Etelä-Afrikka

Wikipedia

Republiek van Suid-Afrika (af) Republic of South Africa (en) IRiphabliki yeSewula Afrika (nr) IRiphabliki yaseMzantsi Afrika (xh) IRiphabliki yaseNingizimu Afrika (zu) Rephaboliki ya Afrika-Borwa (nso) Rephaboliki ya Afrika Borwa (st) Rephaboliki ya Aforika Borwa (tn) IRiphabhulikhi yeNingizimu Afrika (ss) Riphabuḽiki ya Afurika Tshipembe (ve) Riphabliki ra Afrika Dzonga (ts)
lippu vaakuna
Valtiomuoto	tasavalta
Presidentti	Thabo Mbeki
Pääkaupunki	Kapkaupunki (lakiasäätävä) Pretoria (hallinnollinen) Bloemfontein (juridinen)
Muita kaupunkeja	Johannesburg (3 225 812 as.), Durban (3 100 000 as.), Port Elizabeth
Pinta-ala  – josta sisävesiä	1 219 912 km² (sijalla 24) ei merkittävästi
Väkiluku (2005)  – väestötiheys  – väestönkasvu	47 432 000 (sijalla 26) 36 / km² −0,31 % (2005)
Viralliset kielet	afrikaans, englanti, zulu, xhosa, swazi, ndebele, eteläinen sotho, pohjoinen sotho, tsonga, tswana ja venda
Valuutta	rand (R) (ZAR)
BKT (2003)  – yhteensä  – per asukas	sijalla 21 456 700 miljoonaa USD 10 700 USD
HDI (2002)	0,666 (sijalla 119)
Elinkeinorakenne	maatalous 3,6 %, palvelut 65,2 %, teollisuus 31,2 % BKT:sta
Aikavyöhyke  – kesäaika	UTC+2 ei käytössä
Itsenäisyys  – Yhdistyneestä kuningaskunnasta	31. toukokuuta 1910 itsenäiseksi dominioksi, lopullinen itsenäisyys vuonna 1931
Lyhenne Maatunnus	ZA ajoneuvot: ZA lentokoneet: ZS
Kansainvälinen suuntanumero	+27
Motto	!ke e: ǀxarra ǁke (xhosaksi: Erilaiset ihmiset yhdistyvät)
Kansallislaulu	Etelä-Afrikan kansallislaulu

Etelä-Afrikan tasavalta eli Etelä-Afrikka on tasavalta aivan Afrikan mantereen eteläisimmässä kärjessä. Sen rajanaapureita ovat Namibia, Botswana, Zimbabwe, Mosambik ja Swazimaa. Lesothon valtio sijaitsee enklaavina Etelä-Afrikan sisällä. Maan ilmasto vaihtelee alueittain. Läntisessä Kapmaassa on välimerenilmasto ja sisämaa on puoliaavikkoa, jossa sataa kesäisin. KwaZulu-Natalissa on subtrooppista vyöhykettä. Etelä-Afrikkaa voidaan pitää Afrikan mantereen suurvaltana ja sillä on alueen ylivoimaisesti suurin talous. Maa on maailman johtavia mineraalien viejiä.^[1]

Erityisesti mustat afrikkalaisnationalistit kutsuvat Etelä-Afrikkaa Azaniaksi.^[2] Muun muassa arkkipiispa Desmond Tutu ja Nelson Mandela ovat kuvanneet vuoden 1994 jälkeistä demokraattista monikulttuurillista Etelä-Afrikkaa Sateenkaarivaltioksi. ^[3]

Sisällysluettelo 1 Historia 1.1 Siirtomaakausi 1.2 Buurisodat 1.3 Apartheid 1.4 Apartheidin päättyminen 2 Maantiede 3 Luonto 4 Hallinto ja politiikka 4.1 Politiikka 4.2 Ulkopolitiikka 4.3 Provinssit 4.4 Puolustusvoimat 4.4.1 Ydinase 5 Koulutus 6 Väestö 6.1 Maasta- ja maahanmuutto 6.2 Uskonnot 6.3 Kielet 6.4 Terveys 6.5 Aids 7 Liikenne 8 Rikollisuus 9 Talous 9.1 Maatalous 10 Kehityksen haasteet 10.1 Tieto- ja viestintäteknologia kehityksessä 11 Kulttuuri 11.1 Musiikki 11.2 Kirjallisuus 11.3 Viestimet 11.3.1 Sanomalehdet 11.3.2 Televisio 11.4 Urheilu 11.5 Ruoka 11.6 Kansalliset vapaapäivät 12 Lähteet 13 Aiheesta muualla

[muokkaa] Historia

Pääartikkelit: Etelä-Afrikan historia ja Etelä-Afrikan varhaishistoria

Nykyihminen, Homo sapiens, ilmaantui noin 100 000 vuotta sitten ja runsaat 10 000 vuotta sitten laajoilla aluilla eteläisessä Afrikassa vallitsi nykyisten sanien esi-isien kulttuuri. Sanien elämänmuoto perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn ja he olivat organisoituneet noin 50–500 ihmisen kierteleviin metsästäjäryhmiin.^[4] Noin 2 200 vuotta sitten eräät san-ryhmät nykyisen Botswanan pohjoisosissa kesyttävät ensimmäiset kotieläimet ja alkavat liikkua kohti etelää. Heidän luomaansa uutta sosioekonomista järjestelmää on antropologien piirissä kutsuttu khoikhoi -metsästäjä-paimentolaisuudeksi.^[5]

Bantukieliä puhuvaa väestöä alkoi saapua Itä-Afrikasta nykyisen Transvaalin alueelle jo 300-luvulla. Nguni-tsongat, asuttivat 1500-luvulla jo suurta osaa nykyisestä Etelä-Afrikasta, kuten Natalin rannikkoalueita ja sotho-tswanat Oranje- ja Vaaljoen yhtymäkohdan pohjoispuolta. Maan eteläisimpään osaan he eivät kuitenkaan olleet levittäytyneet, vaan siellä asuivat edelleen ainoastaan khoikhoi- ja san-kansat, ja alue oli hyvin harvaan asuttua. 1700-luvulle tultaessa nguni-tsongat olivat jakautuneet lukuisiin pienempiin etnisiin ryhmiin kuten zuluihin, xhosiin ja swazeihin. ^[6]

[muokkaa] Siirtomaakausi

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan siirtomaahistoria

Ensimmäiset buurit asettuivat Hyväntoivonniemelle nykyisen Kapmaan alueelle vuonna 1652. Siirtokunta kasvoi vuosisadan loppuun mennessä 15 000 ihmiseen ja sen pinta-ala laajeni vielä nopeammin. Monet siirtokuntalaiset myös muuttivat sanien ja khoiden asuttamaan sisämaahan. Siirtolaiset kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa ja vuosien 1785–1795 välisenä aikana näissä kahakoissa kuoli 2 000 san-heimoon kuulunutta miestä ja naista ja lisäksi 700 joutui orjuuteen. ^[7]

Vuonna 1795 britit valloittivat Kapmaan strategiseksi tukikohdaksi ranskalaisia vastaan hallitakseen meritietä itään.^[8]

Vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria Suurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan, joka voortrekkerien näkemyksen mukaan ei ollut tarjonnut heille tarvittu turvaa xhosia vastaan ja oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa sekä oli kieltänyt orjakaupan Kapmaassa.^[9]

1700-luvun lopulla pohjoisten ngunien keskuudessa syntyi poliittisia levottomuuksia liiallisen väestönkasvun ja kaupallisen kilpailun seurauksena. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. "Mustaksi Napoleoniksi" kutsutun Shaka Zulun johdolla syntyikin vahva zuluvaltio.^[10] 1820-luvun puoleen väliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä.^[11]

Shakan valloituksia pakoon lähti suuri joukko väestöä, joka muodosti niin sanotun mfecaneliikkeen (suom. hajoaminen) ja jonka vaikutukset tuntuivat Keski- ja Itä-Afrikassa saakka. Eri banturyhmien valtiollinen kehitys nopeutui ja Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia kuten Ndebele ja Gaza sekä edelleen olemassa olevat Besotho (nykyinen Lesotho) ja Swazi (nykyinen Swazimaa).^[10] Mfecanen aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi 1830-luvulta alkaen ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan".^[8]

[muokkaa] Buurisodat

Pääartikkelit: Buurisodat ja Etelä-Afrikan unioni

Britit pakkoliittivät Transvaalin siirtokuntaansa 1877. Buurit protestoivat pakkoliittämistä nousemalla kapinaan 1880 joulukuussa. Majuba Hillin taistelussa usean buurijoukot löivät brittiläiset joukot, jotka kärsivät kovia tappioita. William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoitti aselevon 6. maaliskuuta. Lopullisen rauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa.

Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta. Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Afrikaanerit hermostuivat uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden. Transvaal antoi vuonna 1899 uhkavaatimuksen, joka johti sotaan. Oranje liittyi tuolloin Transvaaliin. Hyvin alkaneesta sissisodasta huolimatta buurit joutuivat vuonna 1902 antautumaan brittijoukoille. Kärsimästään tappiosta huolimatta he onnistuivat säilyttämään ominaisen kielensä ja kulttuurinsa, ja kykenivät saamaan poliittista vaikutusvaltaa.

Etelä-Afrikan unioni syntyi vuonna 31. toukokuuta 1910 neljän Ison-Britannian siirtomaan (Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion) yhdistyessä uudeksi itsenäiseksi brittiläiseksi dominioksi. Maan ensimmäisen keskeisiä poliittisia kysymyksiä olivat Lounais-Afrikan (nykyinen Namibia) siirtyminen Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan ja mustien ja valkoisten välisen aseman järjestäminen maan kaupungeissa.^[12] Hallitus pyrki ratkaisemaan näitä kysymyksiä vuoden 1911 kaivos- ja työlailla (Mines and Works Act), joka kielsi afrikkalaisilta suurimman osan korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille.^[13]

Vuonna 1931 Etelä-Afrikka sai Westminsterin säädöksellä lopullisesti itsenäisen valtion aseman, mutta jäi edelleen Kansainyhteisön jäseneksi. Vuonna 1961 maa erosi Kansainyhteisöstä, mutta liittyi siihen takaisin vuonna 1994.

1930-luvun aikana afrikaanerinationalismiksi kutsuttu etno-nationalistinen ideologia voimistui ja sen keskeiseksi toteuttajaksi nousi Kansallispuolueesta eronnut Daniel François Malanin perustama Puhdasoppinen kansallispuolue (afrikaansiksi Gesuiverde Nasionale Party, GNP).^[14] Toisen maailmansodan alla afrikaanerit ajautuivat riitaan Etelä-Afrikan osallistumisesta sotaan. Vuonna 1939 pääministeriksi noussut Jan Smuts vei maan kuitenkin sotaan Ison-Britannian rinnalle.^[14]

[muokkaa] Apartheid

Pääartikkeli: Apartheid

Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin uudelleen yhdistynyt kansallispuolue lähti kampanjoimaan uuden apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita kuten Swart gewar (musta vaara) ja Die kaffer op sy plek (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla.^[15]

Apartheid-järjestelmä kehitettiin 1950-luvun aikana säätämällä lukuisia eri lakeja. Nämä lait liittyivät yleensä johonkin akuuttiin valkoista ylivaltaa uhanneeseen tilanteeseen, eikä niiden yhteisvaikutuksia ollut mietitty. Tämän vuoksi lait aiheuttivat lukuisia ei-toivottuja vaikutuksia ja ristiriitoja, jotka alkoivat ilmetä enenevässä määrin 1960-luvun kuluessa. Esimerkiksi bantuopetuksen tarkoituksena oli tuottaa kuuliaisia afrikkalaisia työläisiä, jotka oli opetettu uskomaan, etteivät he ansainneet yhteiskunnassa kuin palvelijan roolin. Sen sijaan se tuottikin nuoria aktivisteja, jotka ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään menetettävää vastustaessaan hallitusta väkivaltaisesti. Apartheid-järjestelmän keskeinen piirre oli niin sanottu "suurapartheid". Siinä eri roturyhmille pyrittiin luomaan omat itsenäiset kotimaansa, joissa niiden oli määrä "kehittyä itsenäisesti". Etelä-Afrikkaan perustettiin kymmenen mustien kotimaata eli bantustania. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan.

[muokkaa] Apartheidin päättyminen

Pääartikkelit: Apartheid-järjestelmän purkaminen ja Etelä-Afrikka apartheidin jälkeen

ANC: ja muiden järjestöjen vastarinta apartheid-politiikkaa kohtaan kasvoi vuosikymmenien aikana ja lopulta maa ajautui pattitilanteeseen, jossa musta oppositio ei kyennyt voimatoimin kaatamaan valkoista hallitusta, mutta hallitus ei myöskään onnistunut hävittämään oppositiota. Vuonna 1989 maan presidentiksi noussut Frederik de Klerk katsoi, että ulko- ja sisäpoliittinen tilanne vaati neuvottelujen aloittamista apartheidia vastustaneiden järjestöjen kanssa. Hän uskoi, että neuvotteluteitse olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos silloin, kun ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti.^[16] Lähes kolme vuotta jatkuneiden neuvottelujen jälkeen eri osapuolten onnistui luoda sovitteluratkaisu vallanjaosta ja vaalien ajankohdasta. Neuvottelujen aikana poliittinen väkivalta maassa lisääntyi valkoisten, etupäässä afrikaanerinationalististen äärioikeistolaisten liikkeiden ja Inkatha-vapauspuolueen toiminnan vuoksi.

Vuonna 1994 maassa pidettiin vaalit, joihin saivat ensimmäistä kertaa osallistua kaikki etniset ryhmät. Vaaleissa maan johtoon nousi ANC:n johtama koalitio. ANC sai 62,7 % vaaleissa annetuista äänistä, joka jäi hiukan alle perustuslain muuttamiseksi vaaditusta 2/3 enemmistöstä. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 % kannatuksella. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi.^[17] Maan kansalliskokouksen puhemieheksi valittiin Frene Ginwala.^[18]

Vuonna 1995 kansallisen yhtenäisyyden hallitus nimitti Totuuskomission (engl. Truth and Reconciliation Commission,TRC) selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan.^[19] Totuuskomissiota pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa.^[20] Totuuskomission puheenjohtajana toimi Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispa Desmond Tutu.

[muokkaa] Maantiede

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan maantiede

Keskimääräinen lämpotila (°C)
kaupunki	kesä	talvi
Kapkaupunki	20,0	12,6
Durban	23,6	17,0
Johannesburg	19,4	11,1
Pretoria	22,4	12,9
Lähde: Lew Leppan: The South African Book of Records. Cape Town, Don Nelson, 1999.

Etelä-Afrikka sijaitsee Afrikan mantereen eteläkärjessä. Sen rantaviiva on yli 2 500 km pitkä ja ulottuu Namibian aavikolta Atlantin valtamereltä Mosambikin subtrooppiselle alueelle Intian valtameren rannalle. Matala rannikkokaistale on suurimmalta osalta kapea ja sen takana kohoaa vuoristoinen alue, joka erottaa rannikon sisämaan ylängöltä. Paikoittain, erityisesti KwaZulu-Natalin provinssissa rannikkoalanko on laajempi.^[21]

Etelä-Afrikan ilmasto vaihtelee paljon alueittain. Sisämaan suuri Karoon tasanko on kuivaa aroa ja se muuttuu luoteeseen mentäessä hitaasti Kalaharin autiomaaksi. Maan lounaisosissa on välimerenilmasto sateisine talvineen ja kuumine, kuivine kesineen.^[21]

Maan Atlantin-puoleisella merialueella kulkee kylmä Etelämantereelta lähtöisin oleva Benguelavirta, jonka plankton ylläpitää rikkaita kalavesiä. Itärannikolla kulkee puolestaan lämmin Mosambikin ja Agulhasin merivirrat. Merivirroilla on merkittävä osuus maan ilmaston muodostumisessa.^[21] Maan tärkeimmät joet ovat Limpopojoki Zimbabwen vastaisella rajalla sekä Oranjejoki ja sen sivujoki Vaal, joka virtaa lännestä itään ja laskee Atlanttiin Namibian rajalla. Oranjejoen merkitys muun muassa maanviljelylle maan kuivassa keskiosassa on suuri.^[21]

Etelä-Afrikan maaperä on poikkeuksellisen vanhaa ja mineraalirikasta. Maan perustus oli jo osa Gondwana-mannerta, joka 100–300 miljoonaa vuotta sitten hajosi lukuisiin osiin muodostaen uusia mantereita kuten Afrikan. Tätä seuranneiden vuosimiljoonien aikana geologiset, tektooniset ja vulkaaniset prosessit sekä eroosio muovasivat Etelä-Afrikan nykyisen kaltaiseksi.^[21] Etelä-Afrikan mineraalimuodostelmista merkittävimpiä ovat kultaa sisältävä Witwatersrandin kvartsiitti, platinaa sisältävä Bushveldin magmakivikompleksi sekä Karoon sedimenteistä muodostuneet hiilivarat.^[22]

[muokkaa] Luonto

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan luonto

Etelä-Afrikassa on viisi erilaista kasvillisuusvyöhykettä: fynbos, metsä, karoo, heinikko ja savanni. Fynbosin kasvillisuusvyöhyke sijaitsee maan lounaisosissa ja sen lajisto koostuu pääasiassa kanervoista, proteoista ja ruohomaisista restionaceae-lahkoon kuuluvista kasveista.^[23]

Vaikka Etelä-Afrikassa kasvaa yli tuhat kotoperäistä puulajia, ovat suuret puut varsin harvinaisia monissa maan osissa. Maassa on kuitenkin laajoja metsiä Knysna-Tsitsikamman alueella ja Mpumalangan ja Limpopon provinssien koillisosissa, jossa puusto koostuu käpypalmuista. Maan pohjoisosissa kasvaa myös apinanleipäpuita.^[23]

Etelä-Afrikan kotoperäisistä eläimistä tunnetuimpia ovat niin sanottu "big five": elefantti, leijona, sarvikuono, leopardi ja vesipuhveli, jotka elävät bushveld- ja savannialueilla. Suurista kissaeläimistä leijonan levinneisyysalue rajoittuu lähes yksinomaan maan kansallispuistoihin, mutta leopardeja tavataan suuremmalla alueella, mukaan lukien eteläisessä Kapmaassa ja maan pohjoisosissa. Gepardin kanta on varsin pieni ja rajoittuu maan pohjoisimpiin osiin ja luonnonpuistoihin. Etelä-Afrikassa esiintyy noin 850 lintulajia, joista noin 50 on kotoperäisiä. Tunnetuimpia lintulajeja ovat strutsi, joita esiintyy lähes koko maassa, sarvinokat, kurjet, useat kotka- ja korppikotkalajit.^[24]

Etelä-Afrikan rannikkovesillä esiintyy kahdeksaa eri valaslajia. Niistä yleisimmin havaittu on mustavalas, joka poikii rannikon lahdenpoukamissa. Laji metsästettiin aikoinaan lähes sukupuuttoon, mutta suojelun myötä sen kanta on vahvistunut. Maan aluevesillä esiintyy yli 2 000 kalalajia eli 16 % kaikista maailman kalalajeista. Kaupallisesti merkittävimpiä kaloja ovat sardiinit ja kummeliturskat.^[24]

[muokkaa] Hallinto ja politiikka

Etelä-Afrikka on perustuslaillinen demokratia, jolla on kolmiportainen hallintomalli ja itsenäinen oikeuslaitos. Hallinto on jakautunut kansalliseen, provinssi- ja paikallistasoon. Sekä kansallisesti, että provinssitasolla toimii myös perinteisten afrikkalaisten johtajien neuvoa-antavia elimiä. Maan kaksikamarinen parlamentti sijaitsee Kapkaupungissa. Kansalliskokous (engl. National Assembly) koostuu 350–400 vaaleilla valitusta edustajasta, jotka valitaan viisivuotiskausiksi. Sen nykyinen puhemies on Baleka Mbete. Kansalliskokouksessa eri poliittisten puolueiden paikkaluku on suhteessa puolueen vaaleissa saamaan äänimäärään. Maan toisissa demokraattisissa vaaleissa vuonna 1999 suurimmaksi ryhmäksi nousi ANC, joka sai 266 paikkaa. Demokraattinen puolueen edustajia oli 38 ja Inkatha-vapauspuoluen 34.^[25]

Parlamentin toinen kamari on Provinssien neuvosto (engl. National Council of Provinces), joka koostuu 54:stä pysyvästä jäsenestä ja 34:stä erityisdelegaatista. Jokainen maan provinssi lähettää neuvostoon 10 edustajaa, joista kuusi on pysyviä jäseniä ja 4 erityisdelegaatteja joita johtaa provinssin päämies tai päämiehen nimittämä provinssin lakiasäätävän neuvoston jäsen. Neuvoston työskentelyyn saavat osallistua myös paikallishallinnon edustajat. He eivät kuitenkaan saa äänestää.^[25]

Etelä-Afrikan valtionpäämies on presidentti, jonka Kansalliskokous valitsee keskuudestaan. Presidentti johtaa myös hallituksen työskentelyä ja hänen toimikautensa on rajoitettu kahteen. Hallitus koostuu presidentistä, varapresidentistä ja 25:stä ministeristä. Presidentti nimittää varapresidentin ja ministerit ja voi myös erottaa heidät. Vain kaksi ministeriä voidaan valita kansalliskokouksen ulkopuolelta.^[25]

Lakiesityksiä kansalliskokoukselle voivat ehdottaa ministerit ja varaministerit tai kansalliskokouksen komitean jäsenet. Kansalliskokous voi käsitellä kaikkia lakialoitteita. Provinssien neuvostossa lakiehdotuksia voivat tehdä sen jäsenet tai komiteat ja lait voivat liittyä vain tiettyihin perustuslain määrittelemiin asioihin. Kansalliskokouksen hyväksymät lakiehdotukset lähetetään provinssien neuvoston käsittelyyn, joka voi hylätä lain tai ehdottaa siihen muutoksia. Näissä tapauksissa kansalliskokouksen täytyy käsitellä laki uudelleen ja voi halutessaan ohittaa provinssien neuvoston 2/3:n enemmistöllä.^[25]

Perustuslain muutokset vaativat 2/3:n enemmistön kansalliskokouksessa ja kuuden provinssin tuen provinssien neuvostossa. Perustuslain ensimmäisen luvun, jossa määritellään valtion perusarvot, muuttaminen vaatii 75 % enemmistön.^[25]

[muokkaa] Politiikka

Etelä-Afrikkaa on vuoden 1994 ensimmäisistä vapaista vaaleista lähtien hallinnut ANC:n johtama koalitio, jolla on enemmistö kansalliskokouksessa ja joka hallitsee kahdeksaa maan yhdeksästä provinssista. ANC:n on onnistunut kasvattamaan suosiotaan: vuoden 1994 vaaleissa sen kannatus oli 62,7 %, vuoden 1999 vaaleissa 66,35 % ja vuoden 2004 vaaleissa 69,69 %.^[26] Maan parlamentissa on kuitenkin edustettuna 16 eri puoluetta.^[27] Nelson Mandelan jätettyä politiikan ennen vuoden 1999 vaaleja, maan presidentiksi nousi Thabo Mbeki, joka uudelleenvalittiin vuonna 2004. Koska presidentin toimikaudet on rajoitettu kahteen, tulee maan johtaja vaihtumaan vuoden 2009 vaalien yhteydessä.^[28]

ANC:n tärkeimmät liittolaiset ovat olleet ammattiyhdistysliike COSATU ja Etelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP), joka on osallistunut maan parlamenttivaaleihin ANC:n ehdokaslistoilta. Liittolaisten välisiin suhteisiin on viimeisten vuosien aikana muodostunut jännitteitä, kun COSATU ja SACP ovat vaatineet suurempaa vaikutusvaltaa päätettäessä maan makroekonomisesta politiikasta. Toistaiseksi liittolaisia yhdistävät tekijät ovat olleet kuitenkin tärkeämpiä kuin erimielisyydet ja koalitio tullee jatkamaan toimintaansa tulevaisuudessakin.^[29]

Maan keskeiseksi oppositiopuolueeksi on noussut kesäkuussa 2000 perustettu Demokraattinen allianssi (DA), joka syntyi Demokraattisen puolueen ja Uuden kansallispuolueen liitosta. DA:n puheenjohtaja toimi kevääseen 2007 asti demokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tony Leon. DA on pyrkinyt kasvattamaan suosiotaan maan mustan väestön keskuudessa, mutta ei ole toistaiseksi onnistunut. Sen kannattajakunta tulee pääasiassa valkoisesta keskiluokasta.^[29]

Etelä-Afrikan politiikka on vuuoden 1994 jälkeen ollut maltillista. Valkoiset oikeistopuolueet kuten konservatiivinen puolue ja avoimen rasistinen Afrikaner Weerstandsbeweging (AWB) ovat marginalisoituneet. Afrikaanerinationalistinen, buurien Volkstaatin perustamista ajava Vapausrintama plus ei myöskään ole onnistunut hankkimaan merkittävää kannatusta. Myös panafrikkalainen PAC on menestynyt vaaleissa huonosti.^[29]

[muokkaa] Ulkopolitiikka

Apartheid-hallinnon aikana Etelä-Afrikan ulkopolitiikan keskeisin tavoite oli puolustaa ja suojella valkoisten ylivaltaa ylläpitämää poliittista järjestelmää. Tämän politiikan seurauksena maa joutui syrjään kansainvälisestä politiikasta ja päätyi lopulta niin sanottuun "eristyksen diplomatiaan". Vuoden 1994 vaalien jälkeen tilanne muuttui ja maa otti keskeisen roolin Afrikan politiikassa. Mandelan mukaan uuden ulkopolitiikan luominen oli avainasemassa uuden ja vauraan maan rakentamisessa.^[30]

Etelä-Afrikan uusi ulkopolitiikka korostaa Afrikan mantereen keskeistä merkitystä ja Etelä-Afrikan merkitystä maanosan poliittisessa ja taloudellisessa tulevaisuudessa. Thabo Mbekin hallinto on toteuttanut tätä politiikka muun muassa SADC:n (engl. Southern African Development Community) kautta. Maa liittyi myös vuonna 1994 Afrikan yhtenäisyysjärjestöön. Se on myös pyrkinyt aktiivisesti osallistumaan mantereen kriisien sovitteluun muun muassa Burundissa ja Zairessa. Vaikka Etelä-Afrikka on pyrkinyt kansainvälisesti edistämään ihmisoikeuksia ja demokratiaa on se joutunut kuitenkin reaalipoliittisista syistä tinkimään idealismistaan. Se ei esimerkiksi ole halunnut sekaantua Zairen ja Nigerian kriiseihin turvatakseen hyvät suhteensa näihin maihin ja se on tunnustanut kommunistisen Kiinan Taiwanin sijaan taloudellisista syistä.^[30] Viime aikoina Etelä-Afrikaa on kritisoitu sen haluttomuudesta puuttua Zimbabwen pahenevaan kriisiin ja presidentti Robert Mugaben hallintoon.^[31]

[muokkaa] Provinssit

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan provinssit

Ennen vuotta 1994 Etelä-Afrikassa oli Etelä-Afrikan unionin mukaiset neljä provinssia: Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion aikaisemmat buuritasavallat sekä vanhat brittien Natalin ja Kapmaan siirtokunnat. Suurapartheid-politiikan perusteella maahan perustettiin lisäksi kymmenen mustien "kotimaata" eli bantustania.^[32]

Apartheidin jälkeen bantustanin liitettiin takaisin Etelä-Afrikkaan ja maa jaettiin yhdeksään uuteen provinssiin: Eastern Cape, Free State, Gauteng, KwaZulu-Natal, Mpumalanga, Limpopo, Northern Cape, North West ja Western Cape. Provinssit ovat kooltaan hyvin erilaisia. Pienin, mutta väkirikas Gauteng on pinta-alaltaan vain 42 859 km² ja suurin, kuiva ja harvaan asuttu Northern Cape 965 778 km². Pinta-alaltaan kolmanneksi pienin provinssi KwaZulu-Natal on väestöltään suurin ja Gauteng toiseksi väkirikkain.^[32] Provinssit eroavat myös kielellisesti. Eastern Capen väestöstä 80 % puhuu xhosaa ja KwaZulussa sama osuus puhuu zulua. Afrikaans on puhutuin kieli Kapkaupungissa ja sen ympäristössä.^[32]

Jokaisella provinssilla on oma aluehallinto, jossa lakiasäätävää valtaa käyttää parlamentti ja toimeenpanovalta on toimeenpanevalla neuvostolla ja provinssin päämiehellä. Provinssien parlamenttien koko vaihtelee 30:stä 50:neen henkeen ja jäsenet valitaan viisivuotiskausiksi. Provinssin päämiehen toimikaudet on rajattu kahteen. Päämies nimittää toimeenpanevan neuvoston jäsenet, jotka toimivat provinssin hallituksena.^[32]

Provinssi	Aikaisemmat provinssit ja bantustanit	Pääkaupunki	pinta-ala (km²)	väkiluku (2001)
Eastern Cape	Kapmaa, Transkei, Ciskei	Bhisho	169 580	6 436 761
Free State	Oranjen vapaavaltio, QwaQwa	Bloemfontein	129 480	2 706 776
Gauteng	Transvaal	Johannesburg	17 010	8 837 172
KwaZulu-Natal	Natal, KwaZulu	Pietermaritzburg	92 100	9 426 018
Limpopo	Transvaal, Venda, Lebowa, Gazankulu	Polokwane	123 900	5 273 637
Mpumalanga	Transvaal, KwaNdebele, KaNgwane, Bophuthatswana, Lebowa	Nelspruit	79 490	3 122 994
Northern Cape	Kapmaa	Kimberley	361 830	822 726
North West	Transvaal, Kapmaa, Bophuthatswana	Mafikeng	116 320	3 669 349
Western Cape	Kapmaa	Kapkaupunki	129 370	4 524 335
Yhteensä			1 219 080	44 819 768

[muokkaa] Puolustusvoimat

Etelä-Afrikan kansalliset puolustusvoimat (engl. South Africa National Defence Force, SANDF) koostuvat neljästä aselajista: armeijasta, ilmavoimista, merivoimista sekä lääkintäpalveluista ja sen päämaja sijaitsee Pretoriassa. SADF:n komentajana toimi puolustusvoimien komentaja, jonka presidentti nimittää jostain neljästä aselajista. Puolustusvoimien komentajan esimiehenä toimii puolustusministeri.^[33]

Etelä-Afrikan puolustusmenot lähes kymmenkertaistuivat vuosien 1975–1989 välisenä aikana noi 1 miljardista randista 9,4 miljardiin randiin. Dollareilla mitattuna se pysyi kuitenkin kutakuinkin vakiona. Puolustusmenot olivat 1980-luvulla keskimäärin 16,4 % valtion menoista. 1990-luvun puoleen väliin tultaessa puolustusmenot olivat laskeneet jo alle 3 %:iin bruttokansantuotteesta ja alle 10 %:iin valtion menoista.^[33]

1990-luvun puolessa välissä maan armeija koostui 95 000 entisen SADF:n (engl. South Africa Defence Force) ja bantustanien puolustusvoimien sotilaasta ja 27 000 entisten vastarintaliikkeiden taistelijasta. Näiden joukkojen integroimisesta syntyivät maan uudet kansalliset puolustusvoimat.^[33] Vuoteen 2001 mennessä puolustusvoimien uudelleenorganisointi oltiin saatu päätökseen ja puolustusvoimiin jäi 87 000 virkaa.^[34]

[muokkaa] Ydinase

Tiedustelutietojen perusteella tiedetään apartheid-hallinnon tehneen 1970-luvulla ydinaseyhteistyötä Israelin kanssa. Yhdysvaltojen viranomaisten mukaan sen keskustiedustelupalvelulla CIA:lla on todisteet Israelin ja Etelä-Afrikan laajasta yhteistyöstä ohjus- ja rakettiteknologian alalla. CIA:n tietojen mukaan kesäkuussa vuonna 1980 Israel ja Etelä-Afrikka toteuttivat myös yhteisen ydinkokeen. Ennen koetta Etelä-Afrikassa oli vieraillut suuri joukko israelilaisia ydinfyysikoita, insinöörejä ja sotilasvirkailijoita. Sekä Israel että Etelä-Afrikka kielsivät väitteet.^[35] Etelä-Afrikka on myöhemmin luopunut ydinaseohjelmasta ja tuhottuaan pienen ydinasevarastonsa liittyi ydinsulkusopimukseen vuonna 1991.

[muokkaa] Koulutus

Etelä-Afrikassa on 12,3 miljoonaa opiskelijaa, 386 000 opettajaa ja 26 292 koulua, joista 1 098 on yksityisiä. Koulusta 6 000 lukioita ja loput peruskouluja. Valtion rahoittamissa kouluissa opettaja-oppilassuhde on noin 32,6 oppilasta opettajaa kohden kun yksityiskouluissa luku on 17,5.^[36]

Etelä-Afrikan koulujärjestelmä (engl. National Qualifications Framework, NQF) koostuu kolmesta oppiasteesta: perusopetus ja -koulutus, jatko-opinnot ja -koulutus sekä korkein opetus ja koulutus. Kouluopetus kestää 13 vuotta 0-luokasta 13:een luokkaan, joista perusopetukseen kuuluvat luokat 0–9. Kaikki 7–15-vuotiaat ovat oppivelvollisia. Jatko-opetus ja -koulutus tapahtuu luokilla 10–12 ja sisältää myös ammatteihin ohjaavaa koulutusta, jota tarjoavat muun muassa tekniset oppilaitokset ja yksityiset koulut. Korkeimpaan opetukseen kuuluu yliopisto-opinnot ja -jatko-opinnot aina tohtorintutkintoon asti. Etelä-Afrikassa on 24 korkeakoulua ja niissä yli miljoona opiskelijaa. Etelä-Afrikkalaiset yliopistot saavat rahoitusta valtiolta, mutta ovat autonomisia.^[36]

Koulutuksen osuus valtion menoista on lähellä 20 %:ia. Mittavalla rahoituksella on pyritty korjaamaan 40 vuoden apartheid-hallinnon aiheuttamia vahinkoja. Apartheidin aikana Etelä-Afrikan koulujärjestelmä oli räikeän epäoikeudenmukainen. Valkoisen Etelä-Afrikan koulut olivat länsimaista tasoa ja koulutus niissä oli ilmaista ja pakollista. Mustien kouluista 30 %:ssa ei ollut sähköä, 25 %:sta puuttui vesijohto ja vain puolessa oli viemäröinti. Kolmasosa mustien koulujen opettajista oli epäpäteviä. Mustille, intialaisille ja värillisille koulutus myös maksoi eikä se ollut pakollista. Hallitus käytti mustien koulutukseen 1970-luvulla varoja henkeä kohden vain 10 % valkoisiin koululaisiin käytetyistä varoista.^[37] Alkuasukasasian ministerin Hendrik Verwoerdin mukaan afrikkalaisille tuli opettaa heidän omaa kulttuuriperinnettään, ja koulujärjestelmän "tulee valmentaa ja opettaa ihmisiä heidän elämänsä mahdollisuuksien mukaisesti". Hallitus sääteli bantukoulutuksen sisältöä, ja koulukirjat sisälsivät yleisesti sellaisia lauseita kuin "Kafferi on varastanut veitsen, tämä kafferi on laiska".^[38]

Koulutuksen kannalta vaikeimmat ongelmat ovat keskittyneet köyhään maaseutuun erityisesti Eastern Cape ja KwaZulu-Natalin provinssien alueella. Vauraampien Gautengin ja Western Capen koulut ovat yleensä paremmin varusteltuja. Lukutaidottomia yli 15-vuotiasta on noin 24 % (yhteensä 6–8 miljoonaa ihmistä). Valkoisista 65 % ja intialaisista 40 % on käynyt vähintään lukiotasoisen koulutuksen kun vastaava osuus mustasta väestöstä on 14 ja värillisistä 17 %.^[36]

[muokkaa] Väestö

Väestötiedot vuonna 2007[39]
Ikärakenne	0–14-vuotiaita 29,1 % 15–64-vuotiaita 65,5 % yli 64-vuotiaita 5,4 %
Mediaani-ikä	24,3 vuotta
Väestönkasvu	-0,46 %
Syntyvyys	17,94 / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus	22,45 / 1 000 henkilöä
Lapsikuolleisuus	54,99 / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto	-0,08 / 1 000 henkilöä
Eliniänodote	keskiarvo: 42,45 vuotta miehet: 43,21 vuotta naiset: 41,66 vuotta
HIV:n levinneisyys aikuisväestössä	21,5 %
Lukutaitoisia	86,4 % väestöstä

79 % eteläafrikkalaisista on mustia, jotka jakautuvat useisiin eri kansoihin ja heimoihin. Valkoisia on 9,6 %, he ovat lähinnä hollantilaisten, ranskalaisten, saksalaisten ja brittien siirtolaisten jälkeläisiä. 8,9 % kuuluu värillisiin, jotka ovat 1600–1800-luvuilla maahaan tuotujen orjien, alkuperäisten xhosien ja hollantilaisten uudisasukkaitten jälkeläisiä. Aasialaissukuiset ovat pääasiassa intialaisten sokeriplantaaseille tuotujen työläisten jälkeläisiä, heitä on 2,5 % lähinnä KwaZulu-Natalin provinssissa.^[39] Suurimmat mustat kansat ovat zulut (21 %), xhosat (17 %) ja sothot (15 %).^[40]

[muokkaa] Maasta- ja maahanmuutto

Vaikka Etelä-Afrikka rajoittaa maahan otettavien siirtolaisten määrää turvatakseen omien, erityisesti vähemmän koulutettujen kansalaistensa työllistymisen, on siirtolaisuus maahan kasvanut tasaisesti. Vuonna 2003 maahan muutti 10 500 ihmistä, mikä edusti 39 %:n kasvua edellisestä vuodesta. Suurimmat siirtolaisryhmät olivat nigerialaiset ja britit.^[41]

Virallisen siirtolaisuuden lisäksi Etelä-Afrikassa arvioidaan olevan 2–8 miljoonaa laitonta siirtolaista. Laittoman siirtolaisuuden tärkeimpänä syynä on maan lähialueita nopeampi talouskasvu. Etelä-Afrikkaan saapuu laittomia siirtolaisia erityisesti Mosambikista, Lesothosta, Angolasta ja Zimbabwesta. Ilmiötä on voimistanut myös Mosambikin ja Angolan sisällissodat, joiden seurauksena miljoonia ihmisiä on joutunut pakolaisiksi. Laiton siirtolaisuus on vaikeuttanut maan hallituksen pyrkimyksiä parantaa kansalaistensa elinoloja. Siirtolaiset ovat myös vaikeuttaneet maan aids tilannetta ja lisännyt rikollisuutta.^[42]

Monet eteläafrikkalaiset ovat myös päätyneet muuttamaan ulkomaille. Suuria maastamuuttoaaltoja tapahtui erityisesti vuosina 1977, 1986 ja 1994. Vuoden 1994 jälkeen maastamuutto on hitaasti vähentynyt. Eniten ihmisiä on muuttanut Isoon-Britanniaan. Maastamuuton keskeinen vaikutin on Euroopan ja Pohjois-Amerikan koulutetulle työvoimalle tarjoama korkeampi tulotaso. Muita maahanmuuttoon vaikuttimia ovat maan rikollisuus ja turvattomuus ja muut sosiaaliset kysymykset.^[43] Tämä aivovuodoksi kutsuttu trendi on koettu ongelmaksi, koska maasta on esimerkiksi muuttanut lähes 17 000 korkeasti koulutettua, joka edustaa noin 1 % maan koko teknologiatyövoimasta.^[41] Etelä-Afrikasta on vuoden 1994 jälkeen muuttanut pois noin 400 000, pääosin Etelä-Afrikan ja Britannian kaksoiskansalaisuuden omaavaa henkeä maan noin viidestä miljoonasta valkoisesta.^[44]

[muokkaa] Uskonnot

Valtaosa eteläafrikkalaisista on kristittyjä. Suurin kristillinen kirkko on Siionin kristityt (engl. Zion Christian Church), johon kuuluu 11,1 % väestöstä. Siionin kristillisyys on eteläafrikkalainen, erityisesti zulujen ja swazien suosima protestanttinen kristillinen kirkko, jonka juuret ovat lähetystyössä ja joka sai alkuvaiheessa paljon vaikutteita yhdysvaltalaiselta Christian Catholic Apostolic Churchilta. Kirkolle tunnusomaisia piirteitä ovat ihmeparantuminen ja kielilläpuhumisen karismaattinen lahja.^[45][39]

Helluntaiseurakuntiin kuuluu 8,2 %, katoliseen kirkkoon 7,1 % ja metodisteihin 6,8 %. Afrikaanerien pääuskonto on reformoitu kirkko. Niin sanottuihin afrikaanerikirkkoihin kuuluvat Nederduitse Gereformeerde Kerk, Nederduitse Hervormde Kerk ja Gereformeerde Kerk.^[46]. Anglikaaniseen kirkkoon kuuluu 3,8 % ja muihin kristillisiin yhteisöihin 36 % väestöstä. Muslimeja on 1,5 % ja mihinkään järjestäytyneeseen uskontoon kuulumattomia 15,1 %.^[39] Suurin osa näistä harjoittaa perinteisiä afrikkalaisia uskontoja, joille yhteinen piirre on esi-isien kunnioitus. Monet ihmiset myös yhdistävät kristillisiä ja perinteisten uskontojen perinteitä.^[47]

Tärkeä eteläafrikkalaisen kristillisyyden piiristä noussut teologinen liike on maan vapautuksen teologian kaltainen kontekstuaalinen teologia. Se sai alkunsa 1970-luvun puolessa välissä vastauksena apartheidiin ja dialogista latinalaisamerikkalaisen esikuvansa kanssa. Kontekstuaalinen teologia korostaa raamatullista oikeudenmukaisuuden tematiikkaa ja sen tärkeimpiä edustajia ovat maan mustien ja värillisten kirkot. Liike oli erityisen voimakas apartheid-hallinnon aikana, mutta on vaikuttanut myös vuoden 1994 jälkeen.^[48]

Etelä-Afrikan perustuslaki takaa uskonnonvapauden, ja oikeus toteutuu yleisesti myös käytännössä. Maassa ei ole virallista valtionuskontoa, vaikka kristityt ovat maan suurin uskonnollinen ryhmä. Keskeisissä asemissa hallinnossa olevat ihmiset kuuluvat useisiin eri uskontoihin kuten kristinuskoon, islamiin tai juutalaisuuteen. Uskontojen väliset suhteet maassa ovat myös yleisesti hyvät ja maassa on virallisia ja epävirallisia ekumeenisia yhteyksiä eri kirkkokuntien välillä. Suurin ekumeeninen järjestö on Etelä-Afrikan kirkkojen neuvosto (engl. South African Council of Churches, SACC), johon kuuluvat muun muassa metodistit, anglikaanit sekä eri luterilaiset ja presbyteerikirkot.^[47]

[muokkaa] Kielet

Vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan Etelä-Afrikassa äidinkielenä puhuttujen kielten osuudet väestöstä^[39]

kieli	osuus väestöstä
zulu	23,8 %
xhosa	17,6 %
afrikaans	13,3 %
pohjoissotho	9,4 %
englanti	8,2 %
tswana	8,2 %
sesotho	7,9 %
tsonga	4,4 %
muut kielet	7,2 %

Englanti on maan tärkein kaupan, tieteen, teknologian ja korkeakoulutuksen kieli ja myös eri kieliryhmien ylittävän kommunikaation pääkieli, koska sitä pidetään yleisesti "värittömänä" ja neutraalina lingua francana. ^[49] Arvioiden mukaan 45 % maan väestöstä osaa puhua englantia.^[50]

Maan perustuslaki takaa 11 virallisen kielen tasavertaisen aseman. Viralliset kielet ovat afrikaans, englanti, ndebele, xhosa, zulu, pohjoissotho, sesotho, tswana, swati, venda ja tsonga. Maan perustuslaki mainitsee myös maassa puhutut maan alkuperäisväestön khoisanien puhumat khoin ja naman kielet, viittomakielen, arabian, saksan, kreikan, gujaratin, heprean, hindin, portugalin, sanskritin, tamilin, telugun ja urdun. Näiden lisäksi maassa puhutaan muutamaa pidgin- ja kreolikieltä.^[50]

Maan viralliset kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa merkittävästi ja esimerkiksi Etelä-Afrikassa puhuttu englanti sisältää paljon sanoja ja sanontoja afrikaansista, zulusta, namasta ja muista afrikkalaisista kielistä. Afrikkalaisia kieliä puhuvat ihmiset myös käyttävät puheessaan lukuisia englannin ja afrikaansin sanoja, kuten seuraava Sowetosta tallennettu zulunkielinen näyte osoittaa (afrikaansperäiset sanat lihavoitu, englanninkieliset kursiivilla):^[50]

»I-Chiefs isidle nge-referee's optional time, otherwise ngabe ihambe sleg. Maar why benga stopi this system ye-injury time?»

Afrikaans on hollannista kehittynyt kieli, jota joskus nimitetään myös die Taaliksi (suom. Kieli).^[51] Afrikaansia kutsuttiin alun perin Kapmaan hollanniksi, mutta afrikaanerinationalismin myötä se julistettiin vuonna 1925 englannin rinnalle maan viralliseksi kieleksi. Apartheid-hallinnon aikana hallitus pyrki aktiivisesti lisäämään sen käyttöä maassa ja sen ottaminen käyttöön koulujen toisena opetuskielenä johti vuonna 1976 Soweton mellakoihin. Afrikaansia puhuvat pääsääntöisesti afrikaanerit, värilliset ja osa mustasta väestöstä. Valtaosa kieltä äidinkielenään puhuvista ei ole enää eurooppalaistaustaisia.^[50]

Maan parlamentissa saa käyttää mitä tahansa 11:sta virallisesta kielestä ja siellä on tulkkipalvelu; tosin osa virallisista kielistä on ainakin osittain keskenään ymmärrettäviä. Useissa yhteyksissä valtiovalta noudattaa ns. kuuden kielen politiikkaa, jolloin keskenään ymmärrettäviksi katsottavat xhosa, zulu, swati ja ndebele yhdistetään nguni-ryhmään, tswana sekä sestotho ja pohjoissotho taas sotho-ryhmään. Tämän mukaisesti valtion viralliset asiakirjat edellytetään käännettäviksi englanniksi, afrikaansiksi, tsongaksi, vendaksi sekä yhdelle sotho-ryhmään ja yhdelle nguni-ryhmään kuuluvalle kielelle.^[52]

[muokkaa] Terveys

Etelä-Afrikan terveydenhuoltojärjestelmä koostuu suuresta julkisesta ja pienemmästä, mutta nopeasti kasvavasta yksityisestä sektorista. Valtio tarjoaa ilmaiseksi perusterveydenhuollon palveluja ja on aliresursoitu ja ylityöllistetty. Yksityiset terveyspalveluja tuottavat yritykset palvelevat pääsääntöisesti maan keski- ja yläluokkaa, joista suurella osalla on yksityisiä terveysvakuutuksia (18 % väestöstä) sekä ulkomaalaisia, jotka hakevat huippuluokan palveluja kohtuullisella hinnalla. Suurin osa maan terveydenhuollon ammattilaisista työskentelee yksityisellä sektorilla. Valtion osuus kaikista terveydenhuoltomenoista on 40 %, jolla tuotetaan palvelut noin 80 % väestöstä.^[53]

Ennen vuotta 1994 maan terveydenhuoltojärjestelmä oli rotueroteltu ja eri rodullisilla ryhmillä oli omat sairaalansa. Suurin osa sairaaloista sijaitsi valkoisten aluilla, eikä hallitus todellisuudessa pyrkinyt tarjoamaan terveydenhuoltopalveluita väestön enemmistölle. Viime vuosikymmenien aikana terveydenhuoltojärjestelmää on uudistettu niin että se olisi tasa-arvoisempi ja palvelisi apua tarvitsevia.^[53]

[muokkaa] Aids

Aids ja muut köyhyyteen liittyvät sairaudet kuten tuberkuloosi ja kolera rasittavat maan terveydenhuoltojärjestelmää ja vaikeuttavat maan väestön terveyden yleistilan parantamista. Ylivoimaisesti suurin ongelma maan terveydessä on aids, johon kuuden miljoonan eteläafrikkalaisen arvioidaan kuolevan seuraavan kymmenen vuoden aikana. Terveysministeriön tutkimuksen mukaan noin 4,5 miljoonaa eteläafrikkalaista oli HIV-positiivisia vuonna 2000. Hallitus ja lukuisat järjestöt ovat pyrkineet parantamaan tilannetta tiedottamalla ja tarjoamalla terveys- ja sosiaalipalveluja sekä taloudellista apua aidsin uhreille. Aidsepidemia on myös pahentanut maan tuberkuloositilannetta, koska HIV-positiiviset ovat herkempiä tuberkuloositartunnoille kuin muu väestö.^[53]

Etelä-Afrikan HIV:n hoito-ohjelma on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Maan hallitus suhtautui aluksi varauksellisesti antiretroviraalilääkityksen antamisesta HIV-positiivisille ihmisille ja lääkehoito aloitettiin vasta vuonna 2004 kansalaisjärjestöjen painostuksen takia. Vielä vuoden 2004 jälkeenkin lääkityksen käyttöönotto on ollut hidasta ja vain 33 % viruksen kantajista sai lääkitystä vuonna 2006. Erityisen kritiikin kohteeksi on joutunut maan presidentti Thabo Mbeki, jonka on katsottu pitävän köyhyytä pikemmin kuin HI-virusta aidsin syynä ja joka on keskustellut useiden HIV:n ja aidsin yhteyden kieltävien toisinajattelijoiden kanssa.^[54]

[muokkaa] Liikenne

Etelä-Afrikassa on vasemmanpuoleinen liikenne. Maan liikenneinfrastruktuuri on korkeatasoinen ja monet eteläisen Afrikan maat käyttävät sitä hyödyksi ulkomaankaupassaan. Julkisella kuljetusyhtiöllä Transnet Limitedillä on keskeinen asema maan kuljetusmarkkinoilla. Se käsittelee vuosittain 180 miljoonaa tonnia juna- ja 2,1 miljoonaa tonnia maantierahtia.^[55]

Pikkubussitaksit ovat tärkeä joukkoliikenteen muoto. Maan yli 127 000 pikkubussitaksia toteuttaa 65 % kaupunkien sisäisestä matkustajaliikenteestä ja merkittävän osan myös maaseudulla ja kaupunkien välisistä matkoista.^[55] Maassa on yhteensä 20 638 km rautateitä, joista leveäraiteisia (1,067 metrin raideleveys) on 20 324 ja kapearaiteisia (0,61 m) 341 km. Rautateistä suuri osa on sähköistetty.^[56] Johannesburgin lentokenttä on koko eteläisen Afrikan lentoliikenteen keskus. South African Airways on koko Afrikan suurin lentoyhtiö. Se lentää 503 eri kaupunkiin.^[57]

[muokkaa] Rikollisuus

Rikollisuus alkoi lisääntyä Etelä-Afrikassa 1980-luvun puolessa välissä ja kasvu voimistui 1990-luvun alkupuolella. Erityisen paljon maassa on lisääntynyt väkivaltarikollisuus. Rikollisuus ei kosketa kaikkia eteläafrikkalaisia samalla tavoin. Suurin riski joutua väkivaltarikollisuuden uhriksi on nuorilla ja köyhillä townshipien asukkailla. Toisaalta omaisuusrikoksien uhreista isompi osuus on keski-ikäisiä, varakkaita esikaupunkien asukkaita.^[58] YK:n tekemän vertailun perusteella Etelä-Afrikassa on väkilukuun suhteutettuna eniten raiskauksia ja tuliaseella toteutettujen murhia.^[59]

Etelä-Afrikan laajalle väkivaltarikollisuudelle on esitetty monia eri selityksiä. Laajan poliittisen muutoksen on monissa maissa nähty lisäävän rikollisuutta. Demokratisointiprosessin aikana maan sosiaalisen kontrollin välineet kokivat laajoja muutoksia ja samalla uusia tilaisuuksia rikolliselle toiminnalle avautui. Etelä-Afrikassa myös oikeuslaitoksen uudelleen organisointi heikensi tilapäisesti sen toimintamahdollisuuksia. Selityksiä väkivaltarikollisuudelle on etsitty myös maan väkivaltaisesta poliittisesta historiasta. Eteläafrikkalaiset perheet altistuivat vuosikymmeniä "institutionaaliselle väkivallalle" apartheid-hallinnon pakkosiirtojen ja siirtotyöläispolitiikan vuoksi, joka johti perhesiteiden heikentymiseen. Eteläafrikkalaisen The Nedcor Projectin selvitys Crime, Violence and Investment katsoo vuosia jatkunut poliittinen väkivalta ja ihmisten altistuminen väkivallalle kotonaan ja naapurustossaan on luonut maahan "väkivallan kulttuurin", jossa eteläafrikkalaiset helposti turvautuvat väkivaltaan konfliktitilanteissa. Etelä-Afrikassa on myös paljon tuliaseita, joita salakuljetetaan maahan lähialueilta, joissa aseista on ylitarjontaa. Muita rikollisuutta lisääviä tekijöitä ovat muun muassa maan nuori väestö ja nopea kaupungistuminen.^[58]

[muokkaa] Talous

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan talous

Etelä-Afrikka on koko Afrikan ylivoimaisesti kehittynein talous, joka on myös erityisesti vuoden 1994 jälkeen kasvanut nopeasti. Maan tärkein teollisuuden ala on kaivosteollisuus ja muita keskeisiä ovat tehdas-, kaasu- ja öljy- ja kemianteollisuus sekä maatalous ja turismi. Viime vuosina maan tekstiiliteollisuus sekä pankki- ja finanssiala ovat kasvaneet nopeasti. Teollisuus on keskittynyt erityisesti Gautengin alueelle, jossa sijaitsee pääosa maan kaivoksista. Maalla on vahva finanssi- ja teollinen infrastruktuuri, jolla on merkittävä kasvupotentiaali. Apartheidin aikana maahan syntyi vaikea sosioekonominen epätasa-arvo, joka edelleen ilmenee muun muassa korkeana työttömyytenä, laajana köyhyytenä ja rikollisuutena. Työttömyys on luonut maahan mittavan harmaan talouden, joka on haaste maan taloudelliselle kehitykselle.^[60]

Vaikka Etelä-Afrikan talous on monilta osin pitkälle kehittynyt, apartheidin aikainen eristyneisyys on jättänyt siihen merkittäviä jälkiä.^[61] Mandelan presidenttikaudella maan hallitus paneutui Etelä-Afrikan talouden avaamiseen. ANC loi uuden talouspoliittisen ohjelman GEAR:in (engl. Growth, Employment and Redistribution), joka perustui markkinalähtöiseen talouspolitiikkaan.^[61] Vuoden 1994 jälkeen Etelä-Afrikka on pyrkinyt tekemään itsensä houkuttelevaksi ulkomaisille investoinneille ja se tarjoaa insentiivejä sekä ulko- että kotimaisille investoinneille kaikille teollisuuden aloille.^[60] Maan talous on suuressa muutoksessa, jossa yritykset ovat integroitumassa kansainväliseen talouteen ja ulkomaiset investoinninit ovat lisääntyneet merkittävästi.^[61]

Etelä-Afrikan rand (ZAR) on viimeisen kymmenen vuoden aikana menettänyt lähes puolet arvostaan suuriin valuuttoihin verrattuna, vaikka rahan arvoa pyrittiin ylläpitämään korkeilla koroilla ja inflaation hidastui tuona aikana. Valuutan arvon heikkenemisen syyksi on epäilty kansainvälisten valuuttakeinottelijoiden toimintaa ja joidenkin markkina-analyytikkojen mukaan valuutta on 15–20 % aliarvostettu. Alhainen randin arvo on auttanut maan turismi- ja kaivosteollisuutta. Vuonna 2005 luottoluokituslaitos Moody's Investors Service nosti maan luokituksen Baa1:ksi viitaten maan valuuttavarannon paranemiseen ja nopeaan talouskasvuun.^[62] Vuonna 2007 yhdellä eurolla sai 9–10 randia ja Yhdysvaltain dollarilla 6–7.^[63]

[muokkaa] Maatalous

Maatalouden osuus maan BKT:stä on 4 %. Tärkein maatalouden alue on karjankasvatus ja vain 13 % maan pinta-alasta on viljelykäytössä. Tärkeimmät viljelykasvit ovat maissi, vehnä, kaura, sokeriruoko ja auringonkukka. Maan hallitus pyrkii kehittämään pienviljelyä luodakseen työpaikkoja. Tärkeimmät maatalouden vientituotteet ovat sitrushedelmät, viini ja kukat.^[60] Apartheidin aikana mustien maaomistus oli rajattu vain 13 % maan pinta-alasta. Maassa on aloitettu mittavan maareformin toteuttaminen, koska suurin osa viljelymaasta on edelleen valkoisten omistuksessa. Valkoisten omistamien maatilojen keskikoko on 1 300 hehtaaria, kun mustien maatilojen on vain 5,2.^[64] Tähän asti reformia on toteutettu vain halukkaiden myyjien ja ostajien avulla, mutta viranomaiset ovat ilmoittaneet, että myös laajat pakkolunastukset ovat mahdollisia. Maareformin tavoitteena on siirtää 30 % viljelymaasta mustille eteläafrikkalaisille vuoteen 2014 mennessä.^[1]

Talouspakotteiden päätyttyä eteläafrikkalaisen viinin vienti lähti kasvuun ja vuonna 2000 maasta vietiin jo 139 miljoonaa litraa viiniä. Suosituimmat valkoviinirypäleet ovat chenin blanc, colombard ja chardonnay ja punaviinirypäleet cabernet sauvignon, pinotage ja shiraz. Vaikka punaviinin osuus onkin viime vuosina ollut kasvussa valkoviini muodostaa edelleen yli 2/3 tuotannosta.^[65]

[muokkaa] Kehityksen haasteet

Vaikka Etelä-Afrikka kuuluu ylemmän keskitulon maihin, monet sen asukkaat kamppailevat edelleen köyhyydessä. Joka kolmas eteläafrikkalainen elää maan kansallisen köyhyysrajan alapuolella, mutta kehitystä on tapahtunut monella saralla. Talouskasvu on tuonut mahdollisuuksia köyhyyden kitkemiseen. Työstä, terveydenhuollosta ja puhtaasta vedestä on silti pulaa.

YK:n tavoite turvata peruskoulutus kaikille, näyttää toteutuvan lähiaikoina. Koulutus, terveydenhuolto ja puhtaan veden saatavuus sekä sanitaatio ovat myös parantuneet huomattavasti. Vaikka Etelä-Afrikan talous on ollut kasvussa, tulot ovat jakautuneet epätasaisesti. Suurimpia ongelmia ovat köyhyys, työttömyys ja rikollisuus. Joka kuudes eteläafrikkalainen on saanut hiv-tartunnan, mikä on toiseksi eniten koko maailmassa.

Eriarvoisuus heijastelee vanhoja apartheid-aikoja. Valkoihoisista köyhiä on vain noin neljä prosenttia, mutta mustaihoisista köyhiksi luokitellaan eräiden arvioiden mukaan jopa puolet. Työttömyys on maan suurin haaste. Työtä on tarjolla korkeasti koulutetuille, mutta suurelle heikosti koulutettujen massalle työnäkymät ovat heikot. Sosiaaliturva tavoittaa jo 8 miljoonaa vanhusta ja työtöntä ihmistä.

Peruspalveluja on kohennettu rakentamalla vesijohtoverkostoa ja tuomalla sähkö yhä useampaan kotiin. Puhtaasta vedestä ja sanitaatiosta on pulaa erityisesti köyhillä asuinalueilla, mutta tilanteen parantamiseksi nähdään vaivaa. Kymmenessä vuodessa yli 10 miljoonaa ihmistä on päässyt osalliseksi puhtaasta vedestä. Ahkera vesirakentaminen on tuonut alle kymmenessä vuodessa yli 10 miljoonalle ihmiselle puhdasta vettä. Vuosituhattavoite puhtaan veden tavoitteesta onkin jo lähes saavutettu. Myös käymälöitä on yhä useamman kotitalouden käytössä.^[66]

[muokkaa] Tieto- ja viestintäteknologia kehityksessä

Etelä-Afrikka panostaa runsaasti tieto- ja viestintäteknologiaan. Suuressa maassa etäisyydet ovat pitkiä. Marginalisoituneilla alueilla internet ja matkapuhelin ovat tärkeitä kaupan käynnin välineitä. Maassa on yli 14 miljoonaa matkapuhelimen omistajaa ja yli viisi miljoonaa käyttää internetiä. Käyttäjämäärät ovat Afrikan korkeimmat.

Etelä-Afrikan tavoitteena on valjastaa tieto- ja viestintäteknologia edistämään kehitystä. Tieto- ja viestintäteknologialla nähdään olevan myös tasa-arvoa edistäviä seurauksia. Syrjäseudun ihmiset pääsevät käsiksi samaan tietoon kuin kaupunkilaiset. Viestintäteknologia edistää myös kaupankäyntiä ja voi siten luoda myös uusia työpaikkoja. Samalla mielipiteenvapaus kasvaa, ihmiset pääsevät julkaisemaan verkossa omia ajatuksiaan ja pääsevät käsiksi monipuoliseen materiaaliin.^[67]

[muokkaa] Kulttuuri

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan kulttuuri

Etelä-Afrikan kulttuuri kuvastaa maan monietnistä ja -kulttuurillista luonnetta. Maan nopea kaupungistuminen ja pyrkimys perinteisten kulttuurien hävittämiseen apartheidin aikana on johtanut siihen, että perinteiset elämänmuodot ovat katoamassa, vaikka mustien perinteiset kulttuurit vielä ovatkin vahvoja maaseudulla. Afrikaanerien kulttuuri kehittyi 1800-luvun aikana omaehtoisessa eristyksessä aikakauden liberaaleista ja demokraattisista aatesuuntauksista. Maaseudulla afrikaanerien elämänmuoto usein keskittyy edelleen konservatiivisten reformoitujen kirkkojen ympärille. Afrikaanerien jälkeen valtaosa maan valkoisesta väestöstä on brittiläistä alkuperää. Britit asuvat pääosin kaupungeissa ja hallitsevat edelleen maan liike-elämää.^[68]

Vuoden 1994 jälkeen syntyneessä uudessa Etelä-Afrikassa on edelleen käynnissä uuden kansallisen luonteen ja kulttuurin luominen.^[68]

[muokkaa] Musiikki