistä on ollut pitkään jatkuneissa lainakosketuksissa indoeurooppalaisen kielikunnan eri haaroihin. Erityisesti kielikunnan läntisiin haaroihin kuuluvien kielten sanastoa luonnehtivat monet indoeurooppalaiset lainasanakerrostumat (mm. arjalainen, iranilainen, balttilainen, germaaninen ja slaavilainen kerrostuma). Toinen kielikunta, joka on huomattavasti vaikuttanut erityisesti Keski-Venäjän uralilaisiin kieliin on turkkilaiset kielet. Siperian uralilaiset kielet ovat puolestaan olleet kontaktissa muun muassa tunguusikieliin ja paleosiperialaisiin kieliin.

Ilmeisesti suomalais-ugrilaisten kielten puhuma-alue on ollut melko yhtenäinen vielä noin 1000 vuotta sitten. Se alkoi hajota ennen muuta turkkilaisten kielten voimakkaan ekspansion myötä noin 500 jaa. Uralilaisia kieliä puhuvista kansoista unkarilaiset omaksuivat turkkilaisille heimoille ominaisen elämäntavan ja siirtyivät taigavyöhykkeeltä arovyöhykkeelle.

Itäslaavin leviäminen nykyisen Venäjän alueelle ja venäjän kielen muodostuminen noin 800 eaa. alkaen pirstoi suomalais-ugrilaista kielialuetta entisestään ja johti sen laajojen osien slaavilaistumiseen. Monia suomalais-ugrilaisia kieliä kuoli niiden puhujien assimiloituessa venäjään. Suomensukuisista tunnetaan historiallisista lähteistä eräitä varhain kuolleita uralilaisia kieliä nimeltä. Tällaisia ovat muun muassa merjan kieli, muroman kieli ja mestserän kieli, tšuudin kieli ym.

Tutkijoiden näkemykset siitä, milloin uralilainen kielimuoto levisi nykyisen Suomen alueelle eroavat huomattavasti. Itämerensuomalaisten kielten ja germaanisten kielten varhaisiin kosketuksiin viitaten on muun muassa Jorma Koivulehto kannattanut varhaisia ajoituksia (n. 2000–1500 eaa.). Itämerensuomalaisten kielten vähäisiin keskinäisiin eroihin ja kantasuomen oletettuun myöhäiseen hajoamisajankohtaan viitaten on muun muassa Juha Janhunen kannattanut huomattavasti myöhäisempiä ajoituksia (noin 0–500 jaa.). Suurimmassa osassa Suomea kielellinen uralilaistuminen on tapahtunut ainakin kahdessa vaiheessa, jossa varhaisinta edustivat saamelaiskielet, myöhäisempää itämerensuomalaiset kielet.

Kirjoitusjärjestelmät [muokkaa]

Pisin kirjallinen historia on unkarin kielellä, jonka vanhimmat kielenmuistomerkit ovat 900-luvulta jaa. Itämerensuomalaisella kielellä kirjoitettuja fragmentteja esiintyy hieman myöhemmissä Novgorodin tuohikirjeissä. 1300-luvulla luotiin myös muinaispermin kirjakieli, jonka käyttö loppui 1600-luvulla. Suurinta osaa Venäjällä puhuttavista uralilaisista kielistä alettiin käyttää kirjallisesti vasta 1800- ja 1900-luvun taitteessa.

Kaikilla itämerensuomalaisilla kielillä ja useimmilla saamelaiskielillä on latinalaiseen kirjaimistoon perustuva ortografia. Venäjällä puhuttavilla suomalais-ugrilaisilla kielillä, itämerensuomalaiset kielet pois lukien, on kyrilliseen kirjaimistoon perustuva ortografia. Eräille pienimmistä kielistä, kuten vatjalle, piitimensaamelle ja turjansaamelle ei ole kehitetty lainkaan kirjakieltä, eräillä kielillä, kuten karjalalla ja komilla, taas on useampi kirjakieli.

Uralilaisten kielten tieteellistä kuvaamista varten on kehitetty suomalais-ugrilainen tarkekirjoitus (SUT). Samaa tarkekirjoitusta on käytetty myös turkkilaiskielten ja muiden altailaisten kielten kuvaamisessa.

Kielisukulaisuus ja geneettinen sukulaisuus [muokkaa]

Uralilainen sukulaisuus perustuu kielten keskinäisiin vastaavuussuhteisiin, joita tutkii historiallis-vertaileva kielitiede. Uralilaisten kielten kieliopissa (esimerkiksi taivutuspäätteissä) ja perussanastossa on runsaasti yhteisiä aineksia, jotka on peritty yhteisestä kantakielestä. Kyseessä ei siis ole näiden kielten puhujien geneettinen sukulaisuus, sillä kielten ja geenien leviämisen dynamiikka on erilainen. Esim. suomen puhujien geneettisiä lähisukulaisia ovat virolaisten lisäksi nimenomaan germaanikielten ja balttilaisten kielten puhujat. Vastaavasti esimerkiksi mokšan, marin ja udmurtin puhujien perimässä on paljon yhteyksiä turkkilaisten kielten puhujiin, joka on kuitenkin kampakeramiikan ajan jälkeistä geneettistä muutosta. Saamelaisten geeniperimä on muista Euroopan kansoista suuresti poikkeava. On oletettu, että tämä olisi yhteydessä Fennoskandian pohjoisosien asuttamiseen alun perin lännestä kivikaudella mannerjään reunaa pitkin, kun taas muut suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat kansat ovat levinneet nykyisille puhuma-alueilleen idästä.

Typologia [muokkaa]

Uralilaisilla kielillä on monia tyypillisiä piirteitä, jotka ovat yhteisiä suurelle osalle kielikuntaa (yksittäinen piirre ei useinkaan ole yhteinen koko kielikunnalle).

  • agglutinaatio
  • suuri sijamuotojen määrä
  • uralilainen sijajärjestelmä
  • vokaalisointu
  • kieliopillisen suvun puuttuminen
  • kieltoverbi
  • liudennus
  • tonaalisuuden puuttuminen
  • yhteinen sanasto
  • omistusliitteet
  • possessiivipronominien puuttuminen
  • kaksikko eli duaali
  • monikko eli pluraali
  • omistusrakenne

Agglutinaatio [muokkaa]

Agglutinaatio eli erilaisten johdinten, tunnusten ja päätteiden käyttö esiintyy voimakkaana monissa uralilaisissa kielissä. Tunnuksia ja päätteitä ovat muun muassa verbin pääluokkien, tapaluokkien ja aikamuotojen tunnukset, persoona- ja sijapäätteet, possessiivisuffiksit eli omistusliitteet sekä liitepartikkelit.

Suuri sijamuotojen määrä [muokkaa]

Uralilaisissa kielissä on keskimäärin 13–14 sijamuotoa. Sijamuotojen määrä vaihtelee kuitenkin suuresti eri kielissä (sekä eri kielioppitraditioissa; sijamuodon ja adverbinjohtimen raja on epäselvä, ja esimerkiksi unkarissa luetaan perinteisesti sijapäätteiksi suffikseja, jotka suomessa on katsottu johtimiksi). Suomessa on 15 produktiivista sijaa, mutta unkarissa jopa 24, kun taas jotkin kielet tulevat toimeen jopa kolmella sijamuodolla. Sijamuotojen määrä muutamissa kielissä on seuraava:

Uralilainen sijajärjestelmä [muokkaa]

Uralilainen sijajärjestelmä on pohjana kaikille uralilaisille kielille. Monissa kielissä sijamuotojen määrä on lisääntynyt runsaasti, kun taas toisissa se on pysynyt maltillisena tai jopa vähentynyt. Uralilainen sijajärjestelmä käsittää kolme yleissijaa ja kolme paikallissijaa. Yleissijoja ovat nominatiivi, akkusatiivi ja genetiivi ja paikallissijoja lokatiivi, separatiivi ja latiivi.

Vokaalisointu [muokkaa]

Vokaalisointu eli vokaaliharmonia on useimpien tutkijoiden mielestä ollut jo uralilaisessa kantakielessä. Nykyisistä uralilaisista kielistä vokaalisoinnun tuntevat monet itämerensuomalaiset kielet kuten suomi (virossa se puuttuu yleiskielestä mutta esiintyy varsinkin etelämurteissa), unkari sekä murteittain mari, ja joistain muistakin uralilaisista kielistä voidaan ainakin murteittain osoittaa vokaalisoinnun jälkiä.

Kieliopillisen suvun puuttuminen [muokkaa]

Uralilaisten kielten substantiiveilla ei ole kieliopillista sukua kuten monilla indoeurooppalaisilla kielillä, joissa substantiivit jaetaan yleensä maskuliineihin, neutreihin ja feminiineihin.

Kieltoverbi [muokkaa]

Kieltoverbi esiintyy useimmissa uralilaisissa kielissä. Kieltoverbi on taipuva verbi, jonka avulla muodostetaan verbien kieltomuodot. Kieltoverbi esiintyy muun muassa suomessa, karjalassa, pohjoissaamessa, inarinsaamessa, niittymarissa, komissa, nenetsissä, enetsissä, nganasanissa ja kamassissa. Unkarissa on käytössä pelkkä kieltosana.

Liudennus [muokkaa]

Uralilaisessa kantakielessä oletetaan joillakin konsonanteilla olleen liudentunut vastineensa, esimerkiksi n:n rinnalla liudentunut n'. Nykyisistä uralilaisista kielistä jotkin (esimerkiksi unkari) ovat laajentaneet liudennuksen vaikutusalaa, jotkin taas (kuten itämerensuomalaiset kielet) menettäneet alkuperäisen liudennuksen kokonaan. Joissain itäsuomalaisissa kielissä on sittemmin kehittynyt uusi liudennus alkuperäisen i:n tai j:n edelle, näin esimerkiksi virossa tai suomen itämurteissa.

Tonaalisuuden puuttuminen [muokkaa]

Uralilaiset kielet eivät ole tonaalisia kuten esimerkiksi jeniseiläiskielet, joiden puhuma-alue on Ural-vuoriston itäpuolella.

Yhteinen sanasto [muokkaa]

Yhteisellä sanastolla on olennainen merkitys kielisukulaisuutta tutkittaessa. Uralilainen kantakieli on ollut täysimittainen kieli, jonka sanasto ei ole ollut olennaisesti niukempi kuin nykyisten kielten, mutta tästä sanastosta on tytärkielissä ilmeisesti säilynyt vain pieni murto-osa. Tämä uralilainen sanasto sisältää kriittisimpien nykytutkijoiden mukaan noin 200 sanaa. (On kuitenkin otettava huomioon, että kaikkien uralilaisten kielten sanastoa ei ole tutkittu yhtä perusteellisesti kuin esimerkiksi suomen tai unkarin. Lisäksi jotkin vanhat sanat ovat saattaneet säilyä vain esimerkiksi yhden tytärhaaran kielissä, jolloin niitä ei voida todistaa ikivanhoiksi.)

Sanan katsotaan olevan uralilaista alkuperää, mikäli se esiintyy sekä suomalais-ugrilaisissa että samojedikielissä eikä kyse ole lainasanasta kummassakaan kieliryhmässä. Yhteinen sanasto sisältää muun muassa ruumiinosien, sukulaisuussuhteiden, eläinten ja luontoon liittyvien asioiden nimityksiä sekä pronomineja, pieniä lukusanoja ja yleisiä verbejä. Koska nämä sanat ovat keskeistä perussanastoa, myös niistä muodostettuja johdoksia on nykyisissä uralilaisissa kielissä runsaasti.

Lähteet [muokkaa]

  1. ↑ Suomalais-ugrilaiset kielet ja niiden puhujat viitattu 27.4.2009
  2. ↑ a b c Sammallahti, Pekka 1998: Historical phonology of the Uralic Languages. The Uralic languages. (toim. Sinor, Denis). Brill, Leiden.
  3. ↑ Häkkinen, Jaakko 2007: Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa. Pro gradu -työ, Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilainen laitos. https://oa.doria.fi/handle/10024/7044
  4. ↑ a b Salminen, Tapani 2002: Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies. Лингвистический беспредел: сборник статей к 70-летию А. И. Кузнецовой. Москва: Издательство Московского университета, 2002. 44–55. http://www.helsinki.fi/~tasalmin/kuzn.html
  5. ↑ Itkonen, Terho 1997: Reflections on Pre-Uralic and the ’Saami-Finnic protolanguage’. – Finnisch-Ugrische Forschungen 54.
  6. ↑ Honti, László 1998: Ugrilainen kantakieli – erheellinen vai reaalinen hypoteesi? Oekeeta asijoo. Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Seppo Suhonen sexagenarii. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 228, Helsinki.
  7. ↑ Michalove, Peter A 2002: The Classification of the Uralic Languages: Lexical Evidence from Finno-Ugric. – Finnisch-Ugrische Forschungen 57.
  8. ↑ Häkkinen, Jaakko 2007: Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa. Pro gradu -työ, Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilainen laitos. https://oa.doria.fi/handle/10024/7044
  9. ↑ Kulonen, Ulla-Maija 2002: Kielitiede ja Suomen väestön juuret. (Toim. Riho Grünthal) Ennen, muinoin: miten menneisyyttämme tutkitaan. Tietolipas 180. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres/hum/kulonen102-116.pdf
  10. ↑ MultiTree: A Digital Library of Language Relationships. http://multitree.org/search
  11. ↑ Linguasphere. http://www.linguasphere.info/lcontao/tl_files/pdf/master/OL-SITE%201999-2000%20MASTER%20ONE%20Sectors%204-Zones%2040-44.pdf
  12. ↑ http://www.slav.helsinki.fi/nwrussia/eng/Conference/pdf/Helimski.pdf
  13. ↑ Häkkinen, Jaakko 2006: Uralilaisen kantakielen tutkiminen. – Tieteessä tapahtuu 1/2006. http://www.tieteessatapahtuu.fi/0106/hakkinen.pdf
  14. ↑ [1]
  15. ↑ Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 1/2006. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf
  16. ↑ Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf
  17. ↑ Toivonen, Y. H. (1954): ”Suomalais-ugrilaisesta alkukodista”. Virittäjä 1954.
  18. ↑ Suomen väestön esihistorialliset juuret. Kansialanimeke: Tvärminnen symposiumi 17.–19.1.1980. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk h. 131. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica, 1984. ISBN 951-653-124-5.
  19. ↑ Carpelan, Christian (1999a): ”Käännekohtia Suomen esihistoriassa aikavälillä 5100 ... 1000 eaa.” Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. (Toim. Paul Fogelberg.) Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 153.
  20. ↑ Janhunen, Juha (2001): ”Indo-Uralic and Ural-Altaic: On the diachronic implications of areal typology”. Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations. (Toim. Carpelan et al.) Suomalais-ugrilaisen Seuran Toimituksia 242.
  21. ↑ Aikio, Ante & Aikio, Aslak (2001): ”Heimovaelluksista jatkuvuuteen – suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen”. Muinaistutkija 4 / 2001.
  22. ↑ Saarikivi, Janne (2004): ”Is there Palaeo-European substratum interference in western branches of Uralic?” Suomalais-ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 90.
  23. ↑ Saarikivi, Janne & Grünthal, Riho (2005): ”Itämerensuomalaisten kielten uralilainen tausta”. Muuttuva muoto. Kirjoituksia Tapani Lehtisen 60-vuotispäivän kunniaksi. Kieli 16.
  24. ↑ Kallio, Petri 2006: ”Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa”. Virittäjä 1 / 2006.
  25. ↑ Carpelan, Christian (1999b): On the Postglacial Colonisation of Eastern Fennoscandia. Dig It All. Papers Dedicated to Ari Siiriäinen. (Toim. Matti Huurre.) Finnish Antiquarian Society & Archaeological Society of Finland.
  26. ↑ Häkkinen, Jaakko (2006): ”Uralilaisen kantakielen tutkiminen”. Tieteessä tapahtuu 1 / 2006.
  27. ↑ Koivulehto, Jorma (1999): “Varhaiset indoeurooppalaiskontaktit: aika ja paikka lainasanojen valossa”. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 153.
  28. ↑ Parpola, Asko (1999): ”Varhaisten indoeurooppalaiskontaktien ajoitus ja paikannus kielellisen ja arkeologisen aineiston perusteella”. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 153.
  29. ↑ Kallio, Petri 2006: ”Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa”. Virittäjä 1 / 2006.

Aiheesta muualla [muokkaa]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uralilaiset kielet.
Uralilaiset kielet

Itämerensuomalaiset kielet: inkeroinen | karjala (aunuksenkarjala, lyydi, varsinaiskarjala) | liivi | suomi (kveeni, meänkieli) | vatja | vepsä | viro (võro)
Saamelaiskielet --- Länsisaamelaiset kielet: eteläsaame | luulajansaame | piitimensaame | pohjoissaame | uumajansaame --- Itäsaamelaiset kielet: akkalansaame | inarinsaame | keminsaame | kiltinänsaame | koltansaame | turjansaame
Mordvalaiset kielet: ersä | mokša
Mari (niittymari, vuorimari)
Permiläiset kielet: komi (komipermjakki) | udmurtti
Hanti
Mansi
Unkari
Samojedikielet --- Pohjoissamojedilaiset kielet: enetsi | juratsi | nenetsi | nganasani --- Eteläsamojedilaiset kielet: kamassi | matori | selkuppi


Luokittelemattomia kieliä: merja | meštšera | muroma


Kiisteltyjä ryhmittelyjä
Suomalais-ugrilaiset kielet | Suomalais-permiläiset kielet | Suomalais-volgalaiset kielet | Volgalaiset kielet | Suomalais-saamelaiset kielet | Ugrilaiset kielet | Obinugrilaiset kielet

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Uralilaiset_kielet&oldid=13266098