Hylkeet
Wikipedia
| Hylkeet | ||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||||
| Kirjohylje (Phoca vitulina) | ||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
| Suvut | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||
 Hylkeet Wikispeciesissä |
Hylkeet eli varsinaiset hylkeet (Phocidae) ovat nisäkkäisiin kuuluva heimo, johon kuuluu 19 lajia. Suomessa säännöllisesti tavattavia lajeja ovat harmaahylje eli halli ja norppa. Kirjohylje on Suomessa satunnaislaji.
Hylkeet ovat kehittyneet maaeläimistä, varsinaiset hylkeet ovat luultavasti saukon kaltaisista eläimistä.[1]
Ulkomuodoltaan hylkeet ovat sileitä ja pulleita. Ruumiinrakenne soveltuu sulavaan vedessä liikkumiseen. Ranteesta ja kämmenestä ovat muodostuneet etuevät ja nilkasta ja jalkaterästä takaevät. Evät ovat heikot eikä niitä voi käyttää apuna maalla liikkumiseen. Hylkeet liikkuvatkin maalla siten, että siirtävät painoa rinnan ja vatsan varaan. Erotukseksi lähisukulaisistaan korvahylkeistä, johon kuuluvat mm. merileijonat, varsinaisilla hylkeillä ei ole ulkoisia korvalehtiä. Varsinaisten hylkeiden uiminen tapahtuu evien ja ruumiin takaosan sivuttaissuuntaista liikettä apuna käyttäen.
Hylkeet ovat useimmiten väriltään harmaan ja ruskean sävyisiä. Ihossa on usein tummia täpliä. Joidenkin lajien poikaset ovat syntyessään valkoisia tai kullanruskeita. Hylkeet syövät katkarapuja, kalmareita, kaloja, ja isot hylkeet myös merilintuja ja pienempiä hylkeitä. Saalistaminen tapahtuu veden alla. Hylkeet näkevät vedenpinnan alapuolen hämäryydessä hyvin suurien silmiensä avulla. Paksu ihonalainen eristävä rasvakerros suojaa kylmältä merivedeltä.
Kookkain hyljelaji on etelänmerinorsu, joka suurimmillaan on lähes viisi metriä pitkä ja painaa 2400 kilogrammaa. Pienin hylje on norppa, joka on noin 120 senttimetriä pitkä ja painaa 45 kilogrammaa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Lisääntyminen
Hyljenaaras on sukukypsä kolmen tai neljän vuoden iässä. Poikasia eli kuutteja syntyy vain yksi kerrallaan. Synnyttäminen tapahtuu maalla tai jäällä, norpalla lumi- tai jääluolassa, tavallisesti keväällä tai alkukesästä. Syntyessään kuutilla on turkki, joka ei pidä erityisen hyvin vettä. Hylkeen maito on varsin rasvaista ja sitä juodessaan poikanen saa nopeasti lisää painoa. Urokset parittelevat usean naaraan kanssa. Jotkut lajit kuten pohjanmerinorsu ja harmaahylje kokoontuvat parittelemaan suurella joukolla rannoille tai jäälle, ja urokset karjahtelevat toisilleen ja iskevät toisiaan hampaillaan. Toiset lajit kuten norppa ja kirjohylje taas keskittyvät puolustamaan reviiriään veden alla.
[muokkaa] Hylkeiden metsästys
Hylkeitä on metsästetty esihistoriallisista ajoista lähtien. mm. Itämeren grönlanninhylje metsästettiin sukupuuttoon noin 2000–1500 eaa.
Eteläisellä pallonpuoliskolla tehokas hylkeenpyynti alkoi vuonna 1778 Etelä-Amerikan, Australian ja Uuden-Seelannin vesillä ja vastikaan löydetyllä Etelä-Georgialla. Aluksi pyydettiin merikarhua sen turkin vuoksi, myöhemmin pyydettiin myös merileijonia ja merinorsuja niistä saatavan öljyn vuoksi. Hylkeiden valtaisan lukumäärän ja kesyyden vuoksi niiden pyynti tapahtui tappamalla eläimet nuijilla. Hylkeenpyytäjät olivat luultavasti ensimmäiset ihmiset, jotka asuivat Etelä-Georgian, Kerguelenin, Heardinsaarten ja eteläisten Orkney- ja Shetlandsaarten rannoille. Vuoteen 1800 mennessä useimmilta alkuperäisiltä hyljesaarilta hylkeet oli pyydetty sukupuuttoon ja pyytäjät siirtyivät etelämmäs. Antipodisaaret pyydettiin tyhjiksi vuonna 1800, Aucklandsaaret 1806 ja Campbell- ja Macquariesaaret vuonna 1810. Jokaiselta saarelta tapettiin kaikki hylkeet muutaman vuoden kuluessa. Eteläisiltä Shetlandsaarilta pyydettiin neljän vuoden kuluessa niiden löytämisestä 320 000 merikarhun nahkaa ja 940 tonnia öljyä, jonka jälkeen saarille ei enää kannattanut purjehtia. 1830-luvulla pyyntiä ei enää kannattanut jatkaa nahkojen vuoksi, mutta öljyn vuoksi sitä jatkettiin pienemmässä mitassa koko 1800-luvun. Uudelleen pyynti-innostui alkoi 1870-luvulla, kun Eteläisillä Shetland- ja Sandwitchsaarilla hyljekannan havaittiin elpyneen, mutta vuosikymmenen lopussa se oli täysin tuhottu. Uudesta-Seelannista toimineet öljynpyytäjät jatkoivat vielä toimintaansa, joka lopetettiin 1919 yleisen mielipiteen vuoksi.[2]
Hylkeiden pyyntiä jatketaan mm. Kanadassa St. Lawrencen lahdella maaliskuun lopulla, jossa se on joutunut ympäristöaktivistien silmätikuksi.lähde? Hylkeet tapetaan perinteisellä menetelmässä hakkaamalla niitä nuijilla (hakapik), kunnes kallo on murskattu.lähde? Suurin osa vuosittain pyydetyistä noin 300 000 hylkeestä on alle kolmikuukautisia kuutteja.lähde?
[muokkaa] Kirjallisuus
- Seppo Keränen, Markku Lappalainen: Hylkeet (Maahenki, 2009)
[muokkaa] Lähteet
- Koko perheen eläinkirja (engl. alkuteoksen nimi Children's Encyclopedia of the Animal Kingdom). Gummerrus Kustannus Oy, 1991. ISBN 951-20-3804-8. , s. 166–169
- tieteellinen luokitus: ITIS: Phocidae (TSN 180640) (luettu 3.9.2006)
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Etelämantereen eläimiä, s. 115
- ↑ (suom.) Klaus Karttunen: Etelämantereen eläimiä (engl. Animals of the Antarctic and the ecology of the Far South. Kirjayhtymä, 1981. ISBN 951-26-2056-1. , s. 129–131
