Kala

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Kalat” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan Kalat (täsmennyssivu)
Valashai, maailman suurin nykyään elävä kala.
Ahven (Perca fluviatilis) on Suomen yleisin kalalaji ja Suomen kansalliskala.

Kala on yleisnimitys vedessä eläville, kiduksilla hengittäville, selkärankaisille eläimille. Ennen kaloja pidettiin yhtenä selkärankaisten luokkana (Pisces), mutta nykyisen käsityksen mukaan ne kuuluvat useisiin eri luokkiin eikä kaloja voida pitää tieteellisen luokittelun ryhmänä.

Kalojen luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalojen luokittelu on erityisen pulmallista, koska niiden rakenne vaihtelee hyvin paljon. Nykyään jako tehdään pääasiassa luuston rakenteen perustella. Carl von Linné luki myös valaat polyfyleettiseen ryhmään "kalat".[1]

Kalat jaetaan seuraaviin yläluokkiin ja luokkiin:

Suurin osa nykyään elävistä kaloista kuuluu viuhkaeväisiin. Leuattomiin kaloihin kuuluu muun muassa nahkiainen, rustokaloihin hait ja rauskut.

Kalojen monimuotoisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös tämä raitalehvähevonen (Phycodurus eques) kuuluu kaloihin.

Kalalajien monimuotoisuus on erittäin suuri. Lajien ominaisuudet vaihtelevat esimerkiksi ulkomuodon, elinympäristön, ravinnon ja myrkyllisyyden mukaan. Eri alueilla ja eri ravintoja käyttävät kalat ovat kaikki erikoistuneet erilaisiin asioihin. Osa kaloista, esimerkiksi hait, on saalistukseen kehittyneitä lihansyöjiä, kun taas useat lajit käyttävät ravintonaan joko kasvisravintoa tai eläinplanktonia.

Kalojen joukosta löytyy useita todella erikoistuneita lajeja, jotka pystyvät erityisominaisuuksiensa ansiosta selviytymään vain tietyissä elinympäristöissä. Esimerkiksi jotkin hyvin syvällä meressä elävät kalat pystyvät elämään vain suuren paineen alaisina. Pinnalla ne räjähtäisivät kappaleiksi oman sisäisen paineensa takia.

Kalojen evoluutiohistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Latimeria, "elävä fossiili".

Ensimmäiset kalat kehittyivät kambrikauden loppupuolella noin 500 miljoonaa vuotta sitten.[3] Näiltä ensimmäisiltä kaloilta puuttui leuka, mutta niillä oli kuitenkin pyrstö ja jonkinlaisia evämäisiä rakenteita anatomiassaan. Kyseessä oleva leuattomien panssarikalojen ryhmä jakautui kahdeksi eri kehityslinjaksi, joille kaikille yhteistä oli ruumiin peittävä moniosainen luupanssari. Useimmat lajit olivat hyvin lyhyitä ja leuattomuutensa vuoksi joutuivat hankkimaan ravintonsa imemällä avoimella suuaukollaan pohjalietettä ja pieniä selkärangattomia sekä avovedestä planktonia.

Panssarikalat vaikuttavat fossiililöytöjen perusteella kadonneen noin 400 miljoonaa vuotta sitten, jolloin niiden satamiljoonavuotinen kukoistuskausi päättyi. Todennäköisesti leuattomat panssarikalat hävisivät ominaisuuksiltaan meriin ilmaantuneille leuallisille panssarihaille. Nykypäivänä ainoastaan nahkiaiset ja limanahkiaiset ovat leuattomia kaloja,[3] vaikkakaan tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, kuuluvatko nämä eläimet kaloihin poikkeavan ruumiinrakenteensa vuoksi.

Leuattomat panssarikalat syrjäyttäneillä panssarihaille oli jo ehtinyt kehittyä rustoinen tukiranka ja parilliset evät. Nämä anatomiset rakenteet mahdollistivat sen, että uudet meriä hallitsevat kalat saattoivat muodostaa uusia ja monimuotoisempia ekologisia lokeroita. Uusien ominaisuuksiensa vuoksi panssarihait levittäytyivät leuattomia panssarikaloja laajemmille alueilla ja olivat näitä huomattavasti monimuotoisempia. Myös kalojen koko alkoi kasvaa. Esimerkiksi Dunkelosteus-lajin edustajalla saattoi olla pituutta jo kuutisen metriä.

Megalodonin hammas verrattuna kolikkoon, jonka halkaisija on noin 24 mm.

Jo ennen panssarihaita oli mereen ilmaantunut muitakin leuallisia kaloja. Piikkihait edustivat toista leuallisten kalojen kehityshaaraa, mutteivät koskaan saavuttaneet samanlaista valta-asemaa meressä kuin panssarihait. Piikkikalat muistuttivat suuresti nykyisiä haikaloja. Kuitenkaan niiden yhteyttä nykykaloihin ei tunneta tarkasti.[3]

Kalojen monipuolistuessa eriytyi kolme kehityslinjaa, jotka olivat rustokalat, varsieväkalat ja varsinaiset luukalat. Rustokalojen ryhmän tunnuspiirteisiin kuuluivat esimerkiksi rustoinen tukiranka, evät, kallo, hampaat, kierteissuoli ja uimarakon puuttuminen. Rustokaloihin kuuluvat hait ja rauskut erikoistuivat devonikaudella saalistajiksi. Nämä rustokalat menestyivät hyvin ja kasvoivat suuriksi; Megalodon saattoi olla jopa kuudentoista metrin pituinen lihansyöjä.

Luukalat taas aloittivat leviämisensä sisävesistöistä. Devonikauden aikana niihin kuuluvat lajit asuttivat laajalti järviä ja jokia. Luukalat myös erkaantuivat kahteen eri kehityslinjaan, varsieväkaloihin ja varsinaisiin luukaloihin. Luukalojen anatomia sisälsi useita menestykseen tarvittavia tekijöitä. Niiden rakenteeseen kuuluivat muun muassa taipuisa suomupeite, hyvin liikkuvat evät ja uimarakko. Näiden muista kaloista poikkeavien ominaisuuksiensa ansiosta luukalat saavuttivat vähitellen valta-aseman merissä ja sisävesistöissä. Nykyään luukaloja tunnetaan noin 25 000 lajia, mikä on enemmän kuin kaikkia muita selkärankaisia yhteensä.[3]

Vuonna 2013 julkistetty Kiinasta tehty löytö, 419 miljoonaa vuotta vanha kalan fossiili, muuttaa käsitystä selkärankaisten syntyhistoriasta. Se on panssarihaiden ryhmään kuuluva laji, jonka tieteelliseksi nimeksi on annettu Entelognathus primordialis. Sillä on kallo ja leukaluut.[4]

Anatomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kalojen anatomia
Yksinkertainen kuva kalan perusrakenteesta

Ruumiinmuoto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalojen määritelmän täyttäviä vesieläimiä on yli 25 000, minkä vuoksi on olemassa paljon muodoltaan ja rakenteeltaan erilaisia kaloja. Silti elintoiminnot ovat hyvin samankaltaisia sekä alkeellisilla että kehittyneillä kaloilla. Yleensä sivulta litistynyttä sukkulamuotoa pidetään kalan perusmuotona, vaikkakin on olemassa useita poikkeavia muotoja. Kalojen ruumiin muoto on nimittäin aina sopeutunut ympäristöön.[3] Esimerkiksi vesistöjen pohjassa elävät kalat voivat olla litistyneitä tai notkeita ja käärmemäisiä, kun taas kasvien ja juurakoiden suojassa elävät kalalajit ovat korkeita ja litteitä.[3]

Tukiranka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalojen tukirangan huomattavin osa muodostuu selkärangasta ja kallosta. Tämä tukiranka voi olla joko rustoinen tai luutunut. Nikamien määrä vaihtelee eri kalaryhmien suhteen suuresti. Yleensä kalojen nikamien kaksiosainen selkähaarake on kärjestään sulautunut yhteen. Haarakkeiden väliin jäämässä pienessä tilassa sijaitsee selkäydin. Vartalonikamien kohdalla sivuilla suuntautuneet vatsahaarakkeet kannattavat kylkiluita. Kylkiluiden alapäät ovat vapaat, mikä johtuu rintalastan puuttumisesta. Kalojen rintaevät vastaavat maalla elävien selkärankaisten eturaajoja ja ne niveltyvät kiduskansien takana oleviin kalan hartioihin. Vatsaevät taas niveltyvät surkastuneeseen lantioon.

Levinneisyys ja lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaloja on löydetty lähes jokaisesta suuresta vesialueesta, sekä suolaisista meristä että makean veden järvistä ja lammista. Kaloja elää aivan pinnan tuntumasta tuhansien metrien syvyyteen asti. Kalojen sukupuolet ovat melko samannäköisiä. Lisääntyminen tapahtuu niin, että naaras munii veteen mätimunia ja koiras laskee niiden päälle maitia, joka hedelmöittää munat. Tavallisesti hedelmöittyminen tapahtuu vedessä, mutta muutamissa lajeissa mäti voi hedelmöittyä naaraan sisälläkin. Jotkut harvat lajit voivat rakentaa pesiä tai hoitaa poikasiaan jossain määrin.

Kalat ihmisravintona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaloja käytetään laajalti ravinnoksi. Kalassa on A-, B12-, D-, E- ja K-vitamiineja sekä rasvahappoja, jotka ovat ihmiselle tärkeitä.

Joidenkin kansojen keskuudessa kalan syöntiä pidetään ruokatabuna. Pohjois-Afrikan berberit, etenkään tuaregit eivät syö kalaa. Koillis-Afrikassa on laaja alue, jonka asukkaat eivät syö kalaa. Alue ulottuu Egyptin Punaisenmeren rannikolta Eritreaan, Etiopiaan ja Somaliaan. Kuitenkaan alueen amharat tai muut seemiläiset kansat eivät välttele kalaa, vaan kalan syömättömyys näyttää liittyvän kuušilaisten kielten puhujiin. Kuušilaiset pitävä kaloja likaisina vedessä elävinä käärmeinä ja niiden syömistä häpeällisenä. Näiden kansojen keskuudessa on eräitä paarian asemassa olevia ryhmiä, jotka kalastavat. Kalan syömättömyys ulottuu etelässä Tansaniaan, jonka kuušilaiset kansat eivät kuitenkaan syö lainkaan kalaa. Itä-Afrikassa on myös useita niloottisten ja bantukielten puhujia, jotka eivät hyväksy kalan syöntiä. Näitä ovat maasait, turkanat ja sukit, bantuista himat ja tussit. Nandit kutsuvat kaloja liskoiksi; jos kikuju syö kalaa, hänestä tulee rituaalisesti epäpuhdas. Nyoroista karjan paimentajat eivät syö kalaa.

Etelä-Afrikassa on toinen alue, jonka asukkaat eivät syö kalaa. Täällä se tapa esiintyy bantujen keskuudessa, joista kalaa välttävät kokonaan tai osittain ainakin zulut, xosat, swasit, tswanat, ndebelet.[5]

Tasmanian aboriginaalit eivät syöneet kalaa ennen eurooppalaisten tuloa, vaikka söivätkin rapuja, simpukoita ja merinisäkkäitä.[6]

Eräät Amerikan intiaanit, kuten zunit ja hopit, eivät syöneet kalaa, koska pitivät vettä pyhänä. Myös navajot ja apaššit välttivät kalaa, ilmeisesti edellisten vaikutuksesta.[7]

Merkittävimmät esiintymisalueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tässä listassa ovat ne maat, jotka katsovat erityisesti hyödyntävänsä kalaa, erittelemättä kalalajeja:lähde?

       

Suomalaisia kaloja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Luettelo Suomen kaloista

Suomen vesissä on vuoteen 2010 mennessä tavattu 103 kalalajia, kun lasketaan mukaan sekä satunnaisvieraat että istutetut kalat. Jos näitä ei lasketa, niin sisävesien kalalajeja on 29, merikaloja 22 ja kahdeksan lajia, jotka pystyvät elämään molemmissa. Kaikki nämä molemmissa elävät kalat ovat vaelluskaloja, paitsi härkäsimppu.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lokki, Juhani et al. (toim.): Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat. Weilin+Göös, 2000. ISBN 951-35-6505-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ernst Mayr: Evoluutio, s. 108 (What evolution is, 2001, suom. 2003, WSOY, ISBN 951-0-27897-1)
  2. Introduction to Sarcopterygii University of California, Berkeley (englanniksi)
  3. a b c d e f Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat s. 10-31
  4. Yle Uutiset 26.9.2013
  5. Eat not this flesh: food avoidances from prehistory to the present, Frederick J. Simoons, Univ of Wisconsin Press, 1994, sivut 260-264 Google Books
  6. Eat not this flesh: food avoidances from prehistory to the present, Frederick J. Simoons, Univ of Wisconsin Press, 1994, sivut 253
  7. Eat not this flesh: food avoidances from prehistory to the present, Frederick J. Simoons, Univ of Wisconsin Press, 1994, sivut 254
  8. Lasse J. Laine: Suomen luonto-opas, s. 236. WSOY, 2000.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Actinopterygii.