Itämeri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Itämeri
Itämeren kartta
Itämeren kartta
Koordinaatit 59°N, 21°E
Sijainti Eurooppa
Merialue Atlantti
Pinta-ala 392 000 km²
Suurin syvyys 459 m
Keskisyvyys 54 m

Itämeri on Atlantin valtameren sivumeri Pohjois-Euroopassa Suomen, Ruotsin, Tanskan, Saksan, Puolan, Baltian maiden ja Venäjän välissä. Se on maailman toiseksi suurin murtovesiallas Mustanmeren jälkeen.[1] Itämeren erottaa Pohjanmerestä Kattegatin salmi Ruotsin ja Tanskan välissä. Itämeri on erikoinen meri alhaisen suolapitoisuutensa, vuoroveden heikkouden, mannerlaatan päällä sijaitsemisen ja siitä johtuvan mataluuden takia.

Itämeren keskisyvyys on 54 metriä ja syvin kohta 459 metriä sekä pinta-ala n. 392 000 km2.[2] 4 000 – 6 000 vuotta sitten Tanskan salmet olivat syvemmät ja leveämmät kuin nykyisin, ja silloin Itämeren suolapitoisuus oli kahdeksankertainen nykyiseen verrattuna. Tuota merellistä ajanjaksoa kutsutaan Litorinameren kaudeksi.

Itämeren suurimmat saaret ovat Ruotsin Gotlanti ja Öölanti, Suomen Ahvenanmanner sekä Viron Saarenmaa ja Hiidenmaa.

Meren nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren suomenkielinen nimi on käännöslaina meren ruotsinkielisestä nimestä Östersjön. Samaa tarkoittaa myös meren saksankielinen nimi Ostsee. Suomen kannalta nimi on harhaanjohtava, sillä Itämeri sijaitsee Suomen länsi- ja eteläpuolella. Vironkielinen nimi merelle onkin Läänemeri (”Länsimeri”).

Monissa kauempana Itämerestä puhutuissa kielissä Itämeri tunnetaan myös paremmin yksilöivänä ”Baltian merenä” (esimerkiksi engl. Baltic Sea ja ransk. Mer Baltique).

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren osat:
1) Perämeri,
2) Selkämeri,
3) Saaristomeri,
4) Ahvenanmeri,
5) Suomenlahti,
6) Riianlahti,
7) Pohjoinen Gotlannin allas,
8) Läntinen Gotlannin allas,
9) Itäinen Gotlannin allas,
10) Gdanskinlahti,
11) Bornholmin allas,
12) Arkonan allas,
13) Juutinrauma,
14) Belttienmeri,
15) Kattegat.

Itämeri on pinta-alaltaan Tanskan salmet mukaan luettuina 392 978 neliökilometriä, ja sen keskisyvyys on 54 metriä.[3] Itämeri on Atlantin pieni sivumeri. Sen erottaa Pohjanmeren Skagerrakista Kattegat, joka on Pohjanmeren ja Itämeren välinen vaiheuttumisvyöhyke. Varsinaisen Itämeren uloimmaksi osaksi lasketaan Tanskan salmet, joihin luetaan Juutinrauman lisäksi Vähästä- ja Isosta-Beltistä sekä Mecklenburgin- ja Kielinlahdesta muodostunut Belttienmeri.[4] Itämeren rantavaltioita ovat Tanska, Ruotsi, Suomi, Venäjä, Viro, Latvia, Liettua, Puola ja Saksa.[5]

Itämeren pääaltaan pituus Tanskasta Suomen eteläosaan on noin 1 600 kilometriä, ja keskileveydeltään se on noin 190 kilometriä.[5] Tanskan salmien jälkeen alkaa varsinainen Itämeri Arkonan altaasta Bornholmin saaren länsipuolella. Sen itäpuolella ovat Bornholmin allas ja Gotlanninmeri, joka jaetaan Gotlannin altaaseen ja Gdanskinlahteen. Arkonan allas, Bornholmin allas ja Gotlanninmeri muodostavat Itämeren pääaltaan, jonka itäpuolella on kaksi lahtea: Suomenlahti ja Riianlahti. Suomenlahti on pitkänomainen, eikä sen ja pääaltaan välillä ole erottavaa kynnystä. Riianlahti sen sijaan on hieman eristyksissä. Itämeren pääaltaan pohjoispuolella on suuri Pohjanlahti, joka jakautuu vielä Perämereen, Selkämereen, Ahvenanmereen ja Saaristomereen.[3]

Itämeri on matala meri, ja sen keskisyvyys on 54 metriä. Sen vesitilavuus on noin 21 000 kuutiokilometriä. Itämeren pääallas on selvästi syvintä aluetta, ja siellä on laajoja yli 200 metrin syvyisiä alueita. Pääaltaan ja koko Itämeren syvin kohta on Gotlannin altaan länsiosassa Landsortin syvänteessä, 459 metriä. Perämeri on syvimmillään vain 146 metriä ja Selkämeri 293 metriä. Ahvenanmeri on siirrosvyöhykkeellä ja sen pohjanmuodot ovat jyrkkiä. Ruotsin ja Ahvenanmaan välisessä salmessa Märketin lähellä on 301 metriä syvää, ja se on Itämeren ainoa paikka, jossa maan läheisyydestä huolimatta on näin syvää.[6]

Kuurinkynnäksen hiekkarantoja ja dyynejä.

Suomen ja Ruotsin rannikot ovat kallioisia ja saarisia, erityisesti Tukholman edustalla ja Suomen lounaisrannikolla. Eteläisen Itämeren rannikot ovat huomattavasti tasaisempia. Rannikko Tanskan Djurslandista etelään on rikkonaista, ja sille ovat tyypillisiä monet niemekkeet ja matalat lahdet. Tällaisissa lahdissa sijaitsee muun muassa Tanskan ja Saksan raja sekä Kielin kaupunki. Mecklenburg-Etu-Pommerin alueella rannikko muuttuu huomattavan alavaksi, ja siellä Itämereen työntyy kapeita hiekkaniemiä, jotka saattavat myös erottaa avomerestä matalia laguuneja, joita kutsutaan haffeiksi. Tällaisia ovat Puolan ja Saksan rajalla sijaitseva Oderinhaffi, Veikselinhaffi sekä Kuurinhaffi, jonka erottaa Itämerestä 100 kilometriä pitkä Kuurinkynnäs.[5]

Itämeren valuma-alue ulottuu laajalle sitä ympäröivälle alueelle Norjan tuntureilta Ukrainaan ja Jyllannista Äänisen taakse. Alueella asuu kaikkiaan yli 85 miljoonaa ihmistä.[7] Valuma-alue on neljä kertaa itse altaan kokoinen ja ulottuu 14 valtion alueelle. Alue käsittää käytännössä kokonaisuudessaan Ruotsin, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan sekä Venäjän Kaliningradin alueen. Lisäksi siihen kuuluu suurin osa Suomesta ja osia Venäjältä, Valko-Venäjältä, Saksasta ja Tanskasta sekä pieniä alueita Norjasta, Ukrainasta, Slovakiasta ja Tšekistä.[8]

Hydrologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sateet ovat Itämeren valuma-alueella suhteellisen runsaita. Siihen tuleekin joista ja sateista enemmän makeaa vettä kuin siitä haihtumalla poistuu. Yhteensä makean veden ylijäämä on noin 450 km³ vuodessa. Tanskan salmien kautta Itämereen virtaa keskimäärin yli kaksi kertaa tämä määrä, noin 1 200 km³. Jotta Itämeren vesimäärä pysyisi vakiona, noin 1 700 km³ vettä virtaa vuosittain pois Itämerestä.[9] Keskimäärin virtauksen suunta on siis kohti Pohjanmerta. Itämeren koko vesimäärän vaihtuminen on kuitenkin hidasta, ja sen arvioidaan vievän 30–50 vuotta.[10]

Yleisesti ottaen Itämeren suolaisuus kasvaa lähempänä valtamerta. Siinä missä jokisuistojen vesi voi olla lähes makeaa, saattaa eteläisellä Itämerellä veden suolapitoisuus olla 20 promillea.[11] Itämeren vesi on kerrostunutta ja sen lämpötila sekä suolapitoisuus saattavat muuttua vesipatsaassa huomattavasti.[12]

Ajoittain veden virtauksen suunta kääntyy päinvastaiseksi ja Pohjanmereltä virtaa Itämereen huomattavasti suolaisempaa vettä, ns. suolapulssi. Tällaisessa pulssissa suolaisempaa ja siis raskaampaa vettä tunkeutuu muutaman viikon kuluessa huomattavia määriä pohjaa pitkin. Saapuvan veden määrä vaihtelee. Vesi etenee edelleen kuukausien kuluessa kohti varsinaista Itämerta sekoittuen makeampaan veteen vain heikosti. Lisäksi se työntää tieltään kohti pintaa pohjan vähähappista vettä. Pulssit ovat suhteellisen harvinaisia, 1900-luvulla merkittäviä havaittiin kuusi kappaletta. Suolapulssit pitävät yllä Itämeren suolapitoisuutta ja niiden vuoksi se säilyy murtovesialtaana.[13]

Itämeren suolaisuus on voimakkaasti kerrostunutta. Vesi on sitä raskaampaa, mitä suolaisempaa se on, joten Itämereen Tanskan salmien kautta tuleva suolainen vesi painuu pohjan tuntumaan runsassuolaiseksi kerrokseksi. Noin 70–80 metrin syvyydessä veden suolapitoisuus kasvaa nopeasti, ja tätä vyöhykettä kutsutaan halokliiniksi. Se syntyy, kun myrskyjen aiheuttamat vedenliikkeet eivät pääse vaikuttamaan niin syvälle, jolloin vesikerrokset eivät pääse sekoittumaan. Veden happipitoisuus on korkea halokliiniin saakka. Sen alapuolelle ei kuitenkaan pääse happea, jota virtaa sinne vain, kun Itämereen tulee tarpeeksi suuri virtaus Pohjanmereltä. Parin vuoden välein hapekasta vettä pääsee Itämereen niin, että matalien syvänteiden hapeton vesi väistyy uuden hapekkaan veden edeltä, jolloin myös autioituneet pohjakerrokset heräävät uudelleen eloon.[14]

Merentutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren tilaa seurataan jatkuvasti mitaten mm. veden happi- ja typpipitoisuutta vakioiduilla mittausalueilla. Itämeren mittauspisteitä ovat mm.

havaintopaikka N E
AALTO HKI 59°57.90' 25°14.10'
AJAX1 59°55.01' 25°35.82'
BY1 55°00.00' 13°18.00'
BY2 Arkona Basin 55°00.00' 14°05.00'
BY3 55°18.00' 14°24.00'
BY4 Christiansö
BY4B 55°20.90' 15°26.78'
BY5 Bornholm Basin 55°15.00' 15°59.00'
BCS III-10 The South-East Baltic
BY10 56°38.00' 19°35.00'
BY15 Eastern Gotland Basin 57°19.20' 20°03.00'
BY20 Fårö Basin
BY29
BY32 Norrköping Basin 57°59.99' 17°59.81'
BY38 Karlsö Deep 57°07.00' 17°40.00'
F33 60°31.99' 18°56.26'
F41 60°08.04' 27°27.94'
F64 60°11.34' 19°08.55'
F67 59°56.00' 19°49.20'
GF4 59°32.58' 27°45.91'
GF2 59°50.31' 25°51.41'
GF3 59°47.22' 27°07.21'
GF6 60°20.31' 28°00.11'
39A 60°04.01' 24°58.81'
LL5 59°55.01' 25°35.82'
LL7 59°50.79' 24°50.27'
LL9 59°42.01' 24°01.81'
LL12 59°29.01' 22°53.81'
MS4 62°06.06' 18°22.12'
MS9 61°46.01' 20°31.83'
MS11 61°38.01' 21°15.79'
NAR2 59°38.61' 27°04.61'
NAR3 59°44.13' 27°22.88'
SR9 61°10.01' 21°09.79'
TEILI1 59°26.00' 21°29.81'
US2 62°50.72' 18°53.32'
US4A 62°39.00' 19°29.41'
XVI 60°15.00' 27°14.82'

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksia jäissä Loviisan edustalla, Suomenlahdella.

Itämeri sijaitsee alueella, jonka ilmastoa hallitsevat Pohjois-Atlantilta tuleva länsivirtaus, Venäjän mantereinen ilmasto ja pohjoisen polaarinen vyöhyke. Länsivirtaus vaikuttaa voimakkaimmin lokakuusta helmikuulle ja heikoimmin huhtikuusta kesäkuulle. Polaaririntama puolestaan pysyttelee kesällä meren pohjoispuolella, mutta talvella se ulottuu Itämerelle asti. Kesäisin Itämeren pintaveden lämpötila on noin 20 °C, mutta talvella meri jäätyy ainakin pohjois- ja itäosistaan.[15] Ilman keskilämpötila on kesäaikaan 12–17 °C koko Itämeren alueella. Talvella lämpötilaerot ovat huomattavasti suurempia. Pohjoisessa se on -10–12 °C. Avoveden tuntumassa lämpötila on vain muutaman asteen pakkasella, kun jäättömällä Gotlannin altaalla se on 0–2 °C.[16]

Merijäätä esiintyy tavallisesti noin seitsemänä kuukautena vuodesta. Keskimäärin Itämeren pinta-alasta noin puolet saa jääpeitteen, leutoina jäätalvina ehkä vain neljäsosa. Eri vuosien väliset vaihtelut voivat olla suhteellisen suuria.[17] Normaalivuotena jäätalvi alkaa Kemin ja Tornion edustalla lokakuun lopulla. Perämeri jäätyy tammikuussa, Suomenlahti ja Selkämeri kuukautta myöhemmin. Jään raja on keskimäärin Tallinnan ja Tukholman välisen linjan kohdalla. Jää alkaa sulaa etelässä jo maaliskuun alussa, kun samaan aikaan pohjoisen jääpeite edelleen vahvistuu. Perämeren viimeiset jäälautat sulavat touko-kesäkuun vaihteessa.[18] Meriveden jäätymispiste riippuu suolaisuudesta ja vaihtelee Itämerellä välillä -1 – -0,1 °C.[12]

Suurin osa Itämeren alueen sateista on rintamasateita. Vuotuiset sademäärät ovat itärannikolla suuremmat kuin länsirannikolla. Puolan rannikolla sataa jopa yli 700 millimetriä vuodessa. Sen sijaan Itämeren pohjoisosien länsirannikolla matalapaineet ovat yleensä kuivuneet Skandien vaikutuksen takia. Ulkomerellä sataa yleensä vähemmän kuin rannikolla, noin 400–500 millimetriä vuodessa.[19]

Geologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren Litorinamerivaihe noin 7000 vuotta sitten.

Itämeren tunnettu historia liittyy vahvasti jääkauden päättymiseen ja maankohoamiseen. Ennen viimeistä suurta jääkautta niin sanotulla Eemin interglasiaalikaudella noin 125 000 vuotta sitten on Itämeren altaan vaiheilla lainehtinut Eem-meri. Tästä on muistutuksena sekä Ruotsissa että Suomessa esiintyviä suolavesitaskuja paikoissa, joiden ei tiedetä jääkauden sulamisen aikaan olleen merenpinnan alapuolella. Jääkauden aikaisten interstadiaalikausien lämpimähköjen jaksojen tilanteesta on vain vähän tietoa, mutta jääpeite lienee sulanut osittain Itämeren seudulle asti.

Itämeri on geologisesti nuori painauma. Sillä tarkoitetaan allasta, joka syntyi viimeisen jääkauden jälkeen, kun mannerjäätikkö oli perääntynyt nykyisen Itämeren etelärannikon seudulle noin 15 000 vuotta sitten. Mannerjäätikkö saavutti Salpausselän noin 11 000 vuotta sitten, jolloin sulamisvesistä muodostui Itämeren varhaisin vaihe, Baltian jääjärvi.[20]

Baltian jääjärven sulamisvedet virtasivat todennäköisesti länteen. Noin 10 000 vuotta sitten tapahtui suuri luonnonmullistus, kun järveen avautui meriyhteys Keski-Ruotsin halki. Järven pinta aleni nopeasti 26 metriä, ja Pohjanmerestä virtasi levenevää kanavaa pitkin suolaista vettä. Näin syntyi suolainen Yoldiameri, joka on saanut nimensä Yoldia arctica -simpukasta. Meriyhteys katkesi noin tuhat vuotta myöhemmin, kun maan kohoamisen takia salmi Pohjanmereen kuivui. Mannerjäätikkö ulottui edelleen Perämerelle asti, kun syntyi ancyluskotilon mukaan nimetty Ancylusjärvi.[20]

Maankohoaminen oli pohjoisessa voimakkaampaa, minkä seurauksena vesimassat työntyivät etelään. Samalla valtamerten pinta nousi, ja lopulta noin 7 500 vuotta sitten syntyi yhteys Pohjanmereen Tanskan salmien kautta. Tätä vaihetta kutsutaan litorinakotilon mukaan Litorinamereksi. Sen aikana suolapitoisuus oli korkeampi kuin nykyään. Suolapitoisuus alkoi kuitenkin hiljalleen laskea, ja Limneanmerivaihe alkoi noin 4 000 vuotta sitten. Lopulta noin 2 000 vuotta sitten muodostui nykyisen kaltainen Itämeri, kun suolapitoisuus oli laskenut edelleen.[4]

Vaihe Suom.
lyhenne
Ajoitus (uusi kalibroitu). Vanha ajoitus Suolaa (promillea) Orgaanista hiiltä Muuta
Esi-Itämeri >15 000?  ? Baltian jääjärveä edeltävä
pieni lahtea muistuttava Itämeri?
Baltian jääjärvi Bj 15 000–11 580 –10 160 Suolaton 0,5 Päättyi, kun mannerjäätikkö suli Vänernin länsipuolella Billingenin vuoren alueella, salmi avautui Atlanttiin.
Yoldiameri Ym 11 580–10 800 10 160–9 000 (10 300–?) 10 0,4 III Salpausselkä 11 300, jolloin Yoldiavaihe alkoi. Alueella kasvoi koivumetsää.
Echineismeri Em n. 10 800–9 800? 9 000–8 600 Yoldian ja Ancyluksen välissä noin 400–500 vuotta, Yoldian alkuvaihe.
Ancylusjärvi Aj 10 800–9 000 9 000–8 000 Suolaton 1,2 Oulujärvi syntyi.
Mastogloiameri Mas 9 000–8 000 8 000–7 500/7 000 (7 500–7 000?) Ancylusjärvi muuttuu vähitellen Litorinamereksi, 300–1 000 vuotta Tanskan salmien avauduttua.
Litorinameri Lm 8 000–4 000 7 500/7 000/6 500–5 000/4 000 jopa 20 3,0–5,5 Lämmin, atlanttinen kausi, joka päättyi noin 5 000 vuotta sitten. Lehtometsiä. Litorinameren alkuvaihe 8 500–8 000 Mastogloian jälkeen. Litorinameri oli suolaisempi kuin Itämeri nyt. Pohjanlahti oli nykyistä suurempi kauden alussa ja Tukholman ympäristö veden alla.
Itämeri Im, Plm 4 000–0 6–9 3,0–5,5 Limneameri, Post-Litorinameri (4 000-2 000 eaa.--> nyt) melko suolaton.

Geologinen rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Itämeren tasaiset pohjanmuodot eroavat selvästi Pohjois-Itämeren rikkonaisista muodoista. Pohjoisen Itämeren alueella merenpohjan kallioperä on muodostunut kiteisestä kalliosta. Sen sijaan Itämeren eteläosissa ja muun muassa Selkä- ja Perämeren keskiosissa sekä Suomenlahden etelärannikolla kiteistä kallioperää peittävät sedimenttikivet, jotka tasoittavat pohjanmuotoja. Jääkaudet ovat kuluttaneet pois Itämeren varhaiset kerrostumat, ja käytännössä kaikki Itämeren pohjalla säilyneet kerrostumat ovat viimeisten 25 000 vuoden ajalta.[21]

Biologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erityispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sillin Itämereen sopeutunut muoto, silakka.

Itämeren lajisto on niukkaa. Suomen lounaisrannikon pohjilla on vain noin 60 silminnähtävää eläinlajia, kun niitä on Tanskan itäpuolellakin jo noin 150 ja Pohjanmeressä noin 1 500. Itämeren lajisto on merellisten ja suolattoman veden lajien sekoitus. Jälkimmäisiä on erityisesti jokisuissa ja Perämeren sekä Suomenlahden pohjukoissa. Varsinaisia murtovesilajeja on melko vähän.[22]

Itämeren vesi on liian suolaista monille makeanveden lajeille, mutta ei kyllin suolaista valtamerieläimille. Itämeren lajisto muuttuukin suolaisuuden mukaan, ja osa lajeista selviää vain tietyssä osassa Itämerta. Kun Tanskan salmista pulppuaa suolaista vettä Itämereen, altaan suolapitoisuus kohoaa ja samalla monet mereiset lajit leviävät väliaikaisesti uusilla asuinalueille.[22] Lisäksi Itämeri on geologisesti hyvin nuori, joten vain harvat lajit ovat ehtineet sopeutua elämään siellä. Kolmantena tekijänä lajiston köyhyyteen on se, että Itämerestä puuttuu valtamerten elinympäristöistä vuorovesivyöhyke ja syvänmerenpohjat.[23]

Monet Itämereen sopeutuneet lajit ovat pienikokoisempia kuin valtamerissä elävät lajitoverit. Tyypillinen esimerkki on silakka, joka on pienikokoisempi kuin merissä elävä, samaa lajia oleva silli. Lisäksi esimerkiksi sinisimpukka kasvu jää Itämeressä vajaaksi.[24]

Vaikka Itämeren lajisto onkin niukkaa, niin ekosysteemi on rikas: eliöyksilöitä on paljon ja eloperäistä ainetta on runsaasti.[23]

Kalat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren kalalajisto on tyypillinen murtovesille, ja sen lajisto vaihtelee meren suolapitoisuuden mukaan. Lisäksi ajoittain Itämereen purkautuu valtameren suolaista vettä, jolloin merelliset kalalajit runsastuvat hetkellisesti. Ainoa mereinen kalalaji, joka on sopeutunut elämään koko Itämeren alueela on, sillin alalaji silakka. Myös sillin sukulainen kilohaili on yleinen, vaikka se ei eläkään meren vähäsuolaisissa osissa. Turska puolestaan pystyy kutemaan vain Gotlannin eteläpuolella, mutta suolapitoisuuden huippuaikoina se levittäytyy Suomenlahdelle ja Selkämerelle asti.[25] Muita merikalalajeja ovat pikku- ja isotuulenkala, kampela, piikkikampela, punakampela, kivinilkka, rasvakala ja isosimppu. Itämeren pohjoisosassa tavataan myös artktisia lajeja, kuten härkäsimppua, elaskaa ja imukalaa.[26]

Monet vaelluskalat käyvät kutemassa Itämeren joissa, mutta palaavat sitten kasvamaan merialueille. Tällaisia kaloja ovat lohi, meritaimen, vaellussiika, vimpa ja nahkiainen. Itämeren vaelluskaloihin kuuluu myös ankerias, jota tavataan koko meren alueella. Laji vaeltaa kutuaikana Sargassomerelle.[26]

Itämeren vähäsuolaisissa osissa pystyvät lisääntymään myös monet alkuperältään makeanvede lajit. Tähän ryhmään kuuluvat muikku, karisiika, hauki, ahven, lahna, säyne, särki, kuha, made, harjus ja kolmipiikki. Ne viettävät kutu- ja poikasajan jokisuissa ja lahdissa, mutta niitä tavataan kuitenkin ravinnonhaussa jopa ulappa-alueilla.[26]

Linnut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren linnusto on monilajinen ja runsas, ja siihen kuuluu sekä meri- että sisävesilajeja. Linnusto on runsaimmillan sisäsaariston ja rannikon merenlahdissa sekä jokisuissa. Muuttoaikoina lintujen määrä moninkertaistuu, kun monet lajit levähtävät ja etsivät ravintoa rannikkoalueilla.[27]

Ulkosaaristossa elää luodoilla ja saarilla pesiviä merilintuja, jotka hankkivat ravintonsa merestä. Tällaisia lintuja ovat tiiralajit räyskä, kalatiira, lapintiira ja riuttatiira sekä lokkilajit merilokki, harmaalokki, selkälokki ja kalalokki. Sorsalinnuista ulkosaaristossa tavataan haahkoja, pilkkasiipiä, lapasotkia ja tukkakoskeloita. Saarien rantavesissä viihtyvät monet kahlaajat, kuten meriharakka, punajalkaviklo ja tylli.[27]

Sisäsaaristossa elää sukeltajia, kuten tukkasotka, punasotka, sinisorsa, lapasorsa ja haapana. Myös uikut, nokikana sekä laajoja yhdyskuntia muodostavat naurulokki ja pikkulokki ovat yleisiä. Lintulahdilla kesäisin laulavat monet kerttuset ja satakieli. Lisäksi niillä elää kaulushaikaroita ja luhtahuitteja. Lahdilla elää myös petolintuihin kuuluvat ruskosuohaukka ja sääksi.[27]

Linnusto on muuttunut myös aikojen kuluessa, sillä esimerkiksi kyhmyjoutsen on levittäytynyt Itämeren pohjoisosiin asti. Muita Itämerellä yleistyneitä lajeja ovat merimetso, aikaisemmin vain muuttoaikoina havaittu valkoposkihanhi ja kanadanhanhi. Suojelutyön ansiosta merikotka ja merihanhi ovat edelleen osa Itämeren lajistoa.[27]

Nisäkkäät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjohylje Puolan edustalla.

Itämeren lajistoon kuuluu vain neljä nisäkäslajia: kolme hyljettä ja hammasvalaisiin kuuluva pyöriäinen. Itämeren norppa eroaa kantamuodostaan niin paljon, että se luokitellaan nykyään omaksi alalajikseen, itämerennorpaksi. Norppa ja halli olivat vielä 1900-luvun puolivälissä yleisiä, mutta ovat taantuneet metsästyksen ja ympäristömyrkkyjen seurauksena. Halleja asustaa nykyään Itämeressä Öölannin ja Riianlahden välisen linjan pohjoispuolella. Niiden levinneisyysalue on laajempi kuin norpan, koska halli pystyy poikimaan myös saarissa. Norpan synnytyspesä on sen sijaan aina jäällä, ja sitä tavataankin vain Riianlahdella, Suomenlahdella ja Pohjanlahdella. Kirjohylje sen sijaan on ollut aina harvinainen, ja sitä on jäljellä meren lounaisosissa muutama sata yksilöä.[26]

Pyöriäinen on ollut yleinen Suomenlahtea myöten erityisesti kuumana 1930-luvulla. Se kuitenkin taantui kylmätalvisella 1940-luvulla eikä ole sen jälkeen siitä toipunut. Pyöriäinen elää vain Itämeren eteläisissä osissa.[28]

Luonnonsuojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ympäristöongelmat ja uhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeri on ominaisuuksien takia herkkä muutoksille, ja sen eliöt kestävät heikommin rasitusta kuin valtamerten tai makean veden eliöt, sillä ne ovat alhaisen suolapitoisuuden ja kylmän talven rasittamia.[29]

Kasviplankton värjää Itämeren vihreäksi satelliittikuvissa.

Rehevöityminen on Itämerellä osittain luonnollinen prosessi, sillä syvänteistä nousee ajoittain ravinteita pintaan. Ihmisen toiminta on kuitenkin aiheuttanut meren entistä suuremman rehevöitymisen.[30] Rehevöityminen johtuu ravinteiden, erityisesti typen ja fosforin, lisääntyneestä määrästä.[31] Ravinteiden määrä Itämeressä onkin 1900-luvun aikana moninkertaistunut; fosforin määrän arveillaan kahdeksankertaistunut ja typen nelinkertaistunut vuosisadan alusta 1990-luvulle.[32] Niitä leviää Itämereen pelloilta valuvien lannoitteiden, yhdyskuntien jätevesien ja ilmasta tulevan laskeuman mukana. Rehevöityminen aiheuttaa leväesiintymien kasvua, muutoksia rantojen eliöyhteisössä ja kalakannoissa sekä pohjien happikatoa. Rehevöitymisen johdosta Itämeren biomassa on kasvanut 1900-luvulla 30–70 prosenttia, mikä on myös aiheuttanut veden samentumisen. Leväkukinnat kuuluvat Itämeren normaaliin vuosirytmiin, mutta varsinkin sinilevälautat ovat yleistyneet ja kasvaneet. Rannikoilla rihmalevät ovat yleistyneet, ja ne tuhoavat elinympäristöjä ylläpitäviä rakkoleväyhdyskuntia. Vaikka biomassa pintavesissä on yleistynyt, pohjavesissä aiheutuu happikatoja. Vähähappisiin syvänteisiin valuu kuollutta biomateriaalia, joka peittää alleen pohjan sedimentit ja jota hajottajat syövät ja samalla käyttävät pohjan hapen.[31]

Säiliöalus Sten Hidra Helsingin rannikolla.

Itämereen kulkeutuu monia haitallisia aineita, jotka kertyvät pohjan sedimentteihin ja eliöihin. Tällaisia ovat muun muassa DDT, PCB, kadmium, lyijy ja elohopea. Suurimmat raskasmetallimäärät on mitattu Perämeren sedimenteistä. Lisäksi Suomenlahden itäosissa on korkeita esiintymiä.[33] Merikotkakannan romahtinen sukupuuton partaalla 1960-luvulla ja hylkeiden lisääntymishäiriöt 1970-luvulla on laitettu dioksiinin, PCB:n ja DDT:n syyksi. Näiden tapausten seurauksena DDT:n, PCB:n ja myöhemmin dioksiinin käyttöä alettiin rajoittaa ja kieltää, mikä on palauttanut Itämeren merikotka- ja hyljekantoja. Monilla alueilla lajit ovat toipuneet entiselle tasolleen.[34] Itämerellä ei ole tapahtunut suuria öljyonnettomuuksia, mutta riskit ovat suuret. Itämeren vesi on kylmää, mikä vaikeuttaa öljyn hajoamista, ja lisäksi Itämerellä ei esiinny luontaisesti öljyä, joten siellä ei esiinny öljyä syöviä bakteereita.[35] Suomenlahdesta on tullut kansainvälisesti merkittävä öljynkuljetusreitti, ja neljännes Venäjän öljyntuotannosta kulkee sitä kautta. Vuonna 2008 Suomenlahdella kuljetettiin 145 miljoonaa tonnia öljyä – yli seitsemän kertaa enemmän kuin 1995. Suurimmat riskit ovat liikenteen risteyskohdissa, kuten Helsingin edustalla, Venäjän puolella itäisellä Suomenlahdella ja Ahvenanmeren eteläpuolella.[36]

Itämeren ilmasto-olosuhteet vaihtelevat huomattavasti luonnollisten syiden takia sen sijainnin ja pienuuden ansiosta. Ilmastonmuutos on kuitenkin leudontamassa talvia ja siis pienentämässä Itämeren talven jääpeitettä.[37] Veden lämpeneminen vaikuttaa Itämeren eliöstöön. Lämpimään veteen sopeutuneet lajit leviävät pohjoiseen ja kylmään tottuneet lajit joutuvat ahdinkoon, esimerkiksi jäälle synnyttävä itämerennorppa. Itämeren suolapitoisuus saattaa muuttua myös, ja Ruotsin ilmatieteen ja hydrologian laitoksen mukaan 2000-luvulla Itämeren pääaltaan suolapitoisuus vähenee seitsemästä neljään promilleen. Makean veden lajit tulevat tämän seurauksena leviämään ja mereiset lajit joutuvat monin paikoin väistymään. Vuonna 2100 Pohjanlahden ja Suomenlahden lajit saattavat hallita lähes koko Itämerta.[38]

Suojeluhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren suojelu alkoi vasta 1972, kun Suomi tarjoutui järjestämään kongressin sen suojelemiseksi. Tästä alkaneesta prosessista seurasi Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelusopimus, joka allekirjoitettiin Helsingissä 1974. Sopimuksen tavoitteena oli saada kuriin Itämerta saastuttavat päästöt. Sopimus astui voimaan 1980, kun kaikki silloiset Itämeren valtiot olivat allekirjoittaneet sopimuksen, jonka toimeenpanevaksi elimeksi perustettiin Itämeren merellisen ympäristön suojelukomissio (HELCOM).[39]

Komission ensimmäiset raportit 1980-luvun puolivälissä paljastivat, että Itämeren tila oli menossa hälyttävään suuntaan. Asian paljastuminen ja Itämeren altaan itä- ja eteläosien valtioiden poliittiset muutokset antoivat uuden sykäyksen meren pelastamiseksi. Vuonna 1988 Itämeren ympäristöministerit sitoutuivat puolittamaan mereen pääsevien ravinteiden, raskasmetallien ja orgaanisten myrkkyjen määrän vuoteen 1995 mennessä.[39] Sopimuksen ansiosta monien myrkkyjen määrät ovat kääntyneet laskuun,[40] vaikka sopimuksen tavoitteisiin ei päästykään.[41]

Suojelusopimusta muokattiin 1992, jolloin sitä laajennettiin käsittämään Itämeren koko valuma-alue. Vuonna 2003 komissio antoi uuden julistuksen Itämeren rehevöitymisen vähentämiseksi ja meriluonnon suojelun tehostamiseksi, muun muassa perustamalla kattava ja riittävä suojelualueverkosto.[41] Komission perustehtäviin kuuluu Itämeren valtioiden yhteistyön kehittäminen ja kansainvälisten sopimusten sekä EU:n lainsäädännön täytäntöönpanon edistäminen.[42] EU hyväksyi 2009 Itämeren alueen strategian, jonka tavoitteisiin kuuluu puhdas Itämeri.[43]

Itämerikomission lisäksi on useita muita organisaatiota, jotka pyrkivät edistämään Itämeren suojelua. Coalition Clean Baltic luonnonsuojelujärjestöjen yhteinen Itämeren suojeluun tähtäävä elin. Itämeren kaupunkien liiton yhtenä toiminta-alueena on ympäristönsuojelu. Lisäksi Greenpeacella on oma Itämeri-osastonsa ja WWF:llä on Itämeri-ohjelma sekä merikotkan ja norpan pelastamiseen tähtäävät kampanjat.[44] Yksityisellä puolella suomalainen John Nurmisen Säätiö pyrkii toimimaan puhtaamman Itämeren puolesta hankkeilla, jotka tähtäävät erityisesti rehevöitymisen torjuntaan ja öljykatastrofin estämiseen.[45]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset asukkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren rannikoille tuli ensimmäisiä asukkaita jo noin 200 000 vuotta sitten. Alueella asui vielä 100 000 vuotta sitten neandertalinihminen, mutta hiljalleen nykyihminen syrjäytti sen. Jääkauden ajan Bölling- ja Allerød-lämpöjaksoilla yhteisöt olivat liikkuvia ja pysyivät näin pieninä. Pysyvä asutus syntyi kivikaudella, jolloin asukkaat keräsivät merestä kalaa ja nisäkkäitä. Ihmisten vaikutus ympäristöön oli pieni, vaikkakin mahdollisesti esimerkiksi grönlanninhylje katosi Itämeren alueelta metsästyksen takia.[46] Merenkulku Itämerellä alkoi jo kivikaudella, ja monista senaikaisista kalliopiirroksista on käynyt ilmi alusten tärkeys.[47]

Viikingeistä hansakauppiaisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Friisiläiskauppiaat avasivat 700- ja 800-luvuilla Itämeren kaupan, ja tuolloin syntyivät ensimmäiset kauppareitit ja -satamat.[47] Friisit löysivät viikinkien käyttämän idän reitin Birkaan, josta kasvoi merkittävä kauppakaupunki. Birka sijaitsi vielä Itämeren lahtena olleen Mälarenin rannalla.[48] Viikinkien kauppareitit kulkivat Itämereltä Laatokalta Dnepriä pitkin Mustallemerellä ja Volgaa pitkin Kaspianmerelle. Viikinkien reitit hylättiin kuitenkin noin 970, ja kauppa Bysanttiin jatkui Keski-Euroopan jokien kautta.[47]

Pohjoissaksalaiset perustivat 1200-luvulla hansaliiton, joka hoiti kauppaa Itämerellä. Hansakaudella Itämeren merkittävimmät satamakaupungit olivat Visby, Danzig, Riika, Tallinna, Wismar, Stralsund, Stettin, Tukholma ja Kööpenhamina. Hansaliiton keskuskaupunki puolestaan oli Lyypekki, ja tärkein vientituote oli silakka.[48] Hansaliitto kuljetti Itämerellä kuitenkin myös puutavaraa, hamppua, pellavaa, viljaa, turkiksia, tervaa ja meripihkaa. Hansaliiton merkitys pieneni silakan ylikalastuksen, Amerikan löytämisen jälkeisen kaupan painopisteen muuttumisen ja muiden kauppalaivojen koon kasvamisen jälkeen.[49]

Hollanti nousi 1500-luvun sotien jälkeen Euroopan merkittävimmäksi kauppamahdiksi, ja he kuljettivat pääasiassa viljaa ja puutavaraa. Itämeren poliittinen tilanne oli hyvin epävakaa, sillä vuorotellen sekä Ruotsi, Tanska, Puola että Venäjä pyrkivät kontrolloimaan kaupankäyntiä alueella.[48]

Laivahylyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren pohjassa on arviolta satoja puisten laivojen hylkyjä. Itämeren yli tuhatvuotisen idän ja lännen välisen kaupan purjehdusperinteen vuoksi hylkylöydöt ovat hyvin monipuolisia. Laivahylkyjensä johdosta Itämeri on kansainvälisen meriarkeologisen tutkimuksen kohde.

Merkittävä osa hylyistä on säilynyt suhteellisen hyvässä kunnossa jopa vuosisatoja johtuen muun muassa siitä, ettei puuta ravinnokseen käyttävää laivamatoa ole alhaisen suolapitoisuuden vuoksi aiemmin esiintynyt Itämeressä. Laivamadon puutteen lisäksi ovat Itämeren hylkyjen pelastuksen taustalla myös voimakkaiden merivirtojen ja vuorovesi-ilmiön puute. Toisaalta Itämeren syvänteiden rautarunkoisetkin hylyt säilyvät pitempään, sillä ne eivät pääse ruostumaan, koska ruoste ei haprista niitä vähähappisen veden ansiosta. Matalalla uponneet hylyt ovat kuitenkin vaarassa etenkin pohjoisen Itämeren rantojen jäätyessä talvisin.

Itämereen uponneiden puurunkoisten hylkyjen tuhoutumisvaara on kasvanut laivamadon saavuttua alueelle 1993 voimakkaan suolapulssin myötä.[50] Myrskyt työnsivät Tanskan salmista poikkeuksellisen paljon uutta suolaista vettä Pohjanmereltä Itämerelle, ja laivamadosta tuli osa eliöstöä ainakin eteläisellä Itämerellä. Aiemmin pidettiin laivamadon leviämistä edes eteläiselle Itämerelle mahdottomana, mutta nyttemmin laji näyttää sopeutuneen uuteen ympäristöönsä. Vuoteen 2006 mennessä suolapulssin vaikutus oli kuitenkin laantunut.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bäck et al (toim.): Itämeren tulevaisuus. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-132-6.
    • Kosenius, Anna-Kaisa: Ihminen ja Itämeren arvo, s. 12–27.
    • Viitasalo, Markku: Ilmastonmuutoksen monimutkaiset vaikutukset, s. 116–133.
    • Assmuth, Timo: Myrkkymeren tila ja tulevaisuus: pahin on ohi, vai onko?, s. 166–189.
    • Bäck, Saara & Heiskanen, Anna-Stiina: Sopimuksien turvin pitkäjänteiseen ja tehokkaaseen suojeluun, s. 284–305.
  • Furman, Eeva & Dahlström, Harri & Hamari, Risto: Itämeri - luonto ja ihminen. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-15046-4.
  • Itämeriportaali Ympäristöministeriö, Suomen ympäristökeskus ja Ilmatieteen laitos.
  • Myrberg, Kai & Leppäranta, Matti & Kuosa, Harri: Itämeren fysiikka, tila ja tulevaisuus. Helsinki: Yliopistopaino, 2006. ISBN 951-570-654-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Itämeri Itämeriportaali.fi. 28.7.2010 (päivitetty). Viitattu 4.6.2014.
  2. Myrberg, Kai & Raateoja, Mika: Itämeren peruskuvaus Itämeriportaali.fi. Viitattu 4.6.2014.
  3. a b Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 18.
  4. a b Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 17.
  5. a b c Baltic Sea History.com. Viitattu 16.8.2011. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  6. Myrberg, Kai & Raateoja, Mika: Itämeriportaali: Peruskuvaus Viitattu 10.9.2011.
  7. Kosenius, s. 12.
  8. Furman & Dahlström & Hamari, s. 9–10.
  9. Myrberg ym. 2006, s. 93–94
  10. Myrberg, Kai: Itämeriportaali: Veden vaihto Viitattu 8.9.2011.
  11. Yleistietoa Itämerestä Merentutkimuslaitos. Viitattu 10.2.2008.
  12. a b Riikka Hietala: Itämeren hydrografia 16.4.2008. Merentutkimuslaitos. Viitattu 21.4.2008.
  13. Matti Perttilä: Itämeren erityispiirteet: Uutta vettä aika ajoin pulsseina 15.1.2008. Merentutkimuslaitos. Viitattu 21.4.2008.
  14. Furman & Dahlström & Hamari, s. 17–19.
  15. Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 80.
  16. Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 81.
  17. Vainio, Jouni: Itämeriportaali: Itämeren jäätalvi Viitattu 8.9.2011.
  18. Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 139.
  19. Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 83.
  20. a b Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 15.
  21. Kotilainen, Aarno: Itämeriportaali: Itämeren geologia Viitattu 8.9.2011.
  22. a b Furman & Dahlström & Hamari, s. 28.
  23. a b Furman & Dahlström & Hamari, s. 30.
  24. Furman & Dahlström & Hamari, s. 29.
  25. Furman & Dahlström & Hamari, s. 35.
  26. a b c d Furman & Dahlström & Hamari, s. 36–37.
  27. a b c d Furman, s. 44–45.
  28. Furman, s. 38.
  29. Furman & Dahlström & Hamari, s. 120.
  30. Furman & Dahlström & Hamari, s. 129.
  31. a b Rehevöityminen Helsinki: WWF Suomi. Viitattu 9.9.2011.
  32. Furman & Dahlström & Hamari, s. 130.
  33. Itämeriportaali: Haitalliset aineet Viitattu 8.9.2011.
  34. Assmuth, s. 179.
  35. Furman & Dahlström & Hamari, s. 126–127.
  36. Haapasaari, Heli: Itämeriportaali: Öljy- ja meriliikenteen riskit Viitattu 8.9.2011.
  37. Haapala, Jari: Itämeriportaali: Ilmastonmuutos ja Itämeri Viitattu 9.9.2011.
  38. Viitasalo, s. 123–125.
  39. a b Furman & Dahlström & Hamari, s. 151.
  40. Furman & Dahlström & Hamari, s. 152.
  41. a b Bäck & Heiskanen, s. 286.
  42. Bäck & Heiskanen, s. 287.
  43. Itämeriportaali: EU:n tavoitteena puhdas meri ja menestyvä alue Viitattu 10.9.2011.
  44. Furman & Dahlström & Hamari, s. 154–155.
  45. Sanoista tekoihin Puhdas Itämeri. John Nurmisen Säätiö. Viitattu 10.9.2011.
  46. Karijoen luolista lasitaloihin Aaltojen alla. Viitattu 30.10.2012.
  47. a b c Merenkulkua kivikaudelta nykyaikaan Aaltojen alla. Viitattu 30.10.2012.
  48. a b c Suolaa ja turkiksia – kauppa ja teollistuminen Itämerellä Aaltojen alla. Viitattu 30.10.2012.
  49. Encyclopædia Britannica.
  50. Teredo navalis -ongelma Museoviraston meriarkeologian yksikkö. Viitattu 10.2.2008.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Klinge, Matti: Itämeren maailma. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22254-5.
  • Ulla Ehrensvärd, Pellervo Kokkonen, Juha Nurminen, Mare Balticum – 2000 vuotta Itämeren historiaa, John Nurmisen Säätiö, Otava, 1995
  • Markku Jokinen, Heikki Willamo. Pohjoinen Itämeri. Otava 2006.
  • Kaisa Pajanen, Marjo Soulanto, Erik Sikk. Suomenlahti - alkumerestä nykymereksi. Rakennusalan kustantajat 2005.
  • Itämeri. Eeva-Liisa Ryhänen. WSOY 2003.
  • Jokinen, Markku, Willamo, Heikki. Ulkosaaristo : missä meri ja taivas kohtaavat. Suomen luonnonsuojelun tuki 1999.
  • Seppo Keränen, Hans Hästbacka. Itämerellä. WSOY 1996.
  • Seppo Keränen, Arno Rautavaara, Martti Hario. Saariston elämää. Suomen luonnonsuojelun tuki 1983.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Itämeri.