Pähkinäsaaren rauha

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Perinteinen tulkinta Pähkinäsaaren rauhan säätämästä rajasta.

Pähkinäsaaren rauha oli Ruotsin alaikäistä kuningasta Maunu Eerikinpoikaa ohjanneen holhoojahallituksen ja Novgorodin tasavallan välillä 12. elokuuta 1323 solmittu rauhansopimus. Rauhansopimus päätti pitkähkön sotajakson näiden kahden valtion välillä. Se on vanhin tunnettu Ruotsille itärajan määrittelevä rauhansopimus. Varsinaista alkuperäistä rauhansopimusta ei ole säilynyt nykyaikoihin. Tallella on ainoastaan erikielisiä myöhäisiä versioita, jotka eroavat jossain määrin toisistaan. On myös mahdollista, että rauhansopimus oli alun perin suullinen. Tämä selittäisi, miksi myöhemmät kirjoitetut sopimuksen versiot poikkeavat toisistaan.[1]

Sopimus sai nimensä solmimispaikastaan, Pähkinälinnan (ruots. Nöteborg, ven. Орешек, Orešek) linnoituksesta, joka sijaitsee Laatokan Pähkinäsaarella Nevajoen niskassa.

Karjalan jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhansopimuksen perusteella Novgorod luovutti tai jätti Ruotsille Äyräpään, Jääsken ja Savilahden, joista ruotsalaisessa hallinnossa muodostettiin pitäjiä. Merkittävämmät Itä-Kannaksen ja Laatokan Karjalan asutusalueet jäivät Novgorodille.

Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan linjasta on useita erilaisia tulkintoja. Kiistaton on vain rajalinjan eteläisin osa, joka ulottui Viipurin itä- ja pohjoispuolelta Saimaan etelärannalle. Useimmin toistetun tulkinnan mukaan raja jatkui sieltä nykyisen Savon ja Keski-Suomen halki päättyen lopulta Pohjanlahteen Pattijoella Raahen pohjoispuolella. Valtaosa raja-alueesta oli 1320-luvulla erämaata, joten rajalinjaa ei juurikaan merkitty, eikä rajasopimuksessa mainittuja maastomerkkejä voida tunnistaa varmuudella. Raja jäi siis suurelta osin epämääräiseksi. 1300-luvulla rajalla ei vielä ollut sitä merkitystä, minkä se sai puolitoista vuosisataa myöhemmin asutuksen tiivistymisen ja territoriaalivaltioiden synnyn myötä. Rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä rikkoutui jo 1348, kun kuningas Maunu Eerikinpoika hyökkäsi Novgorodia vastaan.

Vuonna 1475 ruotsalaiset alkoivat rakentaa Olavinlinnaa (nyk. Savonlinnassa) alueelle, jota Novgorodin seuraajavaltio Moskovan suuriruhtinaskunta piti oman rajatulkintansa mukaan itselleen kuuluvana. Tästä koitui runsaasti vaikeuksia.

Vuonna 1595 Venäjä myöntyi Täyssinän rauhassa uuteen rajasopimukseen, joka vahvisti Savon ja Pohjois-Suomen kuulumisen Ruotsille.

Vaihtoehtoiset teoriat rajasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pähkinäsaaren rauhan rajalinjaus Raahen pohjoispuolelle Pattijoelle on saanut rinnalleen vaihtoehtoisia näkemyksiä. Kustaa Vilkuna esitti, että Pähkinäsaaren raja olisi kulkenut pitkin Pyhäjokea jättäen kuitenkin jokiuoman Novgorodin reitiksi Pohjanlahdelle. Rajasopimuksen "Petajoki" tarkoittaisi Pyhäjoen Yppärissä Petäjäisojaa, jolloin raja päättyisi Rajaniemeen jättäen Pyhäjokisuun novgorodilaisten hallintaan. Kyösti Julku yhtyi myöhemmin tähän käsitykseen.

Sittemmin suomalainen Jarl Gallén ja tanskalainen John Lind esittivät, että sopimukseen sisältyi kaksi rajalinjaa, joista itäisempi kulkisikin Vienanmerelle Kantalahden seudulle. Tämän näkemyksen mukaan vaihtoehtoisten rajalinjojen välinen alue olisi jäänyt valtakuntien yhteisomistukseen molempien hallitsijoiden verotusalueeksi. Novgorodin ja Norjan välillä oli sopimus samanlaisesta yhteisverotusalueesta Finnmarkissa. Gallénin-Lindin teoriaan kohdistettu kiivasta kritiikkiä, mutta se on myös saanut kannatusta tutkijoiden keskuudessa.

Suomalaisista nykytutkijoista Jukka Korpela on katsonut, että ajatus selkeästi määritellystä rajalinjasta on 1300-luvun oloissa anakronismi Karjalankannasta ja Etelä-Savoa lukuun ottamatta. Näilläkään alueilla raja ei ollut sellainen kulttuurinen, etninen, kielellinen ja taloudellinen rautaesirippu kuin joskus on ajateltu. Rajaa ei juurikaan vartioitu eikä se estänyt vuorovaikutusta, liikennettä, kaupankäyntiä tai kulttuurivaihtoa. Tavallisten 1300-luvun ihmisten näkökulmasta rajaa ei Korpelan mukaan ollut edes olemassa. Rajasopimuksella oli merkitystä vain etäisille valtakeskuksille, jotka riitelivät verotusalueista.

Rauhanrikkomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käkisalmen kapina 1337[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pähkinäsaaren rauhan jälkeen Ruotsin kuningaskunnan ja Novgorodinmaan kesken tapahtui joitain aseellisia yhteenottoja. Novgorodinmaa antoi Käkisalmen läänin läänitykseksi liettualaiselle ruhtinaalla, jonka ankarasta verotuksesta seurasi karjalaisten Käkisalmen kapina. Ruotsin kuningaskunta lähetti Viipurista avuksi sotajoukon, joille Käkisalmen linnan päällikkö, Vallittu, luovutti. Novgorodinmaa kuitenkin valloitti linnan takaisin vakiinnuttaen valtansa uudelleen. Epäonnistuneen kapinan seurauksena karjalaisia pakeni Käkisalmen linnaläänistä Ruotsin kuningaskunnan puolella Viipurin linnalääniin, Pohjois-Karjalan erämaihin ja Vienanmerelle saakka. Pähkinäsaaren rauhan palauttanut aselepo solmittiin 1339, mikä tarkoitti Pähkinäsaaren rauhan rajan jäämistä ennalleen.

Ruotsin puolelta hyökättiin 1396 Käkisalmen lääniin, mistä on tuohikirje dokumenttina. 1411 ruotsalaiset tuhosivat Tiurin linnan, venäjäksi Tiverskin, linnan, Räisälässä. Linna sijaitsi vanhan Vuoksen saarella. Mainintoja linnoista on venäläisissä asiakirjoissa vuosilta 1390 ja 1404.

1478 Moskovan suuriruhtinaskunta valloittaa Novgorodinmaan ja alkaa sotia Ruotsia etäämmälle. 1495 sotatoimista seurasi Viipurin pamaus.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Korpela, Jukka 2004: Viipurin linnalääni synty.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]