Virolaiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Virolaiset
eestlased
Merkittävät asuinalueet
Viron lippu Viro 930 000 [1]
Ruotsin lippu Ruotsi 35 000 [2]
Venäjän lippu Venäjä 28 000 [3]
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 25 000 [4]
Suomen lippu Suomi 20 000 [5]
Kanada 20 000 [6]
Australian lippu Australia 6 300 [6]
Kazakstan 3 300 [6]
Ukrainan lippu Ukraina 2 800 [7]
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta 2 700 [6]
Saksan lippu Saksa 2 400 [6]
Latvia 2 381 [8]
Kielet viro, võro
Uskonnot luterilaisuus, ortodoksisuus
Sukulaiskansat itämerensuomalaiset kansat

Virolaiset (viroksi eestlased, vanha vironkielinen nimi maarahvas) ovat toiseksi suurin itämerensuomalainen kansa. Virolaiset puhuvat suomalais-ugrilaisten kielten itämerensuomalaisiin kieliin kuuluvaa viroa, joka jakaantuu pohjois-, etelä- ja koillisen rannikkomurteisiin. Kirjakieli perustuu pohjoismurteeseen, ja sitä kirjoitetaan latinalaisilla kirjaimilla. Suurin uskonto virolaisten keskuudessa on evankelis-luterilaisuus, etninen alaryhmä setukaiset ovat ortodokseja.

Nimitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenkielinen nimitys virolaiset viittaa Virumaan suurmaakuntaan, jonne Suomesta oli tiheät yhteydet. Nimitys vakiintui sittemmin tarkoittamaan kaikkia virolaisia. Alun perin alueelliset nimitykset ovat vakiintuneet tarkoittamaan kaikkia virolaisia myös muissa kielissä. Esimerkiksi latvialaiset kutsuvat virolaisia nimellä igauni aikoinaan Kaakkois-Virossa sijainneen Ugandin muinaismaakunnan mukaan. Ennen kuin virolaisten oma nimitys itselleen eestlased vakiintui käyttöön, virolaiset kutsuivat itseään nimityksellä maarahvas ja kieltään nimellä maakeel. Eestiläiset vakiintui käyttöön vasta 1800-luvulla.[9] Nimitys pohjautuu Tacituksen vuonna 98 mainitsemien aestien nimitykseen, jotka oletettavasti asuivat Itämeren rannikolla. On kuitenkin epäselvää, olivatko aestit edes mitään sukua nykyisille virolaisille.[10]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron ensimmäiset asukkaat tulivat Viroon mannerjäätikön sulaessa noin 10 000 vuotta sitten. Vanhin tunnettu ihmisen asuinpaikka Virossa on ajoitettu ajankohtaan 9 000–8 500 eaa. Varhaiset asukkaat elivät metsästyksellä ja kalastuksella.[11] Varhaisia kulttuureita alueella olivat Kundan- ja sitä seurannut Narvan kulttuuri. Kampakeraaminen kulttuuri levisi Viron alueelle 4 150–3 650 eaa. Kampakeraamisen kulttuurin edustajat olivat kieleltään mahdollisesti suomalais-ugrilaisia.[12] Etelästä Viroon saapui baltteja, jotka sulautuivat alueen suomalaissukuiseen väestöön. Balttien ja itämerensuomalaisten kansojen rajat vakiintuivat Baltiassa pronssikauden myötä 1 500–700 eaa. Maanviljelys alkoi kehittyä ajanlaskun alussa. Samalla alkoivat erottua myös itämerensuomalaiset kielet. Maanviljelystä tuli ensimmäisen vuosituhannen aikana pääelinkeino.[13] Toisen vuosituhannen alussa Vironkin alueella liikkui viikinkejä, mutta he eivät alistaneet aluetta valtaansa pysyvästi. Slaavit alkoivat samaten liikehtiä Viroon päin ja 1030 Kiovan suuriruhtinas perusti nykyiseen Tarttoon Jurjev-nimisen linnoituksen. Virolaiset kuitenkin karkottivat venäläiset vuonna 1061.[14]

Ristiretket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ristiretkeläiset kukistivat Viron muinaismaakunnat. Viimeinen vapaa virolainen alue Saarenmaa kukistui vuonna 1227.

Ristiretkeläiset tulivat Baltiaan saksalaisten kauppiaiden perässä 1100-luvun loppupuolella. Vuonna 1199 Liivinmaan piispaksi nousi Albert von Buxhövden, joka perusti Riian kaupungin vuonna 1201. Baltiaan perustettiin myös Kalparitaristo, jonka avulla aloitettiin paikallisten pakanoiden käännyttäminen.[14] Liiviläisten ja lättien alistuttua he liittoutuivat saksalaisten kanssa virolaisia pakanoita vastaan. 1217 virolainen heimopäällikkö Lembitu kokosi virolaisten voimat saksalaisia vastaan, mutta kärsi tappion Matinpäivän taistelussa. Saksalaisten lisäksi virolaisia vastaan sotivat sittemmin tanskalaiset ja ruotsalaiset. Pohjois-Viro joutui tanskalaisten käsiin Lindanisen taistelun jälkeen 1219 ja saksalaiset kukistivat viimeisen Viron muinaismaakunnista 1227 heidän valloitettuaan Saarenmaan.[15] Ristiretkien jälkeen Pohjois-Viro jäi Tanskalle aina vuoteen 1346 saakka, jolloin Tanskan kuningas myi sen Saksalaiselle ritarikunnalle vuonna 1346. Muita alueita Virossa hallitsivat ritarikunta ja piispanistuimet.[16]

Saksalaisvallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisvalloituksen jälkeen Viro jaettiin nopeasti moisioille ja niiden alueen talonpojista tuli näiden maaorjia, mikä seikka vakiintui 1400-luvulle tultaessa. Monet talonpojat pakenivat kaupunkeihin, joissa heitä tarvittiin työvoimaksi. Kaupunkien yläluokka oli vierasmaalaista ja ne virolaiset joiden onnistui kohota yhteiskunnallisessa asemassaan saksalaistuivat. 1500-luvulla levinnyt uskonpuhdistus heikensi ritarikunnan valtaa alueella. Sen myötä syntyi myös kansankielinen kirjallisuus kun uskonnollisia tekstejä pyrittiin kääntämään paikallisten kielelle.[17] Ritarikunta menetti otteensa Baltiasta 1500-luvun loppupuolella ja heidän maansa joutuivat Virossa Ruotsin ja Puola-Liettuan alaisuuteen. Sodat alueella jatkuivat ja verottivat etenkin maalaisväestöä runsaasti. Vuoden 1600 paikkeilla virolaisia oli ehkä vain 100 000. Olojen rauhoituttua heidän määränsä lähti kuitenkin uuteen kasvuun.[18]

Ruotsalaisvallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Põltsamaan virolaisia, piirtänyt Johann Christoph Brotze vuonna 1777.

Koko Viron alue päätyi Ruotsin haltuun vuoden 1629 Almarkin- ja vuoden 1645 Brömsebron rauhan jälkeen. Ruotsin vallan aika mielletään virolaisten kannalta nousukaudeksi, vaikkakin saksalainen yläluokka säilytti etuoikeutensa Ruotsin vallan alaisuudessakin.[19] 1600-luvulla vakiintui kahden eri kirjakielen käyttö Viron pohjois- ja etelämurteiden mukaan. Tartossa avattiin 1630 kymnaasi ja Tallinnassa vuonna 1631. Tarton yliopisto perustettiin vuonna 1632. Samaten Tarttoon perustettiin vuonna 1684 nimenomaan virolaisille tarkoitettu opettajaseminaari. Sieltä lähtöisin olleet opettajat levittivät lukutaitoa talonpoikien keskuuteen.[20]

Venäläisvallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi menetti omistuksensa Virossa Venäjän keisarikunnalle suuressa Pohjan sodassa 1700-luvun alkupuolella. Venäläiset valloittivat Viron jo sodan alkupuolella, mutta varsinaisesti se siirtyi heille Uudenkaupungin rauhassa 1721. Venäjän vallan aikana Baltian alue säilytti erikoisaseman Itämeren provinssit -nimisenä hallintoalueena. Aluetta hallitsi edelleen saksalainen yläluokka. Talonpoikien olot kuitenkin kohenivat 1800-luvun alussa, kun 1802 tehtiin ensimmäinen talonpoikaislaki Eestinmaan kuvermentissa, ja yleinen talonpoikaislaki vuonna 1804. Maaorjuus lakkautettiin vuosina 1816 ja 1819 annetuilla laeilla.[21] Työorjuus lakkautettiin Liivinmaalla 1849 ja Eestinmaalla 1856[22]. Maaorjuuden päättymisen jälkeen virolaisten keskuuteen levisivät sukunimet[21]. Venäjän vallan aikana virolaisia alkoi muuttaa Venäjän muihin osiin, kuten Krimille ja Kaukasiaan. Ennen vuoden 1917 vallankumousta Viron ulkopuolella asui jo 200 000 virolaista, eli noin kuudesosa kaikista silloisista virolaisista.[22]

Kansallinen herääminen alkoi 1800-luvun toisella puoliskolla. Uusia kouluja perustettiin ja kansankielinen kirjallisuus syntyi. Ensimmäinen vironkielinen lehti Perno Poostimees (nyk Postimees) alkoi ilmestyä vuonna 1857.[22] Alkuaikojen estofiilit olivat usein baltiansaksalaisia tai virolaiseen yläluokkaan muuten kuuluvia, joilla ei ollut yhteyttä talonpoikaisväestöön. Friedrich Reinhold Kreutzwaldin Kalevipoeg, virolaisten kansalliseepos, julkaistiin vuonna 1862. Johann Valdemar Jannsenilla oli tärkeä osa sanomalehtien kehityksessä. Toimiessaan Perno Postimees -lehdessä hän korosti koulutuksen ja oma-omisteisten maatilojen tärkeyttä. Virolaisten sanomalehtimiesten keskuudesta nousi myös radikaalimpi siipi.[23] Heitä johti Carl Robert Jakobson, joka julkaisi Eesti Postimees -lehteä. Hän arvosteli etenkin saksalaista yläluokkaa ja papistoa. Hänen ajatuksestaan perustettiin Eesti Kirjameeste Selts eli Viron kirjailijoiden seura vuonna 1872. 1878 hän aloitti Sakala-nimisen lehden julkaisun, josta tuli kansallisen heräämisen paras sanomalehti.[24] Slavofiili Aleksanteri III valtaannousun myötä saksalaisten erityisasema lakkautettiin, mutta virolaisväestöä kohtaan aloitettiin venäläistämistoimet. Seurauksena oli kansallisen liikkeen kriisi.[25]

Vuoden 1905 vallankumouksen aikana levottomuuksia syntyi myös Virossa. Lokakuussa 1905 100 virolaista kuoli yhteenotossa sotilaiden kanssa. Marraskuussa tsaari lupasi monia vapauksia, mutta näitä lupauksia ei kuunneltu. Jaan Tõnisson kutsui virolaiset kansanedustajat Tarttoon kokoukseen, jossa vaadittiin itsehallintoa, laajempia oikeuksia ja maareformia. Joulukuussa 1905 Viroon julistettiin uusien levottomuuksien johdosta sotatila.[26] Talonpojat polttivat kartanoita useilla paikkakunnilla. Levottomuudet tukahdutettiin sotavoimin ja noin 300 henkeä tuomittiin kuolemaan.[27] Levottomuuksien jälkeen alkoi uusi virolaisen kulttuurin nousu. Kirjailijat kuten Gustav Suits, Eduard Vilde ja Friedebert Tuglas julkaisivat virolaista kirjallisuutta. 1906 aloitti toimintansa Vanemuine-teatteri Tartossa ja Estonia Tallinnassa. Virolaisten ylioppilaiden osuus Tarton yliopistossa kasvoi ja samaten vuonna 1906 saatiin lupa yksityisten äidinkielen koulujen perustamiselle.[28]

Itsenäinen Viro[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen maailmansota alkoi 1914 ja tsaarinvalta päättyi 1917. 1917 Eestimaan ja pohjoisen Liivinmaan kuvernementeista tehtiin Viron kuvernementti, jolla oli sisäinen autonomia. Saman vuoden elokuussa saksalaiset valloittivat Viron saaret sekä Riian kaupungin Latviassa. Lokakuussa Viron punakaartilaiset ottivat vallan Virossa, mutta ne eivät voineet estää maapäivien itsensä korkeimman vallan edustajaksi julistautumista marraskuussa 1917. Punakaartilaisten kannatusta söi heidän pyrkimyksensä estää Viron itsenäistyminen. Tammikuussa 1918 Viron poliittisten ryhmien yleiskokous päätti julistaa maan itsenäiseksi. Itsenäisyysjulistusta seurasi kuitenkin saksalaismiehityksen aika. Saksassa alkoi kuitenkin vallankumous 9. marraskuuta ja virolaiset saivat alueen haltuunsa 19. päivä samaa kuuta.[29] Seurasi Viron vapaussota, jonka aikana taisteltiin ensin Neuvosto-Venäjää ja sitten saksalaisia vastaan niin sanotussa Landeswehrin sodassa. Vihollisuudet Neuvosto-Venäjän kanssa lopetettiin Tarton rauhassa, jossa Neuvosto-Venäjä luovutti Virolle alueita ja tunnusti sen de facto.[30] Itsenäisen Viron sisäpoliittinen tilanne oli sekava kommunistien vallankaappausyritykseen 1924 asti, jonka jälkeen saatiin aikaiseksi vahva hallitus. Talouskriisi 1929 koetteli pahoin Viroakin. Tyytymättömyyden myötä vapaussoturien liitto sai lisää kannatusta, mutta presidentinvaalien alla 12. maaliskuuta Konstantin Päts kaappasi vallan estäen näin vapaussoturien presidenttiehdokas A. Larkan valtaannousun.[31] Molotov-Ribbentropin sopimuksen myötä Natsi-Saksa antoi Viron Neuvostoliiton etupiiriin. Viron hallitus painostettiin ottamaan maahan venäläisiä sotajoukkoja. Kommunistit ottivat vallan 1940 ja Viro liitettiin 6. elokuuta samana vuonna Viron sosialistisena neuvostotasavaltana Neuvostoliittoon.[32]

Neuvostoaika ja uusi itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostomiehitys kesti vain vuoden ja saksalaiset valloittivat maan toisessa maailmansodassa.[33] Osa virolaisista palveli saksalaisten joukoissa ja osa pakeni maasta, kun puna-armeija eteni takaisin Viroon vuonna 1944.[34] Vuosien 1940–1944 välisenä aikana 150 000 virolaista joko joutui vankileireille, kyyditettiin tai kaatui rintamalla. Vuonna 1949 yli 20 000 virolaista kyyditettiin Siperiaan.[35] Maatalous pakkokollektivisoitiin ja talonpojat asettuivat kolhooseihin[36]. Samaten neuvostoaikana Viroon muutti paljon asukkaita muualta Neuvostoliitosta ja virolaisten suhteellinen osuus maan väestöstä laski huomattavasti.[37] Neuvostoajan lopulla 1980-luvulla tehtiin neuvostojärjestelmässä uudistuksia, mutta tästä huolimatta Neuvostoliitto lopulta romahti[38] ja Viro julistautui itsenäiseksi vuonna 1991[39]. Itsenäisyyden jälkeen etnisten virolaisten osuus Viron väestöstä on kasvanut Neuvostoaikana maahan tulleiden kansallisuuksien muuttaessa muualle. Vuonna 2000 maan väestöstä virolaisia oli 68,3 % kun se vuonna 1989 oli vain 61,5 %.[40]

Ulkovirolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisia elää myös Viron ulkopuolella, muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Ruotsissa ja Suomessa. Suuri osa virolaisvähemmistöistä Viron ulkopuolella on syntynyt viime vuosisatojen muuttoliikkeen seurauksena, mutta vanhempiakin virolaisvähemmistöjä on. Leivut asuvat Latviassa ja ovat tiettävästi alueensa alkuperäisväestöä[41]. Lutsit ovat syntyneet 1700-luvulla tapahtuneen muuttoliikkeen tuloksena. Molemmat näistä virolaisvähemmistöistä ovat kuitenkin myöhemmin latvialaistuneet.[42] Ensimmäinen suurempi virolaisten muuttoaalto Venäjän sisällä tapahtui 1800-luvulla, jolloin virolaisia muutti muun muassa Siperiaan ja Krimin niemimaalle.[43] 1700-luvun lopussa alkoi ensimmäinen virolaisten laajahko muuttoaalto myös Venäjän ulkopuolelle. Virolaisia muutti tuolloin etenkin Ruotsiin.[44] Pietarista kehkeytyi virolaisten muuton myötä tärkeä virolaisen kulttuurin keskus. Vuonna 1917 Pietarissa asui miltei 50 000 virolaista.[45] Amerikkaan virolaisia alkoi muuttaa 1800-luvun lopussa[46]. 1900-luvun alussa heitä muutti myös Australiaan ja Etelä-Amerikkaan.[47] Suomessa esimerkiksi 1800-luvun alussa Porvoon saaristossa asui huomattava määrä virolaisia ja 1900-luvun alussa syntyi niin sanottu Kabbölen virolaisten yhteisö Pernajaan.[48] Samaan aikaan virolaisia tuli pakoon maansa venäläistämistoimia[49]. Nykyisin Suomessa asuu noin 20 000 virolaista[50]. Toisen maailmansodan aikana virolaisia pakeni Saksaan, Ruotsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin.[51] Viron neuvostomiehityksen aikana ulkovirolaiset näyttelivät merkittävää osaa virolaisen kulttuurin uudessa nousussa[36].

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansankulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viro voidaan jakaa erillisiin kulttuurialueisiin. Kulttuurialueita muodostavat Pohjois-Viro, Etelä-Viro, Länsi-Viro, jotka voidaan edelleen jakaa Koillis-Viron rannikkovyöhykkeeseen, Mulgimaahan, Setumaahan ja Länsi-Saarenmaahan.[52] Pohjana eri kulttuurialueille ovat vanhat murre- ja heimoalueet, sekä näiden lisäksi Viron historiallinen jakaantuminen Viron- ja Liivinmaan kuvernementteihin.[53] Länsi-Viron kulttuurialueeseen kuuluvat kaikki saaret poikkeavat toisistaan erinevissä määrin. Etelä-Virosta voidaan edelleen erottaa kaksi hyvin erilaista aluetta, Mulgimaa ja Setumaa. Molemmilla alueilla vanhatapainen kulttuuri on säilynyt Viron keskimääräistä paremmin. Pohjois-Virosta voidaan erottaa Koillis-Viron rannikkovyöhyke, josta oli aikoinaan tiiviit yhteydet Suomeen.[53]

Maatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron eri kulttuurialueita yhdistävä tekijä on vetohärkien historiallinen käyttö maataloudessa, vaikkakin niiden käytön määrä oli tiheimmillään Länsi- ja harvimmillaan Kaakkois-Virossa.[53] Länsi-Virossa oli käytössä koukkuaura, jollaisia oli käytössä myös Lounais-Suomessa ja Skandinaviassa. Itä-Virossa käytettiin hankoauraa, joka levisi maahan idästä. Virossa oli käytössä erityinen niveläes, jossa oli 2 tai 3 riviä niveltyväksi yhdistettyä puukappaletta, jossa jokaisessa oli 1–3 puu- tai rautapiikkiä. Sirpit erosivat toisistaan Itä- ja Länsi-Viron alueiden välillä.[54] Idässä oli käytössä pienihampainen, kun taas lännessä oli käytössä isompihampainen sirppi[55].

Rakennukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisen rakentamisen omaleimaisimpia piirteitä oli riihiasumus. Talonpojan asumuksen ja riihen yhdistäminen levisi vain Viroon ja osittain Pohjois-Latviaan. Alkuperäiseen yksihuoneiseen riihiasumukseen tuli ajan myötä puimatanner, jota käytettiin viljan puinnissa ja tuonnissa. Sitä saatettiin käyttää myös ruokailu- tai työtilana, mutta myös navettana. Asumukseksi riihi kehittyi ehkä jo 1300-luvulla, mutta viimeistään 1600-luvulla. Riihiasumuksen asuinhuone oli suurikokoinen ja neliönmuotoinen. Sen nurkassa oli usein suurikokoinen kiuasuuni.[56] Maataloissa oli sauna, joka lämmitettiin yksinkertaisella kiuasuunilla. Länsi-Viron mantereella ja Pohjois-Viron sisämaassa oli laajoja alueita, jossa saunat eivät olleet ollenkaan käytössä. Näillä alueilla peseytyminen tapahtui riihituvassa. Saunoissa saattoi usein asua köyhälistöä. Saunassa asujaa kutsuttiin nimellä saunamees.[57]

Kansanpuku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisia kansallispuvuissa

Kansanpuvut olivat vielä 1800-luvun puolivälissä käytössä laajasti, mutta sittemmin ne hävisivät laajoilta alueilta. Naisen tärkein vaate oli hame, joka oli 1700-luvulle saakka kapea ja yksivärinen. Värikäs pystyraidallinen hame levisi käyttöön 1800-luvun alussa. Hameen kanssa pidettiin hihattoman paidan päällä lyhyttä pellavasta tehtyä puseroa nimeltä käised. Niitä koristeltiin 1700-luvulta lähtien kukkakirjonnalla. Miehet käyttivät yleensä polvihousuja ja varakkaammat saattoivat käyttää myös parkittuja nahkahousuja.[58] Päällysvaatteena käytettiin pitkää takkia, jotka värjättiin alun perin mustaksi ja 1700-luvulta lähtien siniseksi[59].

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaiset ovat olleet 1200-luvulla käytyjen Baltian ristiretkien jälkeen kristinuskoisia, vaikkakin vanhat pakanalliset tavat säilyivät osittain vielä pitkään tämän jälkeenkin. 1500-luvulla uskonpuhdistus korvasi aiemman katolilaisen kirkon luterilaisuudella.[60] Luterilaisuuden myötä syntyi virolainen hengellinen kirjallisuus. 1632 ilmestyi vironkielinen kirkkokäsikirja ja 1686 vironkielinen Uusi testamentti. Molemmat oli kirjoitettu niin sanotulla Tarton kirjakielellä ja vastaavat teokset ilmestyivät Tallinnan kirjakielellä painettuina 1690-luvulla ja 1715. Koko Raamattu ilmestyi pohjoisviroksi vuonna 1739.[61] 1700-luvulla virolaisten talonpoikien keskuuteen levisi nopeasti herrnhutilaisuus, joka kuitenkin kiellettiin keisarillisella käskykirjeellä vuonna 1743. Kielto peruttiin osittain vuonna 1746 ja liike sai täyden toimintavapauden vuonna 1813.[62] Ortodoksinen kirkko sai jalansijaa talonpoikien keskuudessa, kun vuonna 1845 etenkin itäisten maakuntien talonpojat alkoivat kääntyä ortodoksiseen uskoon. Hieman myöhemmin sama liike levisi myös läntisiin maakuntiin ja esimerkiksi Pärnumaalla ja Saarenmaalla miltei 30 % väestöstä kääntyi ortodokseiksi. Kirkon vaihtaminen taantui hallitusvallan vastatoimien jälkeen vuonna 1847.[63]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Zetterberg, Seppo: Viron Historia. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 9517465203.
  • Zetterberg, Seppo: Viro, Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1995. ISBN 951-717-806-9.
  • Jokipii, Mauno: Itämerensuomalaiset, Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Atena Kustannus Oy, 1995. ISBN 951-9362-80-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Viron väestönlaskenta 2001 Eesti Statistika. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  2. Ester Encyklopedi om invandring, integration och rasism. Viitattu 1.7.2010. (ruotsiksi)
  3. Venäjän vuoden 2002 väestönlaskenta perepis2002. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  4. Yhdysvaltojen vuoden 2000 väestönlaskenta U.S Census Bureau. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  5. Suomenvirolaiset Suomen Virolaisten Liitto ry. Viitattu 1.7.2010.
  6. a b c d e Seppo Zetterberg: Viro - Historia, Kansa, Kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-806-9.
  7. Ukrainan vuoden 2001 väestönlaskenta Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)(ukrainaksi)
  8. [1]
  9. Zetterberg 2007, s. 51
  10. Zetterberg 2007, s. 52
  11. Zetterberg 2007, s. 23
  12. Zetterberg 2007, s. 25
  13. Jokipii 1995, s. 87
  14. a b Jokipii 1995, s. 88
  15. Jokipii 1995, s. 89
  16. Jokipii 1995, s. 90
  17. Jokipii 1995, s. 91
  18. Jokipii 1995, s. 93
  19. Jokipii 1995, s. 94
  20. Jokipii 1995, s. 95
  21. a b Jokipii 1995, s. 96
  22. a b c Jokipii 1995, s. 100
  23. Jokipii 1995, s. 102
  24. Jokipii 1995, s. 103
  25. Jokipii 1995, s. 105
  26. Jokipii 1995, s. 107
  27. Jokipii 1995, s. 108
  28. Jokipii 1995, s. 109
  29. Jokipii 1995, s. 110
  30. Jokipii 1995, s. 111
  31. Jokipii 1995, s. 112
  32. Jokipii 1995, s. 115
  33. Jokipii 1995, s. 116
  34. Jokipii 1995, s. 117
  35. Jokipii 1995, s. 118
  36. a b Jokipii 1995, s. 119.
  37. Jokipii 1995, s. 121
  38. Jokipii 1995, s. 122
  39. Jokipii 1995, s. 124
  40. Seppo Zetterberg: Viron Historia, s. 738-739. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 9517465203.
  41. Zetterberg 1995, s. 341
  42. Zetterberg 1995, s. 242
  43. Zetterberg 1995, s. 343
  44. Zetterberg 1995, s. 344
  45. Zetterberg 1995, s. 346
  46. Zetterberg 1995, s. 348
  47. Zetterberg 1995, s. 351
  48. Zetterberg 2007, s. 373
  49. Väläyksiä Viron historiasta Viroweb. Viitattu 25.5.2011.
  50. Suomenvirolaiset Suomen Virolaisten Liitto ry. Viitattu 25.5.2011.
  51. Zetterberg 1995, s. 357
  52. Zetterberg 1995, s. 181
  53. a b c Zetterberg 1995, s. 182
  54. Zetterberg 1995, s. 185
  55. Zetterberg 1995, s. 186
  56. Zetterberg 1995, s. 187
  57. Zetterberg 1995, s. 188
  58. Zetterberg 1995, s. 191
  59. Zetterberg 1995, s. 192
  60. Zetterberg 1995, s. 146
  61. Zetterberg 1995, s. 149
  62. Zetterberg 1995, s. 151
  63. Zetterberg 1995, s. 153