Luoteis-Venäjän armeija

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luoteis-Venäjän armeija
Toiminnassa 1919–1920
Valtio Luoteis-Venäjän hallitus
Koko Armeijaryhmä
Komentajat
Tunnettuja komentajia kenraaliluutnantti Aleksandr Rodzjanko, 19.6–2.10 1919
jalkaväenkenraali Nikolai Judenitš 2.10.1919 –
kenraaliluutnantti Pjotr Glazenap, 28.11.1919–22.1.1920
kenraaliluutnantti Alexis von der Pahlen, 22.1.1920–
Venäläiset valkoiset armeijat, kansalliset armeijat ja interventiojoukot

Luoteis-Venäjän armeija oli yksi Venäjän valkoisista armeijoista, jotka taistelivat bolševikkeja vastaan Venäjän sisällissodassa. Armeija taisteli Pietarin (Petrogradin) eteläpuolella ja Virossa puna-armeijaa vastaan. Se oli yhteistoiminnassa myös Viron kanssa ja pyrki etenemään Virosta käsin Pihkovan kautta kohti Pietaria.

Luoteis-Venäjän armeijaa komensi 19. kesäkuuta 1919 alkaen kenraalimajuri Aleksandr P. Rodzjanko, joka ylennettiin 2. lokakuuta 1919 kenraaliluutnantiksi. Armeija sai virallisemman luonteensa, kun ylipäällikkyys siirtyi amiraali Aleksandr Koltšakin, Omskin valkoisen hallituksen valtionhoitajan, määräyksellä jalkaväenkenraali Nikolai Judenitšille. Judenitšin onnistui joukkoineen lokakuussa 1919 päästä hetkellisesti aivan Pietarin edustalle saakka. Judenitšin jälkeen Luoteis-Venäjän armeijan kolmantena ja viimeisenä komentajana toimi kenraaliluutnantti Pjotr Glazenap (28. marraskuuta 1919 – 22. tammikuuta 1920).

Luoteis-Venäjän armeijan yhteyteen perustettiin brittien vaatimuksesta 11. elokuuta 1919 myös Luoteis-Venäjän hallitus.

Armeijan synty vuoden 1918 lopulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luoteis-Venäjän armeijan taustana oli kesällä 1918 keisarillisen Saksan valtaamalla alueella bolševikkien vastaisten venäläissotilaiden luoma aseellinen ryhmä. Ensimmäisen maailmansodan päättyessä marraskuussa 1918 ryhmän koko oli 6 000 sotilasta, jotka toimivat Pihkovassa. Ryhmää kutsuttiin tässä vaiheessa nimellä Pohjoinen armeija (engl. Northern Corps). Ryhmä muodostui entisistä tsaarin armeijan sotilaista, paikallisista rekrytoiduista, bolševikkien hallitsemilta alueilta paenneista ja saksalaisten entisistä venäläissotavangeista. Joukkojen komentaja vuoden 1918 lopulla oli eversti Heinrich von Neff. Bolševikkien puna-armeija valloitti Pihkovan marraskuussa 1918, ja valkoiset venäläiset siirtyivät Viroon. Valkoiset venäläiset ja virolaiset tekivät sotilassopimuksen 6. joulukuuta 1918, joka takasi venäläisille mahdollisuuden taistella virolaisten rinnalla bolševikkeja vastaan. Eversti von Neff nähtiin saksalaissuuntauksen aikaiseksi komentajaksi, jonka vuoksi hänen täytyi luovuttaa komentajuus eversti, myöhempi kenraalimajuri Aleksandr Rodzjankolle.[1]

Rodzjankon Pohjoinen armeija hyökkää ja Luoteis-Venäjän armeija perustetaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Johan Laidoner (toinen vasemmalta) yhdessä valkoisten venäläisten joukkojen kanssa Pihkovan valtauksen jälkeen toukokuun lopussa 1919. Vasemmalla valkoisten venäläisten ratsujoukkojen komentaja kenraali Stanisław Bułak-Bałachowicz.

Luoteis-Venäjän armeija perustettiin virallisesti Virossa keväällä 1919. Armeija toimi yhteistyössä Viron tasavallan armeijan kanssa, joka taisteli juuri silloin vapaussodassaan joulukuussa 1918 Viroon tunkeutuneita bolševikkeja vastaan. Loppukeväästä 1919 tilanne sodassa muuttui, kun virolaiset työnsivät bolševikkijoukot etäämmälle Viron alueelta.

Virolaisten taisteluun Venäjän maaperällä olivat liittyneet mukaan myös valkoiset venäläiset johtajanaan kenraalimajuri Aleksandr Rodzjanko. Rodzjankon 5 500 miehen joukot aloittivat hyökkäyksen 20 000 miehen puna-armeijaa vastaan Narvasta itään 13. toukokuuta 1919 ja etelämpänä Petserin alueella 24. toukokuuta. Joukot valtasivat 15. toukokuuta Outovan (ven. Gdov) ja 17. toukokuuta Jaaman sekä 29. toukokuuta Pihkovan (ven. Pskov). Vastuu sodasta bolševikkeja vastaan siirtyi virolaisilta ja heidän komentajaltaan Johan Laidonerilta 16. kesäkuuta valkoisten venäläisten Alexander Rodzjankolle. Rintama oli tällöin siirtynyt Viron ulkopuolelle, ja virolaisten tavoitteet oli itäisellä Narvan ja Petserinmaan rintamilla saavutettu.[2][3]

Kenraalimajuri Rodzjankon joukot etenivät edelleen kohti Pietaria. Joukot olivat lähimpänä Pietaria linjassa Laukaa (ven. Luga)–Ropsunhovi–Hatsina, jossa puna-armeija pysätti valkoisten venäläisten etenemisen. Bolševikkihallitus ja sen puolustusneuvosto oli antanut kaiken vallan Pietarin puolustuskomitealle, jota johti Grigori Zinovjev. Zinovjevin avuksi tuli vielä neuvostovaltion puolustusneuvoston jäsen J. V. Stalin.[4] Elokuun alussa puna-armeija aloitti vastahyökkäyksen 60 000 miehen joukoilla ja takaisinvalloitti 5. elokuuta Jaaman ja 26. elokuuta Pihkovan.[5]

Inkeriläisten sotajoukko osana virolaisten sotavoimia Rodzjankon operaatiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraalimajuri Rodzjankon joukkojen hyökkäys kohti Pietaria keväällä 1919.

Inkeriläisten kansallinen järjestäytyminen tapahtui kevään 1919 aikana. Sen seurauksena Viron väliaikaisen hallituksen ja Inkerin Väliaikaisen Hoitokunnan kesken solmittiin 26. maaliskuuta 1919 sopimus, jonka mukaan vapaaehtoisista inkeriläisistä voitiin muodostaa Virossa joukko-osasto. Siihen liittyi inkeriläisten lisäksi hieman päällystöä majuri Kalmin lakkautetusta suomalaisesta Pohjan Pojat -joukko-osastosta. Toukokuun puolivälissä 1919 Tallinnaan kokoontuneista inkeriläisistä muodostettiin Inkerin pataljoona, jonka komentajaksi tuli kapteeni Aleksanteri Tynni, Kaapre Tynnin veli.[6]

Valkoisten venäläisten hyökkäyksen osana Inkerin pataljoona osallistui hyökkäykseen pohjoisessa Viron armeijan yhteydessä. Inkeriläiset virolaisjoukkojen osana nousivat maihin Länsi-Inkerin Laukaanjoen suistossa Viron ja brittien laivaston tukemana. Käydyissä taisteluissa inkeriläisjoukot kokivat tappioita, muun muassa komentaja Tynni kaatui niissä. Hänen tilalleen tuli suomalainen majuri Aarne Uimonen. Inkeriläisjoukko-osastoa huollettiin ja se laajennettiin Länsi-Inkerin rykmentiksi, jonka vahvuus oli kesäkuun puolivälissä 2 258 miestä. Taistelujen jatkuessa inkeriläisjoukot lähestyivät Yhinmäen linnoitusta (ven. Grasnaja Gorka), joka yllättäen antautui inkeriläisille 15. kesäkuuta, sillä siellä oli vallan saanut valkoisten upseerien salaliitto. Muutamaa päivää myöhemmin Pietarin bolševikkijoukot valloittivat linnoituksen takaisin tykistön tukemana. Ristiriidat komentaja Rodzjankon ja inkeriläisrykmentin välillä johtivat siihen, että rykmentti hajosi. Vain vajaat 400 venäläistyneintä inkeriläistä siirtyi Rodzjankon venäläisyksikköihin.[7]

Venäjän valkoisten ylin johtaja, amiraali Aleksandr Koltšak nimitti kesäkuussa 1919 tämän Luoteis-Venäjän armeijan komentajaksi jalkaväenkenraali Judenitšin, joka oli vuoden 1918 lopulta alkaen oleskellut esikuntineen Helsingissä. Tämän mukaisesti Baltian eteläosissa Saksan maailmansodan aikana valtaamilla alueilla Liettuassa ja Latviassa toimi Länsi-Venäjän vapaaehtoinen armeija johtajanaan kenraalimajuri Pavel Bermondt-Avalov, joka ei suostunut siirtämään joukkojaan Pietarin valtaukseen, vaan säilytti toimintavapautensa Liettuan-Latvian alueella. Ainoastaan Länsi-Venäjän armeijaan kuuluneet ruhtinas Anatoli Lievenin 2 000 sotilasta siirtyivät rautatiekuljetuksella Narvaan osaksi Judenitšin joukkoja.[8]

Suomen osallistumisesta Pietarin valloitukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Judenitšin Kaakkois-Venäjän armeijan etenemissuunnitelma Pietaria kohti.

Kenraali Judenitš oli yrittänyt taivutella Suomen ja Viron sotilasjohtoa osallistumaan Pietarin valtaukseen.[9] Kesäkuussa 1919 Suomen valtionhoitaja, kenraali Gustaf Mannerheim yhdessä sotaministeri Rudolf Waldénin ja apulaisulkoministeri Leo Ehrnroothin kanssa olivat hyvin myötämielisiä ajatukselle, mutta sen enempää Suomen kuin Viron hallitus ei halunnut tukea Venäjän valkoisten paluuta valtaan, mikäli nämä eivät tunnustaisi kyseisten maiden itsenäisyyttä.[10][11] Suomen hallituksessa erityisesti ulkoministeri Rudolf Holsti ja maalaisliittolaiset ministerit Santeri Alkio, Kyösti Kallio ja Mikael Soininen sekä olivat hallituksen aktiivisimmat vastustajat suomalaisten osallistumiselle sotaretkeen. Samoin silloinen sotaväen päällikkö, kenraalimajuri Kalle Wilkama kuului mahdollisen sotaretken vastustajiin.[12] Entente-valtojen eli Britannian ja Ranskan edustajana Helsingissä toimi kenraali Hubert Gough, joka oli keskeinen neuvotteluosapuoli valtionhoitaja Mannerheimin keskustellessa mahdollisesta tuen saamisesta entente-valloilta suomalaisjoukkojen osallistumiseen Pietarin valtaukseen Judenitšin joukkojen kanssa.[13] Tilanne kärjistyi kesä-heinäkuussa 1919 Suomen hallituksessa, kun sotaministeri Waldén koki huhut Judenitšin ja Mannerheimin sopimuksesta epäluottamuksena itseään kohtaan ja oli valmis eroamaan hallituksesta.[14]

Suomessa oli kuitenkin Suomen sisällissodan jälkimainingeissa tahoja, joilla oli halua käydä vielä sotaa bolševikkeja vastaan ja vallata Pietari. Juuri oli päättynyt heimosotiin kuuluva sotaretki Aunuksen Karjalaan, joka tosin päättyi vetäytymiseen Aunukses-ta.[15] Erityisesti aktivistipiireissä asiaan oli halua. Pietarin valtaukseen halukkaita keskeisiä aktivisteja olivat maisteri E. E. Kaila, tri Eino Suolahti, kenraalimajuri Harald Åkerman, majuri John Rosenbröijer ja yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutantti Hannes Ignatius. Hanke raukesi, kun valtionhoitaja Mannerheim vahvisti hallitusmuodon 17. heinäkuuta 1919.[16]

Viron hallitus ei suostunut edes antamaan Judenitšin joukoille lupaa hyökätä yksinään Neuvosto-Venäjälle Viron alueelta, elleivät Venäjän valkoiset sitoutuisi tunnustamaan Viron itsenäisyyttä. Omskissa toiminut Koltšakin monarkistinen hallitus ei kuitenkaan halunnut tunnustaa Suomen tai Viron itsenäisyyttä.[17][18]

Brittien laivasto-osaston tuki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punalaivaston sukellusveneiden huoltoalus Pamjat Azova brittien upottamana Kronstadtin sotasatamassa 17. elokuuta 1919 tehdyn hyökkäyksen jälkeen.

Britannian laivasto tuki Suomenlahdella Neuvosto-Venäjän vastaisia sotatoimia. Brittilaivasto-osasto johtajanaan amiraali Walter Cowan saapui talven jälkeen toukokuussa 1919 Suomenlahdelle. Kesäkuun alussa brittien laivasto-osasto sai ankkuripaikan Suomen alueelta Koiviston saarten tuntumassa, josta käsin sotatoimia Kronstadtissa sijaitsevaa punalaivastoa vastaan oli hyvä käydä. Suomalaiset eivät vastustaneet toimintaa, vaan päinvastoin suomalaiset auttoivat ja asettivat osan pienestä laivastostaan Cowanin osaston käyttöön.[19]

Brittien laivasto-osastoon kuului yhdeksän moottoritorpedovenettä, joista kaksi kuului Augustus Agarin komentamalle MI6:n operaatiolle. Heinä-elokuussa 1919 moottoritorpedoveneet upottivat Kronstadtissa kaksi taistelulaivaa Petropavlovsk ja Andrei Pervozvannij, panssariristeilijän Oleg ja huoltolaivan Pamjat Azova hyökkäyksessä, johon osallistui myös kahdeksan HMS Vindictiven lentokonetta.[20][19]

Brittien laivasto-osasto jatkoi toimintaansa syksyn 1919. Punalaivasto oli saanut pahan iskun brittilaivastolta. Sen jälkeen se tuki kenraali Judenitšin sotatoimia. Tärkeimpänä aluksena briteiltä tukitoiminnassa oli HMS Erebus. Talven tulo vaikeutti laivasto-osaston toimintaa, ja suurin osa laivoista poistui Koivistolta joulukuussa 1919.[19]

Judenitšin hyökkäys Pietariin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Judenitš esikuntansa kanssa.

Kenraali Nikolai Judenitš sai heinäkuussa 1919 amiraali Koltšakilta sähkeen, jossa ilmoitettiin Omskista, että Luoteis-Venäjän armeija saa taloudellista tukea sieltä. Amiraali Koltšakin hallussa oli Venäjän kultavaranto, joka teki tukemisen mahdolliseksi. Entente-valtiot Britannia ja Ranska olivat ilmoittaneet tukevansa valkoisia venäläisiä Pietarin valtaamiseksi ainoastaan kenraali Judenitšin toimiessa Luoteis-Venäjän armeijan komentajana.[21] Luoteis-Venäjän armeijaan kuului 26. syyskuuta 1919 noin 20 640 sotilasta. Varustuksena sillä oli kuusi panssarivaunua, kaksi panssariautoa, kolme panssarijunaa, 57 tykkiä, 380 konekivääriä, 333 pikakivääriä ja kuusi lentokonetta. Sen vaatetus tuli briteiltä ja ranskalaisilta sekä muonitus näiden lisäksi yhdysvaltalaisilta. Yhdysvallat oli valmistautunut jopa siihen, että kun Luoteis-Venäjän armeija valtaa Pietarin, niin Virossa olevilla elintarvikkeilla voidaan hoitaa nälkää näkevän väestön tarpeet.[22]

Luoteis-Venäjän armeija aloitti hyökkäyksensä Pietarin suuntaan 28. syyskuuta 1919 tavoitteenaan katkaista Pietarin ja Pihkovan välinen rautatieyhteys, Pietarin–Lugan rata, ja sen jälkeen Pietarin–Moskovan rata, jonka jälkeen Pietarin valtaaminen olisi tullut mahdolliseksi. Pietarilaisten kulkupuheiden mukaan Ruotsi ja Suomi olisivat olleet liittymässä hyökkäykseen. Suomessa valtionhoitaja Mannerheim oli kannattanut osallistumista hyökkäykseen, mutta Mannerheimin jälkeen tasavallan presidentiksi noussut K. J. Ståhlberg vastusti Suomen osallistumista. Stålhberg vastusti hanketta muun muassa siksi, etteivät valkoiset venäläiset monarkistit hyväksyneet Venäjän keisarikunnasta itsenäisiksi julistautuneita valtioita.[23] Judenitš oli valmis Pietarin valloittamisen jälkeen ottamaan haltuun myös Suomen. Ulkomailla ollessaan valtionhoitajakauden jälkeen syksyllä 1919 kenraali Mannerheim lähetti presidentti Ståhlbergille avoimen kirjeen, jossa hän kehotti Suomea osallistumaan bolševikkien vastaiseen taisteluun Pietarin valloittamiseksi. Suomessa Mannerheimin ajatuksia kannattivat mm. entiset tsaari-Venäjän aikaiset upseerit, kuten Rudolf Waldén, Oscar Enckell ja Kaarlo Kivekäs. Kirjettä lähettäessään Mannerheim oleskeli ja neuvotteli Pariisissa, jossa Ranskan poliittinen johto kannusti suomalaisia osallistumaan Judenitšin sotaretkeen.[24] Uudessa Vennolan hallituksessakin löytyi Pietarin sotaretken kannattajia, kuten sotaministeri Berg, oikeusministeri Kahelin ja salkuton ministeri Luopajärvi.[25][23]

Pietarissa, silloisessa Petrogradissa, valmistauduttiin marraskuussa 1919 valkoisten venäläisten joukkojen saapumiseen rakentamalla kaupungin kaduille barrikaadeja.

Luoteis-Venäjän armeija kenraali Nikolai Judenitšin johdolla valtasi 7. lokakuuta Jaaman ja oli 16. lokakuuta Hatsinan edustalla. Tsarskoje Selo siirtyi Judenitšin joukoille 20. lokakuuta, ja Judenitšin joukot olivat näin aivan Pietarin esikaupungeissa Pulkovon kukkuloilla. Lokakuun lopussa Suomen hallitus käsitteli Luoteis-Venäjän hallituksen anomusta saada kutsua sotapalvelukseen 19-40 vuoden ikäisiä Venäjän kansalaisia. Hallitus päätti, että venäläinen toimikunta sai Suomen lehdistössä kehottaa Venäjän kansalaisia ilmoittautumaan Perkjärvelle. Täältä he saisivat sitten siirtyä pienissä ryhmissä Helsingin kautta Suomenlahden yli Viroon.[26]

Pakokauhun lisäännyttyä Pietarissa kansankomissaarien neuvosto määräsi kaupungin puolustuksen johtoon sota-asiainkansankomissaari Lev Trotskin, joka hankki asiantuntemusta Pietarin puolustamiseen ottamalla kenraali Dmitri Nadjožnyin perheen panttivangiksi ja pakottamalla tämän suunnittelemaan Pietarin puolustuksen korvaten aiemman komentajan Sergei Harlamovin Nadjožnyillä.[27] Pietaria puolusti puna-armeijan 7. armeija, jossa oli muun muassa Suomen sisällissodan aikana Venäjälle paenneita punakaartilaisia, virolaisen eversti August Korkin komentama latvialainen tarkka-ampujadivisioona, kiinalaisia sekä pietarilaisia työläisiä, kuusi panssarijunaa, Itämeren laivaston alukset tykeillään, kymmenen panssariautoa ja 148 tykkiä. Ratkaisutaistelut käytiin 20.–25. lokakuuta 1919 rintamalinjalla Liiha–Krasnoje Selo–Tsarskoje Selo–Kolpina. Keskeinen taistelu käytiin Pulkovon kukkuloilla, jossa suomalaiskommunisti Eino Rahja iskuryhmineen torjui englantilaisen panssariosaston. Ratkaisevassa roolissa näyttelivät myös Kronstadtissa oleva punalaivasto, joka laivastotukikohdastaan käsin tulitti Judenitšin joukkoja.[28] Puna-armeija aloitti vastahyökkäykset Pietarin kaakkoispuolella Tosnosta, joka oli Judenitšin joukoilla täysin suojaamaton. Puna-armeijan vastahyökkäykset pakottivat lopulta Judenitšin joukot perääntymään.[29] Puna-armeijan tilannetta edesauttoi myös se, että Pavel Bermondt-Avalovin johtama Länsi-Venäjän armeija hyökkäsi Latviassa ja pakotti brittien laivasto-osaston ja virolaiset panssarijunat siirtymään latvialaisten tueksi. Valkoisten venäläisten sotilaallinen toiminta oli siis hyvin koordinoimatonta.[30]

Jaaman (nyk. Kingisepp) kaupunki oli vuoden 1919 taisteluissa useaan kertaan taistelukenttänä. Peräytyessään marraskuussa 1919 Judenitšin joukot tuhosivat Laukaanjoen (ven. Luga-joen) yli vievän sillan.

Inkeriläisten sotajoukko osana virolaisten sotavoimia Judenitšin operaatiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisilla ei ollut sopimusta osallistua Judenitšin sotaretkeen kohti Pietaria. Kuitenkin virolaiset johtajanaan kontra-amiraali Johan Pitka yhdessä inkeriläisten kanssa käyttivät tilannetta hyväkseen ja aloittivat 11. lokakuuta hyökkäyksen Suomenlahden rannikkokaistaleella kohti Yhinmäen (ven. Grasnaja Gorka) linnaketta. Britit tukivat hyökkäystä alueella liikkuvalla laivastollaan. Suomalaiset tukivat hyökkäystä pommittamalla Inon pattereista Kronstadtia. Alun perin oli tarkoitus, että suomalaiset Suomen hallituksen suostumuksella kuljettavat Pohjois-Inkeristä Kannaksen puolelta inkeriläissotilaita tähän hyökkäykseen, mutta inkeriläisten keskinäiset ristiriidat kaatoivat suunnitelman. Hyökkäys Yhinmäen linnakkeen valtaamiseksi kuitenkin epäonnistui.[31] Inkeriläiset tekivät samaan aikaan Pohjois-Inkeristä hallussaan pitämästään Kirjasalosta käsin hyökkäyksen everstiluutnantti Georg Elfvengrenin johdolla 21. lokakuuta alkaen tarkoituksena tukea Judenitšin Luoteis-Venäjän armeijan sotaretkeä. Inkeriläisten sotaretki päättyi kuitenkin vain kymmenen päivän jälkeen tappioon ja Suomeen vetäytymiseen lähes 10 000 inkeriläispakolaisen kanssa.[32]

Luoteis-Venäjän armeijan hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikkihallitus oli jo ennen Judenitšin hyökkäystä Pietariin tarjonnut rauhantekoa Virolle 31. elokuuta 1919. Bolševikit laajensivat rauhantarjoustaan kattamaan syyskuun aikana myös Latviaa, Liettuaa, Puolaa ja Suomea. Tarkoitus oli hajottaa bolševikkien vastaista rintamaa. Entente-valtiot Britannia ja Ranska vaativat ehdottomasti rauhanneuvotteluiden hylkäämistä omille tavoitteilleen kielteisenä. Bolševikkien tarkoituksena oli ehkäistä näiden Venäjästä irronneiden nuorten valtioiden osallistuminen valkoisten venäläisten sotaretkeen.[33]

Bolševikit viestittivät marraskuussa Viron hallitukselle, että mikäli virolaiset sallisivat valkoisten venäläisten käyttää Judenitšin peräännyttyä Viroa tukialueena tuleville bolševikkien vastaisille hyökkäyksille, he jatkaisivat sotaa yli Narvajoen Viron maaperälle.[33]

Valkoisille venäläisille lokakuu 1919 oli kaikkinensa tappiollinen. Amiraali Koltšak menetti Siperiassa asemiaan, mm. hallintokaupunkinsa Omskin, ja Kauko-idässä Vladivostokin sekä Etelä-Venäjällä kenraali Anton Denikin joutui perääntymään Orjolista etelään. Kymmenen päivän taistelujen jälkeen 2. marraskuuta 1919 Luoteis-Venäjän armeija joutui aloittamaan perääntymisen takaisin Viroon. Puna-armeija valloitti Jaaman 14. marraskuuta. Luoteis-Venäjän armeijan viimeisenä komentajana toimi kenraaliluutnantti Pjotr Glazenap.[34] Viron armeija riisui Viron maaperälle perääntyneet valkoisten venäläisten joukot aseista.[35][36] Aselepo Viron ja Neuvosto-Venäjän välillä Narvan rintamalla astui voimaan 31. joulukuuta 1919.[37]

Bolševikkipuolueen 8. konferenssissa ja 7. yleisvenäläisessä neuvostokongressissa joulukuussa 1919 esittämässään tilannekatsauksessa Lenin toi erityisesti esille Suomen ja Viron roolia ja bolševikkien mielestä entente-valtojen Britannian ja Ranskan kohdistamaa painostusta [38] :

»Judenitšin viimeisen Pietarin-sotaretken vaiheet osoittivat lopullisesti, että tämä ententen ... sodankäyntimenetelmä on epäonnistunut. Ei ole epäilystäkään siitä, että vähäisinkin Suomen tai hiukan tuntuvampi Viron apu olisi riittänyt ratkaisemaan Pietarin kohtalon.»

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blomstedt, Yrjö: K. J. Ståhlberg. Otava, 1969.
  • Jägerskiöld, Stig: Valtionhoitaja Mannerheim. Otava, 1969.
  • Nevalainen, Pekka: Rautaa Inkerin rajoilla – Inkerin kansalliset kamppailut ja Suomi 1918-1920. Helsinki: SHS, 1996. 978-951-710-030-2.
  • Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917 – 1920 II. WSOY, 1971.
  • Zetterberg, Seppo: Viron historia. Helsinki: SKS, 2007. 978-951-746-520-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Polvinen 1971, s. 100–101
  2. ↑ Traksmaa, August: Lühike vabadussõja ajalugu, s. 141. Tallinna: Olion, 1992. 5-450-01325-6. (viroksi)
  3. ↑ Zetterberg 2007, s. 508.
  4. ↑ Polvinen 1971, s. 222–224.
  5. ↑ Polvinen 1971, s. 247.
  6. ↑ Nevalainen 1996, s. 49–50.
  7. ↑ Nevalainen 1996, s. 56–61.
  8. ↑ Vyacheslav Rumyantsev: Liven Anatoli Pavlovich HRONOS-projekti. 2003. Viitattu 29.5.2019. (venäjäksi)
  9. ↑ Polvinen 1971, s. 128–147
  10. ↑ Jägerskiöld 1969, s. 198–199.
  11. ↑ Polvinen 1971, s. 144–156
  12. ↑ Jägerskiöld 1969, s. 213–214
  13. ↑ Jägerskiöld 1969, s. 220–223
  14. ↑ Jägerskiöld 1969, s. 204–207
  15. ↑ Vahtola, Jouko: Nuorukaisten sota: Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14850-8.
  16. ↑ Blomstedt 1969, s. 376.
  17. ↑ Jägerskiöld 1969, s. 212–216.
  18. ↑ Pursiainen, Christer: Trotski, s. 230–231. Gummerus 2011.
  19. ↑ a b c Kuusela, Kari: Amiraali Cowan saapuu Koivistolle. Suomen Sotilas, 5/2009, nro 5, s. 16–19.
  20. ↑ Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1906–1921, s. 294–295. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1985. ISBN 0-85177-245-5. (englanniksi)
  21. ↑ Polvinen 1971, s. 185
  22. ↑ Polvinen 1971, s. 278–282
  23. ↑ a b Blomstedt 1969, s. 399–400.
  24. ↑ Kenraali Mannerheim vetoaa Tasavallan presidenttiin. Uusi Suomi, 2.11.1919, nro 253, s. 1. Artikkelin verkkoversio.
  25. ↑ Jägerskiöld 1969, s. 340–342.
  26. ↑ Engman, Max: Raja, s. 147. WS Bookwell Oy, 2007. ISBN 978-951-0-32765-4.
  27. ↑ Polvinen 1971, s. 284–285.
  28. ↑ Jouni Sillanmäki: Panssarintorjuntaa Pulkovon kukkuloilla 1919 – Panssaritaistelu Venäjän sisällissodassa Panssarilehti 2/2003. 2003. Helsinki. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 29.5.2019.
  29. ↑ Polvinen 1971, s. 286.
  30. ↑ Polvinen 1971, s. 276.
  31. ↑ Nevalainen 1996, s. 119–120.
  32. ↑ Nevalainen 1996, s. 127–138.
  33. ↑ a b Polvinen 1971, s. 255–274.
  34. ↑ Polvinen 1971, s. 311.
  35. ↑ Raun, Toivo U.: Viron historia, s. 140. Otava, 1989. ISBN 951-1-10610-4.
  36. ↑ Zetterberg 2007, s. 509–510.
  37. ↑ Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918–1921, s. 306. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8.
  38. ↑ Polvinen 1971, s. 311–313.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Luoteis-Venäjän_armeija&oldid=22071184”