Viron vapaussota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Viron vapaussota
EstArmyHighCommnd1920.jpg
Päivämäärä:

28. marraskuuta 19182. helmikuuta 1920

Paikka:

Viro, Inkeri, Pihkovan alue, Pohjois-Latvia

Lopputulos:

Viron voitto

Vaikutukset:

Viro itsenäistyi
Pohjois-Latvia meni Latvian tasavallan hallintoon

Osapuolet

Flag of Estonia.svg Viro
Flag of Russia.svg Venäjän valkoinen armeija
Naval Ensign of the United Kingdom.svg Britannian laivasto
suomalaiset, tanskalaiset ja ruotsalaiset vapaaehtoiset

Flag of Russian SFSR (1918-1937).svg Neuvosto-Venäjä
Estonianworkerscommuneflag.gif Viron työkansan kommuuni
United Baltic Duchy flag.svg Baltian yhdistynyt herttuakunta (Baltian Landeswehr)

Komentajat

Flag of Estonia.svg Johan Laidoner
Flag of Russia.svg Nikolai Judenitš
Flag of Russia.svg Pavel Bermondt-Avalov
Flag of the United Kingdom.svg Walter Cowan
Flag of Finland.svg Martin Wetzer

Flag of Russian SFSR (1918-1937).svg Dmitri Nadezhnyi
Flag of Russian SFSR (1918-1937).svg Jukums Vācietis
United Baltic Duchy flag.svg Rüdiger von der Goltz

Vahvuudet

74 500 (Viro)
4000 (Suomi)
3000 (Valkoinen Venäjä)
200–400 (ruotsalaiset ja tanskalaiset)
20 000 (Baltian yhdistynyt herttuakunta)

160 000

Tappiot

6000 kuoli
16 500 haavoittui
667 vangittiin

? kuoli
? haavoittui
10 000 vangittiin

Viron vapaussota (viroksi Vabadussõda, myös Viron itsenäisyyssota) käytiin vuosina 19181920, jossa Viro taisteli Neuvosto-Venäjää vastaan. Sodan toisessa vaiheessa Viron tasavalta taisteli myös Baltian yhdistynyttä herttuakuntaa baltiansaksalaista Baltian Landeswehriä vastaan Pohjois-Latviassa. Sotatoimiin osallistui virolaisella puolella niin Britannian Kuninkaallinen laivasto kuin myös Luoteis-Venäjän armeija Viron itsenäisyyttä tunnustamatta.

Viron vapaussota on yksi suomalaisten käymistä heimosodista. Suomesta sotaan osallistui kaksi vapaaehtoisjoukkoa: I Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Edelliset taistelivat Itä-Virossa Narvan suunnalla, kun taas jälkimmäiset suuntaisivat Etelä-Viroon ja rajallisesti myös Latvian puolelle. Suomalaisten vapaaehtoisjoukko-osastojen ylipäällikkönä toimi Tartossa Suomen sisällissotaan osallistunut kenraalimajuri Martin Wetzer valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin käskystä. Hankkeesta vastasi Viron Avustamisen Päätoimikunta.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron itsenäistymisen mahdollisti monen muun Venäjän keisarikuntaan kuuluneen alueen tavoin ensimmäinen maailmansota, joka heikensi Venäjän aiheuttaen lopulta Venäjän sisällissodan. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjällä taivuttiin vaivoin perustuslailliseen hallintotapaan, minkä vuoksi keisarikuntaan ei muodostunut parlamentaarista puoluejärjestelmää korvaamaan keisarinvallan heikentymistä teollistumisen myötä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana tiedostettiin, ettei Saksa tunnustaisi Viron tai muunkaan Baltian alueen valtion riippumatonta itsenäisyyttä, suvereniteettia, vaan pyrkisi tilanteeseen, missä Saksan tuella baltiansaksalainen vähemmistö hallitsisi virolaisia. Venäjän tsaarinvalta oli tukenut 1800-luvulla uudistuksia, jotka olivat heikentäneet baltiansaksalaisen aatelin yhteiskunnallista merkitystä suurmaanomistajina.

Latvian, Liettuan ja Viron ensimmäiset valtiotoimet itsenäisinä valtioina tähtäsivät kansalliseen pienmaanomistajuuteen baltiansaksalaisten suurmaanomistusta vastaan tähdätyillä maareformeilla, jotka olivat Liettuassa lievimmät ja Latviassa ankarimmat. Myöhempi Venäjän uhka oli ensisijaisesti neuvostovallan uhkaa kansalliselle omistamiselle.

Viron vapaussodan aikainen propagandajuliste.

Petrogradista Moskovaan siirtynyt neuvostohallitus saksalaisten tapaan ei tunnustanut Viron, Latvian tai Liettuan itsenäisyyttä eikä sitä määritelty Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3. maaliskuuta 1918 niin kuin Suomen ja Ukrainan itsenäisyys. Baltian itsenäistymisen esteenä Saksan näkökulmasta oli baltiansaksalaisen vähemmistön edullisen aseman säilyttäminen ja Itämeren hallinta, Venäjän näkökulmasta Saksan etenemisen estäminen Venäjän ydinalueille ja tätä varten Itämeren hallinta.

Ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina Saksan ja Venäjän välinen rintamalinja oli vakiintunut Latviaan, minkä vuoksi maailmansodalla ei ollut äärimmäisen suurta vaikutusta Viroon. Virolaisia tosin taisteli runsaasti Venäjän armeijassa, ja virolaisten toiveet kohdistuivat monien muiden kansallisuuksien, muun muassa ukrainalaisten, tapaan Venäjän keisarikunnan muuttamiseksi liittovaltioksi, missä valtion osilla olisi autonomiaa.

Menetettyään Venäjän-Japanin sodassa suuren osan Itämeren laivastoaan, Venäjä oli päättänyt korvata tappioitaan perustamalla Pietari Suuren merilinnoituksen, missä raskaiden alusten puutetta korvattiin Suomenlahden molemminpuolisella rannikkotykistöllä, joka oli kykenevä ampumaan sulkutulta. Edellisen kerran Suomenlahdella olivat toimineet Krimin sodan aikana Britannian ja Ranskan laivastot, jotka olivat ylläpitäneet kauppasaartoa sekä tuhonneet Suomen rannikolla rannikkokaupunkien pääasiassa Britanniaan tarkoitetun tervan varastoja sekä hyökkäilleet rannikolla ja tuhonneet Bomarsundin merilinnoituksen Ahvenanmaalla.

Tätä tarkoitusta varten Tallinnaan perustettiin merilinnoituksen keskus 1912, ja sinne tuli runsaasti venäläistä sotaväkeä. Tallinna julistettiin sotatilaan jo heinäkuussa 1914, jolloin alettiin suunnitella muun muassa 100 000 virolaisen evakuoimista siinä tapauksessa, että Saksan armeija alkaa lähestyä. Myös laitosten, kuten Tallinnan yliopiston, evakuointia kauas itään Venäjälle suunniteltiin. Käytännössä kuitenkaan saksalaiset eivät etenemisvaiheessa 1915 päässeet kuin nykyisen Latvian alueelle, jolloin rintama vakiintui Riianlahdelle Liepajalle ja Väinäjoelle.

Joulukuussa 1914 Viron tuleva presidentti Konstantin Päts kirjoitti lehdessä, että "Meidän kotimaamme pysyy Venäjän valtakunnan osana. -- Venäjän valtakunnan reuna-alueena ovat edessämme laajat kehitysmahdollisuudet, eikä Venäjällä ole sodan jälkeen mitään syytä pitää kansalaisiamme yleisesti epäluotettavina."

Venäjän väliaikainen hallitus myönsi Virolle Suomen autonomiaa muistuttavan väliaikaisen autonomian 12. huhtikuuta 1917. Virosta tuli Viron autonominen kuvernementti.

Myös virolaisille alettiin sallia kansallisia joukko-osastoja latvialaisten tapaan Venäjän armeijaan. Virolaiset muodostivat ensiksi kansallisen rykmentin, mutta vuoden 1918 vaihteeseen asti joukko-osasto oli laajentunut jo divisioonan kokoiseksi. Viron alueella oli lisäksi syksyllä 1917 noin 200 000 venäläistä sotilasta.

Viron itsenäisyysjulistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron maapäivät (maapäev) julisti Viron tasavallan itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918 Tallinnassa. Julistus oli laadittu päivää aikaisemmin Pärnussa. Lyhyt itsenäisyyden aika päättyi seuraavana päivänä saksalaisten joukkojen saapumiseen Tallinnaan. Saksalaisten tavoitteena ei ollut sallia Liettuan, Latvian tai Viron itsenäisyyttä, vaan painostaa Neuvosto-Venäjää Brest-Litovskin rauhaan, jotta Saksa saisi työnnettyä Venäjän idemmäs, itselleen edullisen rauhan ja suojeltavat alueet taloudelliseen vaikutuspiirinsä voidakseen jatkaa ensimmäistä maailmansotaa länsirintamalla rauhoitettuaan itärintaman. Saksalaiset lakkauttivat virolaiset joukko-osastot ja muuttivat hallinnon ja koulujen kieleksi saksan.

Saksan miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa oli helmikuun 1918 lopulla hyökännyt Latvian ja Viron kautta kohti Petrogradia pakottaakseen Neuvosto-Venäjän mieleiseensä Brest-Litovskin rauhaan. Käytännössä Venäjän armeijassa olleet virolaiset eivät taistelleet kovinkaan aktiivisesti saksalaisia vastaan, mutta Viroon muodostuneet punakaartit taistelivat saksalaisia vastaan aktiivisti erityisesti Narvan seudulla. Viron suojeluskunnat (Omakaitse) estivät punaisia polttamasta Tallinnan kaupunkia vetäytyessään. Saksalaiset rajoittivat Omakaitsen toimintaa ja sallivat sen vain Tallinnassa baltiansaksalaisen yliopiston lehtorin, Eduard Wildenin johdolla. Monet virolaiset erosivat saksalaisten valvomasta Omakaitsesta ja alkoivat perustaa maanalaisia omia järjestöjään.

Kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, saksalaiset luovuttivat hallitusvallan virolaisille Riiassa 19. marraskuuta 1918 kirjoittamallaan sopimuksella, mikä mahdollisti virolaisten oman toiminnan Saksan tappion aiheuttaman sotilaallisen tyhjiön täyttämistä. 21. marraskuuta 1918 kokoontuivat Viron maapäivät, jotka myönsivät Konstantin Pätsin johtamalla hallitukselle laajat valtaoikeudet. Oikeuksia laajennettiin rajoittamattomiksi 27. marraskuuta. Ne olivat voimassa huhtikuuhun 1919 saakka. Puna-armeijaan virolaisia kuului noin 8 500 enimmillään, mutta heidän osuutensa laski, kun toukokuussa 1919 puna-armeijan suurin virolaisrykmentti antautui komentajansa johdolla.

11. marraskuuta 1918 oli pidetty Eesti Vabariigi Kaitseliitin perustava kokous, jossa Viron tasavallan suojeluskuntaan liittyi palokuntalaisia, entisiä sotilaita, eri koulujen vanhimpia oppilaita ja maltillista työväkeä. Kaitseliit järjestäytyi sotilaallisesti ja taistelu punakaarteja vastaan alkoi. Alussa niissä oli 11 000 miehistöön ja alipäällystöön kuuluvaa sekä 240 upseeria, mutta vain 4 000 kivääriä ja kymmenen toimivaa kivääriä.

Saksalaisten tosiasiallisena tavoitteena ei Saksan ympärysvaltojen kanssa solmiman aselevonkaan jälkeen ollut tukea Viron tai Latvian itsenäistymistä, vaan aikaansaada tilanne, jossa saksalaisvähemmistö saa johtoaseman. Kuitenkin myös saksalaiset taistelivat neuvostojoukkoja vastaan.

Neuvosto-Venäjän hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viro oli julistanut yleisen vapaaehtoisen liikekannallepanon 16. marraskuuta 1918, mutta 28. marraskuuta 1918 mennessä oli vain 800 vapaaehtoista ilmoittautunut. Silloin liikekannallepanosta tehtiin jo pakollinen käsittäen 21–24-vuotiaat miehet. Joulukuussa tätä laajennettiin koskemaan 21–28-vuotiaita, mitä laajennettiin tammikuussa 1919 koskemaan 29–35-vuotiaita sekä toukokuussa 1919 jopa 18–19 -vuotiaita. Moni kieltäytyi palveluksesta tai karkasi. Joulukuussa 1918 armeijan vahvuus oli 2300, mutta maaliskuussa 1919 jo 75 000. Joulukuussa 1918 muutettiin suojeluskunnat pakollisiksi kaikille niille miehille, jotka eivät olleet armeijassa. Kesällä 1919 suojeluskuntaan kuului jopa 100 000 miestä.

Ympärysvaltojen ja Saksan välinen aselepo kuitenkin velvoitti Saksaa pitämään joukkojaan idässä, kunnes ympärysvallat päättävät alueisiin liittyvistä asioista. Tämän tarkoituksena oli estää alueiden joutuminen Neuvosto-Venäjän haltuun. Virolaiset aloittivat neuvostojoukkojen vastustamisen.

Hyökkäys Tallinnaa kohti Narvasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostovenäläiset hyökkäsivät 22. marraskuuta 1918 Narvaan, jota saksalaiset pitivät hallussaan. Saksalaiset kuitenkin ryhtyivät puolustustaiteluun ja löivät neuvostovenäläiset joukot. 28. marraskuuta 1918 Narvan valtauksessa onnistuttiin, sillä saksalaiset olivat poistuneet ja jäljelle oli jäänyt vain heikkoja virolaisjoukkoja. Tämän jälkeen neuvostovenäläiset etenivät nopeasti joulukuussa kohti Tallinnaa päätyen 35 kilometrin päähän Tallinnasta. Tämän jälkeen työläisten ja talonpoikien puna-armeijan päähyökkäyssuunnaksi vaihtui Riika, mikä helpotti painetta Viron suunnalla. Brittiläisen laivasto-osaston tuoman aseavun sekä niiden tarjoaman tykkitulen turvin kuin myös suomalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten vapaaehtoisten avulla Puna-armeija saatiin työnnettyä Viron alueilta tammikuussa 1919.


Suomalaiset vapaaehtoiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset osallistuivat Viron vapaussotaan kahdella joukolla: I Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Pojat (johtaja Hans Kalm). I Suomalainen Vapaajoukkoa alettiin koota Suomessa joulukuussa 1918, se siirrettiin Viroon 30. joulukuuta ja se valtasi ensin Rakveren 12. tammikuuta ja sitten Narvan 17. tammikuuta, minkä jälkeen se siirtyi muihin tehtäviin ja reserviin.

Pohjan Pojat suuntautuivat kaakkoon ja Tartosta etelään Latvian suuntaan.

Viimeinen elossa ollut suomalainen vapaaehtoinen Paavo Takula kuoli 2004.[1]

Tarton menetys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaiset pysyivät Tartossa 18. joulukuuta 1918 saakka, mikä jälkeen puolustus jäi Tarton suojeluskunnalle, joka jaettiin neljään osaan. Tartossa oli lisäksi vähäistä tuhoa aiheuttanut punakaarti. Kummallakin puolella oli noin 3 000 sotilasta. Kaupunkia ryöstelivät sekä Viron armeija että Viron suojeluskunnat. Kaupunki menetettiin punaisille. Virolaisten rinnalla taistelleet venäläiset joukot eivät alistuneet virolaisten johtoon, vaan vetäytyivät Viljandiin.

Kun saksalaiset vapaaehtoisjoukot heikkenivät, liittoutui Viro Luoteis-Venäjän armeijan kanssa, joka tähtäsi 1919 hyökkäykseen Petrogradia vastaan Viron Inkerinmaalta käsin. Hyökkäys epäonnistui.

Tarton rauhan rajasopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarton rauha solmittiin Tartossa 2. helmikuuta 1920. Neuvosto-Venäjä oli tarjonnut rauhanneuvotteluja jo elokuussa 1919, mutta tarjous ei ollut käynyt virolaisille. Syyskuussa neuvottelut aloitettiin, mitä Neuvosto-Venäjä tehosti hyökkäämällä samanaikaisesti. Maiden välillä solmittiin aselepo vasta 31. joulukuuta 1919 ja rauha solmittiin 2. helmikuuta 1920.

Sota saksalaisia vapaaehtoisia vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjän tultua lyödyksi Viron vapaussota jatkui taisteluna Baltian herttuakuntaa kannattavia saksalaisia vapaaehtoisjoukkoja vastaan (ns. Landeswehrin sota).

Sota taiteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimet marmoritaulussa on Viron vapaussotaa kuvaava Elmo Nügasen ohjaama elokuva (2002), jonka tekemiseen suomalaisetkin ovat osallistuneet.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pohjan Pojat saapuivat Viroon 90 vuotta sitten www.viro.org. Viitattu 19.5.2010.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mattila, Jukka I. & Kemppi, Jarkko: Viron vapaussota 1918–1920. Sotilasperinteen seuran julkaisusarja nro 13. Helsinki: Nimox, 2006. ISBN 952-5485-02-1.


Heimosodat 1918 – 1922
Viron vapaussota (19181920) Viron Avustamisen Päätoimikunta | Pohjan Pojat | I Suomalainen Vapaajoukko
Vienan retket (1918) Muurmannin legioona | Karjalan rykmentti
Aunuksen retkikunta (1919)
Petsamon retket (1918 ja 1920)
Inkeriläisten kansannousu (1918–1920) Kirjasalon tasavalta | Pohjois-Inkerin Hoitokunta
Itäkarjalaisten kansannousu (19211922) Karjalan metsäsissit, Läskikapina
Heimoaate | Itä-Karjalan kysymys | Suur-Suomi-aate | Suomen sisällissota | Venäjän sisällissota | Tarton rauha