Grönlanninhylje

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Grönlanninhylje
Kuutti
Kuutti
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia[2]
Heimo: Hylkeet Phocidae
Suku: Pagophilus
Gray, 1844
Laji: groenlandicus
Kaksiosainen nimi
Pagophilus groenlandicus
(Erxleben, 1777)
Levinneisyyskartta
Grönlanninhylkeen nykyinen levinneisyys.
Grönlanninhylkeen nykyinen levinneisyys.
Synonyymit
  • Phoca groenlandica Erxleben, 1777[1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Grönlanninhylje Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Grönlanninhylje Commonsissa

Grönlanninhylje (Pagophilus groenlandicus,[2] aiemmin Phoca groenlandica) on hyljelaji, joka elää Pohjois-Atlantilla ja Jäämerellä. Se on sukunsa Pagophilus ainoa laji.[2] Grönlanninhylkeen kanta jakautuu kolmeen populaatioon, jotka eivät kuitenkaan ole omia alalajejaan.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grönlanninhylje on yleisväritykseltään valkoinen, mutta pää ja selän sivut ovat mustat.[3] Naarailla ja nuorilla yksilöillä mustat alueet ovat rajaukseltaan epäselvempiä kuin uroksilla.[3] Vatsapuoli on kummallakin sukupuolella kellertävä.[3] Lajin yksilöt kasvavat 165–200 cm pituisiksi.[3] Ne voivat painaa yli 130 kilogrammaa.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piirros grönlanninhylkeistä

Grönlanninhylje esiintyy vakituisena Pohjois-Atlantin, Jäämeren ja Vienanmeren rannikoilla Kanadan Newfoundlandissa, Grönlannissa, Islannissa, Norjassa ja Venäjällä.[2] Satunnaisesti sitä tavataan Ranskan, Saksan, Skotlannin ja Yhdysvaltojen Virginian rannikkoalueilla.[2] Laji luokitellaan elinvoimaiseksi,[1] eli se ei ole uhanalainen.

Luulöytöjen perusteella tiedetään, että grönlanninhylje esiintyi viime jääkauden jälkeisenä aikana, 5 900–2 800 vuotta sitten eli ainakin noin 3 000 vuoden ajan,[4] yleisenä myös Itämerellä.[3] Suomessa löytöjä on tehty eniten Ahvenanmaalta.[5] Monissa jäänteissä on ollut merkkejä siitä, että lajia metsästettiin; esimerkiksi Närpiöstä on löydetty grönlanninhylkeen luuranko, jonka niskassa oli luinen harppuunankärki.[3] Laji hävisi Itämeren alueelta kivikaudella, kampakeraamisen ajan jälkeen,[5] joskin Kempeleessä tutkitusta hautaröykkiöstä löytynyt grönlanninhylkeen kallo viittaisi siihen, että ainakin Perämerellä laji säilyi varhaisrautakaudelle asti.[6] On arveltu, että ihminen metsästi tämän norppaa kömpelömmän hylkeen alueelta sukupuuttoon, varsinkin tappamalla keväisin sen ulkojäälle syntyneitä poikasia.[5] Tosin myös Itämeren jääpeitteen, suolapitoisuuden ja ravintotilanteen muutoksilla on saattanut olla vaikutusta lajin alueelliseen häviämiseen.[7]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grönlanninhylje elää pääsääntöisesti merellä kelluvan ajojään päällä, ja voi ajelehtia jäälauttojen mukana pitkiäkin matkoja.[3]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grönlanninhylkeet elävät usein suurina laumoina.[3] Sen ruokavalioon kuuluu vähintään 67 kalalajia ja 70 lajia erilaisia selkärangattomia, kuten äyriäisiä. Sen luonnollisia vihollisia ovat jääkarhut, jäähait ja miekkavalaat[1]. Grönlanninhylje voi elää 35-vuotiaaksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Kovacs, K. (IUCN SSC Pinniped Specialist Group): Pagophilus groenlandicus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 13.7.2014. (englanniksi)
  2. a b c d e Wilson & Reeder: Pagophilus groenlandicus Mammal Species of the World. Bucknell University. Viitattu 11.5.2010. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina: Nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet, s. 106. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.
  4. Jääkauden jälkeläiset – Suomen nisäkkäiden varhainen historia Helsingin Yliopisto (väitöstiivistelmä)
  5. a b c Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, s. 35–37. 10. painos. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 951-1-13753-0.
  6. Tornionlaakson historia I, s. 131–132. Malung: , 1991. ISBN 91-630-0263-9.
  7. Koivisto, Marjatta (päätoimittaja): Jääkaudet, s. 208. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.