Suomen historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Itsen%C3%A4isen Suomen historia Suomen suuriruhtinaskunta Ruotsin vallan aika Suomessa Suomen esihistoria

Suomena tunnettu maa-alue asutettiin noin 8500 eaa välittömästi jääkauden jälkeen. Kirjoitettuja asiakirjoja edeltävää aikaa nimitetään esihistoriaksi. Historiallisen ajan alku on usein sijoitettu nykyisen Länsi-Suomen alueella noin vuoteen 1150 ensimmäisen ristiretken vuoksi, mutta vanhimmat säilyneet Suomen aluetta koskevat asiakirjat ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta peräisin vasta 1200-luvulta. Vaihtelevan kokoinen osa nykyisen Suomen valtion alueesta oli keskiajalta aina Suomen sotaan asti osa Ruotsin valtakuntaa. Vuosina 1809–1917 Suomi kuului puolestaan Venäjän keisarin alaisuuteen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Itsenäisen Suomen valtion historia alkaa vuodesta 1917.

Esihistoria (–1150/1300)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen esihistoria

Karijoen Susiluolan löytöjä voi tulkita siten, että nykyisen Suomen alueella on voinut asua neandertalinihmisiä jo paleoliittisella kivikaudella 130 000 vuotta sitten, Eem-interglasiaalikaudelta.[1]

Viimeinen jääkausi päättyi nykyisen Suomen alueella noin 11 000 vuotta sitten. Tällöin Suomen alueelle siirtyi Kundan ja ehkä Swidrynkin kulttuureista väestöä, joka oli ilmeisesti sekä suomalaisten että saamelaisten kaukaisia geneettisiä esivanhempia. Vanhimmat varmat todisteet ihmisasutuksesta Suomen alueella ovat Lahden Ristolasta ja Orimattilasta noin vuodelta 8900 ennen ajanlaskun alkua. Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan.[2]

Suomen mesoliittinen kulttuuri noin 8300–5300 eaa. tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinoina olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Tältä ajalta on peräisin kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää sekä Antrean kalaverkko.

Mesoliittisen kivikauden jälkeen Suomeen levisi noin 5200–2000 eaa. kampakeraaminen kulttuuri. Tämä kulttuurialue on levinnyt Puolan-Veikselin alueelta Uralille, Skandinaviaan ja Suomeen. Jotkut kielitieteilijät ja arkeologit olettavat, että tyypillisen kampakeramiikan esiintymisalue vastaa suurin piirtein varhaiskantasuomea puhuneen väestön asuinaluetta, mutta myös muita näkemyksiä on olemassa.[3]

Noin 3200 eaa. etelästä levisi Suomeen nuorakeraaminen kulttuuri, joka vaikutti koko Itämeren alueella. Usein on arveltu, että maanviljely yleistyi Suomessa jo nuorakeraamisen kulttuurin aikana, mutta tästä ei ole varmuutta. Metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin tärkeimpinä elinkeinoina ainakin maan pohjois- ja itäosissa.

Pronssikautta (1500–500 eaa.) ja rautakautta (Länsi-Suomessa 500 eaa. – 1150 jaa., Itä-Suomessa vuoteen 1300 jaa. asti) leimasivat tiiviit yhteydet naapurimaihin. Roomalaisen historioitsijan Tacituksen teoksessa Germania mainitaan fennit-niminen kansa, mutta fenneillä viitataan ilmeisesti Skandinavian niemimaan saamelaisiin. Suomen alueen olosuhteita valaisevia luotettavia kirjallisia lähteitä ei vielä rautakauden ajalta ole lukuun ottamatta joitakin harvoja skandinaavisten ja venäläisten tekstien mainintoja, joiden on tulkittu viittaavan Suomen alueen asukkaisiin.

Ruotsin vallan aika (1150/1300–1809)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen suuriruhtinaskunnan ymmärrettiin 1600-luvun puolivälissä käsittävän osapuilleen Tarton rauhan rajojen mukaisen Suomen ja Länsipohjan.

Keskiaika (1150/1300–1523)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen keskiaika

Vanhin säilynyt Suomen aluetta koskeva asiakirja on 1100 luvulta. Tosin kirjallisten lähteiden määrä on ennen 1300-lukua hyvin niukka. Ruotsin keskiajalla kehittynyt kuningaskunta liitti viimeistään 1200-luvun keskivaiheilla Länsi-Suomen ja noin vuoteen 1300 mennessä osan Karjalaa osaksi itseään. Rautakausi päättyi lopullisesti tähän, ja Ruotsin vallan aika alkoi. Ruotsin vallan ohella myös Novgorodin vaikutus ulottui Itä-Suomeen. Länsi-Suomeen vakiintui katolinen kirkko, kun taas Novgorodin valtaan joutunut osa Itä-Suomea suuntautui ortodoksiseen kirkkoon. Ruotsalaiset käyttivät Suomen aluetta kauppa- ja sotaretkillään jo ennen toista ristiretkeä Suomeen, mutta vasta tämän vuoden 1250 tienoilla tapahtuneen valloitusretken arvioidaan kunnolla antaneen Ruotsille suoran vallan Suomen alueella.[4]

Ruotsille kuuluneet Suomen alueet muodostivat keskiajalla Ruotsin valtakunnan itäisen osan. 1300-luvulla syntyi käsite Österland eli Itämaa tarkoittamaan Etelä-Suomea. 1400-luvulta lähtien nimeä Finland alettiin käyttää tässä merkityksessä. Myöhäiskeskiajalla Suomi kuului Ruotsin osana pohjoismaiseen Kalmarin unioniin, jonka muodostivat Norja, Ruotsi ja Tanska.

Vaasa-aika (1523–1617)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Kustaa Vaasa irrotti Ruotsin Kalmarin unionista sekä nosti Vaasojen hallitsijasuvun Ruotsin valtaistuimelle. Hänen hallituskaudellaan valtakunnassa toteutettiin laajamittaisia uudistuksia, kuten esimerkiksi uskonpuhdistus. Ruotsista tehtiin lisäksi perinnöllinen kuningaskunta, ja Kustaa Vaasan kuoltua hänen poikiensa välillä syntyi kiistoja vallanperimyksestä. 1500-luvulla Ruotsi kävi myös useita sotia Venäjää vastaan, mikä vaikutti Suomen ja varsinkin talonpoikien asemaan. Suomalaiset talonpoikaislevottomuudet johtuivat Kustaa Vaasan aloittamasta kuninkaanvallan kasvusta, joka aiheutti talonpojille taloudellisia rasitteita.[5] Merkittävin kapina oli nuijasota, joka suuntautui aatelia ja erityisesti Klaus Flemingiä vastaan ja sai alkunsa linnaleirijärjestelmän rasitteista sekä Ruotsin valtakunnan valtaistuinriidoista.[6]

Suurvalta-aika (1617–1721)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoteen 1648 mennessä Ruotsi nousi suurvallaksi 1600-luvun alkupuolella käytyjen pitkällisten sotien seurauksena. Kustaa II Aadolfin hallituskaudella valtakunnan hallintoa ja sotalaitosta uudistettiin. Suomi jaettiin hallinnollisesti lääneihin ja Turkuun perustettiin Kuninkaallinen hovioikeus sekä Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Suurvalta-aika kuitenkin kulutti pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Ruotsi menetti suurvalta-asemansa Venäjälle suuressa Pohjan sodassa. Venäläiset miehittivät myös Suomea, Pohjanmaan aluetta lukuun ottamatta vuosina 17141721 ja ajanjaksoa kutsutaan Suomen historiassa isoksi vihaksi.[7]

Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi epäonnistui yrityksissään saada suurvalta-asemaa takaisin. Kustaa III palautti vallan valtiopäiviltä kuninkaalle v. 1772. Suomi kehittyi ja vaurastui hitaasti mutta varmasti. Puhdasoppisuuden ajan jälkeen olot tasaantuivat ja Turun akatemian piirissä heräsi kiinnostus Suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan H. G. Porthanin johdolla.

Sprengtporten ja Anjalan liiton upseerit vastustivat Kustaan sotasuunnitelmia ja suunnittelivat jopa itsenäistymistä Venäjän avulla. Suomen sodan jälkeen vuonna 1809 Suomi liitettiin Venäjään ja siitä tehtiin autonominen suuriruhtinaskunta.

Autonomia Venäjän keisarikunnassa (1809–1917)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri I, Suomen ensimmäinen suuriruhtinas.

Heikentyvällä Ruotsin suurvallalla ei ollut enää edellytyksiä ylläpitää Itämeren ympäristön valloituksia hallussaan ja se joutui sotien seurauksena luovuttamaan itäosan Venäjälle. Ensin isovihan ja pikkuvihan myötä siirtyivät ns. Vanhan Suomen alueet, ja Suomen sodan myötä Suomi siirtyi kokonaan autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809. Suomella oli suuriruhtinaskunnan asema vuodesta 1809 vuoteen 1917.

Voidaan perustellusti sanoa, että vuoden 1905 suurlakon jälkeiset uudistukset Venäjällä tekivät lopun Suomen autonomiasta. Näiden reformien myötä Venäjä sai pääministerijohtoisen ministeristön, jonka kautta kulkivat tästä lähin kaikki Suomea koskevat, keisarille menevät asiat. Näin voidaankin sanoa, että Suomen autonomia loppui tai korkeintaan rajoittui enää niihin asioihin, jotka eivät tarvinneet keisarin ja sitä kautta Venäjän hallituksen hyväksyntää. Tässä yhteydessä merkittävä oli myös vuoden 1908 esittelyjärjestys, joka oli itse asiassa määritelty jo vuosien 19051906 reformeissa.

Suomen autonomia koki uuden noususuhdanteen vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen ja sitä seuranneen maaliskuun manifestin jälkeen, kun osa helmikuun manifestista (1899), vuoden 1908 esittelyjärjestys ja vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä kumottiin. Tässä vaiheessa tilanne oli kuitenkin sekä Suomessa että Venäjällä niin sekava, että autonomiasta on ehkä turha puhua. Suomessa oli kiistaa korkeimmasta vallasta ja Venäjällä väliaikaisen hallituksen (3/1917-11/1917) asema oli vähintäänkin kyseenalainen.

Itsenäisyyden aika (1917–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen senaatti antoi itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917 Venäjän toisen, eli vuoden 1917 Lokakuun vallankumouksen jälkeen. Leninin johtama Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta 1917, ja pian sen jälkeen moni muu valtio. 28. tammikuuta 1918 alkoi sisällissota, joka päättyi Saksan tukemien valkoisten voittoon bolševikkien tukemia punaisia vastaan. Samana vuonna vapaaehtoiset tekivät joitakin aseellisia retkiä Neuvosto-Venäjälle muun muassa Aunukseen, Vienaan ja myös Viroon. Rauha Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin Tartossa 14. marraskuuta 1920. Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa 19391940 ja jatkosodassa 19411944. Aselevon jälkeen 4. syyskuuta 1944 aseet jouduttiin kääntämään Neuvostoliiton vaatimuksesta Saksaa vastaan Lapin sodassa 19441945.[8]

Sotien jälkeen Suomesta rakennettiin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Helsingissä järjestettiin olympialaiset 1952. Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995. Vuonna 2002 euro korvasi markan Suomen virallisena valuuttana.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen historia osa-alueittain:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kristiinankaupungin Susiluola 21.5.2008. Helsinki: Museovirasto. Viitattu 17.6.2009.
  2. Väestön kehitys esihistoriallisella ajalla Helsinki: Museovirasto. Viitattu 17.6.2009.
  3. Kampakeraaminen kulttuuri Helsinki: Museovirasto. Viitattu 17.6.2009.
  4. Murray, Alan: The Clash of Cultures on the Medieval Baltic Frontier, s. 88. Ashgate Publishing Ltd., 2009. ISBN 075466483X. Google Books. (englanniksi)
  5. Heikki Ylikangas ss. 59–61
  6. Heikki Ylikangas: Nuijasota, s. 358–359, Kyösti Kiuasmaa, Valtaistuinriitojen ja uskonpuhdistuksen aika, Suomen historia 2, 1985
  7. Isoviha ja pikkuviha 2003. Helsingin kaupunginmuseo. Viitattu 2.12.2009.
  8. Tahkolahti, Jaakko: Lapin sota 1944–1945 HS.fi. 10.10.2004. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.12.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wikisource-logo.svg Lähdeaineistoa aiheesta Suomen historian bibliografia Wikiaineistossa
  • Haapala, Pertti (päätoim.): Suomen historian kartasto. Helsinki: Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-029-3.
  • Meinander, Henrik: Suomen historia: Linjat, rakenteet, käännekohdat. (Finlands historia: Linjer, strukturer, vändpunkter, 2006). Suom. Paula Autio. Helsinki: WSOY, 2006 (3. tarkistettu painos 2007). ISBN 951-0-30809-9.
  • Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3.
  • Tuomikoski, Pekka: Suomen historia kolmessa vartissa. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35053-9.
  • Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9.
  • Virrankoski, Pentti: Suomen historia. Ensimmäinen osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 846. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-341-3.
  • Virrankoski, Pentti: Suomen historia. Toinen osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 846. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-342-1.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Uudistettu laitos. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen historia.