Etelämanner

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Etelämanner
Location Antarctica.svg
Pinta-ala 14 000 000[1] km²
Väkiluku Ei vakituista asutusta
Valtioita 0
Aikavyöhyke UTC−3 (käytössä vain Grahaminmaalla)

Koordinaatit: 90°S, 0°E

Etelämantereen tärkeimmät maantieteelliset piirteet.
Maisema etelämantereelta.
Satelliittikuva Etelämantereesta.

Etelämanner on maapallon eteläisin maanosa ja ainoa, jolla ei sijaitse vakituista asutusta tai yhtään valtiota. Se jaetaan usein läntiseen ja itäiseen Etelä­mantereeseen. Napamantereen ja sitä ympäröivien saarten yhteisnimitys on Antarktis.[2] Etelä­manner on kylmin, tuulisin, korkein ja kuivin manneralue. Etelä­manner on viidenneksi suurin maanosa Aasian, Afrikan, Pohjois-Amerikan ja Etelä-Amerikan jälkeen. Sen pinta-ala on 14 miljoonaa neliökilometriä.

98 prosenttia Etelä­mantereesta on suuren mannerjäätikön peitossa. Siellä ei ole vakituista ihmisasutusta, mutta 1 000–5 000 ihmistä käy vuosittain tekemässä tutkimusta tutkimusasemilla ympäri maanosaa. Vain kylmään todella hyvin sopeutuneet kasvit ja eläimet selviytyvät siellä, mukaan lukien pingviinit, eväjalkaiset, sukkulamadot, karhukaiset, punkit, mikro-organismit ja jotkin tundrakasvit.

Etelä­manner on lähes kokonaan eteläisen napapiirin etelä- ja sisä­puolella sekä kokonaan 60. eteläisen leveys­piirin etelä- ja sisä­puolella. Jälkimmäinen leveyspiiri rajaa alueen, jota vuonna 1959 alle­kirjoitettu Antarktiksen sopimus koskee. Sopimus estää sotilaallisen toiminnan ja kaivos­toiminnan, hyväksyy tieteellisen tutkimuksen ja suojelee maanosan eko­systeemiä. Se solmittiin alun perin kahdentoista maan välillä, ja vuonna 2014 sopijavaltioita oli viisikymmentä.[3]

Asutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asutusta Etelämantereella ei ole lukuun ottamatta muutamaa kymmentä kansainvälistä tutkimusasemaa, joilla on noin muutama tuhat asukasta yhtäjaksoisesti. Ensimmäinen Etelä­mantereella syntynyt ihminen oli vuonna 1978 Argentiinan Esperanza-tutkimusasemalla syntynyt Emilio Palma.[4]

Jäätikkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerta peittää keskimäärin noin kahden kilometrin paksuinen jää, ja noin 600 000 km² on jäätöntä aluetta,lähde? lähinnä Antarktiksen niemimaalla ja saarilla. Mantereen päällä voi paksuimmillaan olla yli neljän kilometrin paksuinen jääkerros. Tämän vuoksi se on keskimääräisesti korkein manner, keskikorkeuden ollessa 2,3 kilometriä.lähde?

Etelämantereen korkokuva. Punainen on korkealla, sinertävät alueet ovat meressä kelluvaa lauttajäätä.
Kylmä Antarktiksen maisema, jossa jää virtaa vuorten välistä.

Etelä­mantereen jäätikön kylmässä ytimessä syntyy jäätä ilmassa olevan kosteuden tiivistyessä syntyvistä lumikiteistä. Reunalla jäätä syntyy enemmän matalapaineiden tuomasta lumesta.[5] Etelä­mantereen mannerjäätikkö on noin 14 miljoonine neliökilometreineen maailman laajin. Mannerjää kattaa mantereesta noin 98–99 %. Jään tilavuus on noin 30 miljoonaa kuutiokilometriä. 90 % maailman jäästä ja 68 % makeasta vedestä on Etelä­mantereen mannerjäässä[6].

Mannerjäätikön keskikorkeus merenpinnasta on 2 300 metriä. Keskilämpötila jäätiköllä on −60 °C ja rannikolla −10 °C. Jäätikön keskimääräinen paksuus on noin 1 600 metriä. Mannerjää on niin paksu, että se kykenee painamaan maankuorta alemmas, syvimmillään noin 950 metrin verran, mikä vie mannerjäätikön alaisessa Bentleyn vajoamassa maanpinnan 2 538 metriä merenpinnan alle.

Ilman jääpeitettä Etelä­manner nousisi keskimäärin 450 metriä merenpinnan ylle[7]. Suurin jäätikön paksuus on Wilkesinmaalla, noin 4 776 metriä[6].

Mannerjäätikkö jaetaan yleensä itäiseen ja läntiseen osioon. Näiden välissä on Transantarktinen vuoristo. Suurempi itäinen mannerjäätikkö on alaltaan 10,35 miljoonaa neliökilometriä ja tilavuudeltaan 26 miljoonaa kuutiokilometriä.lähde? Pienempi läntinen jäätikkö on 1,97 miljoonaa neliökilometriä ja tilavuudeltaan 3,3 miljoonaa kuutiokilometriä. Niemimaalla on vielä pienempiä jäätikköjä, alaltaan 0,52 miljoonaa neliökilometriä.lähde? Korkeimmillaan jää nousee itäisellä Etelä­mantereella jopa 4 000 metriä merenpinnan ylle. Koska lännessä maanpinta on suureksi osaksi merenpinnan tason alapuolella, nousee jää vain 1 500–2 000 m:n korkeuteen[6].

Toinen jako jakaa mannerjäätikön keskusalueeseen, joka on yli 3 000 metrin korkeudessa, laajaan rinnelaueeseen, joka on välillä 3 000–1 800 m, ja reuna-alueeseen. Lisäksi on Antarktisen niemimaa.

(iso kartta) Maahan tulee mantereen keskellä lunta 20–60 mm/v etupäässä härmästä ja ilman kosteuden tiivistymisestä. Lumi muuttuu jääksi noin 100 m:n syvyydessä. Jään synty kerrostumalla vie aikaa 1000–2000 vuotta. Jää liikkuu keskusalueella hyvin hitaasti oman painonsa alla.[5]

Mannerjäätikön rinteillä 3 000–1 200 metrin korkeudessa maisema on vaihtelevaa. Siellä on muun muassa jäästä pistäviä vuoria, nunatakeja, ja jäätikön muodot ovat epäsäännöllisempiä. Jäätiköllä esiintyy kupumaisia muotoja. Tälle alueelle saapuu matalapaineita mantereen yllä. Matalapaine nostaa lämpötilaa kesällä −25…−20 °C:seen, −40 °C:seen talvella. Rinnealueella sataa 200–300 mm/v. Myrskyt tuovat alueelle runsaasti lunta, ja jää kasvaa siten jäätikön reunalla nopeasti. Muutama vuosisata riittää tekemään tällä alueella lumesta rakkulamaista jäätä. Jää liikkuu[8] rinnealueella luokkaa 10–20 metriä vuodessa.[5] Jään rinnealueella olevan Amundsenin-Scottin aseman kohdalla virtaus on noin kymmenen metriä vuodessa[9].

Etelä­manteren jäätikön alla on paikoitellen myös järviä. Suurimpia niistä ovat Vostok ja 90 Degrees East.

Etelä­mantereen jää virtaa hitaasti, nopeus kiihtyy reunoja kohti[10][11][12].

Mannerjäätikön keskustassa virtaus on vain noin 1 m/v luokkaa[10][13].

Jään virtausnopeus vaihtelee muutamista kymmenistä metreistä pariin kilometriin vuodessa, monesti se on välillä 100–200 metriä vuodessalähde?. Lambertin jäätikkö virtaa alkupäässä 230 m/v ja loppupäässä 300 kilometrin päässä merellä olevassa kielekkeessä 1 km/v[9]. Shirase-jäätikkö on nopein, se virtaa 2 km/v.lähde? Jää on virtausalueilla erittäin railoista ja vaikeakulkuista. Lumettomilla alueilla tuuli puhaltaa kasautuneen lumen pois, ja pöly ja hiekka edistävät lumen sulamista.

Jään virtaus johtuu siitä, että se muuttuu sitkaaksi ja siirappimaiseksi suurissa paineissa, jotka syntyvät jäätikön omasta painosta[14]. Jään virtaus synnyttää jäätikön pintaan vaarallisia, syviä railoja, jotka nykyisin voidaan havaita tutkalla. Jään alla on järviä ja sulaa vettä. Tämä on mahdollista suuren suolapitoisuuden ja suurten paineiden takia. Jäätä kasautuu vuodessa noin 2 biljoonaa tonnia ja häviää suunnilleen saman verran.lähde? Jäätä synnyttävät ilman kosteuden tiivistyminen härmäksi ja maahan sataviksi jääkiteiksi. Jäätä hävittävät eniten valuminen jäävuoriksi mereen, tuulen kuluttava vaikutus, haihtuminen ja sulaminen. Näiden yhteisvaikutus on suunnilleen tasapainossa.

Etelä­mantereella on nykyään lukuisia tutkimusasemia, esimerkiksi aivan etelänavalla on Amundsenin-Scottin etelänapa-asema. Ylhäällä jäätiköllä on muun muassa Vostok-asema. Muun muassa Kiina on pyrkinyt laajentamaam tutkimusasemiaan.[15][16]

Jäähyllyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joissain kohdissa itse mannerjäätikkö valuu mereen. Silloin syntyy meren pinnalla kelluvia paksuja lauttamaisia rakenteita tai kielekkeitä, jäähyllyjä, jotka ohenevat merelle päin mentäessä. Niiden reunat ovat monesti 20–50 metrin korkuisia äkkijyrkkiä seinämiä, joissa monesti näkyy jään kerroksellisuutta.

Jäähyllyjen pinnalla on lunta, 10 m pinnan alla lumijäätä, 50 m:n syvyydessä jäätä[5]. Suurimpia jäähyllyjä ovat Rossin jäähylly ja Filchnerin jäähylly, jotka ovat huomattavasti tavallista merijäätä korkeammalla ja joista lohkeaa joskus suuria tasalakisia jäävuoria. Rossin jäähyllyn ala on 450 000 km² ja Filchnerin jäähyllyn 530 000 km²[17].

Merijää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes kokonaan jäätynyttä mannerta ympäröi yhtäjaksoinen merijää, joka ulottuu huomattavasti etelänapaa kauemmas etelän talvella kuin kesällä. Merijään keskipaksuus on 6–7 metriä[5]. Etelä­mantereen merijää on alaltaan kesäisin 2,65 miljoonaa neliökilometriä ja talvisin 18,8 miljoonaa neliökilometriä.[18] Yhtäjaksoista merijäätä ympäröi vielä vyöhyke, jossa merijää on hajanaista sekä talvella että kesällä[5]. Etelä­mannerta ympäröivä vesi on hyvin kylmää niin sanottua antarktista vettä, joka rajautuu pohjoisessa melko hyvin vuodenaikojen vaihdellessa paikoillaan pysyvään polaaririntamaan.

Geologia ja luonnonvarat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boothin saari ja Mount Scott -vuori

Antarktiksen niemimaa, joka alkaa Länsi-Antarktiksesta, rajoittuu lännessä Bellingshauseninmereen ja idässä Weddellinmereen. Se koostuu rikkinäisestä ketjusta vuoria ja muutamista saarista. Etelässä se rajoittuu Eternity-vuoriin.

Kallioperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsi-Antarktiksella kallioperä on Australian ja Etelä-Amerikan vastaavaa muistuttavaa; siellä on paljon sekä poimuvuoristoja että tulivuoria. Korkein huippu on Mount Vinson. Tulivuorista Erebus on toimiva. Mount Vinsonin vasta 1960-luvulla selvitetty lakikorkeus on 5 139 metriä ja Erebuksen vastaavasti 3 795 metriä. Länsiosaa ja siitä pohjoiseen kurkottavaa Antarktiksen niemimaata pidetään yleisesti Etelä-Amerikan Andien jatkeena, ja onkin arveltu että se koostuisi useista vuorista, jos jää poistettaisiin sen päältä.

Noin puoli miljardia vuotta vanha Itä-Antarktis taas koostuu graniitti- ja gneissiperustaa peittävistä hiekka- ja kalkkikivikerroksista, ja on näin ollen pääosaltaan laakiota. Itä-Antarktista pidetään muinaisen Gondwanamantereen osana. Saarista useimmat ovat vulkaanista perua ja vain osittain jään peitossa. Alueen jakaa kahtia kaksi suurta lahtea: Rossinmeri ja Weddellinmeri.

Vesistöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eteläinen jää

Tutkimuksissa on havaittu jäänalaisia järviä vuoteen 2014 mennessä 379 kappaletta, näistä geomagneettisen etelänavan lähellä olevan Vostokin ollessa tiettävästi suurin (240 × 50 km ja satoja metrejä syvä).[19] Ei tiedetä kuinka järvet ovat syntyneet, mutta on arvioitu että jäämassan muodostama valtava paine sulattaisi jäätä ja muodostuisi järviä.lähde? Järvien arvellaan lisäksi olevan tärkeässä asemassa valtavien jäämassojen liukuessa mereen, sillä veden päällä jäätikkö on huomattavasti liukkaampi kuin kalliota vasten.

Suurimmat joet, joissa liikkuu virtaavaa vettä, ovat Onyx ja Alph.

Joissain Etelä­mantereen osissa on havaittu niin sanottuja kuivia laaksoja. Ympäröivät vuoret pysäyttävät lumisateet ja auringon lämpö sulattaa laaksoon pöllynneen lumen pois. Kuivia laaksoja on esimerkiksi Victorianmaalla. Joissain laaksoissa on jäätyneitä järviä.

Mineraalivarat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1988 aluetta lähetettiin tutkimaan kaivos- ja öljy-yhtiöiden edustajat 33 maan yhteisellä päätöksellä. Alueelta on löydetty muun muassa rautaa, kuparia, hiiltä (joka on peruja Antarktiksen lämpimästä muinaishistoriasta), rikkikiisua, mangaania ja molybdeeniä. Kaivostoimintaa ei tosin ole, koska toistaiseksi vain hiilen kaivaminen on taloudellisesti kannattavaa. Suomi on ollut mukana tutkimustoiminnassa vuodesta 1989 lähtien.

Geologinen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tangravuori

Mantere oli osa muinaista jättiläismannerta Gondwanaa, kunnes se hajosi osiin noin 100 miljoonaa vuotta sitten mesotsooisella kaudella. Silloin Antarktis sijaitsi vielä tropiikissa ja ilmasto salli dinosaurusten ja muiden vastaavien eliöiden olemassaolon mantereella. Vuonna 1999 löydettiin useita fossiileja Antarktiksen niemimaalta ja lähisaarilta ja vielä noin neljä miljoonaa vuotta sitten Etelä­mantereella kasvoi pieniä metsäsaarekkeita.

Vuoristot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueella on muutamia vuoristoja ja vuoriryppäitä:

Näiden lisäksi on huomattava määrä vuoria ja muita pinnanmuodostumia, jotka ovat lumen ja jään alla peitossa. Monet paikat ja luonnonmuodostelmat on nimetty tutkimusmatkailijoiden ja entisaikojen hallitsijoiden mukaan.

Etelämantereen jakaminen itä- ja länsiosaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seremoniallinen Etelänapa

Koska etelänapa sijaitsee keskellä Etelä­mannerta, ei ole itsestään selvää, mitä on sanottava mantereen itä- ja mitä sen länsiosaksi. Vain sellaisista alueista, jotka eivät kierrä tai sisällä napaa, voidaan itä- ja länsilaita yksiselitteisesti määritellä.

Etelä­mantereen sisään työntyy kaksi merenlahtea, Rossinmeri ja Weddellinmeri, jotka ulottuvat melko lähelle etelänapaa ja jakavat mantereen kahteen selvästi erotettavaan osaan. On tullut tavaksi nimittää näiden toisistaan erottamia mantereen osia Itä- ja Länsi-Antarktikseksi. Weddellinmeri sijaitsee Atlantin kohdalla ikään kuin sen jatkeena, ja mantereen molemmat osat on nimetty sen mukaan, kummalla puolella Weddellinmerta ne sijaitsevat. Koska 180. pituuspiiri kulkee Rossinmeren poikki, sijaitsee Länsi-Antarktis kokonaisuudessaan läntisillä pituusasteilla Greenwichistä luettuna, Itä-Antarktis sen sijaan suurimmaksi osaksi itäisillä pituusasteilla.

Länsi-Antarktis työntyy navalta kohti Tyyntämerta ja Etelä-Amerikkaa, suurempi Itä-Antarktis taas navalta kohti Afrikkaa, Intian valtamerta ja Australiaa. Jos lähtökohtana käytettäisiin Rossinmerta, nimitykset olisivat päinvastaiset.

Länsi-Antarktiksen ja Itä-Antarktiksen rajan voi määrittää tarkemmin Transantarktisten vuorten mukaan. Transantarktiset vuoret eivät ole yhtenäinen vuorijono, vaan ne koostuvat useista erillisistä nimetyistä vuoristoista.

Kasvillisuus, eläimistö ja ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvit ja eläimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasveista Etelä­mantereella viihtyvät vain harvat ja sitkeimmät: niemimaalta on löydetty kaksi siemenkasvia: etelämantereenlauha ja kohokkikasvi Colobanthus quitensis. Antarktisella alueella kasvaa noin 100 lajia sammalia, 200–300 lajia jäkäliä sekä reilu parikymmentä maksasammalta[20] Erilaisia leviä tunnetaan noin 700. Niistä suurin osa elää kasviplanktonina vedessä.

Luonnonvaraisia maanisäkkäitä ei ole, mutta mannerta ympäröivässä meressä viihtyvät muun muassa merileijonat, hylkeet ja valaat. Eteläisellä Intian valtamerellä sijaitsevalle Kerguelenin saarelle on istutettu poroja. Alueella elää useita lintulajeja, kuten etelänmyrskylintuja, pingviinejä, albatrosseja ja lokkeja. Itse Etelä­mantereen maaeläimistö muodostuu kokonaan selkärangattomista ja on suurelta osin mikroskooppista. Maaeläimistöön kuuluu punkkeja, karhukaisia, sukkulamatoja, rataselämiä ja hyppyhäntäisiä.[21] Kookkain kokonaan maalla elävä eläin on Belgica antarctica -surviaissääski. Meressä elää runsaasti kalalajeja kuten Champsocephalus gunnari ja Dissostichus eleginoides sekä krillejä ja nilviäisiä[22]. Monet Antarktista ympäröivillä merialueilla tavattavat lajit ovat endeemisiä. Kalastusta lähivesillä on rajoitettu kansainvälisillä laeilla.

Lämpötilat ja sademäärät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänavan tutkimusasemien keskilämpötiloja. Etelänavalla sijaitsevan Amundsen-Scottin asemalla lämpötila pysyy aina 10 pakkasasteen alapuolella ja saattaa pudota alle -76 asteeseen.
Etelämantereen kylmimmän ja lämpimimmän kuukauden keskilämpötilakartta.

Eteläisen pallonpuoliskon talven ajaksi Antarktis vaipuu (Antarktiksen Niemimaan pohjoiskärkeä lukuun ottamatta) kaamokseen.

Vuoden keskilämpötila navalla on noin −37 °C, mikä tekee Antarktiksesta yhden maailman vihamielisimmistä paikoista elämälle. Lauhimmankin kuukauden keskilämpötila jää vielä nollan alapuolelle. Talvi ja kesä ovat Etelä­mantereella päinvastoin kuin pohjoisella pallonpuoliskolla: kylmin kuukausi on alueesta riippuen kesä-, heinä-, elo- tai syyskuu, ja lämpimin joulu-, tammi- tai helmikuu.[23] Talven eli heinäkuun keskilämpötila on mantereen sisäosissa −64 – (−72) °C ja keskikesällä −32 °C.

Jäätikön reunalla alle 1 200 metrin korkeudessa lämpötilaa nostavat veden läheisyys ja föhn-ilmiön takia lämmenneet katabaattiset tuulet. Rannikolla kylmimmän kuukauden keskilämpötila on −16 – (−24) °C ja kesän lämpimimmän −8 °C. Keskikesällä lämpötila nousee rannikolla lämpimimpänä päivänä jopa +10 – +15 °C:seen. Antarktiksen niemimaalla on tammikuussa 0 °C, heinäkuussa −11 °C ja vuoden keskilämpötila −4 °C. Venäläisellä Vostok-tutkimusasemalla mitattiin kylmyysennätys vuonna 1983, kun pakkanen laski −89,2 celsiusasteeseen.

Ilma on kylmyyden vuoksi erittäin kuivaa: vuoden aikana sataa noin 150–350 millimetriä, sisämaassa vain 50 millimetriä. Keskisademäärä on 120–150 millimetriä, minimi 10 mm ja maksimi rannikolla 500 mm[5]. Laajalla alueella mantereen keskustassa sataa alle 50 mm, jopa vain 20–30 mm[6]. Etelä­mantereen ilma sisältää hyvin vähän vesihöyryä, noin miljoonasosan päiväntasaajan määrästä, mutta suhteellinen kosteus on kylmyyden takia keskimäärin 70 %[5].

Jäätikön yllä havaitaan ilman kosteudesta tiivistyviä jääkiteitä, joita liikkuu ilmavirtausten mukana, ja jotka voivat vaikeuttaa horisontin erottamista. Muuten Etelä­mantereen ilma on kuulas ja kirkas.

Lumimyrskyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerjäätiköllä sää vaihtelee melkoisesti. Sisämaasta rannikolle suuntautuvat kovat tuulet ja myrskyt ovat säätilalle leimallisia. Siellä saattaa esiintyä päiväkausia kestäviä kovia lumimyrskyjä, jotka ovat ankarimpia koko maailmassa. Ne johtuvat pääosin siitä, että Etelä­mantereen yllä olevasta korkeapaineesta syöksyy ilmaa Etelä­mannerta kiertäviin voimakkaisiin matalapaineisiin. Nämä matalapaineet aiheuttavat usein ankaria myrskyjä Etelä­mannerta ympäröiville vesialueille, esimerkiksi Kap Hornin seuduille. Niinpä monesti esiintyy voimakkaita lumimyrskyjä, joiden nopeus yltää keskimäärin jopa 150 km/h, puuskissa 190 km/h, ja suurin mitattu nopeus on 316,8 km/h eli 88 m/s[6].

Merkittävä alue tieteelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimusasema

Tieteen kannalta katsoen Etelä­manner esiintyy huomattavana meteoriittien löytöpaikkana. Miljoonien vuosien aikana pudonneet meteoriitit ovat yleensä helposti näkyvillä jään pinnalla.[24] Ainakin Carnegie Mellon -yliopiston Nomad-robotti on lähetetty tutkimaan aluetta. Monia uusia halotyyppejä on myös havaittu alueella, muutamia niistä ovat suomalaiset löytäneet. Etelä­mantereen kuiva ilmasto tarjoaa ihanteelliset olosuhteet tähtitaivaan havainnointiin valon infrapuna-alueella. Suunnitteilla on rakentaa tähtitieteen havainnointiasema, Antarctic Infrared Observatory (AIRO).

Luoksepääsemättömyyden napa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luoksepääsemättömyyden napa on Etelä­mantereen piste, jonne on pisin matka mantereen reunoista.[25][26] Yleensä luoksepääsemättömyyden napana pidetään koordinaatteja 82°06′S, 054°58′E. Ensimmäisenä sen tavoitti Jevgeni Tolstikovin johtama Kolmas neuvostoliittolainen Etelä­mantereen tutkimusretkikunta 14. joulukuuta 1958. Paikalle rakennettiin radiomasto, kiitotie ja parakki, jonka katolle pystytettiin Leninin patsas. Seuraavan kerran neuvostoliittolaisretkikunta palasi paikalle 1967. Brittiläis-kanadalainen ja norjalais-yhdysvaltalainen seurue tuli paikalle 2007.[27]

Luoksepääsemättömyyden navan sijainnille on esitetty muitakin koordinaatteja, koska mantereen reunaa on hankala määrittää muun muassa jääpeitteen reunan siirtymisen takia.

Etelämantereen tutkimisen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oli pitkään oletettu, että eteläisillä pallonpuoliskolla olisi laaja, pitkälti lauhkealle vyöhykkeelle ulottuva manner, Terra Australis. James Cook yritti toisella valtameripurjehduksellaan vuosina 17711772 etsiä sitä. Hän ylitti eteläisen napapiirinkin, mutta lopulta jääesteet pakottivat hänet kääntymään takaisin. Etelä­mantereelle saakka hän ei päässyt, mutta sai todistetuksi, ettei oletettua paljon laajempaa mannerta ollut olemassa.

Ensimmäisenä Etelä­mantereen löysivät purjelaivoilla purjehtivat retkikunnat 1800-luvun alussa. Mielenkiinto siihen kuitenkin lopahti, koska manner oli jäätävän kylmä ja myrskyisen, jäälauttoja sisältävän meren keskellä. Aivan 1800-luvun lopussa tutkimusmatkailijoiden mielenkiinto mannerta kohtaan palasi. Carsten Borchgrevink rakennutti 1899 pienen mökin tutkimusasemaksi Etelä­mantereelle.

Englantilaiset tutkivat Etelä­mannerta voimaperäisesti Discovery-laivalla saapuneella retkikunnalla 1901–1904. Retkellä olivat mukana myöhemmin kuuluisaksi tulleet Robert Scott ja Ernst Shackleton. Perustetusta tukikohdasta tehtiin jäätikölle monta kauas ulottunutta retkeä. Scott ja Shackleton koettivat valloittaa etelänapaa 1902, mutta eivät päässeet pitkällekään, kun miehet sairastuivat ja vetokoirat kuolivat. Retken takia Shackleton ja Scott riitaantuivat ja erosivat, ja Shackleton yritti 1908 etelänavalle päästen vain 108 kilometrin päähän siitä.

Vuosina 1911–1912 lähti eri paikoista kohti etelänapaa kaksi kilpailevaa retkikuntaa. Scottin retkikunta oli alusta asti huono-onninen, ja käytti huonosti Etelä­mantereella toimivia traktoreita ja poneja. Poneihin luotettiin, koska niitä käytettiin Siperian kylmissä oloissa. Silti ponit eivät kestäneet Siperiaa ankarampia Etelä­mantereen oloja, ja ne jouduttiin lopettamaan. Traktorit lakkasivat toimimasta jo alussa, koska niitä ei ollut suunniteltu Etelä­mantereen oloihin. Näin Scott joutui miehineen itse vetämään rekiä, mikä hidasti matkantekoa huomattavasti. Sillä välin norjalainen Roald Amundsen saavutti Etelänavan suunnitelmansa mukaan. Scottkin saapui Etelänavalle, ja hänen miehensä kääntyivät pettyneinä takaisin löydettyään norjalaisten leirin. Amundsen palasi kotiin suunnitelman mukaan. Koska Scottin matkanteko oli hidastunut ratkaisevasti, ruokavarat alkoivat huveta ennen retken päättymistä. Miehet kärsivät lisäksi rasituksesta vetäessään raskaita rekiä. Yksi miehistä kuoli ylirasitukseen ja toinen paleltumista kärsivä käveli lumimyrskyyn palaamatta, ettei hidastaisi toisten kulkua. Jäljelle jääneet kolme miestä harkitsivat lumimyrskyn keskellä itsemurhaa lääkkeillä, koska ruokatarvikkeet loppuivat. He ilmeisesti kuitenkin paleltuivat kuoliaiksi, sillä lääkkeisiin ei ollut koskettu. Seuraavan vuoden keväällä lähetetty retkikunta löysi Scottin kuolinleirin. Scottia syytettiin jälkikäteen siitä, että hän jatkoi retkeä, vaikka suunnitelluista aikatauluista oli livetty huomattavasti ja vei siten retkikunnan varmaan tuhoon.

Tämän jälkeen Ernst Shackleton yritti ylittää Etelä­mannerta, mutta toinen hänen laivoistaan, Endurance juuttui jäihin, ja miehistö joutui palaamaan takasin kokien vaiheikkaan seikkailun, kulkien ja asuen muun muassa jäälautoilla, saaressa ja veneissä myrskyn keskellä. Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan vielä kestäessä australialainen geologi Douglas Mawson koki elämänsä seikkailun, kun joutui vaeltamaan nälkäisenä satoja kilometrejä takaisin tutkimusasemalle, sen jälkeen kuin suurin osa tarvikkeista oli menetetty yhden miehen ja reen pudottua railoon. Alussa matkaa tehtiin koirien avulla, mutta ne syötiin yksi toisensa jälkeen. Mawsonin toveri Mertz sairastui pahoin, menetti järkensä ja kuoli paluumatkalla. Mawson oli itsekin pudota railoon.

Vuonna 1929 amerikkalainen Richard E. Byrd alkoi lennellä Etelä­mantereella, ja amerikkalaiset perustivat ensimmäisen tutkimusaseman Little American. Monia muita tutkimusretkikuntia lähetettiin Antarktikselle ja amerikkalaiset tutkivat Etelä­mannerta voimaperäisesti 1946–1947. Muut maat alkoivat perustaa omia tutkimusasemiaan 1950-luvulla, ja kiisteltiin siitä, miten Etelä­manner jaettaisiin eri maiden kesken. Yhdysvallat perusti Etelänavalle Amundsen-Scott-nimisen aseman 1956. Neuvostoliitto perusti Vostok-aseman kauas jäätikölle 1957. Kansainvälisenä geofysiikan vuonna 1957–1958 mannerta tutki noin 70 eri maiden lähettämää tutkimusretkikuntaa. Vuonna 1959 sovittiin, että Etelä­mannerta saa käyttää vain rauhanomaista tieteellistä tutkimustyötä varten.

Aluevaatimukset ja territoriot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri valtioiden tutkimusasemat ja aluevaatimukset

Etelä­manner ja sen läheisyydessä olevat saaret eivät kuulu minkään valtion alueisiin. Norja, Ranska, Australia, Uusi-Seelanti, Chile, Argentiina ja Yhdistynyt kuningaskunta ovat kuitenkin vaatineet sieltä alueita; kolme viimeksi lueteltua osittain samoja alueita. Kaikki nämä alue­vaatimukset koskevat kahden pituuspiirin välisiä sektoreja manterella ja antarktisessa saaristossa, lukuun ottamatta Norjan vaatimaa Pietari I:n saarta. Pituus­piirien 150 ja 90 astetta läntistä pituutta välistä aluetta ei mikään valtio ole vaatinut, lukuun ottamatta edellä mainittua Norjan vaatimaa saarta.

Vuonna 1959 alle­kirjoitetun Antarktiksen sopimuksen vuoksi alue­vaatimuksia ei kuitenkaan ole kansain­välisesti hyväksytty. Lisäksi sopimuksessa sanotaan, että Etelä­mannerta ei saa käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin. Sopimus koskee 60. eteläisen leveys­piirin etelä­puolella olevia alueita, joten tämän leveys­piirin pohjois­puolella sijaitsevat sub­antarktiset saaret eivät kuulu sopimus­alueeseen.

Valtio Alue Itäraja, pituuspiiri Länsiraja, pituuspiiri kartta
Chilen lippu Chile Flag of Magallanes, Chile.svg Chilen Antarktika 90° W 53° W Antarctica, Chile territorial claim.svg
Argentiinan lippu Argentiina Bandera de la Provincia de Tierra del Fuego.svg Argentiinan Antarktika 74° W 25° W Antarctica, Argentina territorial claim.svg
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia Brittiläinen Antarktiksen alue Brittiläinen Antarktiksen alue 80° W 20° W Antarctica, United Kingdom territorial claim.svg
Norjan lippu Norja Kuningatar Maudin maa 20° W 44°38' E Antarctica, Norway territorial claim.svg
Australian lippu Australia Australian Antarktiksen alue (kaksiosainen) 44°38' E
136°11' E
142°2' E
160° E
Antarctica, Australia territorial claim.svg
Ranskan lippu Ranska Ranskan eteläisten ja antarktisten alueiden lippu Adélienmaa (osa Ranskan eteläistä ja antarktisia alueita) 136°11' E 142°2' E Antarctica, France territorial claim.svg
Uuden-Seelannin lippu Uusi-Seelanti Rossin alusmaa 160° E 150° W Antarctica, New Zealand territorial claim.svg
Norjan lippu Norja Pietari I:n saari 90°35' W 90°35' W Antarctica Peter I Island.png

Etelämantereen tutkimusasemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

tutkimusasema käytössä valtio perustettu sijainti
Aboa kesällä Suomen lippu Suomi 1988 Kuningatar Maudin maa
Vernadskyn tutkimusasema ympäri vuoden Ukrainan lippu Ukraina 1994 Galindezin saari
Almirante Brown Antarctic Base kesällä Argentiinan lippu Argentiina 1951 Antarktiksen niemimaa
Amundsen-Scott ympäri vuoden Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 1957 Etelänapa
Artigasin tutkimusasema ympäri vuoden Uruguayn lippu Uruguay 1984 Kuningas Yrjön saari
Asuka miehittämätön Japani 1985 Kuningatar Maudin maa
General Belgrano II ympäri vuoden Argentiinan lippu Argentiina 1979 Coats Land
Bellingshausen ympäri vuoden Venäjän lippu Venäjä 1968 Kuningas Yrjön saari
General Bernardo O'Higgins Riquelmen tutkimusasema ympäri vuoden Chilen lippu Chile 1948 Antarktiksen niemimaa
Bharathi (suunnitteilla) ympäri vuoden Intia 2012 ympäri vuoden
Byrdin asema kesällä Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 1957 Marie Byrdin maa
Arturo Pratin asema ympäri vuoden Chilen lippu Chile 1947 Greenwich Island
Casey Station ympäri vuoden Australian lippu Australia 1959 Vincennesinlahti
Comandante Ferraz Antarctic Base ympäri vuoden Brasilian lippu Brasilia 1984 Kuningas Yrjön saari
Concordia ympäri vuoden Ranskan lippu Ranska
Italia
2005 Dome C
Dakshina Gangotri korvattu Maitrin tutkimusasemalla Intia 1984-1991 Kuningatar Maudin maa
Davis Station ympäri vuoden Australian lippu Australia 1957 Prinsessa Elisabethin maa
Dome Fuji F ympäri vuoden Japani 1995 Kuningatar Maudin maa
Dumont d'Urville ympäri vuoden Ranskan lippu Ranska 1956 Adélienmaa
Base Presidente Eduardo Frei Montalva ja Villa Las Estrellas ympäri vuoden Chilen lippu Chile 1969 Kuningas Yrjön saari
Esperanza Base ympäri vuoden Argentiinan lippu Argentiina 1975 Hopenlahti
Gabriel de Castilla Antarctic Station kesällä Espanjan lippu Espanja 1989 Deceptioninsaari
Georg von Neumayer Station korvattu Neumayerin tutkimusasemalla Saksan lippu Saksa 1981-1992 Kuningatar Maudin maa
Gonzalez Videla Station kesällä Chilen lippu Chile 1951 Paradiselahti
Great Wall Station ympäri vuoden Kiina 1985 Kuningas Yrjön saari
Halley Research Station ympäri vuoden Iso-Britannia 1956 Brunt Ice Shelf
Henryk Arctowskin tutkimusasema ympäri vuoden Puolan lippu Puola 1977 Kuningas Yrjön saari
Jinnah Antarctic Station kesällä Pakistanin lippu Pakistan 1991 Sør Rondanvuoret, Kuningatar Maudin maa
Juan Carlos I Antarctic Base kesällä Espanjan lippu Espanja 1988 South Bay, Livingstoninsaari
Jubany ympäri vuoden Argentiinan lippu Argentiina 1953 Kuningas Yrjön saari
King Sejong Station ympäri vuoden Etelä-Korea 1988 Kuningas Yrjön saari
Kunlun Station kesällä Kiina 2009 Dome A
Law-Racoviţă Station kesällä Romanian lippu Romania 1986 Prinsessa Elisabethin maa
Leningradskaya Station 2007/2008 Venäjän lippu Venäjä 1971 Victorianmaa
Machu Picchu Research Station kesällä Perun lippu Peru 1989 Kuningas Yrjön saari
Maitri ympäri vuoden Intia 1989 Schirmacherinalue
Marambio Base ympäri vuoden Argentiinan lippu Argentiina 1969 Seymour-Marambion saari
Mario Zucchelli Station kesällä Italia 1986 Terra Novanlahti, Rossinmeri
Mawson Station ympäri vuoden Australian lippu Australia 1954 Mac Robertsonin maa
McMurdo ympäri vuoden Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 1956 Rossinsaari
Mendel Polar Station kesällä Tšekin lippu Tšekki 2006 James Rossin saari
Mirny ympäri vuoden Venäjän lippu Venäjä 1956 Davisinmeri
Mizuho epäsäännöllisesti Japani 1970
Molodyozhnaya Station 2007/2008 Venäjän lippu Venäjä
Valko-Venäjän lippu Valko-Venäjä
1962
Neumayer Station ympäri vuoden Saksan lippu Saksa 1992 Atkanlahti
Neumayer-Station III ympäri vuoden Saksan lippu Saksa 2009 Atkanlahti
Novolazarevskaya Station ympäri vuoden Venäjän lippu Venäjä 1961 Kuningatar Maudin maa
Orcadas Base ympäri vuoden Argentiinan lippu Argentiina 1904 Eteläiset Orkneysaaret
Palmer Station ympäri vuoden Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 1968 Anversinsaari
Princess Elisabeth Base ympäri vuoden Belgian lippu Belgia 2007 Kuningatar Maudin maa
Professor Julio Escudero Base ympäri vuoden Chilen lippu Chile 1994 Kuningas Yrjön saari
Progress Station kesällä Venäjän lippu Venäjä 1988 Prydzinlahti
Rothera Research Station ympäri vuoden Iso-Britannia 1975 Adelaidensaari
Russkaya Station 2007/2008 Venäjän lippu Venäjä 1980 Marie Byrdin maa
San Martín Base ympäri vuoden Argentiinan lippu Argentiina 1951
SANAE IV ympäri vuoden Etelä-Afrikan lippu Etelä-Afrikka 1962 (SANAE I) Kuningatar Maudin maa
St. Kliment Ohridski Base ympäri vuoden Bulgarian lippu Bulgaria 1988 Livingstoninsaari
Scott Base ympäri vuoden Uuden-Seelannin lippu Uusi-Seelanti 1957 Rossinmeri
Showa ympäri vuoden Japani 1958 Itä- Ongulsaari
Signy Research Station kesällä (ympäri vuoden vuosina 1947-1995) Iso-Britannia 1947 Eteläiset Orkneysaaret
Siple Station ympäri vuoden Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 1973
Svea kesällä Ruotsin lippu Ruotsi 1988 Kuningatar Maudin maa
Tor kesällä Norjan lippu Norja 1993 Kuningatar Maudin maa
Troll ympäri vuoden Norjan lippu Norja 1990 Kuningatar Maudin maa
Wasa kesällä Ruotsin lippu Ruotsi 1989 Kuningatar Maudin maa
Vostok ympäri vuoden Venäjän lippu Venäjä 1957 Antarktisen jäänpeite
Zhongshan Station ympäri vuoden Kiina 1989 Larsemannin vuoret, Prydzinlahti
EPICA kesällä Saksan lippu Saksa 2001 Kuningatar Maudin maa

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikki Hirvas, Keijo Nenonen: Jääkautta etsimässä. Helsinki: Tammi, 1990. ISBN 9513094812.
  • Päätoimittaja Martti Nurminen: Otavan suuri ensyklopedia OE, osa 6, s. 4573–. artikkeli Napamaat, alaosio Antarktis. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9.
  • AIRO

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Geographica maailmankartasto: maanosat, maat, kansat, s. 468. Almagest OY, 2008. ISBN 978-3-8331-4130-0.
  2. Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet Kotus. Viitattu 9.3.2014.
  3. Antarctic Treaty:Parties Consultative. The Secretariat of the Antarctic Treaty. Viitattu 02.04.2014.
  4. http://antarcticsun.usap.gov/oldissues99-2000/2000_0102/Sun010200.pdf
  5. a b c d e f g h Otavan suuri ensyklopedia
  6. a b c d e Jääkautta etsimässä
  7. Snow and Ice – The Frozen Continent Antartic Connection. Viitattu 2.2.2008. (englanniksi)
  8. Bigice.apl Antarctic Ice Shelf Change and Basal Melt Using ICESat, Cryosat, and Other Satellite Data University of Washington Principal Investigators: Ian Joughin and Ben Smith Funded by: NASA (Grant NNX06A103G) projects_Figure6.jpg
  9. a b Jääkautta etsimässä, s. 11
  10. a b Maailman maat ja kansat, Brasiliasta Etelä­mantereelle, Valitut Palat ja WSOY Helsinki 1995, WSOY 1995, ISBN 978-951-584-052-3, sivu 144, Kaikki liikkuu
  11. Ice Flow of the Antarctic Ice Sheet ,E. Rignot J. Mouginot, B. Scheuch, Science 9 September 2011: Vol. 333 no. 6048 pp. 1427-1430 DOI: 10.1126/science.1208336
  12. Antarctic Ice Flow Revealed, Kurt M. Cuffey, Science 9 September 2011: Vol. 333 no. 6048 pp. 1386-1387 DOI: 10.1126/science.1211157
  13. North Pole, South Pole, Bertrand Imber, Thames and Hudson 1992, ISBN 050 0300 100 001 Osio Documents, Kohta Antarctica Ice, sivu 166
  14. Maailma tänään, Nide 2, Tieteen kuvalahden hakuteos, Australia, Oseania ja Antarktis, Kööpenhamina 1997, ISBN 87-427-0818-4, sivu 88
  15. http://www.sciencepoles.org/articles/article_detail/huigen_yang_developing_chinas_polar_research_capacity/
  16. http://www.sciencepoles.org/articles/article_detail/interview_of_dr_huigen_yang_director_of_the_polar_research_institute_of_chi/
  17. Jääkautta etsimässä, s. 12
  18. Jääkautta etsimässä, s. 8
  19. Bethan Davies: Subglacial lakes 22.2.2014. AntarcticGlaciers.org. Viitattu 9.3.2014.
  20. http://www.antarctica.ac.uk/about_antarctica/wildlife/plants/index.php
  21. http://www.antarctica.ac.uk/about_antarctica/wildlife/land_animals/index.php
  22. http://www.antarctica.ac.uk/about_antarctica/wildlife/fish/index.php
  23. Antarctica Climate and Weather Cool Antarctica. Viitattu 9.3.2014.
  24. Antarctic Meteorites Rossea.info. Viitattu 9.3.2014.
  25. Otavan suuri ensyklopedia, 12. osa (Musikaali-Oppiminen), art. Napamaat, kartta sivulla 4579, Otava 1979, ISBN 951-1-05075-3
  26. Guinness Wold Records 2009, s. 115 (oikea reuna), ISBN 978-951-32-2580-3
  27. Arja Paananen: Etelänapamantereelta löytyi jättimäinen Lenin!. Ilta-Sanomat, 9.1.2008. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Etelämanner.