Tarton rauha

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Suomen ja Neuvosto-Venäjän välistä rauhaa. Viron ja Neuvosto-Venäjän välisestä rauhasta on oma artikkelinsa.
Tarton rauha
Tarton rauha
Tarton rauha
Allekirjoitettu 14. lokakuuta 1920
Sijainti Viron lippu Tartto, Viro
Allekirjoittajat Neuvosto-Venäjän lippu Neuvosto-Venäjä
Suomen lippu Suomi
Kielet venäjä, ruotsi, suomi

Tarton rauha oli itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittu rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 14. lokakuuta 1920 ja astui voimaan 31. joulukuuta 1920. Sopimus solmittiin maiden välillä Suomen sisällissotaan 1918 liittyen alkaneen sotatilan päättämiseksi, suhteiden luomiseksi ja rajan vahvistamiseksi, melkein viisi kuukautta kestäneiden neuvottelujen jälkeen. Sopimuksessa Petsamo liitettiin Suomeen kun taas Suomeen liittymisestä sopineet Repolan ja Porajärven kunnat jäivät Neuvosto-Venäjälle. Suomen oli myös luovuttava liittoalueestaan Kirjasalon tasavallasta. Syntyneet rajat olivat pienemmät kuin alkuperäisessä Suomen tavoitteessa mutta laajemmat kuin Neuvosto-Venäjän tavoitteena oli. Kysymys Itä-Karjalan autonomisesta asemasta jäi hiertämään Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä.

Tilanne ennen neuvotteluja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entisen Suomen suuriruhtinaskunnan (jossa suuriruhtinaan vallan oli itselleen ottanut Suomen eduskunta) eli Suomen hallitus ja Venäjän kansankomissaarien hallitus (muodostettu 7. marraskuuta 1917) olivat ajautuneet sotatilaan tammikuussa 1918 alkaneen Suomen sisällissodan vuoksi. Venäjän Suomessa oleva 42. armeijakunta oli julistanut sodan Suomen senaatille. Vaikka jotkut venäläiset sotilaat antoivat Suomen kansanvaltuuskunnalle (punaisen puolen hallitus) vähäistä tukea, suomalaiset kävivät itse pääosan taisteluista. Näin ollen Suomen tasavallan ja myös sen tunnustaneen Neuvosto-Venäjän kesken vallitsi sotatila, vaikka maassa jatkuvan sotatilan ja Neuvostoarmeijan silloisen heikkouden vuoksi 19181919 ei merkittäviä taisteluita ollutkaan käyty.[1]

Suomi pyysi sisällissodan jälkeen apua Saksalta Itä-Karjalan ja Petsamon kysymyksen ratkaisemiseen. Saksa suostui useiden pyyntöjen jälkeen isännöimään rauhanneuvotteluja. Tuloksettomia neuvotteluja käytiin Berliinissä, elokuussa 1918 kolmen viikon ajan.[2]

Vuosina 1918–1920 suomalaiset vapaaehtoisjoukot tekivät sotilaallisia retkiä Suomen lähialueille Itä-Karjalaan, Viroon ja Petsamoon. Näitä retkiä kutsutaan yhteisnimellä heimosodat.

Aseleponeuvottelut Rajajoella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja Neuvosto-Venäjän valtuuskunnat kokoontuivat 12. huhtikuuta 1920 aseleponeuvotteluihin Rajajoelle, mutta neuvottelut katkesivat kahdessa viikossa, sillä osapuolten näkemykset erosivat toisistaan suuresti. Suomi lähti ajatuksesta, jonka mukaan maiden välillä tulisi muodostaa puolueeton turvallisuusvyöhyke, joka kattaisi Vienan Karjalan, Aunuksen pohjoisosat ja Nevan pohjoispuolisen Inkerinmaan. Neuvosto-Venäjä taas halusi neuvottelut käytävän vuoden 1914 rajan pohjalta lukuun ottamatta Repolaa ja Porajärveä, joista voitaisiin neuvotella erikseen.[1]

Rauhanneuvottelut Tartossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhanneuvottelut alkoivat Viron Tartossa 12.6.1920. Suomen valtuuskuntaa johti Juho Kusti Paasikivi. Hallitus antoi Suomen valtuuskunnalle tavoitteeksi liittää Petsamo ja Kuolan niemimaa Suomeen, sekä vetää neuvostovallan raja LaatokanSyvärinÄänisenVienanmeren linjalle. Vaatimukset Kirjasalosta tai Inkerinmaasta jätettiin sivuun, koska niiden tavoittelua ei pidetty realistisena Pietarin sijainnin vuoksi. Inkeriläisille päätettiin suositella kulttuuriautonomiaa. Juuri ennen neuvottelujen alkamista Neuvosto-Venäjä miehitti Muurmannin radan ja Suomen välisen alueen ja julisti Karjalan työkansan kommuunin perustetuksi. Tämä oli sen mukaan osoitus siitä että Itä-Karjalan väestö oli ratkaissut itsemääräämisoikeutensa sisällön eikä kansanäänestystä tarvittaisi.[3]

Alussa neuvottelut polkivat paikallaan aluekysymyksissä, sillä venäläiset pitivät kiinni vaatimuksestaan vuoden 1914 rajoista poikkeuksena Neuvosto-Venäjälle jääviksi halutut Repola ja Porajärvi, joista olisi saatettu neuvotella, osa Suomenlahden saarista ja Karjalankannasta. Heinäkuun puolivälissä neuvottelut keskeytettiin kahdeksi viikoksi.[3]

Kun syys-lokakuussa 1919 olivat Pohjois-Venäjän interventiojoukot vetäytyneet Arkangelista ja Murmanskista ja jäljelle jääneiden venäläisten valkoisten joukkojen rintama oli murtunut helmikuussa 1920, olivat joukkojen rippeet vetäytyneet Repolaan ja Porajärvelle, mikä oli aiheuttanut Neuvosto-Venäjän joukkojen vastatoimia, jotka olivat johtaneet myös alueella olevien suomalaisten ja Neuvosto-Venäjän joukkojen välisiin taisteluihin. Väliaikaisena ratkaisuna Suomen ulkoasiainministeri Rudolf Holsti oli ilmoittanut kansankomissaareille Moskovaan, että suomalaiset riisuvat Venäjän valkoiset aseista ja estävät heidän toimintansa, mikäli Neuvosto-Venäjä ei hyökkää Repolaan eikä Porajärvelle. Neuvosto-Venäjä hyväksyi tämän väliaikaisratkaisuksi edellyttäen Venäjän valkoisten aseistariisuntaa.[1]

Neuvosto-Venäjän yleistilanteen vahvistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun neuvostojoukot tunkeutuivat kesän lopulla Varsovan lähistölle, neuvottelut katkaistiin kahdeksi viikoksi. Tänä aikana presidentti Ståhlberg lievensi Suomen vaatimuksia. Suomi halusi edelleen Petsamon ja Repolan ja Porajärven väestön tuli saada päättää kohtalostaan itse, mutta Itä-Karjalan itsemääräämisoikeudesta voitiin joustaa. Neuvottelujen alettua uudelleen Suomen valtuuskunta viivytteli tahallaan, sillä odotettiin maailmantilanteen selkiytymistä. Lopulta 9. elokuuta ulkoministeri Rudolf Holsti antoi Suomen valtuutetuille luvan aloittaa neuvottelut toden teolla, sillä Puolakin oli jo taipunut neuvotteluihin Neuvosto-Venäjän kanssa. Aselepo solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille 13. elokuuta. Puolassa puna-armeija onnistuttiin lyömään takaisin Puolan rajojen taa, joten neuvotteluasetelmat alkoivat Tartossa kypsyä kohti kompromisseja.[1]

Neuvosto-Venäjä oli valmis luovuttamaan Suomelle Petsamon, jolloin se kuitenkin odotti Suomen palauttavan Repolan ja Porajärven, jotka olivat lähempanä Muurmannin rataa. Neuvosto-Venäjän pohjoisimmalle, ympäri vuoden jäistä vapaalle, satamalle johtavaa rautatietä. Suomelle puolestaan kaksi pinta-alalta suurtakaan itäkarjalaistan kuntaa eivät olleet yhtä tärkeitä kuin ympäri vuoden sulana pysyvä Petsamon satama, jolle muodostui erittäin merkittävä asema Suomen ulkomaankaupassa Moskovan rauhan ja jatkosodan välisenä aikana. Suomen kannalta Repolan ja Porajärven hallussapito oli myös keino parantaa mahdollisuutta saada haltuun Petsamo.[1]

Lopulta 14. lokakuuta 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus. Sopimus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa 163 kansanedustajan kannattamana ja 27 vastustaessa.[4] Ratifiointiasiakirjat vaihdettiin valtioiden välillä ja sopimus astui voimaan 31.12.1920.[5]

Neuvottelutulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat (Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan raja vuodelta 1812, joka noudatteli pääosin Stolbovan rauhan rajaa) ja luovutti Suomelle Petsamon, jonka keisari Aleksanteri II oli 1864 luvannut liitettäväksi Suomeen vastineeksi Venäjään liitetystä Siestarjoen asetehtaan alueesta. Suomi lupautui myös palauttamaan Vienan ja Aunuksen retkikuntien aikana Suomeen liittymisestä päättäneet Repolan ja Porajärven pitäjät, mistä järkyttyneenä Repolan väliaikainen nimismies Bobi Sivén ampui itsensä.

Mielipiteet Tarton rauhasta ovat ristiriitaisia. Osa suomalaisista, etenkin myöhempinä aikoina, arvioi rauhan Suomelle sangen edulliseksi. Osa suomalaisista ei ole tyytyväisiä rauhan sopimukseen. Tämä pettymys rauhan ehtoihin synnytti aikanaan yhteiskunnallista liikehdintää, jonka johti vuonna 1922 Akateemisen Karjala-Seuran perustamiseen. Rauhaan pettyneiden keskuudessa sitä on myös kutsuttu "häpeärauhaksi", sillä siinä ei syntynyt suomalaisten heimojen asuttamaa Suur-Suomea.

Suomen valtuuskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juho Kusti Paasikivi

Venäjän valtuuskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jan Berzin

Sopimuksen sisällöstä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen johdanto toteaa Suomen itsenäistyneen 1917 ja Venäjän tunnustanut itsenäisyyden Suuriruhtinaanmaan rajoissa, ja ilmaisee molempien osapuolten halun lopettaa "molempien valtioiden välillä sittemmin syntyneen sodan" ja "lopullisesti selvittää Suomen ja Venäjän aikaisemmasta valtioyhteydestä johtuneet suhteet".

Ensimmäisessä artiklassa todetaan sotatilan loppuvan sopimuksen jälkeen. Toinen artikla määrittelee rajan ja kolmas aluevedet. Neljännessä artiklassa Venäjä luovuttaa Petsamon Suomelle ja viidennessä sovitaan rajankäynnistä. Kuudes asettaa eräitä rajoituksia Suomen Jäämeren sotilaslaivoihin ja seitsemäs koskee kalastusoikeuksia. Kahdeksas antaa venäläisille kauttakulkuoikeuden Petsamon läpi Norjaan ja takaisin. Yhdeksännessä annetaan Petsamon venäläisille oikeus valita Suomen ja Venäjän kansallisuuden ja valtion välillä. Kymmenennessä sovitaan, että Suomi luovuttaa Repolan ja Porajärven, jotka liitetään Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen, ja yhdennessätoista luovutuksen järjestelyistä. Kahdestoista määrittelee periaatteen Itämeren neutraloimisesta ja 13.–15. Suomi lupautuu neutraloimaan eräitä Suomenlahden saaria. 16. sovitaan Laatokan osittaisesta neutraloimista. 17. Suomalaisille laivoille taataan esteetön kulku Suomenlahden ja Laatokan välillä Neva-jokea pitkin. 24. molemmat pidättäytyvät vaatimasta sotakorvauksia. 25.–28. ja 31.–32. käsittelevät taloudellisia asioita.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hentilä, Seppo; Jussila, Osmo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809 - 1995. Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1.
  • Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918 - 1922. Helsinki: SKS, 2005. ISBN 951-746-687-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
  1. a b c d e Jussi Niinistö; Oliko Tarton rauha "liian hyvä" vai "häpeärauha"? Kanava, n:o 3, 2001, s. 191-195.
  2. Hentilä et al. 1995, s. 113.
  3. a b Niinistö 2005, s. 219.
  4. Niinistö 2005, s. 224
  5. Historia. Pääkonsulinviraston perustaminen Suomen ulkoministeriö.