Hakkapeliitat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Hakkapeliitat olivat Ruotsin sotaväessä kolmikymmenvuotisen sodan aikana palvelleita suomalaisia ratsumiehiä. Aseinaan heillä oli kaksi ratsupistoolia ja miekka. Lisäksi varusteina saattoi olla kypärä, nahkahaarniska (költeri) tai teräksinen rintahaarniska, kyrassi. Hakkapeliitat ratsastivat suomalaisilla ruunillalähde?. Ruotsin ratsuväki ja hakkapeliitat sen osana käytti 1600-luvun alussa täysin uutta ratsuväen rynnäkkötaktiikkaa, jonka tuloksena oli erinomainen sotamenestys. Nimi hakkapeliitta tuli sotahuudosta "Hakkaa päälle!".

Myöhemmin hakkapeliitoiksi on joissakin yhteyksissä kutsuttu kaikkia 30-vuotiseen sotaan osallistuneita suomalaisia sotilaita, myös jalkaväkeä.

Hakkapeliittojen taktiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuon ajan taisteluille tyypillisesti ratsuväki ratsasti taistelun aikana vihollisen ryhmityksen eteen ja ampui pistooleilla laukaukset, joko jalkaväkeä tai vihollisen ratsuväkeä kohden. Tämän jälkeen, yleisesti hyväksi katsotun tavan mukaan, ratsuväki ratsasti takaisin lataamaan pistoolinsa ja toisti hyökkäyksen. Tätä perinteistä taktiikkaa kutsutaan karakoloinniksi. Taistelun aikana ratsuväen tehtävänä oli häiritä vihollisen joukkoja ampumalla, pyrkiä koukkaamalla vihollisen taistelulinjan sivustaan tai selustaan, sekä koettaa estää vihollisen ratsuväen häirintäyrityksiä.

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf muokkasi sekä jalkaväen että ratsuväen taistelutaktiikkaa. Kuningas sai vaikutteita ratsuväen reformeihinsa Idän sotaretkiltä Puolaa ja Venäjää vastaan.[1] Hän myös uudisti merkittävästi tykistöä. Jalkaväen uudistuksissa hän mukaili hollantilaista koulukuntaa ja Morits Oranialaista.[2] Ruotsalainen uusi kolmen aselajin yhteistaktiikka muodostui onnistuneeksi yhdistelmäksi, joka todistettiin ensimmäisen kerran Breitenfeldissä 1631, kun uusi taktiikka löi perinteisen espanjalaisen taktiikan.

Hakkapeliitta kuvattuna vuonna 1940 julkaistussa postimerkissä.

Suomalaiset hakkapeliitat eivät eronneet muusta ruotsalaisratsuväestä taistelutaktiikaltaan, vaan kaikki yksiköt toimivat samalla tavalla. Taktiikkana oli, että ensin linjaan sijoitettu jalkaväki aloitti tulen. Linjana joukot pystyivät ampumaan huomattavasti suuremmalla tulivoimalla kuin vihollisen neliömäiseen muodostelmaan sijoitettu jalkaväki. Tykistö yhtyi tuleen kevyemmillä eli nopeammin ampuvilla tykeillä (rykmentintykki). Tulivoima mursi tehokkaasti vihollisen neliömuodostelmat, joita kutsuttiin espanjalaisten mukaan tercioiksi. Neliömuodostelman hajotessa heikkeni yleensä myös joukkojen taistelutahto ja kyky torjua ratsuväen rynnäkkö.[3]

Jalkaväen heikennettyä vihollisen taisteluryhmitystä Ruotsin ratsuväki mursi vihollisen rintaman raivokkaalla rynnäköllä, jossa hevostakin käytettiin aseena.[4] Ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmana, viereisen miehen polvi painettuna naapurin polvitaipeeseen. Lähietäisyydeltä, alle kymmenestä metristä, ammuttu pistoolien yhteislaukaus aiheutti viholliselle jopa jalkaväen muskettitulta pahemmat tappiot, ja oli paljon tehokkaampaa tulenkäyttöä kuin karakolointi. Yhteislaukauksen jälkeen ruotsalaiset eivät kääntyneetkään takaisin, kuten karakolointiin kuului, vaan paljastivat miekkansa ja ratsastivat suoraan vihollisryhmitykseen. Jos vihollinen onnistuttiin lyömään näin, saattoi se kääntää koko taistelun kulun. Useissa tilanteissa hakkapeliitat pyrkivät lähitaistelukontaktiin vihollisen ratsuväen kanssa heti taistelun alettua.

Hakkapeliitat osoittautuivat myös kykeneviksi taistelemaan raskaammin varustettuja keisarillisia kyrassieereja vastaan. Tämä vaikutti myös hakkapeliittojen maineen kasvuun yliluonnollisena joukkona, kun raskaasti haarniskoitu keisarillinen ratsuväki pakeni pienillä hevosilla taisteluun ratsastavia, haarniskoimattomia hakkapeliittoja. Myös suomalaisten joukkojen poikkeuksellinen tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista, oli sen aikaisista sotilaista pelottavaa.[5]

Hakkapeliitat olivat ensimmäinen joukkotyyppi, joka käytti suomenhevosta taistelussa. Suomenhevosessa yhdistyvät kylmä- ja lämminverihevosten hyvät ominaisuudet; vaikka suomenhevonen ei ole yhtä nopea ja ketterä kuin lämminverihevoset, se on hyvin sitkeä eikä väsy helposti.

Hakkapeliitat sulautuivat lopulta Ruotsin sotaväen muuhun ratsuväkeen 1600-luvun lopulle tultaessa.

Hakkapeliittojen taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hakkapeliittoja käytettiin ensimmäisenä Puolan sodan taisteluissa 1600-luvun aikana. Tunnetuimmat hakkapeliittataistelut lienevät Breitenfeld 1631, Rain 1632, Lützen 1632, Nördlingen 1634, Leipzig 1642 sekä Jankov 1645. Torsten Stålhandske oli Suomessa syntynyt hakkapeliittojen päällikkö ja myöhemmin myös koko ratsuväen kenraali.

Ruotsalaisen ratsuväen väenotosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisen ruotsalaisen tavan mukaisesti talollinen saattoi rekisteröidä miehen kruunun ratsupalvelukseen. Hänen täytyi toimittaa miehen lisäksi hevonen, sotilaan suojavarustus, sekä aseiksi miekka ja kaksi pistoolia. Ratsumiestä oli varustettava tarpeen mukaan jatkossakin, ja mikäli mies tai hevonen menehtyi oli tilalle hankittava uusi. Mies saattoi olla tilan väkeä tai palkattu, joskus jopa tarkoitusta varten tilalle otettu kasvatti.[6]

Vastavuoroisesti tila sai verovapauden, ajankohdasta riippuen joko vain ratsupalveluksen ajaksi, tai myöhemmin perinnöllisesti.[7] Veroedun vuoksi ratsutilaa ei voinut läänittää aatelisen haltuun, ja tämä olikin tärkein motiivi ratsumiesten varustamiseen aina 1680-luvulle asti. Ratsutila sai myös vapautuksen muusta väenotosta, joskin käytännön tulkinta vaihteli eri aikoina.[6] Tuon ajan suomalainen ratsuväki muodostettiin tällaisilla vapaaehtoisilla väenotoilla toisin kuin jalkaväki, joka otettiin pakko-otoilla niin kutsutuista ruoduista. Ratsupalvelukseen miehen lähettänyttä taloa kutsuttiin rustholliksi tai ratsutilaksi, ja järjestelmää ratsutilalaitokseksi.

Suomalaisten määrä Ruotsin armeijassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin armeija kolmikymmenvuotisessa sodassa nojasi määrällisesti ennen muuta ulkomaiseen palkkasotilasjalkaväkeen. Ajalle tyypillisesti myös antautuneet yritettiin värvätä omaan palvelukseen, usein onnistuen. Ruotsin hyökätessä Saksaan 1630 jalkaväki oli monikansallista, mukana oli muun muassa englantilaisia, skotteja, suomalaisia ja ruotsalaisia.[8] Ratsuväki ja tykistö olivat sen sijaan koottu ainoastaan ruotsalaisista ja suomalaisista joukoista.[9]

Suomalaisten joukkojen kokonaisosuus Ruotsin sotaväestä 1600-luvulla oli runsaat 30 prosenttia.[10] Ratsuväessä suomalaisten joukkojen osuus oli kuitenkin oleellisesti suurempi: Puolan sodan lopussa suomalaisia ratsukkoja oli yli 3 000, ruotsalaisia vain 2 300.[6]

Hakkapeliittojen legenda[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa aiemmin esitetyn romantisoidun näkemyksen mukaan hakkapeliitat olivat tunnettuja sotasankareita. Toisaalta hakkapeliitat on esitetty keskieurooppalaisten kansantarinoiden mukaan pelättyinä ja julmina.[6]

Todellisuudessa suomalaisia ei aikalaistodistuksissa pahemmin eroteltu muusta Ruotsin armeijasta. Korkeintaan Ruotsin armeijan joukoista eroteltiin ulkomaiset palkkasotilaat, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat samaa armeijan kantajoukkoa. Tutkija Detlev Pleiss pitää ruotsalais-/suomalaisarmeijaa kurinalaisena ja väestöä kohtaan jokseenkin hyväkäytöksisenä, erotuksena palkkasotilasjoukoista. Ero korostui etenkin vallattuja kaupunkeja miehitettäessä.[6]

Historioitsijat Eino Jutikkala ja Kauko Pirinen esittävät syyn hakkapeliittojen esitetylle julmuudelle kirjassaan A History of Finland. Suomalaiset sotilaat, myös ratsuväki, palvelivat aiemmin pääosin idässä (mm. Jakob De la Gardien mukana ja tämän isän alaisuudessa). Itäisellä rintamalla ei ollut Länsi-Euroopalle tyypillistä palkkasotilaskulttuuria, ja siellä sota kaikkiaan vaati enemmän uhreja ollen lähempänä totaalista sotaa. Palkkasotilaskulttuurissa eilisen vihollinen saattoi vangiksi jäätyään hyvinkin olla huomisen uskollinen aseveli. Ruotsin armeija sen sijaan oli tottunut siihen, että vihollinen kuului tappaa. Näin ollen saapuessaan Saksaan Ruotsin armeija, mukaan lukien suomalainen ratsuväki, kävi aggressiivisempaa sotaa kuin katoliset viholliset. Samaa tapahtui jo Puolan sodan aikana, josta Jutikkala ja Pirinen kertovat esimerkin: puolalainen upseeri oli vankienvaihdon yhteydessä pyytänyt ruotsalaisupseeria olemaan tappamatta kaikkia vankeja, "koska me puolalaisetkin olemme kristittyjä".[11]

Tutkija Jussi T. Lappalaisen mukaan suomalaisjoukkojen pelko on suomalaisten pitkälti korostuneeseen kansallistunteeseen ja käännösvirheisiin pohjautuvaa legendaa, joka pohjautuu Zacharias Topeliuksen Maamme-kirjaan (1875), A. O. Hainarin artikkeliin Oma maa-lukemistossa (1908) ja Gabriel Reinin suomalaisia ulkomaisessa kirjallisuudessa koskevaan tutkimukseen (1909).[6]

Vihollissotilaiden joukossa hakkapeliittoja kyllä kunnioitettiin ja pelättiinkin, pidettiin jopa taikakeinoja omaavina. Tähän on todennäköisimmin syynä poikkeuksellisen hyvä sotamenestys. Lappalainen esittää menestyksen yhdeksi syyksi hakkapeliittojen sopeutumisen sodan kovaan arkipäivään: vieraalla maalla kaukana kotoa ei kielitaidottomilla suomalaisilla ollut muuta turvaa kuin itsensä ja oma joukkonsa, oli sopeuduttava ja hoidettava annettu tehtävä.[6]

Hakkapeliitta-historiaa ei aina ole pidetty suomalaisille edullisena. Kun maalle alettiin etsiä ensimmäistä kertaa kansallisia suurmiehiä 1800-luvulla, korostettiin sivistyshistorian edustajia sotasankareiden sijaan. Suomalaisten erikoislaatuisuudeksi ei haluttu nähdä sotaisuutta.

Hakkapeliittojen nimen alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hakkapeliitta-tapahtuma Tammelassa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna, kuva vuodelta 2006

Nimi tulee suomalaisen myytin mukaan hyökkäyskomennosta "Hakkaa päälle." Käsityksen esitti muiden muassa Daniel Juslenius teoksessaan Vanha ja uusi Turku. Hän kirjoitti: "Suomalaisten loputon into lyödä viholliset synnytti uuden sanan 'hakkapeliitta' ('hakkaa päälle' merkitsee 'lyö, iske, hakkaa kaikin voimin'), jonka kuuluessa Puola aina vapisi ja itävaltalaiset ja pyhän (jos jumalat tämän sanan sallivat) liigan puolustajat useimmiten joutuivat kauhun valtaan ja menettivät henkensä."

Juslenius johti hakkapeliitan merkityksen 1600-luvulla suosituksi tulleen Olof Rudbeckin kielitieteellisen menetelmän avulla, jossa vähäisetkin sanojen yhtäläisyydet tulkittiin hyvin mielikuvituksellisesti. Jusleniuksen mukaan sanat eivät ole koskaan syntyneet turhaan eli ilman niitä tarkoittavien asioiden olemassaoloa. Jos suomalaiset kerran huusivat vihollisten hakkaamista, heidän täytyi olla taisteluissa niskan päällä.[12]

Vaihtoehtoinen etymologia nimelle on viron kielen "hakka peale", joka tarkoittaa yksinkertaisesti johonkin ryhtymistä. Suomalainen sotaväki Ruotsin sotaväessä sai puhua omaa kieltään ja sitä myös johdettiin suomen kielellä, vaikka hallintokieli oli ruotsi.[13] Värvättäessä ei ratsumiehiä kutsuttu hakkapeliitoiksi, vaan he olivat tavanomaisemmin pelkkää Ruotsin ratsuväkeä, "ryttäreitä". Lempinimi liitettiin joukkoihin vasta Ruotsin sotamenestyksen myötä.

Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa on yksi suosituimpia ja kansainvälisesti tunnetuimpia sotilasmarssejamme ja edelleen yleisesti puolustusvoimain käytössä. Marssi on nykyisin pääesikunnan kunniamarssi. Sitä soitetaan myös Ruotsin ja Saksan armeijoissa.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. McNeill, William H. The Pursuit of Power. Chicago: The University of Chicago Press, 1982. Sivu 123.
  2. McNeill. The Pursuit of Power.
  3. Nordstrom, Byron J. Scandinavia Since 1500. Minneapolis: University of Minnesota Press, 2000. Sivu 62
  4. Parker, Geoffrey edit. The Cambridge History of Warfare. New York: The Cambridge University Press, 2005. Sivu 159.
  5. Antila, Olavi & Tetri, Juha E. Hakkapeliittain jäljillä: suomalaiset Euroopan sotakentillä
  6. a b c d e f g Jussi Lappalainen: Sadan vuoden sotatie – Suomen sotilaat 1617–1721. Suomen kirjallisuuden seura. Helsinki, 2001. ISBN 951-746-286-7.
  7. Jutikkala. A History of Finland. Sivu 86.
  8. Singleton, Fred. A Short History of Finland. The Great Britain, Cambridge: Cambridge University Press, 1989. Sivu 42.
  9. Wedgwood, C.V. The Thirty Years War. The Great Brittain, New Haven: Yale University Press, 1939. Sivu 275.
  10. Vahtola Jouko. Suomen Historia: Jääkaudesta Euroopan Unioniin
  11. Jutikkala. A History of Finland. Sivut 90-91.
  12. Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet : Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. Painettu väitöskirja: Rantanen Päivi: Suolatut säkeet. SKS, Helsinki 1997. ISBN 951-717-947-2. Ellibs, Turku, 2007. 978-952-99867-3-6 (PDF). Kirja www:ssä
  13. Jutikkala Eino & Kauko Pirinen. Trans Sjöblom, Paul. A History of Finland. New York: Dorset Press, 1988. Sivu 87.

Lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Juslenius, Daniel: Vanha ja uusi Turku. Käänt. Tuomo Pekkanen ja Virpi Seppälä-Pekkanen. Latinankielinen alkuteos vuodelta 1700. SKS, Helsinki, 1988.
  • Klinge, Matti: Suomen sinivalkoiset värit. Otava, Helsinki, 1981.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]