Parlamentarismi
Wikipedia
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: vaikea lukea, kääntäjä ei ilmeisesti ole tuntenut asioiden suomenkielisiä nimiä ja kääntänyt ne sana sanalta suomeksi englannista |
Parlamentarismi on hallitusjärjestelmä, jossa toimeenpanovallan (Suomessa Hallitus) tulee nauttia lainsäädäntöelimen (Suomessa Eduskunta) luottamusta, joka usein ilmaistaan luottamusäänestyksen myötä. Parlamentarismi perustuu siihen, että kansan valitsema parlamentti pystyy kontrolloimaan hallitusta, jota kansa ei ole valinnut suoraan. Eduskunta voi tehdä Suomessa hallitukselle välikysymyksiä, joilla hallituksen luottamus mitataan. Muussa tapauksessa hallitus saisi liian suuren vapauden toimintaansa. Mikäli hallitus ei nauti parlamentin luottamusta, se on velvoitettu eroamaan.
Parlamentaarisille järjestelmille on ominaista se, ettei toimeenpano- ja lainsäädäntöjaostojen valtoja ole erotettu selkeästi toisistaan johtaen verrattuna presidentilliseen järjestelmään erilaiseen tarkistusten ja tasapainojen joukkoonselvennä?. Parlamentaarisilla järjestelmillä on tavallisesti selkeä jako hallituksen päämiehen ja valtionpäämiehen välillä, hallituksen päämiehen ollessa pääministeri tai premierselvennä? ja valtionpäämiehen usein ollessa joko presidenttinä (kansan tai parlamentin valitsemana) tai periytyvänä monarkkina (usein perustuslaillisessa monarkiassa) keulakuva.
Vaikka parlamentaarisissa järjestelmissä pääministeri ja kabinetti käyttävät toimeenpanovaltaa päivänpoliittisissa asioissa, perustuslaillinen auktoriteetti kuuluu tavallisesti valtionpäämiehelle antaen tälle virallisesti kodifioidut tai kodifioimattomat reservivallatselvennä?.
Parlamentaarisen järjestelmän käsite ei tarkoita sitä, että maata johtaisi eri puolueiden muodostama koalitioselvennä?. Tällaiset monipuoluejärjestelyt ovat tavallisesti suhteellisena edustuksena tunnetun vaalijärjestelmän tuotosta. Erityisesti “ensimmäinen saa viran” –äänestystä käyttävillä monilla parlamentaarisilla mailla on yhden puolueen hallitus. Kuitenkin mannereurooppalaiset parlamentaariset järjestelmät käyttävät suhteellista edustusta ja näillä on taipumus tuottaa sellaisia vaalituloksia, joissa yhdellä puolueella ei ole enemmistöä edustajista. Suhteellisella edustuksella ei-parlamentaarisessa järjestelmässä ei ilmeisesti ole tätä lopputulosta.
Parlamentarismi saattaa olla myös paikallishallintojen hallitustapana. Esimerkkinä on Oslon kaupunki, jolla on toimeenpaneva neuvosto osana parlamentaarista järjestelmää. Joissakin yhdysvaltalaisissa kaupungeissa käytetty kunnallisen hallituksen neuvosto-johtaja järjestelmälläselvennä? on monia yhteneväisyyksiä parlamentaarisen järjestelmän kanssa.
Parlamentarismi on alun perin lähtöisin 1600-luvun Englannistalähde?.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Malliesimerkit
Laajemmassa mittakaavassa tarkasteltuna parlamentaarisilla demokratioilla on kaksi muotoa.
- Kansainyhteisön maissa on vallalla Westminster-järjestelmä tai sen eri muunnoksia, vaikka ne eivät ole universaaleja tai yksinoikeutettuja Kansainyhteisön maille. Näille parlamenteille on ominaista keskustelun ristiriitaisempi sävy ja parlamentin täysistunto on suhteellisesti tärkeämpi kuin valiokunnat. Jotkut tämän mallin parlamenteista valitaan käyttämällä “ensimmäinen saa viran” –vaalitapaa, (esimerkiksi Kanada, Intia ja Yhdistynyt Kuningaskunta) muiden käyttäessä suhteellista edustusta, kuten Irlanti ja Uusi-Seelanti. Australian edustajainhuone valitaan käyttämällä valinnaista tai suosikkiäänestysta, kun taas senaatti valitaan käyttämällä suhteellinen edustus siirtoäänellä –vaalitapaa. Kuitenkin jopa käytettäessä suhteellista edustusta järjestelmillä on ollut tapana sallia äänestäjän äänestää nimettyä ehdokasta puoluelistan sijaan. Tämä malli sallii suuremman vallan jaon kuin länsieurooppalainen malli, vaikka vallanjaon laajuus ei ole missään muualla lähellä Yhdysvaltain presidentialista järjestelmää.
- Länsieurooppalaisessa parlamentarismin mallissa (esimerkiksi Espanja, Saksa) on konsensuaalisempi väittelyjärjestelmä ja puoliympyrän muotoiset istuntosalit. Suhteellisen edustuksen järjestelmää käytetään, missä on suurempi suuntaus käyttää puoluelistavaalijärjestelmää kuin Westminster mallin lainsäädäntöelimellä. Näiden parlamenttien valiokunnilla on taipumus olla tärkeämpiä kuin täysistunnolla. Tätä mallia kutsutaan joskus Länsi-Saksan malliksi, koska sen aikaisimmat mallit lopullisessa muodossa oli Länsi-Saksan liittopäivät (josta tuli Saksan liittopäivät Saksan yhdistymisen seurauksena).
On olemassa myös risteymämalli, semipresidentillinen järjestelmä, jossa on piirteitä sekä presidentialistisesta että parlamentaarisista järjestelmistä, esimerkkinä Ranskan viides tasavalta. Suuri osa Itä-Euroopasta on omaksunut tämän mallin 1990-luvun alusta lähtien.
Parlamentaarisen järjestelmän toteutus voi myös vaihdella riippuen siitä, että tarvitseeko hallitus parlamentin selkeän hyväksynnän muodostumiseksi ennemmin kuin vain sen hylkäämisen puuttuminen ja minkälaisten olosuhteiden vallitessa (jos ollenkaan) hallituksella on oikeus hajottaa parlamentti, kuten Jamaikalla ja monessa muussa maassa.
[muokkaa] Parlamentaarisen järjestelmän hyödyt
Jotkut uskovat, että parlamentaarisessa järjestelmässä on helpompi säätää lakia. Tämä sen takia, koska toimeenpanovalta on riippuvainen lainsäädäntövallan suorasta tai epäsuorasta tuesta ja sillä on usein lainsäädäntöelimen jäseniä. Näin ollen tämä tarkoittaisi sitä, että eksekutiivilla (puolueen tai puolueiden koalition enemmistönä lainsäädäntöelimessä) olisi enemmän ääniä tarkoituksena säätää lakia. Presidentialismissa toimeenpanija valitaan usein itsenäisesti riippumatta lainsäädäntöelimestä. Jos toimeenpanija ja lainsäädäntöelin sisältävät jäseniä täysin tai lähinnä eri poliittisista puolueista, tällöin voi tapahtua pattitilanne. Entinen Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonilla oli usein tämän kaltaisia ongelmia sillä republikaanit hallitsivat kongressia suurimman osan hänen virassaoloajasta. Kuitenkin presidentit voivat myös kohdata ongelmia heidän omasta puolueesta, kuten entinen presidentti Jimmy Carter usein kohtasi. Sen vuoksi presidentialistisen järjestelmän toimeenpanija ei välttämättä ole täysin kyvykäs toteuttamaan vaaliohjelmaansa. On ilmeistä, että toimeenpanija missä tahansa järjestelmässä (olkoon se parlamentarismi, presidentialismi tai semipresidentialismi) pääasiallisesti äänestetään virkaan hänen puolueensa vaaliohjelman perusteella. Täten voidaan sanoa, että kansan tahto pannaan toimeen helpommin parlamentaarisessa järjestelmässä.
Nopeamman lainsäädännöllisen toiminnan lisäksi parlamentarismilla on viehättäviä ominaisuuksia kansakunnille, jotka ovat etnisesti, rodullisesti tai ideologisesti hajanainen. Presidentialismissä kaikki toimeenpanovalta keskitetään yhdelle henkilölle, presidentille. Parlamentaarisessa järjestelmässä kollegiaalisine toimeenpanijoine valta on enemmän hajautunut. Vuoden 1989 libanonilaisessa Taif –sopimuksessa, jonka tarkoituksena on antaa muslimeille enemmän poliittista valtaa, Libanon siirtyi vahvan presidentin semipresidentialismista enemmän klassisen parlamentarismin kaltaiseen järjestelmään. Irak samalla lailla ylenkatsoi presidentialismia pelolla, että tällainen järjestelmä olisi sama kuin shiiojen ylivalta; Afganistanin vähemmistöt kieltäytyivät jatkamasta presidentialismin kanssa yhtä vahvasti kuin pastunin halusivat.
Voidaan myös väittää, että valta on tasaisemmin levitetty parlamentarismin valtarakenteessa. Pääministerillä on harvoin taipumus olla tärkeänä kuin hallitseva presidentti ja on taipumus olla suurempi keskittyminen puolueen äänestämiseen ja sen poliittisiin ideoihin kuin todellisen henkilön äänestämiseen.
Englannin perustuslaissa Walter Bagehot ylisti parlamentarismia sen tuottamasta vakavasta väittelystä sallien vallanvaihdoksen ilman vaaleja ja sallien vaalit milloin tahansa. Bagehot pohti Yhdysvaltain neljän vuoden vaalisäännön olevan luonnoton.
On myös Juan Linziin, Fred Riggsiin, Bruce Ackermaniin sekä Robert Dahliin liittyvä oppikunta, joka väittää parlamentarismin olevan vähemmän altis autoritaariselle romahtamiselle. Nämä oppineet korostavat, että toisen maailmansodan jälkeen kaksi kolmasosaa kolmannen maailman maista, joissa oli parlamentaristinen järjestelmä, siirtyivät menestyksekkäästi demokratiaan. Vastakohtaisesti yksikään kolmannen maailman presidentialistisista järjestelmistä ei siirtynyt menestyksekkäästi demokratiaan kokematta vallankumouksia ja muita perustuslaillisia kariutumisia. Kuten Bruce Ackermann sanoo 30:stä maasta kokeneen amerikkalaisia tarkistuksia ja tasapainoja, “Ne kaikki poikkeuksetta ovat alistuneet painajaiseen (kariutumisen) yhdesti tai kahdesti, usein toistuvasti.”
Viimeaikainen maailmanpankin tutkimus toteaa, että parlamentaristisissa järjestelmissä on vähemmän korruptiota.[1]
[muokkaa] Parlamentarismin arvostelu
Monien parlamentaarisien järjestelmien yksi tärkeimmistä arvostelunkohteista on se, että hallituksen päämiestä melkein kaikissa tapauksissa ei valita suoraan. Presidentialistisessa järjestelmässä äänestäjät tai lainsäädäntöelimestä erillään oleva kansan valitsemat valitsijamiehet valitsee presidentin suoraan. Kuitenkin parlamentaarisessa järjestelmässä lainsäädäntöelin valitsee pääministerin usein puolueen johtajiston vahvan vaikutusvallan vallitessa. Tällöin puolueen pääministeriehdokas tiedetään ennen vaalia, jolloin johtavan puolueen sisällä voi olla oma henkilövaalinsa.
Toinen parlamentarismin järjestelmän tärkeimmistä arvostelunkohteista on täsmälleen sen väitetty etu: ettei ole todellista itsenäistä elintä vastustamaan ja veto-äänestämään parlamentin säätämään lainsäädäntöä ja näin ollen ei ole olennaista lainsäädäntövallan hillitsijää. Päinvastoin vallanjaon luontaisen puutteen vuoksi jotkut uskovat, että parlamentaarinen järjestelmä voi laittaa liikaa valtaa itsenäiselle toimeenpanoelimelle, johtaen tunteeseen, että lainsäädäntö- tai tuomiovallalla on vähän toimintavapautta toimeenpanijan tarkistusten tai tasapainojen hallitsemisessa. Kuitenkin useimmat parlamentaariset järjestelmät ovat kaksikamarisia ylähuoneen suunniteltu vahtimaan alemman valtaa (josta toimeenpanija tulee).
Vaikka on mahdollista, että on vahva pääministeri, kuten Britannialla on tai jopa hallitsevat puoluejärjestelmä, kuten Japanilla on, parlamentaariset järjestelmät ovat myös joskus epävakaita. Arvostelut osoittavat Israeliin, Italiaan, Ranskan neljänteen tasavaltaan ja Weimarin Saksaan esimerkkeinä parlamentaarisista järjestelmistä, joissa vähemmistöpuolueita vaativat epävakaat koalitiot, luottamuslause äänestysten puute ja tällaisten äänestysten uhka saavat aikaan tehokkaan hallitsemisen mahdottomaksi. Parlamentarismin puolustajat sanovat, että parlamentaarinen epävakaus on seurausta suhteellisesta edustuksesta, poliittisesta kulttuurista ja erittäin hajautuneista äänestäjistä.
Entinen pääministeri Ayad Allawi arvosteli Irakin parlamentaarista järjestelmää sanoen, että puoluepohjaisen äänestyksen vuoksi “äänestäjien valtava enemmistö perustaen päätöksensä uskonnollisiin ja etnisiin kytköksiin, ei alkuperäisiin poliittisiin vaaliohjelmiin.”[2]
Vaikka Walter Bagehot ylisti parlamentarismia sallimasta vaalien tapahtuvan milloin tahansa, tarkoin määritellyn vaalikalenterin puutetta voidaan käyttää hyväksi. Joissakin brittiläisen kaltaisissa järjestelmissä hallitseva puolue voi määrätä vaalien ajankohdan, kun se tuntee menestyvänsä ja näin välttää vaalit epäsuosion aikana.
