Suuri Pohjan sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suuri Pohjan sota
Päivämäärä:

helmikuu: 17001721

Paikka:

Eurooppa

Lopputulos:

Venäjän voitto

Osapuolet

Flag of Sweden.svg Ruotsi
Ottoman flag.svg Osmanien valtakunta (1710–1714)
Flag of the Cossack Hetmanat.svg Ukrainan kasakat

Flag of Russia.svg Venäjä
Flag of Denmark.svg Tanska
Flag of Poland.svg Puola-Liettua
Flag of Saxony.svg Saksi (myöh. Preussi ja Hannover)

Komentajat

Flag of Sweden.svg Kaarle XII
Flag of the Cossack Hetmanat.svg Ivan Mazepa
Ottoman flag.svg Ahmed III

Flag of Russia.svg Pietari Suuri
Flag of Poland.svg Flag of Saxony.svg August II Väkevä
Flag of Denmark.svg Fredrik IV

Vahvuudet

Ruotsalaisia alussa
77 000, 110 000 vuonna 1707.
Ottomaaneja 100 000-200 000. Tuntematon määrä kasakkoja.

Alussa: 170 000 venäläistä, yli 40 000 tanskalaista sekä yli 100 000 puolalaista ja saksia.
Paljon enemmän sodan lopussa.

Tappiot

25 000 taistelussa kuollutta tai haavoittunutta,
175 000 tautiin menehtynyttä, kadonnutta tai vangittua.[1]

Vähintään 75 000 taistelussa kuollutta tai haavoittunutta venäläistä. Kaikkien venäläistappioiden määrä tuntematon, mutta luultavasti erittäin suuri, ehkä yli 600 000.lähde?

Suuren Pohjan sodan taistelut
Narva | Väinäjoki | Kliszow | Pultusk | Jakobstadt | Posen | Punitz | Freustadt | Lesnaja | Pultava | Helsingborg | Gadebusch | Kostianvirta | Napue | Riilahti

Suuri Pohjan sota käytiin vuosina 17001721 Ruotsin ja suuren vihollisliittoutuman välillä. Ruotsin vastustajiin lukeutuivat Venäjä, Tanska, Puola-Liettua sekä vuodesta 1715 myös Preussi ja Hannover. Sota päättyi Ruotsin tappioon Venäjän voimia vastaan, minkä johdosta Ruotsi joutui Uudenkaupungin rauhassa luovuttamaan suuria alueita. Sodan seurauksena Ruotsi menetti asemansa pohjoiseurooppalaisena suurvaltana. Suomi kärsi sodan aikana isonavihana tunnetusta miehityskaudesta. Myönteistä sodassa oli Ruotsille tosin se, ettei Tanska onnistunut valloittamaan Skånen, Hallandin ja Blekingen maakuntia, jotka Tanska oli Roskilden rauhassa Ruotsille menettänyt vuonna 1658.

Sodan tausta: Ruotsin valta Itämerellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi oli 1600-luvulla noussut suurvallaksi Tanskan, Venäjän, Puolan ja Saksan kustannuksella. Tanska oli 1658 menettänyt Roskilden rauhassa lopullisesti Skånen, Blekingen ja Hallannin maakunnat, Saarenmaan sekä Gotlannin, ja Norjan puolelta Bohuslänin, Jämtlandin ja Härjedalenin maakunnat. Venäjä oli 1617 Stolbovan rauhassa menettänyt Ruotsille Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin, ja samalla itselleen kauppa- ja sotilaspoliittisesti elintärkeän pääsyn Itämerelle. Ruotsi kykeni kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä Itämeren satamissa, Venäjän ainoa vapaa kauppareitti nousevalle Euroopan kaupalle kulki pohjoisen Arkangelin kautta.

Ruotsi oli 1600-luvulla lähes taukoamatta käynyt sotaa naapureiden eri liittokuntia vastaan - ainoa pitempi rauhanjakso oli saatu vasta vuodesta 1679 Brandenburgin, Tanskan ja Hollannin kanssa solmittujen rauhansopimusten myötä.

Ruotsin vastainen liittokunta syntyy 1699[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Kaarle XI:n kuoltua vuonna 1697 Ruotsin hallitsijaksi nousi vasta 15-vuotias Kaarle XII. Naapurivaltiot näkivät tilaisuutensa revanssiin tulleen, ja Kaarle XII:n serkku, Saksin vaaliruhtinas ja 1697 Puolan kuninkaaksi valittu August II Väkevä ryhtyi suunnittelemaan Ruotsin Liivinmaan valtaamista. August II sekä Tanskan kuningas Fredrik IV solmivat Dresdenissä salaisen sopimuksen 1699, johon nopeasti liittyi myös Venäjän tsaari Pietari I.[2]

Ruotsalaiset olivat kuitenkin hankkeesta tietoisia, ja ryhtyivät välittömästi varustautumaan uutta sotaa varten; heti samana vuonna valtakunnassa kannettiin ylimääräinen varusteluvero, ja seuraavana vuonna toinen.

Sota alkaa vuonna 1700[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sota alkoi 12. helmikuuta 1700, kun August II hyökkäsi ilman ajalle tyypillistä sodanjulistusta 10 000 miehen saksilaisarmeijallaan kohti Ruotsin valtakunnan suurinta kaupunkia, Riikaa Liivinmaalla. Saatuaan tiedon hyökkäyksestä Viron kenraalikuvernööri Axel Julius De la Gardie antoi Suomen rykmenteille käskyn nousta liikekannalle. Baltiaan sijoitettujen 8 000 miehen varuskuntajoukkojen tueksi laivattiin pikavauhtia Suomesta kaikki vakinaiset yksiköt ja ylimääräisellä väenotolla perustetut lisäjoukot, kolmikkaat, yhteensä 7 000 miestä. Armeija marssi nopeasti Narvasta etelään ja saapui 6. toukokuuta Riian edustalle, jolloin saksilaisjoukot vetäytyivät Väinäjoen taakse.[3][4]

Tanskan sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanskan kuningas, Kaarlen serkku Fredrik IV, liittyi sotaan sopimuksen mukaisesti helmikuussa hyökkäämällä Kaarle XII:n liittolaista ja lankoa, Holstein-Gottorpin herttuaa vastaan. Kaarle XII yllättyi hyökkäyksestä mutta toimi nopeasti. Hän kutsui aseisiin isänsä muodostaman vahvan armeijan Tanskaan tehtävää maihinnousua varten. Ruotsin liittolaisten – Englannin, Alankomaiden ja Hannoverin – avustuksella Kaarlen armeija nousi maihin Sjællantiin. Vakavasti uhattuna Tanska joutui solmimaan 8. elokuuta Treventhalin rauhan ja luopumaan samalla liitosta Ruotsia vastaan. Onnistuneella hyökkäyksellä Tanska masennettiin niin perusteellisesti, ettei se osallistunut sotaan useaan vuoteen.[5]

Venäjä liittyy sotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvuodesta 1700 tsaari Pietari Suuri oli ollut kiinni sodassa Turkkia vastaan. Määräaikainen rauha Turkin kanssa solmittiin 14. heinäkuuta ja jo 20. elokuuta tsaari julisti sodan Ruotsille. Pari päivää sodanjulistuksensa jälkeen Pietari sai kuulla Tanskan tehneen rauhan. Tästä huolimatta hän marssitti armeijansa piirittämään Ruotsin tärkeintä tukikohtaa idässä, Narvan linnoitusta. Venäläisjoukkoja oli lähes 30 000 jalkamiestä ja rakuunaa, sekä 7 500–10 000 ratsumiestä. Piiritysarmeija oli ylivoimainen, puolustajia oli alle parituhatta.[6]

Ruotsin varustautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa suoritettiin uusi ylimääräinen väenotto. Joukkoja kutsuttiin kaksikkaiksi. Rahvaalle oli luvattu ylimääräisten väenottojen yhteydessä, että joukot tulisivat oman alueen puolustukseen. Tästä huolimatta kolmikkaat ja kaksikkaat siirrettiin välittömästi Viroon ja Inkeriin.[7]

Riian toinen piiritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin Riian kenttäarmeijan komentaja Otto Wellingk pidättäytyi hyökkäämästä Väinäjoen yli, jolloin saksit saivat rauhassa varustaa 18 000 miestä. Tarkoitus oli hyökätä ylivoimalla uudestaan Riikaa vastaan. August II Väkevä oli tullut henkilökohtaisesti johtamaan Saksin armeijaa, joka ylitti Väinäjoen 19. päivä ja piiritti Riian 27. heinäkuuta. Kaupungissa levisi samaan aikaan ruttoepidemia. Kun saksit miehittivät läheisen Kockenhusenin kaupungin taipui Riian komentaja ja Liivinmaan joukkojen ylipäällikkö Eric Dahlberg aselepoon. Saksin armeija vetäytyi talvileiriin Kuurinmaan ja Samogitian puolelle.[8]

Kun Kaarle XII nousi lokakuun alussa maihin Pärnussa hän sai tietää Riian aselevosta. Kaarle lähti epäröimättä kohtaamaan ainoan jäljelle jääneen vastustajansa, tsaari Pietarin. Ruotsin Virossa ja Liivinmaalla olevat joukot määrättiin marssimaan Wesenbergin (nyk. Rakvere) luo, josta Kaarle lähti 13. marraskuuta Narvaa kohden.

Ruotsi ja Turkki
Axel Sparre - Karl den XII, 1682-1718, kung av Sverige.jpg
Ruotsin Kaarle XII
Levni 002 detail.jpg
Turkin Ahmed III
Ivan Mazepa 2.png
kasakka Ivan Mazepa
Ruotsia vastustava liittouma
Peter de Grote.jpg
Venäjän Pietari Suuri
Stolpen-August.der.Starke.JPG
Puolan August II Väkevä
Frederik 4.jpg
Tanskan Fredrik IV

Narvan taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Kaarlen kenttäkanuunoiden äänet kantautuivat piiritysleiriin tsaari Pietari Suuri jätti komennon herttua de Croylle ja kiiruhti piiritysleiristä Moskovaan armeijan päällikön, marsalkka Golovin kanssa. Seuraavana päivänä, 20. marraskuuta Kaarlen 10 500 miehen karoliiniarmeija hyökkäsi kahtena syvänä kiilana kohti venäläisten puolustuslinjoja. Venäläiskomentaja oli levittänyt linjan kuuden kilometrin pituudelle, jolloin puolustuslinja oli suuresta 32 000 miehen määrästä huolimatta ohut.

Ruotsalaiset pääsivät lähelle puolustuslinjaa äkillisesti huonontuneen sään suojissa. Puolen tunnin jälkeen linja murtui kolmessa kohdassa. Venäläiset pakenivat ruotsalainen ratsuväki kintereillään, ja ruotsalaiset painoivat venäläisjoukot kohti jokea. Paniikkiin ajautuneet venäläisjoukot pyrkivät pakoon selustan kahden sillan kautta, jolloin toinen niistä romahti ja pakenevat joukot joutuivat veden varaan. Venäläisen ratsuväen yrittäessä ylittää jokea kahluupaikalla virta veti mukaansa tuhatkunta ratsua ja sotilasta. Viimeinenkin venäläisvastarinta loppui seuraavana päivänä viimeisten pikkulinnakkeiden antauduttua.

Venäläiset menettivät kuolleina ja haavoittuneina 10 000 miestä, ruotsalaiset parituhatta. Vankeja ruotsalaisten käsiin jäi yli 15 000, eli enemmän kuin ruotsalaissotilaita oli jäljellä. Muonatarpeiden puuttuessa vangit vapautettiin.

Armeijan menetystä suurempi isku Pietari Suurelle oli sotilaallinen tappio: karoliiniarmeija sai jälleen mainetta voittamattomana. Ruotsalainen sotapropaganda otti voitosta kaiken mahdollisen irti. Narvan voitosta syntyi myös Ruotsin tappion siemen - Kaarle uskoi lyöneensä venäläiset pitkäksi aikaa, ja aliarvioi jatkossa heidät pahasti.[9]

Sota Puolassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle XII kaavaili Puolasta liittolaista, mutta ensin hänen piti voittaa Saksin ja Puolan armeijat ja syöstä August Väkevä vallasta. August ei ollut antanut periksi lopullisesti vaikka olikin luopunut Riian piirityksestä. August uudisti liiton Pietarin kanssa talvella 1701, jolloin Pietari lupaili apujoukkoja ja sivustatukea hyökkäämällä uudestaan Inkeriin. Kaarle XII ei jäänyt odottamaan Augustin hyökkäystä, vaan ylitti Väinäjoen ja löi Saksin ja Venäjän armeijat Väinäjoen taistelussa heinäkuun alussa 1701 Riian lähellä. August oli nyt lyöty, mutta Kaarle ei tyytynyt tarjotun rauhan ehtoihin vaan vaati ehdotonta antautumista.

Kaarle XII eteni Puolaan ja vaikka Puolan valtakunnan armeija liittyi nyt sotaan, Kaarlen armeija valtasi Varsovan, Krakovan ja löi Saksin ja Puolan armeijat 1703 keväällä Pultuskissa. Vuoden 1704 alussa Kaarle XII valitutti Varsovassa Stanisław Leszczyńskin Puolan kuninkaaksi. August Väkevä pakeni Liettuaan. Helmikuussa 1706 sotamarsalkka Schulenburgin johtama saksien ja venäläisten armeija tuhottiin Fraustadtin luona. Narvan jälkeen ruotsalaisten päällikkö, kenraali Rehnschiöldt oli päästänyt venäläisvangit menemään sen jälkeen kun he olivat luovuttaneet aseensa. Nyt hän ei kuitenkaan aikonut päästää samoja miehiä taistelemaan kolmatta kertaa ruotsalaisia vastaan ja ilmeisesti [3]selvennä määräsi venäläiset teloitettavaksi. Joka tapauksessa, Schulenburgin armeija menetti 18 000 miehestään, 8 000 kaatuneina ja 7 600 vankeina. Espanjan perimyssodan tapahtumien johdosta Saksan keisari päästi Ruotsin joukot kesällä 1706 marssimaan Sleesian läpi Saksiin, ja Kaarle pakotti August Väkevän solmimaan rauhan syyskuussa.[10]

Tie Pultavaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalaisten voitto Narvassa 1700. Gustaf Cederströmin maalaus (1910).
Pultavan taistelu. Denis Martens nuoremman maalaus vuodelta 1726.

Ruotsin sotiessa Saksia ja Puolaa vastaan ruotsalaiset olivat sallineet venäläisten hyökkäillä itärintamalla. Pietari oli valloittanut Inkerin ja alkoi rakentaa uutta pääkaupunkiaan, Pietaria vuonna 1703 Suomenlahden pohjukkaan. Pietari Suuri tarjosi rauhaa, rauhanehtojen mukaan Ruotsi olisi menettänyt vain Inkerin.[11] Kaarle ei kuitenkaan tyytynyt tarjoukseen, ja elokuussa 1707 Ruotsin joukot lähtivät marssimaan kohti Venäjää. Kesällä 1708 armeija käsitti 49 500 miestä, jotka kaikki olivat matkalla kohti Moskovaa. Ruotsi pystyi voittamaan joitain erillistaisteluja, Kaarle pääsi Smolenskiin muttei kyennyt lyömään Venäjää. Pietari Suuri käytti poltetun maan taktiikkaa: venäläiset tuhosivat alueet, joilta joutuivat perääntymään, jolloin Ruotsin armeija ei löytänyt ruokaa sen enempää miehille kuin elikoillekaan. Kun tie Smolenskista Moskovaan ei auennut, Kaarle XII muutti strategiaansa, hän pyrki saamaan kapinalliset kasakat, tataarit ja Turkin mukaan sotaan Pietaria vastaan.

Ruotsin armeija lähti marssimaan kohti Ukrainaa. Kaarlen apujoukkojen huoltovankkurit ja tykit juuttuivat mutaan ja ne tuhottiin Lesnajan kylässä lumimyrskyssä syyskuussa 1708. Puolet Lewenhauptin 12000 miehestä saavutti pääjoukon ilman varusteitaan, mikä ei auttanut armeijan huoltoa.[12]

Erityisen kylmän talven 1708-1709 jälkeen Kaarle XII lähti jälleen kohti Moskovaa. Jälleen poltetun maan taktiikka ja ilmasto tekivät tehtävänsä, kolmannes armeijasta oli kuollut ja Kaarle itse haavoittunut, kun Ruotsin ja Venäjän armeijat kohtasivat viimein 28. kesäkuuta 1709 Pultavan taistelussa. Pietari Suuren 45 000 miehen armeija löi Ruotsin 29 000 miehen joukot. [13]

Kaarle pakeni henkikaartin ja parin ruotsalaisen pataljoonan kanssa, joissa oli yhteensä noin 1 000 miestä Turkkiin jota hallitsi sulttaani Ahmed III. Ruotsin armeijan pääjoukot antautuivat 30. kesäkuuta, 2 500 sotavankia vietiin Siperiaan, kaivoksiin tai rakentamaan Pietarin kaupunkia. Turkissa Kaarle sai houkuteltua Ahmed III:n julistamaan sodan Venäjälle. Suurvisiiri Baltacı Mehmet paššan osmanisotilaat voittivat Pietari Suuren armeijan Venäjän–Turkin sodassa, mutta tyytyivät verrattain vähiin myönnytyksiin rauhansopimuksissa. [14]

Tanska ja Puola liittyvät taas sotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gadebuschiin taistelu 1712.

Pultavan innoittamana Saksi ja Tanska liittyivät jälleen 1709 sotaan. August Väkevä kruunattiin uudelleen Puolan kuninkaaksi. Vuoden 1710 helmikuussa Magnus Stenbock löi kuitenkin Helsingborgin taistelussa Skåneen maihinnousseen 14 000 miehen tanskalaisarmeijan.[15]


Iso-Britannia, Alankomaat ja Preussi tarjoutuivat toimimaan välittäjinä mutta Turkkiin jäänyt Kaarle ei vieläkään halunnut tehdä rauhaa. Vuoden 1712 lopulla Stenbock lähti Saksaan tarkoituksena kohdata Kaarle XII ja hän voittikin Tanskan ja Saksin armeijat Gadebuschissa Lyypekin lähellä. Saksan-retki päättyi kuitenkin huonosti, Stenbock armeijoineen joutui antautumaan toukokuussa 1713 Tönningissä.

Isonvihan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Isoviha
Viipurin linna palaa venäläisten hyökkäyksen jäljiltä 1710.

Kaarlen vehkeilyistä huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) Turkin sulttaani luopui sodasta Venäjää vastaan lopullisesti vuonna 1713 ja Pietari Suuri oli vapaa toimimaan Itämeren suunnalla. Ruotsin ylivoimainen avomerilaivasto pystyi kuitenkin pitämään venäläiset pois Itämereltä, vaikka Venäjä oli saanut ensimmäiset kolme 50-tykkistä linjalaivaansa valmiiksi vuoden 1710 syksyllä. Ruotsin laivasto talvehti Karlskronassa, josta ei ehtinyt estämään Venäjän Itämeren laivaston keväisiä operaatioita. Vuoden 1710 keväällä juuri jäiden lähdön jälkeen venäläiset laivasivat tykistönsä piirittämään Viipuria, jonka lisäksi he valloittivat Riian, Pärnun ja Tallinnan. Viipurin menetyksen jälkeen 1711–1712 laivaston talvehtimispaikaksi valittiinkin Helsinki.[16]

Huonoista kokemuksista huolimatta Ruotsin laivasto vietti talven 1713 jälleen Karlskronassa, vaikka Venäjän maihinnousua Suomeen osattiinkin odottaa. Suomea puolustavat maajoukot oli siroteltu pitkin etelärannikkoa, pääjoukot olivat Porvoossa ja Pernajassa, lännempänä joukkoja oli Helsingissä ja Turussa asti. Heti jäiden lähdön jälkeen Venäjän saaristolaivasto kaleereineen pääsi toimimaan vapaasti Suomenlahdella ja 8. toukokuuta 1713 venäläiset saapuivatkin Helsingin edustalle 300 aluksen ja 17 000 miehen voimin kreivi Fjodor Apraksinin johdolla. Ruotsin avomerilaivasto saapui Helsinkiin liian myöhään, Helsinkiä puolustaneiden 1 800 miehen komentaja Armfelt oli jo polttanut kaupungin ja vetäytynyt. Apraksinin laivasto ja joukot eivät myöskään olleet jääneet odottamaan Ruotsin laivastoa ja nousivat maihin Porvoossa ja Pernajassa Porvoon itäpuolelle. Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkö, Georg Lybecker vitkasteli ja vältteli yhteenottoa venäläisten kanssa. Venäjän armeija saavutti taisteluitta Helsingin 10. heinäkuuta, kaupungin edustalla ollut laivasto-osasto poistui ja Lybecker perääntyi lopulta joukkoineen Hämeenlinnaan.[17][18]

Kostianvirran taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kostianvirran taistelu

Tukholman sotaneuvosto sai tarpeekseen kyvyttömästä Lybeckeristä ja kutsui hänet Tukholmaan "neuvotteluja varten". Kenraalimajuri Carl Gustav Armfelt nimitettiin hänen tilalleen Suomessa olevien joukkojen ylipäälliköksi. Armfeltin lähettämä pieni 500 jalkamiehen ja 200 ratsumiehen osasto ei pystynyt estämään venäläisten etenemistä elokuun lopulla Turkuun. Venäläisten Turun-retki jäi kuitenkin kesken; Pietari Suuri pakeni takaisin Helsinkiin kuultuaan Ruotsin saaristolaivaston kaleerien saapuneen Turun edustalle.[19][20]

Syyskuussa 1713 Venäjän armeija lähti etenemään pohjoiseen poistaakseen Armfeltin armeijan uhan. Armfelt ei voinut vain perääntyä, vaan hän asettui asemiin Hämeenlinnan pohjoispuolelle. Armfelt oli jakanut 7 200 miestään eri puolille Hämettä. Pääjoukot, 3 400 miestä, olivat Pälkäneellä Kostianvirran partaalla. Yksi jalkaväkirykmentti ja pääosa ratsujoukoista oli jaettu eri puolille Mallasvettä torjumaan venäläisten koukkausta. Kostianvirralla olevat Armfeltin joukot pystyivät kyllä estämään 15 000 miehen vahvuisten venäläisjoukkojen etenemisen virran yli, mutta se vain hidasti kenraali-yliamiraali Apraksinia. Lokakuun 6. päivä yli 6 000 venäläistä ylitti Mallasveden hirsilautoilla. Armfelt pystyi irrottamaan vain 2000 miestä Kostianvirralta maihinnousua torjumaan. Vastarinnasta huolimatta venäläiset rantautuivat Mälkilän kylässä ja kiersivät Kostianvirralla olevien joukkojen selustaan. Ruotsalaiset menettivät yli 800 miestä ja koko tykistönsä (9 tykkiä).[21][22]

Napuen taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Napuen taistelu

Kostianvirran jälkeen venäläiset pääsivät etenemään Pohjanmaalle saakka. Isossakyrössä Napuen luona 19. helmikuuta 1714 Armfeltin armeija joutui saarroksiin ja menetti yli puolet vahvuudestaan. Venäläiset etenivät Vaasaan ja polttivat Pietarsaaren kaupungin, Raahea kohti perääntyvät Armfeltin armeijan rippeet polttivat Kokkolan sataman. Venäläiset perääntyivät kuitenkin ennen kelirikkoa takaisin Ylä-Satakuntaan, Kangasalan tienoille. Pietari Suuri sovelsi taas poltetun maan taktiikkaa. Estääkseen Ruotsin armeijan huollon hän määräsi kasakat hävittämään ennen poistumistaan 10 peninkulman verran Pohjanmaata. Miehet tapettiin ja lapset ja naiset vietiin orjiksi Venäjälle, 8000–9000 ihmistä surmattiin tai vietiin pois.[23][24]

Riilahden taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavana kesänä seurasi Ruotsin ja Venäjän laivastojen kohtaaminen. Venäjän saaristolaivastoon kuului silloin jo 100 kaleeria ja kymmenentuhatta miestä. Heinäkuussa 1714 Apraksinin johtama saaristolaivasto oli jäänyt saarroksiin Hankoniemen itäpuolelle Tvärminnen edustalle. Pietari ei uskaltanut riskeerata linjalaivojaan vaan jätti avomerilaivastonsa Tallinnan satamaan ja suuntasi saaristolaivaston mukana Hankoon. Hankoniemen edustalla 27. heinäkuuta 1714 käydyssä Riilahden taistelussa venäläiset onnistuivat valtaamaan tiedustelemassa olleen Ruotsin laivasto-osaston jossa oli 18-tykkinen fregatti Elephant, kuusi kaleeria ja kolme saaristolaisvenettä. Tämän Venäjän laivaston ensimmäisen merivoiton kunniaksi 27. heinäkuuta on ollut Venäjän ja Neuvostoliiton laivastojen juhlapäivä sekä laivastoissa on ollut useita aluksia nimeltä Gangut (ven. Гангут, Hangö udd). (Myös Suomen laivastossa oli 1943 uponnut miinalaiva Riilahti.)[25]

Ahvenanmaan ja Pohjanmaan miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Riilahden voiton jälkeen 1714 syyskesällä venäläiset pääsivät etenemään pitkin Suomenlahden rannikkoa Ahvenanmaalle ja Pohjanlahdelle. Apraksinin johtama laivasto-osasto ja kenraaliluutnantti Robert Brucen ratsuväkiosasto eteni pitkin Pohjanlahden rannikkoa Uuteenkaarlepyyhyn saakka. Venäläiset pystyivät ulottamaan sotatoimet myös varsinaisen Ruotsin puolelle, kenraalimajuri Golovinin johtama laivasto-osasto ylitti syyskuussa Pohjanlahden ja hyökkäsi Uumajaan. Kaupunki paloi taistelussa.

Selkämeri ja Merenkurkku olivat Ruotsin laivastoa vaarallisempia vastustajia, venäläiset menettivät retkellä 26 kaleeria, 12 pienempää alusta ja 285 miestä. Pietari Suuri valittikin¸ että Venäjän laivasto kärsi retkellä suurempia menetyksiä kuin Hankoniemen verisen taistelun aikana. Sekä taistelu että retki olivat tsaarin mielestä kuitenkin kannattavia, sillä nyt Venäjän saaristolaivasto oli osoittanut vaarallisuutensa ruotsalaisille.

Ainoa taistelukosketus Armfeltin armeijan ja venäläisten kanssa oli 20. elokuuta Isossakyrössä, jossa ollut 560 ratsumiehen etuvartio otti Brucen etujoukkojen kanssa yhteen. Syyskuun 13. päivä, samaan aikaan kuin venäläisten laivasto kääntyi Uudestakaarlepyystä takaisin kohti Turkua, Armfeltin jalkaväki lähti perääntymään Raahesta Länsipohjaan, Kalixin pitäjään Tornion länsipuolelle. Ratsuväen etuvartio jäi Kemiin.

Venäläiset etenivät Armfeltin perässä pohjoiseen ja valtasivat Kokkolan, Oulun ja Kajaanin. Vuoden 1715 alussa venäläiset olivat miehittäneet Suomen Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta. Virkamiehet ja osa papistosta olivat paenneet Ruotsiin. Tätä miehitysaikaa kutsutaan isonvihan ajaksi Suomen historiassa. 1721 rauhanteon jälkeen ja sitä ennenkin – olot olivat jo 1717 vakiintuneet venäläisten asetettua Länsi-Suomeen siviilihallinnon – pakolaisia palasi Ruotsista takaisin Suomeen. Myös osa Venäjälle pakkotyöhön viedyistä siviileistä palasi, jotkut vuosien ja jopa vuosikymmenien kuluttua.

Kaarlen paluu Ruotsiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle XII ratsasti kahdessa viikossa Turkin Transsylvaniasta Unkarin, Itävallan, Baijerin ja muiden Saksan ystävällismielisten valtioiden kautta Ruotsin Pommeriin. Hän saapui Stralsundin kaupunkiin 11. marraskuuta 1714. Kaarle saattoi vain todeta, että Pietari oli vallannut Ruotsin Itämeren maakunnat ja Suomen, sekä Tanska Bremenin. Hannover liittyi sotaan Ruotsia vastaan huhtikuussa 1715. Tilanne muuttui vielä epätoivoisemmaksi saman vuoden lokakuussa, kun Preussikin liittyi sotaan Ruotsia vastaan ja Tanskan, Saksin ja Preussin joukot alkoivat piirittää Stralsundia. Kaarle pakeni piiritetystä kaupungista Skåneen, jonne hän saapui 13. joulukuuta 1715.[26]

Tammikuussa 1716 Kaarle keräsi Lundiin 40 000 miehen armeijan. Suojasää pilasi suunnitelman hyökätä jään yli Tanskaan, joten armeija suuntasi kulkunsa helmikuussa Norjaan. Ilman tykistöä Kaarle ei kuitenkaan pystynyt valloittamaan norjalaisten linnoituksia, joten huhtikuussa hän joutui palaamaan tyhjin käsin ensimmäiseltä Norjan matkaltaan.

Ruotsia vastaan sodassa olevasta Hannoverin vaaliruhtinaasta oli tullut myös Ison-Britannian kuningas Yrjö I vuoden 1714 syyskuussa. Kaarle oli tukenut katolisia jakobiittejä, jotka yrittivät syöstä Yrjön valtaistuimelta, mutta heidät kukistettiin Skotlannissa vuoden 1716 helmikuuhun mennessä. Niinpä suurten merivaltojen laivastot (Englannin sekä Alankomaiden) tukivat Tanskan ja Venäjän laivastoja kun ne pyrkivät nousemaan uudelleen maihin Skåneen syksyllä 1716. Kaarlen pelasti vain liittolaisten eripura. Tilanne idässä oli toivoton ja 1718 Kaarle alkoi jo tunnustella rauhaa Venäjän kanssa Ahvenanmaalla.[27]

Norjan retki ja karoliinien kuolonmarssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1718 Kaarle päätti kuitenkin hyökätä uudestaan Norjaan. Etelässä Kaarlen komentamat pääjoukot marssivat kohti Kristianiaa (nykyinen Oslo), pohjoisella rintamalla Armfeltin komentama osasto marssi tunturien yli kohti Trondheimia.

Piirittäessään Osloon vievän reitin varrella olevaa Fredrikstenin linnoitusta Kaarle XII kuoli ohimoon osuneesta kuulasta 30. marraskuuta 1718. Kaarlen langon, Hessenin prinssin johdolla ruotsalaiset perääntyivät Norjasta. Kuultuaan kuninkaan kuolemasta Armfelt kääntyi vetäytymään takaisin Ruotsiin. Huoltoa vailla olevat joukot joutuivat paluumatkalla vuodenvaihteessa 1718–1719 poikkeuksellisen kovaan lumimyrskyyn Ruotsin ja Norjan välisillä tuntureilla lähellä Duvedin kylää, ja 3 000 miestä menehtyi pakkaseen. Heistä kaksi kolmasosaa oli kotoisin Suomesta. Armfeltin joukkojen perääntymistä kutsutaankin karoliinien kuolonmarssiksi.[28]

Rauha ilman Kaarlea[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi solmi Tukholman rauhat vuosina 1719 ja 1720 Hannoverin, Preussin, Tanskan ja Puolan kanssa. Ruotsi menetti Saksan alueensa Hannoverille ja Preussille Länsi-Pommeria lukuun ottamatta, Tanskalle se joutui maksamaan sotakorvauksia ja luopumaan tullivapaudesta Juutinraumassa. Venäjän kanssa tehtiin lopulta vuonna 1721 Uudenkaupungin rauha, Ruotsi menetti Inkerin, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin ja muuta Karjalaa miltei Suomen nykyistä itärajaa myöten.

Sodan tuloksena Ruotsi menetti asemansa suurvaltana ja Venäjä otti Ruotsille kuuluneen valta-aseman Itämeren alueella. Pietari I Suuren aikana Venäjästä tuli keisarikunta.[29]

Suuren Pohjan sodan taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päivämäärien pitäisi olla Ruotsin käytetyn kalenterin mukaisia. Suuren Pohjan sodan aikana Ruotsi yritti vaiheittain siirtyä käyttämään gregoriaanista kalenteria, mutta palasi sitten takaisin vanhaan juliaaniseen kalenteriin. Vuosien 1700 ja 1712 helmikuiden välillä Ruotsalainen kalenteri oli yhden päivän edellä juliaanista kalenteria ja kymmenen päivää jäljessä gregoriaanista kalenteria, Pultavan taistelu tapahtui siis 27. kesäkuuta juliaanisen kalenterin ja 8. heinäkuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan.

Suuren Pohjan sodan rauhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Juva, Einar W. & Juva, Mikko: Suomen kansan historia 3: Ruotsin ajan loppukausi. Helsinki: Otava, 1965.
  • Rauta, Viljo: Isoviha. Helsinki: Sanatar, 1943.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ericson, Lars: Svenska knektar, s. 92. Historiska Media, 2004. ISBN 91-89442-52-0.
  2. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 108-109
  3. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 110
  4. Rauta, s. 7
  5. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 110
  6. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 110-111
  7. Rauta, s. 11-14
  8. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 113
  9. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 111-112
  10. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 113
  11. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 114-117
  12. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 118
  13. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 118-122
  14. Virginia H. AksanOttoman wars 1700-1870, s. 75, 90-98. Pearson Education, 2007. ISBN 0582308070.
  15. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 123
  16. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 124
  17. Rauta, s. 50-51
  18. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 128-129
  19. Rauta, s. 51
  20. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 129-131
  21. Rauta, s. 52-54
  22. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 132
  23. Rauta, s. 55-60
  24. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 133-135
  25. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 137
  26. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 155-156
  27. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 157
  28. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 158-159
  29. Juva, Suomen kansan historia 3, s. 166-168

Muu kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suuri Pohjan sota.