Suomen sotahistoria

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen sotahistoria käsittää aseelliset selkkaukset, joihin Suomen alueen asukkaita on osallistunut merkittävissä määrin. Useimmiten tällaiset selkkaukset ovat tapahtuneet Suomessa tai sen lähialueilla, mutta alueen asukkaita on osallistunut myös suurin joukoin muualla Euroopassa käytyihin selkkauksiin.

Suomen sotahistorian yleiskuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sotahistorian pitkäaikaisimpia ominaispiirteitä oli kuuluminen Ruotsin valtakuntaan keskiajalta vuoteen 1809. Tämän vuoksi Suomi oli usein Ruotsin ja venäläisten valtioiden (Novgorodin, Moskovan ja keisarillisen Venäjän) välisten sotien taistelutantereena tai sodankäynnin tukialueena. Toisaalta suomalaisia taisteli Ruotsin armeijassa myös Baltiassa ja mannermaalla käydyissä sodissa. Vuosina 1809–1917 Suomen suuriruhtinaskunnan sotahistoria oli luonnollisesti sidoksissa Venäjän keisarikuntaan. Venäjän vallan aika oli Suomen kannalta yksi historian rauhallisimmista kausista (vain Oolannin sota kosketti Suomen aluetta), mutta jonkin verran suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja tai upseereita taisteli Venäjän lipun alla Manner-Euroopassa ja Aasiassa. Itsenäisyyden ajalla Suomessa on käyty sisällissota ja sen jälkimainingeissa lähialueiden heimosodat, minkä lisäksi maa on käynyt kolme erillistä sotaa toisen maailmansodan yhteydessä 1939–1945.

Esihistoriallinen sodankäynti (ennen 1200-lukua)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väkivalta on kuulunut ihmisten käyttäytymiseen hyvin kauan, mutta on epäselvää, missä vaiheessa on syntynyt sellainen tappamiseen suuntautunut kollektiivinen väkivalta, jota voitaisiin nimittää sodaksi. Suomessa aihepiirin tutkimusta haittaa se, että hautaustavoista ja maaperän happamuudesta johtuen esihistorialliset luurangot ovat säilyneet vain hyvin harvoissa tapauksissa. Erilaisten aihetodisteiden pohjalta Joonas Sipilä ja Antti Lahelma ovat katsoneet, että Suomenkin alueella esiintyi sotaa jo kivikauden pyyntikulttuurien keskuudessa.[1]

Usein on esitetty oletus, että siirtyminen paikallaan pysyvään asutukseen ja/tai maatalouteen lisäsi laajojen aseellisten selkkausten uhkaa.

Pronssikauden ja rautakauden arkeologisiin löytöihin sisältyy Suomessakin paljon aseita, mutta on epäselvää milloin näitä on käytetty sotimiseen, milloin paikallisempaan väkivaltaan ja milloin lähinnä sosiaalisen aseman ilmaisemiseen. Linnavuoret, joiden varustelu alkoi tai yleistyi 1000-luvun kuluessa, viittaavat siihen, että ryöstöretkien tai muunlaisten aseellisten selkkausten uhka kasvoi rautakauden loppuvaiheessa.

Ruotsin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen alueita liitettiin Ruotsiin ehkä jo 1100-luvun puolivälistä alkaen.[2] Ruotsin hallinnon alaisten alueiden sotalaitos vähitellen muodostui emämaan mallin mukaiseksi. Alkuvaiheessa kuitenkin talonpoikainen nostoväki oli edelleen sotavoimien ydinjoukkona.[3] 1300-luvulla väenottojärjestelmä muuttui niin, että jokainen asekuntoinen velvoitettiin puolustamaan omaa maakuntaansa hyökkääjiä vastaan. Vihollishyökkäyksen kohteeksi joutuneen alueen jokainen asekuntoinen mies osallistui taistelutoimintaan.[4]

Näiden suomalaisten joukkojen lisäksi oli Suomessa jo keskiajalla varsinkin linnojen varusjoukkoina vähäisiä määriä värvättyjä ulkomaalaisia sotilaita.[5][6]

Suomessa ruvettiin jo keskiajalla käyttämään tuliaseita, joista ensimmäisinä käyttöön otettiin tykit. Vanhin Suomesta tavattu tykki on mahdollisesti myöhemmin maahan tuotu 1300-luvun loppupuolen mallinen ase.[5][7]

Lippukunnat vanhemmalla Vaasa-kaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin vapaussodassa talonpojat muodostivat Kustaa Vaasan armeijan rungon, mutta samanaikaisesti oli pestattu joukkoihin myös ulkomaisia ammattisotilaita. Sodan päätyttyäkin hallitsijat pitivät valtakunnan palveluksessa ulkomaista sotaväkeä, mutta he luopuivat pitämästä ainoastaan ulkomaista väkeä ja palasivat aikaisemman kansallisen armeijan kannalle. Syyt olivat sekä sotilaallisia että taloudellisia. Myöhemmin Dacken sota osoitti, että kotimainen sotaväki oli parempaa kuin ulkomainen ja valtakunnalle oli suuri säästö, kun vähempään tyytyvät kotimaan miehet olivat sotilaina.[8]

Tekemällä maakuntien kanssa sopimuksia hallitsija sai ottaa sovitun määrän sotaväkeä palvelukseensa, mikä oli jonkinlaista pakkokirjoitusta. Se kohdistui sekä talonpoikiin että kaupunkien porvareihin, pappeihin ja vouteihin. Tällainen väenotto aloitettiin Suomen alueella Dacken sodan alkaessa ja venäläisten tehtyä hävitysretkiä Suomeen. Kustaa Vaasa kehotti avoimessa kirjeessään 18. heinäkuuta 1542 Suomen linnoja ja kuninkaankartanoita ottamaan kuninkaan palvelukseen kaikki ne nuoret miehet, joilla oli halua varustautua haarniskalla ja hevosella, sekä samoin jalkaväkeen kelvollisia miehiä[9].

Västeråsin valtiopäivät hyväksyivät vuonna 1544 hallitsijan esityksen uudesta rekrytointitavasta sekä antoivat luvan luetteloida palveluksessa olleen sotaväen. Näin sai alun värväysjärjestelmä, jolle perustui tavalla tai toisella myös suurvallan luomiseen käytetty armeija.[8]

Kustaa Vaasa muodosti vuonna 1555 ensimmäiset suomalaiset vakinaiset jalkaväkijoukko-osastot, joita kutsuttiin lippukunniksi (ruots. fänika). Ne nimettiin komentajansa mukaan ja lippukunta oli sekä hallinnollinen että taktillinen yksikkö, jonka vahvuuden tuli olla 500 miestä. VahvuuS kuitenkin vaihteli suuresti. Se jakaantui viiteen kvärtermästaren johtamaan viidennekseen (ruots. kvarter), jotka edelleen jaettiin 10–20 miehen ruotumestarin (ruots. rotmästare) johtamaan ruotuun. Muuna henkilöstönä lippukunnassa olivat luutnantti, vänrikki, saarnaaja, profossi, tarkastuskirjuri, välikäsi, muonittaja, vääpeleitä, kuljettaja, pillimies ja rummuttajia.[10]

Koottu miehistö vannoi kuninkaalle uskollisuudenvalan ollen valmiina heti käskyn saatuaan astumaan lippujen alle. Joukot joutuivat hajallaan ollen elättämään itsensä parhaaksi näkemällään tavalla lukuun ottamatta lyhyttä harjoitusaikaa ja palkanmaksutilaisuuksia.

Aatelin ratsupalvelus määrättiin Kustaa Vaasan ja Eerik XIV:n hallitusaikoina tulojen mukaan, jolloin asetettiin ratsumies jokaisesta 300 markan rälssitalotulosta sekä 200 markan läänitystulosta. Jo Kustaa Vaasa huomasi, että rälssin asettama ratsuväki oli riittämätön, siten hän määräsi vuonna 1536, että kuka tahansa joka hankki hyvällä haarniskalla varustetun ratsumiehen kuninkaan palvelukseen, sai siitä vuosipalkkana rahaa ja vaatetta. Juhana III nosti tulorajat aatelisprivilegeissään vuonna 1569 siten, että sodanaikana 400 markan rälssituloista varustettava yksi ratsumies, mutta rauhanaikana vasta 800 markan tuloista. Vuodesta 1571 yksi ratsumies oli asetettava 400 markan läänitystuloista. Aatelin ratsupalvelus menetti tulosidonnaisena ja verovapautusten myötä merkitystään ja lopulta Juhana III aatelisprivilegeissään määräsi aateluuden perinnölliseksi ja ratsupalveluksesta riippumattomaksi.

Sodat ennen 30-vuotista sotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisasutuksen leviäminen Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajalinjan itäpuolelle ärsytti venäläisiä, jotka olisivat toisaalta halunneet oman vaikutuspiirinsä ulottuvan aina Perämeren rannikolle asti.[11] Vuonna 1553 Inkeristä tehtiin hävitysretki suomalaisten asuttamalle Karjalankannakselle. Tähän vastattiin luonnollisesti hävitysretkellä suomalaisten puolelta ja väkivaltainen kierre sai alkunsa. Kustaa Vaasa antoi vuonna 1554 määräyksen puolustaa niin sanottua Riitamaahan kuuluvaa Kivennavan seutua, mikä käytännössä tarkoitti sen liittämistä kiinteästi Ruotsin yhteyteen. Tämän jälkeen seurasi useita väkivaltaisia retkiä puolin ja toisin kunnes sota todenteolla puhkesi vuonna 1555.[12]

Joutselän taistelussa suomalaisten saavuttama voitto maahantunkeutuneista joukoista esti varsinaisten taistelutoimien leviämisen muualle kuin Karjalaan. Toisaalta tataarien aiheuttama selustauhka pakotti Iivana IV Julman keskittämään joukkojaan toisaalle ja siten sota muodostui lähinnä suurehkojen osastojen välisiksi rajakahakoiksi. Sota päättyi Novgorodin rauhaan 2. huhtikuuta 1557.

Ruotsi osallistui kilpailuun Itämeren herruudesta ja Venäjän kaupan valvonnasta, joka johti kesällä 1563 sotaan liittoutuneita Tanskaa ja Lyypekkiä sekä hieman myöhemmin vielä Puolaa vastaan. Sodan muodollisena syynä oli Tanskan kuningas Kristian III:n oli liittänyt vaakunaansa Ruotsin kolme kruunua, koska hän katsoi Ruotsin kuuluvan edelleen valtakuntaansa. Sotaa käytiin tulevina vuosina sekä Liivinmaalla että Etelä-Ruotsissa. Sodankäyntiin vaikutti lisäksi Ruotsin hallitsijan Eerik XIV:n välirikko veljensä Juhanan kanssa, joka oli avioitunut Puolan hallitsijan tyttären kanssa.

Sota päättyi Stettinin rauhaan 13. joulukuuta 1570. Ennen rauhan solmimista oli alkanut jo elokuussa uusi sota Venäjää vastaan, pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota. Sodan syynä olivat Liivinmaan omistus sekä Ruotsia hallitsevan Juhana III:n ja Venäjän hallitsijan Iivana IV Julman henkilökohtainen kauna.

Kustaa II Aadolfin armeijauudistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin hallitsijaksi 1611 noussut Kustaa II Aadolf oli osallistunut Venäjää vastaan käydyn sodan loppuvaiheeseen, jolloin hän huomasi Ruotsin armeijan taktiikan ja organisaation heikkoudet. Hänen aloittamansa uudistuksen tavoitteena oli luoda aiempaa suurempia määrätyn kokoisia asevelvollisuusrykmenttejä, jotka rekrytoitaisiin olemassa olevien hallintoalueiden mukaisesti. Ensimmäisessä vaiheessa oli tarkoitus perustaa kahdeksan maarykmenttiä, joissa kussakin olisi 3264 miestä.

Suomessa maarykmennttien muodostamista hidastivat olemassa olevien lippukuntien palvelus Puolan ja Venäjän vastaisilla rajoilla sekä täydennystarpeen puute, jolloin Suomessa ei suoritettu väenottoa joukkojen täydentämiseksi. Suomeen määrättiin 1617-1618 maarykmenttien muodostamista hoitamaan komissaarit, joina olivat Viipurin, Savonlinnan ja Kyminkartanon alueella Henrik Fleming, Pohjanmaalla Filip Scheding, Ahvenanmaalla Kristoffer Wulfsdorf ja Sten Klaunpoika ja Turun läänissä Johan de la Gardie. Ennen väenoton aloittamista määrättiin Henrik Fleming Karjalan maarykmentin everstiksi (komentajaksi). Henrik Flemingin rykmentin everstiluutnantiksi määrättiin Ernst Creutz.

Luotavat maarykmentit ja ratsurykmentit määrättiin katselmukseen, jonka pitäisi valtakunnan varainhoitaja Jesper Matsson Kruus. Kruus antoi ohjeet jakaa Suomesta kootut joukot kahteen rykmenttiin, joissa kummassakin olisi kahdeksan lippukuntaa (komppaniaa). Kustaa II Aadolf vahvisti yksiköiden nimiksi Suomen ja Karjalan maarykmentti. Saamiensa ohjeiden mukaisesti rykmentit saivat alueelliset täydennysalueet ja selkeät tehtävät. Karjalan maarykmentti hoitaisi Narvan itäpuolisella alueella ja Suomen maarykmentti Virossa varuskuntapalvelusta.

Suomessa täydennettiin vuonna 1622 organisointia muodostamalla kahden maarykmentin sijaan kolme eli Suomen, Karjalan ja Cobronin maarykmentit. Nyt rykmentin vahvuudeksi määrättiin 1 176 miestä, jotka jaettaisiin kahdeksaan 147 miehen komppaniaan. Organisaatiomuutoksia hidasti joukkojen osallistuminen sotatoimiin ja uusi rykmentti organisaatio saatiin kuntoon vasta 30-vuotiseen sotaan.

30-vuotinen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: 30-vuotinen sota

1700-luvun sodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuriruhtinaskunnan ajanjakso 1809-1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Oolannin sota tarkoittaa Pohjanlahdella ja Suomenlahdella käytyjä Krimin sodan taisteluita. Osmanien valtakunta aloitti sodan lokakuussa 1853 Venäjää vastaan sen liikehdittyä Romanian alueella ja britit sekä ranskalaiset ryhtyivät tukemaan osmaneja. Oolannin sodan tarkoituksena oli eristää Venäjän ulkomaankauppa ja pakottaa se rauhaan. Saarto oli tarkoitus toteuttaa niin, että Venäjän laivasto Itämerellä tehtäisiin toimintakyvyttömäksi tuhoamalla rannikkopuolustuslinnakkeet, laivastoa ja ulkomaankaupan varastoina toimivia kauppamakasiineja. Vahingosta huomattava osa kohdistui Suomeen, koska suuri osa tuonaikaisesta Venäjän lipun alla purjehtivasta kauppalaivastosta oli Suomessa.[15]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen sisällissota ja Heimosodat

Sisällissotaa käytiin Suomessa 27. tammikuuta – 15. toukokuuta välisenä aikana vuonna 1918. Sodan välitön syy oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen seurauksena. Suomen kansa oli jakautunut kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan. Vladimir Leninin johtamat bolševikit painostivat tuellaan ja vaatimuksillaan suomalaista työväenliikettä vallankumouksen toteuttamiseen. Hänen vaikutuksestaan sisällissodan syttymiseen ollaan silti eri mieltä. Vuoden 1917 aikana epäonnistuivat kummankin valtaryhmän sisäiset pyrkimykset yhteiskunnan hajoamisen ja ongelmien kasautumisen estämiseksi sekä uuden rakenteen ja järjestyksen luomiseksi. Tammikuussa 1918 tilanne kärjistyi nopeasti sodaksi, kun sekä valkoisten että punaisten jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti rintaman toisella puolella vastaliikkeeseen ja mahdollisuus kompromissiin oli jo menetetty. Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet ”lujan järjestysvallan” luomiseksi, mikä puolestaan antoi lisäpontta punakaartien toimiin. Osapuolet perustelivat valmistelujaan, erityisesti omille kannattajilleen, puolustautumisella.[16]

Itsenäisyyden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Talvisota

Toista maailmansotaa edeltäneet vuosikymmenet olivat kuluneet Suomen ja kommunistisen Neuvostoliiton keskinäisen epäluulon vallitessa maiden välillä. Neuvostoliiton Josif Stalin ja Saksan Adolf Hitler olivat kumpikin tahoillaan käsittäneet, että sota heidän maidensa välillä olisi ennen pitkää väistämättä edessä. Stalin ei ollut vielä saanut armeijansa kehittämistä valmiiksi ja toisaalta Hitler halusi estää joutumisensa kahden rintaman sotaan, olihan hän jo huhtikuussa 1939 suunnitellut hyökkäyksen Puolaan, jonka rajat taas länsivallat olivat taanneet. Tämän vuoksi Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, jolla osapuolet käytännössä jakoivat Itä-Euroopan keskenään. Suomi, Baltian maat ja puolet Puolasta kuuluivat Neuvostoliiton etupiiriin. Tilanne oli ollut Suomelle uhkaava jo tätä ennen mutta nyt Neuvostoliitto sai vapaat kädet toimia Suomen ja Baltian kysymyksissä kuten halusi. Tämä kehitys johti talvisotaan.

Jatkosota ja Lapin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Jatkosota
Pääartikkeli: Lapin sota

Huhtikuussa 1941 Hitler määräsi suunnittelemansa Neuvostoliiton-hyökkäyksen ajankohdaksi 22. kesäkuuta 1941. Suomen asema hyökkäyksessä oli pitkään epäselvä, mutta sille oli joka tapauksessa varattu siinä rooli. Saksa oli jo saanut aiemmin tehtyä sopimuksen Suomen kanssa saksalaisten joukkojen kauttakulusta. Virallisesti nämä olivat vain joukkojen vaihtoon Norjasta liittyviä siirtokuljetuksia. Saksan asenne Suomea kohtaan oli muuttunut vuosien 1940–1941 vaihteessa. Nyt Suomi nähtiin tärkeänä osana hyökkäyksessä itään. Suomen asema välirauhan aikaan talvisodan jälkeen oli ollut hyvin tukala ja poliittinen liikkumavara oli niukka. 26. kesäkuuta 1941 presidentti Risto Ryti totesi radiopuheessaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä olleet vaikeudet ja ne myönnytykset, joihin Suomi oli taipunut. Ryti sanoi, etteivät suomalaiset vihanneet Neuvostoliiton kansoja ja ettei suomalaiset olleet ylläpitäneet mitään kostoaikeita. Lyhyesti Ryti totesi vuosisataisen idänpaineen helpottamiseksi nyt olevan paremmat onnistumisen mahdollisuudet kuin koskaan aiemmin. Saksan hyökkäsi 22. heinäkuuta. Neuvostoliiton koneet pommittivat 25. kesäkuuta kohteita Suomessa. Näitä Neuvostoliitto perusteli väitteillä Suomen tekemistä pommituksista, mitä ei kuitenkaan ei oltu kuitenkaan tehty. 29. kesäkuuta saksalaiset joukot ylittivät Neuvostoliiton rajan Petsamossa. Saksalais-suomalaiset joukot aloittivat hyökkäyksensä Sallassa 1. heinäkuuta.

Jatkosodan päättyessä aselepoehtojen mukaisesti Suomi sitoutui karkottamaan saksalaiset joukot maasta 15. syyskuuta 1944 mennessä. Saksalaiset näkivät tärkäksi tavoitteeksi suojata Pohjois-Norjaa ja Petsamon nikkelikaivoksia, joten he aloittivat vapaaehtoisen vetäytymisen pohjoista kohden. Saksalaiset käynnistivät operaatio Birken ja Lapin sodan katsotaan alkaneen Suomen ja Saksan välillä. Aluksi sota oli vain näennäinen suomalaisten seuratessa sovitusti saksalaisten peräytyessä. Saksalaiset auttoivat tänä aikana evakuoimaan Lapin siviiliväestön Ruotsiin ennen vihollisuuksien alkamista. 15. syyskuuta saksalaiset laukaisivat operaatio Tanne Ostin, maihinnousuyrityksen Suursaaren valtaamiseksi. Suomalaisjoukkojen ja Neuvostoliiton ilma- ja merivoimien vastarinnan ansiosta maihinnousu epäonnistui ja sen johdosta operaatio Tanne West, vastaava maihinnousu Ahvenanmaalle, peruttiin.

Saksalaisten yritettyä vallata Suursaaren ja miinoitettua Suomen rannikkoa, myöntyivät suomalaiset Neuvostoliiton vaatimuksiin ja aloittivat 28. syyskuuta varsinaiset sotatoimet yhteenotolla Pudasjärvellä. Muutamaa päivää myöhemmin suomalaiset nousivat maihin Torniossa, iskien saksalaisten selustaan. Tornion maihinnousua saksalaiset pitivät vallinneen herrasmiessopimuksen pettämisenä ja ryhtyivät varsinaisiin sotatoimiin turvatakseen hallitun vetäytymisensä.

Aloitettujen sotatoimien takia saksalaiset ottivat vetäytyessään käyttöön poltetun maan taktiikan. Talvella 1944–1945 sotatoimet jähmettyivät asemasodaksi, sillä saksalaisten asemat Kilpisjärven tien varrella Käsivarren Lapissa olivat niin vahvoja, ettei niiden valtaaminen onnistunut. Keväällä 1945 saksalaiset vetäytyivät pois Ruijasta, minkä jälkeen heidän ei tarvinnut myöskään pitää hallussaan Käsivarren Lappia perääntymistiensä turvaamiseksi. Samaan aikaan Suomi siirtyi käymään sotaa varusmiesjoukoin, sillä varsinainen sodan ajan armeija oli välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti kotiutettu 5. joulukuuta 1944 mennessä. Loppukeväästä sotaa kävi enää 600 miehen vahvuinen kantahenkilökuntaa ja varusmiehiä käsittänyt osasto Käsivarren Lapissa. Näin vähäisiä joukkoja voitiin käyttää, sillä sodan painopiste oli siirtynyt Keski-Eurooppaan eikä Neuvostoliitolla ollut tarvetta painostaa Suomea sodan loppuunsaattamiseksi. Sodan viimeinen yhteenotto käytiin Kilpisjärvellä 25. huhtikuuta 1945. Viimeiset saksalaiset poistuivat Suomen alueelta 27. huhtikuuta, minkä jälkeen Suomi katsoi sodan tosiasiallisesti päättyneeksi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Santavuori, Martti: Suomen sotahistoria I-II. Helsinki: Otava, 1941.
  • Juvelius, Einar W.: Suomen sotahistorian pääpiirteet. Helsinki: Otava, 1927.
  • Viljanti, Arvo: Vakinaisen sotamiehenpidon sovelluttaminen Suomessa 1600-luvun lopulla osa I: erityisesti silmälläpitäen Turun läänin jalkaväkirykmenttiä. Turku: Turun yliopiston kustantama, 1935.
  • Viljanti, Arvo: Vakinaisen sotamiehenpidon sovelluttaminen Suomessa 1600-luvun lopulla osa II: Uudenmaan ja Hämeen lääni. Turku: Turun yliopiston kustantama, 1940.
  • Viljanti, Arvo: Gustav Vasas Ryska Krig 1554-1557 I-II. Tukholma: Almqvist & Wiksell, 1957. (ruotsiksi)
  • Bennedich, Carl: Västerbottens och Norrbottens fotfolk - Minnesskrift utgiven med anledning av Kungl. Västerbottens Regementes 300-års jubileum 1924. Tukholma: Ivar Hæggströms Boktryckeri, 1924. (ruotsiksi)
  • Korhonen, Arvi: Hakkapeliittain historia I-II. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1939.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://koti.welho.com/alahelm2/index_tiedostot/pasifistit.pdf
  2. Tuomas Heikkilä: Pyhän Henrikin legenda. Suomalaisen Kirjallisuuden seura, Helsinki 2005.
  3. Juvelius, Einar W. s. 18-53
  4. Juvelius, Einar W. s. 83
  5. a b Pohjan prikaatin perinnejoukot
  6. Juvelius, Einar W. s. 84
  7. Juvelius, Einar W. s. 84-86
  8. a b Viljanti I s. 18
  9. Viljanti, Arvo 1957 s. 32
  10. Bennedich, Carl s. 12
  11. Suomen historian pikkujättiläinen, s. 135-136. WSOY, 1989. ISBN 951-0-14253-0.
  12. Suomen sotahistoria I s. 82 - 87
  13. Suomen sotahistoria I s. 202-208
  14. Suomen sotahistoria I s. 226-238
  15. Suomen sotahistoria I s. 308-311
  16. Suomen sotahistoria II s. 109-144

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tietoa Suomen sotahistoriaan liittyvistä asiakirjoista (Arkistolaitos)
  • Mankell, J.: Anteckningar rörände finska arméens och Finlands krigshistoria särskildt med afseende på krigen emellan sverige och Ryssland åren 1788-1790 samt 1808-1809 I-II. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 1870. (ruotsiksi)
  • Tawaststjerna, Werner: Lisätietoja Suomen sotahistoriaan Juhana III:n hallituksen alkuvuosilta (1568-1576). Akatemiallinen väitöskirja. Helsinki: J. C. Francellin ja Pojan kirjapaino, 1875.
  • Eskola, Anton: Suomen sodat ja rauhat. Helsingissä: Ajatus, 2003. ISBN 951-20-6453-7.
  • Laatikainen, Erkki: Piirteitä suomalaisen jalkaväen kehityksestä, I osa Suomalainen jalkaväki keskiajalla, Jalkaväen vuosikirja 1961
  • Laatikainen, Erkki: Piirteitä suomalaisen jalkaväen kehityksestä, II osa Ruotsin vallan loppukausi vv.1648 - 1809, Jalkaväen vuosikirja 1962 -1963
  • Laatikainen, Erkki: Piirteitä suomalaisen jalkaväen kehityksestä, III osa Venäjän vallan alkukausi vv.1812 - 1878, Jalkaväen vuosikirja 1963 -1964
  • Laatikainen, Erkki: Piirteitä suomalaisen jalkaväen kehityksestä, IV osa Suomen sotaväki 1881 - 1901, Jalkaväen vuosikirja 1964 -1965
  • Laatikainen, Erkki: Piirteitä suomalaisen jalkaväen kehityksestä, V osa Vapaussodan valkoinen jalkaväki, Jalkaväen vuosikirja 1965 -1966